Part 1

Chapter 1 3,178 words Public domain Markdown

LEHTORI HELLMANIN VAIMO

Kirj.

MINNA CANTH

1890

Seminaarilla oli lupapäivä. Kello kymmenen lähdettiin miehissä yhteiselle huviretkelle Ronnin mäelle, noin 3 tai 4 virstaa kaupungista etelään päin.

Anni Kemppainen oli jo kello kuudesta saakka ollut Selma Varénin luona neulomassa Selman sinistä leninkiä, joka edellisenä sunnuntaina oli repeytynyt. Hänen mielestään Selma siinä leningissään oli kaikkein somin, sen vuoksi hän välttämättä tahtoi saada sen hänelle kuntoon täksi päiväksi. Itse ei Selma siitä ollut milläänkään. Yhden tekevä hänestä, jos olisi pannut vaikka ruskean leninkinsä.

Mutta Anni ei sitä hyväksynyt. Sinisen hänen täytyi panna, välttämättä sinisen. Hän sen kyllä korjaisi ja laittaisi. Selma saisi olla aivan huoletta.

Ja niin Selma olikin. Häntä melkein hiukan harmitti, kun Anni niin aikaisin tuli ja herätti hänet. Mutta ei hän sitä raskinut näyttää sentään, kun tiesi että toinen teki sen pelkästä hartaasta ystävyydestä ja halusta saada häntä loistavimmaksi »tähdeksi» päivän huvimatkalla.

Niinpä hän vain hienosti hymyili, kun avasi ovea Annille ja kiiruhti sitten heti takaisin lämpimään sänkyynsä peitteen alle. Anni sai itse raapaista tulta, tikut olivat pöydällä lähellä kynttilää, neuvoi Selma. Sitten hän katseli ympärilleen, ei nähnyt leninkiä, mutta arvasi sen olevan kaapissa ja haki sen sieltä esille. Neulaa ja lankaa ja sormustin oli hänellä laukussa mukanaan.

Hiljaa hän koetti olla, että Selma saisi nukkua. Vilkaisi kuitenkin aina sänkyyn päin, nähdäkseen vieläkö hänellä oli silmät kiinni.

Kiinni ne olivat ja Anni luuli hänen nukkuvan. Siinä hän yhtäkaikki erehtyi. Selma ei enää päässytkään uneen, kun oli kerran valpastunut. Muuten hän vain piti silmiään ummessa ja ajatteli siinä yhtä ja toista taikka ei oikeastaan mitään.

Huone tuntui hänestä kolkolta, kahvia teki mieli, mutta sitä hän oli pyytänyt tuomaan vasta kahdeksan aikaan. Valo vaivasi hänen silmiään.

--Harmi, että tuo Anni...

Hän katsoi sinne päin. Näki keltaiset hiukset ja suoran jakauksen keskellä päätä. Kumarassa hän istui, oikea käsi ahkerasti nousi ja laski,--pitkältäpä se hame oli revennytkin.

Anni samassa kohotti päätään ja tapasi Selman silmät.

--Ka, valveillahan sinä oletkin.

--Valveilla.

--Tiedätkös, kyllä tästä hyvä tulee.

--Mutta paljon siinä on työtä. Olisit antanut olla.

--Ei tässä niinkään. Pian minä tämän saan. Ja sitten sinä olet nättinä tänä päivänä.

--Hm...

Anni sihtaili lankaa neulan silmään. Selma katseli häntä. Ihmetteli taas niinkuin usein ennenkin, ettei hänellä ollut lainkaan kulmakarvoja, taikka olivat ne niin lyhkäiset ja vaaleat, ettei niitä semminkään näkynyt. Silmät eivät olleet hullummat--terävät ja vilkkaat, siniset väriltään. Iho oli valkea, posket aina laajalta punaiset, kasvojen muoto oli säännötön, nenä kippurainen. Ei hän kaunis ollut, Anni raukka, se täytyi myöntää. Hyvä tyttö muuten.

Selmaa hän tavattomasti ihaili. Ei ollut hänen mielestään Selman vertaista koko maailmassa. Hän oli kaunein, komein, hienoin ja etevin kaikista. Ei hänessä milloinkaan tavannut mitään rumaa tai epämiellyttävää, eikä hän liioin koskaan puhunut tai käyttäytynyt sopimattomasti. Aina hän oli älykäs, aina viehättävä, aina erinomaisempi muita.

Ihme ja kumma, mutta Annin silmissä kaikki esineetkin, jotka kuuluivat hänelle, tulivat ikäänkuin pyhitetyiksi. Saivat kohta toisen merkityksen, toisen leiman. Jokapäiväisyys katosi, jotain runollista, kaunista, hienoa tuli sijaan. Niinpä esimerkiksi tämä huone, jossa hän asui. Eikö se ollut erikoisempi, kuin kenenkään muun naisoppilaan huone?

Missä se erikoisuus oikeastaan piili, sitä hän ei tosin niin tarkkaan selville saanut. Ylipäätään vain kaikessa, ihan kaikessa, ihan kaikessa, hän itselleen vakuutti.

Anni jumaloitsi Selmaa, siinä pääasia. Hänen toiveensa, halunsa, pyrintönsä, tunteensa kaikki tarkoittivat Selmaa, aina vaan Selmaa, ei milloinkaan häntä itseään. Selman puolesta hän oli mustasukkainen, Selman puolesta hän vihasi, Selman puolesta hän tulisesti taisteli kadehtijoita ja pahansuopia vastaan. Eikä hän niin välittänyt vaikka tuimempiakin iskuja antoi, se oli kaikki luvallista, mikä tapahtui Selman tähden.

Toverit sanoivat Selmaa kiintotähdeksi ja Annia hänen kiertolaisekseen.

Siitä Anni viis, antoi heidän sanoa vain, mitä ikinä halusivat.

--Saapa nähdä--Anni puraisi säikeen päätä, kiersi sitä hyppysillään hienommaksi ja sihtaili uudelleen. Saapa nähdä eikö lehtori Hellman taaskin puhele eniten sinun kanssasi. Se kun pistäisi Nanni Sirénin vihaksi.

--Ole vaiti. Tuskin sinne lehtori Hellman tuleekaan. Mitä huvia hänellä siellä olisi?

--Tulee. Minä tiedän, että tulee.

--Mistä tiedät?

--Sanonko?

--Sano.

--Hän on sinuun rakastunut ja sen vuoksi hän tulee.

--Anni!

Ääni oli nuhtelevainen ja katse myöskin. Mutta kasvoille nousi hieno puna, joka todisti ettei nuhde lähtenyt sydämestä.

--Minä panen pääni pantiksi--

--Voi, sinua! Kuinka sinä saatat uskoa, että lehtori Hellman--

--No, juuri lehtori Hellman--

--Saattaisi rakastua johonkuhun oppilaaseen. Tietysti hänellä on paljon suuremmat vaatimukset.

--Perästäpäin kuuluu, sanoi torventekijä. Ei kiistellä. Mutta sanopas minulle yksi asia. Mitä sinä oikeastaan pidät lehtori Hellmanista?

--Minä asetan hänet äärettömän korkealle. En kunnioita ketään niin paljon kuin häntä.

--Niin, niin, sen kyllä tiedän, mutta--

--En voisi ajatella hänessä mitään vikaa. Hän on niin täydellinen, että--että oikein pelottaa.

--Mutta voisitko rakastua häneen? Voisitko ajatella häntä sulhasena, miehenä--?

--Hyi, Anni!

--Mitä hyi? Saatat sen nyt minulle sanoa.

--Enpäs sano. En virka mitään, koska olet noin tuhma.

--Älä virka--minä sitten odotan vain ja katselen.

Pukiessaan Selma kuitenkaan ei voinut muuta ajatella, kuin tuota mahdollisuutta, että heidän arvokas, ylevä uskonnon opettajansa, lehtori Hellman, tosiaankin olisi häneen mieltynyt. Niin suurta kunniaa--uskalsiko hän sitä toivoa? Ei, ei!

Mutta kuitenkin?

Suuremmalla huolella kuin ennen hän nyt järjesteli pukuaan. Ei se tarkoituksella tapahtunut, noin vaistomaisesti vaan. Ja kun Anni sai hameen korjatuksi, hän kiitti innokkaammin, kuin toinen olisi odottanutkaan entiseen välinpitämättömyyteen nähden.

Muuttui sitten yhtäkkiä puheliaaksi ja avomieliseksi.

--Tiedätkös, Anni, minkälaiseen mieheen minä voisin rakastua?

--No, anna kuulua.

--Semmoiseen, ja ainoastaan semmoiseen, johon voin katsoa ylös. Hänen pitää olla minua niin paljon korkeammalla, etten kykene näkemään hänessä mitään puutteita, enkä mitään vikoja. Eikä hän saisi koskaan osoittaa mitään heikkoutta, ei koskaan antaa syytä moitteelle.

--Hyvänen aika--semmoista ei löydy kuin yksi maailmassa--lehtori Hellman.

--Joko sinä alat taas?

--Sanopas, tiedätkö toista? Minä en ainakaan.

--Ole vaiti!

Selma huiski häntä hansikkaallaan korvalle ja nauroi.

He lähtivät seminaarin pihaan, jossa muut jo olivat koolla.

--Kiintotähti ja hänen kiertolaisensa, suhahtivat siellä toverit toisilleen heitä nähdessään. Muutamat juoksivat Selmaa vastaan.

--Ollaan me yksissä, Selma.

--Ollaan vaan.

--Ja tiellä mennessä kerrot meille taas jotain hauskaa romaania. Selma oli tunnettu mainioksi kertojaksi toverien kesken, hän osasi välistä viedä heitä mukanaan niin, että unohtivat koko maailman. Olisivat voineet kuunnella häntä yöt ja päivät yhtä mittaa.

--Niin, Selma, teethän sen?

--Sittenpähän nähdään. Miten juohtuu mieleen.

Mutta Annin tuumiin se ei oikein soveltunut.

--Mitä te aina Selmaa kiusaatte? Antakaa hänen huvitella vapaasti niinkuin muidenkin.

--Mitä se sinuun kuuluu, Anni. Eihän sinun tarvitse kuunnella, mene toiseen seuraan.

Selma oli siksi huvitettu kertomistaidostaan, että hän mielellään suostui sitä tekemään, milloin vaan pyydettiin.

Enimmiten hän kertoi heille noita romantiikan aikuisia, Marlittin, Emelie Flygare-Carlénin y.m. romaaneja, sillä ne olivat jännittävämpiä ja niissä oli enemmän mielikuvitusta. Uudempaa realistista kirjallisuutta hän ei kärsinyt, niissä oli liian paljon kuivaa, jokapäiväistä todellisuutta, ja sitähän oli jo elämässäkin yltäkyllin, mitä sitä tarvitsi enää kirjoista etsiä.

Toverit olivat samaa mieltä. Kaunokirjallisuuden tuli olla kaunista, ihanteellista, se tuli viedä heitä tosi-elämästä pois uinailujen maailmaan, jossa voisivat haaveilla vapaasti suloisessa hurmauksessa. Eihän runous muuten runoutta ollut!

Tällä kertaa Selma sepitti heille romaanin omasta päästään, mutta niin sujuvasti ja varmasti hän sen kertoi, etteivät toverit sitä ollenkaan huomanneet.

Miesoppilaat kulkivat edellä ja lauloivat. He jättäytyivät jälkeen, että voisivat paremmin kuulla Selman kertomusta, joka taaskin oli heistä ihmeen hauskaa. Siitä ei tosiaan olisi hennonnut sanaakaan hukata.

Suurenmoisen rakkauden historia se tietysti oli. Sankari, Almanzor, vakava, nerokas, miehuullinen. Moraalisessa suhteessa niin paljon korkeammalla kaikkia muita, ettei voinut verratakaan. Ja sitten hänessä oli jotain salaperäistä, jonka perille ei kukaan oikein päässyt. Hän, nimittäin, ei rakastunut kehenkään. Kaikki naiset häntä ihailivat, jumaloitsivat. Hän vain pysyi kylmänä.

Mutta hänelle oli kerran unessa ilmestynyt enkeli.

--Minä olen Zuleima. Odota minua, oli enkeli sanonut. Ja sitä Almanzor odotti.

Seitsemän vuotta oli jo kulunut siitä ajasta. Almanzor alkoi käydä surumieliseksi, mutta hän odotti--odotti yhä. Monen nuoren tytön sydän murtui rakkaudesta häneen, mutta Almanzor ei horjunut. Hän luotti enkelin lupaukseen, eikä katsahtanutkaan naisten puoleen, sillä enkelin kasvoja ei ollut kellään. Mutta kaihoa hän alkoi jo tuntea, kiihkeästi hän halusi lupauksen toteuttamista.

Silloin hän kerran meni metsästämään. Oli kaunis syyskuun päivä niinkuin nytkin. Hän kulki yksin metsässä.

Äkkiä kuului hänen korviinsa ihanaa laulua. Se tuli kuin taivaasta, ääni oli kirkas ja puhdas kuin enkelin.

Almanzor säpsähti. Vavisten hän lähti kulkemaan ääntä kohden.

Tuli järven rannalle. Siellä--mikä ihmeellinen näky aukenikaan hänen eteensä! Vihannalla nurmella--muutamia askeleita hänestä--lepäsi nuori, ihan impi, suloinen, viehättävä--kellertävät kiharat, sinisilmät, rusoposket, ilmeisesti hänen unessa näkemä enkelinsä. Valkeaan hän oli puettu ja helmassa hänellä lummekukkia. Hän oli herennyt laulamasta, katseli nyt vain hiljaa ja hymyillen juuri sitä suuntaa kohden, josta Almanzor ilmestyi, aivan kuin olisi tiennyt häntä odottaa.

Almanzor seisoi siinä hetken kuin kivettynyt. Mutta pian alkoi sydän rajusti sykkiä, posket hehkuivat, silmät säihkyivät. Ja samassa tuokiossa syöksyi Almanzor immen jalkojen juureen.

--Oo Zuleima, Zuleima, miksi niin kauan viivyit? Sulottareni, armaani, miksi viivyit niin kauan?

Zuleima hymyili, sitoi lummekukista kiehkuran hänen päähänsä ja vaipui sitten autuaassa hurmauksessa Almanzorin rintaa vasten.

Ihmiset ihastuivat heidät nähdessään. Niin kaunista morsiusparia ei varmaankaan ollut toista koko maailmassa. Kaikki seurasivat äänettöminä heitä silmillään. Kateus ja pahanilkisyyskin vaikeni heidät nähdessään.

Mutta Almanzor ja Zuleima olivat sanomattoman onnellisia. He elivät vaan toisilleen, eivät voineet hetkeäkään olla toisistaan erillään, kaipausta ja ikävää tuntematta. Ja he sulivat toisiinsa, olivat kuin samaa sielua, ei ollut kummallakaan, ei ajatusta, ei tunnetta, jota ei heti ilmoittanut toiselle. Heidän onnensa kävi yli ymmärryksen, heillä oli vain yksi suru, nimittäin pelko siitä, että toinen mahdollisesti kuolisi ennen toista. Mutta molemmat he tunsivat varmasti sydämessään, että vaikka niinkin tapahtuisi, ei aikaa pitkältä kuluisi, ennenkuin toinen jo seuraisi toista hautaan...

Siihen kertomus päättyi. Jännityksellä olivat toverit sitä kuunnelleet, nyt he hiljaa, vaieten astuivat eteenpäin, itsekukin omiin mietteihinsä vaipuneena. Ei kukaan tahtonut puheella häiritä sitä syvää vaikutusta, jonka tuo jalo Almanzor ja ihana Zuleima oli heihin tehnyt.

Joka ikinen heistä kuvitteli salaisesti mielessään, että juuri hän oli Zuleima ja että Almanzor ilmestyisi hänelle kohta.

Ei kuitenkaan Anni. Hänestä oli kohta päivän selvää, että Selma juuri itse oli Zuleima ja lehtori Hellman Almanzor.

Muita ei enää näkynytkään, he olivat jääneet heistä kaikista jälkeen. Mutta siitä he eivät välittäneet, perillä kumminkin yhtyisivät toisiin, ellei ennen.

Anni vilkaisi taakseen, hän oli kuullut askeleita.

--Tytöt, tytöt, hän suhahti.

--Mitä nyt?

Muutamat heistä kääntyivät katsomaan.

--Lehtori Hellman ja Korner! Kävellään sukkelammin, ettei pöly kohoa heidän silmilleen.

--Ei, kävellään hitaammin, että pääsevät sivu.

--Niin, niin, antaa heidän mennä edelle.

Sydämessään he sentään toivoivat, etteivät lehtorit menisikään sivu, vaan jäisivät heidän seuraansa.

Ja niin kävikin.

Tyttöjen rivi hajaantui siinä kun he tervehtivät opettajiaan. Sillä tavoin tuli Selma reunalle ja lehtori Hellman, kun sattui olemaan hänen puolellaan, tuli kulkemaan hänen rinnallaan.

Annin silmissä välähti ja omituinen piirre ilmestyi suupieliin.

--Kuinkas te olette jääneet muista jäljelle? kysyi lehtori Hellman, vai nukuitteko niin pitkään, että myöhästyitte?

--Ei me toki nukuttu, hymyili Selma.

Ja eräs tytöistä, Hilma Veijola, rohkaisi luontoaan, rykäisi hieman ja oli puhuvinaan muka ujostelematta, ehkei voinutkaan aivan tyyten ääntään hallita.

--Me täällä kuunneltiin Selman kertomusta niin hartaasti, ettei pysytty matkassa.

Hän oli punainen hiusmartoon saakka, kun sai sen sanotuksi. Mutta lehtori Hellman ei häneen katsonutkaan, vaan kääntyi Selmaan.

--Mitä hauskaa te sitten kerroittekaan?

--Eihän se ollut kuin ilman aikojaan--

--Saanko luvan arvata?

--Kyllä.

Selma katsoi häneen uteliaana. Mistä hän luuli heidän puhelleen?

--Epäilemättä te kerroitte jostain hirveästä vääryydestä, joka joskus on tapahtunut jollekulle naiselle.

Selma nauroi.

--Huonosti arvattu. Miksi minä juuri siitä olisin kertonut?

--No, mutta näin naiskysymyksen aikana,--voisivatko naiset tätä nykyä muusta puhua? Tietysti tekin olette innokas naisasian ajaja?

--Erehdytte nyt, lehtori, minä en ollenkaan ole.

--Ettekö? Olisitteko tosiaan siitä pelastunut? Siinä tapauksessa onnittelen teitä.

--Lehtori on siis naiskysymystä vastaan?

--Ehdottomasti

--Sen arvasinkin.

--Naiskysymys on noita nykyajan sairausoireita, ei muuta. Sen, niinkuin kaikkien muidenkin »uusien aatteiden» juurena on ihmisluonnon ääretön itsekkäisyys, joka hävyttömällä rohkeudella puhkee ilmi nykyaikaan syystä, että maailma on vajonnut epäuskoon, on unohtanut Jumalan. Mutta kaikista surkuteltavin on juuri naiskysymys, sillä se hävittää perhe-elämän ja turmelee koko naissuvun. Hävittää naisilta sen, mikä heissä juuri on kaunista ja hyvää, heidän nöyryytensä, heidän siveytensä ja heidän ihanteellisen katsantotapansa.

Tytöt olivat pelkkänä korvana. Lehtori Hellman osasi aina puhua niin, että se tunki läpi luiden ja ytimien. Mitä voisivatkaan vastata tähän, nuo Helsingin emansipeeratut!?

Hän vaikeni hetken, ei rohjennut kukaan heistä avata suutaan, vaikka vähän tuntui siltä, että olisi pitänyt jotain sanoa.

Lehtori Korner katseli tienpuoleen ja löysi silloin tällöin jonkun mieleisensä kasvin, jonka poikkesi ottamaan. Hän ei ollut mikään ajattelija, sen he kyllä ennaltaankin tiesivät, siksipä hän ei välittänyt kuunnella tällaisia syvämietteisiä keskusteluja.

--Naisellisuus on suloutta, lempeyttä, alttiiksi antavaa, uskollista rakkautta. Mutta mitä ovat nuo naisasian intoilijat? Luonnostaan poikenneita epäsikiöitä, purevia, pistäviä, pahansisuisia, jotka kynsin, hampain pyrkivät valtaan. Oikeuksia, sanovat, inhimillisiä oikeuksia? Jopa! Ei, valtaa he tahtovat, ainoastaan valtaa. Oikeudet heillä kyllä jo on, luonnosta mukaisesti he saavat kehittyä, vaimon ja äidin tehtävää pidetään arvossa kaikissa kristillisissä yhteiskunnissa, he ovat olleet siveyden vartijoita, elämän puhtauden esikuvia. Mutta nyt he tahtovat siitä kaikesta pois. Tahtovat tulla samanlaisiksi kuin miehet. Ei kukaan tyydy olemaan varjossa, hiljaisessa nöyryydessä kasvattamaan lapsiaan ja olemaan miehensä apuna, elämän toverina.

--Oi! lehtori Hellman--!

Selma katsoi häneen hempeästi. Tuo soimaus oli väärä, hän tunsi sen. Lehtori Hellmanin toverina, puolisona--hän ainakaan ei voinut suurempaa onnea maailmassa ajatella. Mutta hän keskeytti äkkiä, ei hänen sopinut sanoa, mitä ajatteli. Ja kumminkin hän oli suonut, että lehtori Helman olisi sen ymmärtänyt.

He olivat tulleet sille kohdalle maantietä, josta Ronnin mäelle vievä tie erkani. Lehtori Hellman auttoi häntä ojan ylitse. Siinä he jotenkuten joutuivat muista erilleen.

--Mitä aioitte sanoa? kysyi lehtori.

--Aioin väittää teitä vastaan, lehtori. Te sanoitte ettei kukaan tyydy olemaan varjossa. Minä taas luulen, että ne ovat vain harvoja poikkeuksia nuo, jotka pyrkivät valtaan. Naisten suuri enemmistö haluaa vallan toista, haluaa--

--Mitä enemmistö haluaa?

--Haluaa rakastaa ja ihailla sitä, jonka Jumala itsekullekin on määrännyt aviopuolisoksi.

--Ja heihin ei nämä huudot ja nämä kiihotukset mitään vaikuttaisi?

--Ei, lehtori, minä olen varma siitä. Suomen nainen ei voi tulla röyhkeäksi, ei luopua kutsumuksestaan. Hän tahtoo juuri olla varjossa, etsiä turvaa ja tukea rakastetussa miehessä, jolle voi antaa täyden kunnioituksensa ja luottamuksensa. Ja ennen kaikkea pysyä siveellisesti puhtaana.

--Teidän mielipiteenne ilahduttavat minua. Pysykää aina tuolla kannalla, neiti Varén. Ja vaikuttakaa tovereissanne samaan suuntaan. Luulen, että te voitte heitä ohjata, teillä on siihen kykyä.

Selma punastui. Tuo kiitos tuntui niin hyvälle ja hän tiesi sen myös olevan paikallaan. Tiesi että hän oli luokkatovereistaan etevin ja että häntä juuri sen vuoksi pidettiin auktoriteettina.

Mutta hän tahtoi olla nöyrä ja vaatimaton, niinkuin naisella soveltui.

--Ei, hyvä lehtori, ei minulla toki ole siihen kykyä, enkä minä kelpaa muita ohjaamaan, hän vienolla äänellä saneli ja huomasi vaistomaisesti, kuinka hän näin oli lehtorille mieliksi.

Tie oli epätasainen, täynnä suuria kiviä. Selmalla oli pienet jalat ja nätit kengät, ne tulivat hyvin näkyviin, kun hän siinä sievästi hyppeli kiveltä kivelle. Mutta nyt hän oli noussut korkealle törmälle, jonka toinen puoli oli jyrkkä ja risuinen.

--Kuinkas te nyt pääsette sieltä pois? kysyi lehtori ja ojensi kättään. Saanko auttaa?

Selma luiskahti keveästi alas ja tavoitti samassa suloisella katseella lehtorin silmiä.

He kulkivat vähän aikaa äänettöminä. Toiset olivat kerenneet jonka verran edelle ja pysähtyivät nyt heitä odottamaan.

Selma hiukan rypisti silmäkulmiaan. Luulivatko nuo, että heitä kaivattiin?

Mutta Annipa arvon hoksasi huutaa heitä pois.

--Mitä te viivyttelette? Siellä jo rinkitanssi on käymässä, laulu kuuluu.

Ja sillä kertaa tytöt hävisivät.

Selma päätti olla Annille hyvä.

--Tässä on kaunis näköala, sanoi lehtori. Emmekä pysähdy lepäämään? Vai tekeekö mielenne sinne tanssimaan?

--Ei toki, ei ollenkaan. Ei minua tanssi ylipäätään huvita.

--Sitten olette vallan erilainen muista.

He istahtivat nurmikkoiselle maalle. Selman sininen hame leveni somille poimuille ja helman alta tuli kengän nenä hiukan näkyviin. Kyllä Anni saattoi olla oikeassa siinä, että tämä sininen oli kaikkein sievin hänen leningeistään.

--Mitä se oli kun te kerroitte tovereillenne tullessa, minäkin haluaisin kuulla. Varmaan jotakin hauskaa, koska se heitä niin kiinnosti.

--Se oli vaan omasta päästä, kuinka minä ilkiäisin sitä lehtorille kertoa.

--Miksikä ei? Vai oli se omasta päästä. Nyt olen oikein utelias. Selma vieläkin vastusteli, mutta lopulta hän kuitenkin myöntyi ja kertoi lehtori Hellmanillekin novellinsa Zuleimasta ja Almanzorista.

--Olihan se kaunis, sanoi lehtori, ja siitä he johtuivat puhumaan kirjallisuudesta ja molemmat he olivat yhtä mieltä siitä, ettei realistinen kirjallisuus kelvannut mihinkään.

--Mutta sen aika onkin jo ohitse, sanoi lehtori Hellman tyytyväisyydellä, ihmiset ovat jo kyllästyneet ja haluavat taas runoutta ja kauneutta. Joitakin vuosia vielä ja Zolan nimi on unohdettu.

Selma ei ollut lukenut mitään Zolalta.

--Se on hyvä se, sanoi lehtori, älkää lukekokaan. En minä liioin ole lukenut häneltä mitään, periaatteelliselta kannalta olen tahtonut sitä välttää, näyttääkseni hyvää esimerkkiä nuorisolle. Vai, te ette tosiaan ole häntä lukenut? Se ilahduttaa minua. Tiedättekö, minä en voisi kunnioittaa sitä nuorta tyttöä, joka on lukenut Zolata.

Selma kiitti onneaan, ettei mikään Zolan teos ollut sattunut hänelle käteen. Nyt vastaisuudessa hän kyllä tietäisi niitä varoa.

Mutta kuinka hän ihmetteli lehtoria, joka niin lujasti kaikessa seurasi periaatteitaan! Hän oli itse vanhurskaus, hän varmaan ei milloinkaan erehtynyt, ei milloinkaan tehnyt semmoista, josta omatunto olisi soimannut. Ja kun ajatteli muita, esim. lehtori Korneria--! Niin, hän oli opettaja, hänkin, mutta, mutta--! Kuinka toisenlainen, kuinka paljoa alempana lehtori Hellmania. Ei mitään ideaalisia pyrintöjä milloinkaan, ei mitään korkeita aatteita; tuolla hän vaan aina tarkasteli maata, poimia kasvia ja hyönteisiä,--se tosin kuului hänelle, koska oli luonnontieteiden opettaja, mutta ei siinä mitään ylentävää ollut.

Mutta oli hänessä itsessäänkin paljon vikoja, turhamaisuutta varsinkin. Kuinka hän nytkin oli ollut hyvillään somista kengistään, sirotekoisesta leningistään ja siitä, että tiesi olevansa muita kauniimpi ja etevämpi. Mitä, jos lehtori Hellman sen tietäisi!

Hänen tuli paha olla.

--On niin vaikeata, hän alkoi omien ajatuksiensa jatkoksi, nuorena ei aina tiedä, mitä tulee karttaa, mitä ei. Sen vuoksi usein joutuu väärälle tielle. Mitä sanotte lehtori tanssista, esimerkiksi, hyväksyttekö sitä?

--En. Minä en hyväksy tanssia. Se on tyhjää ajanviettoa, josta ei ole mitään hyötyä, päinvastoin. Kiihottaa usein turhamaisuutta ja muuta pahaa.

--Luuletteko lehtori, että minussa jo on turhamaisuutta? Lehtori vähän hymyili ja katseli hänen hattuaan, hänen leninkiään. Selmaa hävetti, että ne olivat niin vaaleita ja koristeltuja.

--Vähän pelkään sitä. Mutta te voitte sen taipumuksen voittaa, kun vain tahdotte.

--Minä tahdon, aivan varmaan minä tahdon.

Selma ei tanssinut sinä päivänä ollenkaan. Toverit tahtoivat väkisin viedä häntä rinkiin ja eräs miesoppilas, joka aina oli ollut hänelle erittäin huomaavainen, tahtoi tietää syytä.

Hän piti sitä pahana. Aikoi vastedes välttää turhamaisia huveja, ne eivät sovellu sille, joka asettaa elämänsä päämäärän korkealle.

Siitä syntyi väittely, joukko tovereita tuli ympärille kuuntelemaan. Selma puhui jalosti heidän mielestään, useat lyöttäytyivät hänen seuraansa, katselivat syrjästä, kun toiset tanssivat, vaan eivät menneet enää mukaan.

Lehtori Hellman sen huomasi, Selma oli varma siitä, sillä hän useasti katsoi heitä kohti siellä muiden opettajain kanssa puhellessaan.

Kotiin tultua Selma heti purki hatustaan koristeet pois ja seuraavana päivänä hän pani yksinkertaisimman leningin päälleen ja kampasi hiukset otsalta sileäksi.

Mutta minkätähden ei lehtori Hellman kysynyt häneltä ainoatakaan kertaa uskontotunnilla ja minkätähden hän vältti katsomasta häneen päinkään? Oliko suuttunut jostain? Vaan mistä? Selma ei voinut ymmärtää syytä, hän tuli kuitenkin levottomaksi.

Hän meni seuraavalla väliajalla eteiseen, jolloin lehtori menisi naistenpuolelta pois. Oli etsivinään jotain nuttunsa taskusta ja seisoi puoleksi selin lehtoriin.

--Ellei hän nyt mitään sano, on hän varmaankin vihainen, arveli Selma tyhjää taskua kopeloidessaan.

He sattuivat olemaan kahden eteisessä. Selma kuuli, kuinka lehtori pani kalosseja jalkaansa, pysähtyi sitten ja kääntyi häntä kohti. Mutta hän ei ollut tietääkseenkään, alkoi vain etsiä toista taskua.

--Neiti Varén, lausui lehtori Hellman ja äänessä oli jotain outoa.

--Minulla olisi teille kirje.

Se oli samassa Selmalla kädessä, ja hän katseli sitä, aavisti jotain, kävi punaiseksi, koetti puhua, mutta ei saanut sanaakaan suustansa.

--Antakaa minulle vastaus niin pian kuin suinkin.

--Kyllä, kuiskasi hän vastaan ja pisti kirjeen kätköön, sillä tovereita ryntäsi luokalta eteiseen.