Part 2

Pouta kyyristyi kokoon kaivonkatolle, ja kuuma yö, joka tuntui vieläkin kauheammalta ja kiusallisemmalta kuin päivä, laskeutui yli Juudan maan. Koirat ja sakaalit ulvoivat lakkaamatta ja janoiset lehmät ja aasit vastasivat heille kuumista talleistansa. Kun tuuli joskus liikahti, se ei vilvoittanut, vaan oli kuuma ja painostava kuin suuren, nukkuvan hirviön läähättävä hengitys.

Mutta tähdet tuikkivat suloisimmassa loistossaan ja pieni kimalteleva uusikuu levitti kaunista, vihreänsinertävää valoaan harmaille kukkuloille. Ja tässä valossa näki pouta suuren karavaanin lähestyvän kukkulaa, jossa Tietäjien kaivo sijaitsi.

Pouta istui ja katseli pitkää jonoa ja iloitsi taaskin mielessään ajatellessaan kaikkea sitä janoa, joka lähestyi kaivoa ja joka ei saisi pisaraistakaan vettä virkistyksekseen. Siinä oli niin monta eläintä ja ohjaajaa, että he olisivat voineet tyhjentää kaivon, vaikka se olisi ollut aivan täynnä. Äkkiä hänestä tuntui ikään kuin tuossa yöllisessä karavaanissa olisi ollut jotakin outoa ja aavemaista. Kaikki kameelit näkyivät ensin kummulta, joka kohosi suoraan taivaanrantaa kohti, ikään kuin ne olisivat tulleet alas taivaasta. Ne näyttivät myös suuremmilta kuin tavalliset kameelit ja kantoivat kovin keveästi selkäänsä sälytettyjä raskaita kuormiansa.

Mutta hän ei voinut kuitenkaan ymmärtää muuta, kuin että ne olivat ihan todellisia, sillä näkihän hän ne aivan selvästi edessään. Näkipä hän senkin, että kolme etumaista eläintä oli dromedaareja, joiden karva oli kiiltävän harmaa, ja että niillä oli komeat suitset ja ripsumatot satuloissa; ja ratsastajat niiden selässä olivat kauniit ja ylhäiset.

Koko jono pysähtyi kaivolle, dromedaarit laskeutuivat maahan tehden kolme äkillistä nytkähdystä, ja ratsumiehet astuivat alas. Kuormakameelit jäivät seisoalleen ja sitä mukaa kuin ne keräytyivät paikalle, muodostivat niiden korkeat kaulat ja kyttyrät ja omituisesti sälytetyt kuormat läpinäkymättömän tiheikön.

Ne kolme ratsastajaa, jotka olivat saapuneet dromedaarien selässä, tulivat heti poudan luo ja tervehtivät häntä kohottaen käden otsalleen ja rinnalleen. Hän näki, että heillä oli hohtavan valkoiset vaatteet ja suunnattomat turbaanit, joiden ylälaitaan oli kiinnitetty kirkkaasti kimalteleva tähti, joka loisti ikään kuin se olisi otettu suoraan taivaalta.

"Me tulemme kaukaiselta maalta", sanoi yksi muukalaisista, "ja me pyydämme sinua sanomaan meille, onko tämä todellakin Tietäjien kaivo."

"Siksi sitä tänään sanotaan", sanoi pouta, "mutta huomenna ei täällä enää ole kaivoa. Se kuolee tänä yönä."

"Minä ymmärrän sen, koska näen sinut täällä", sanoi mies. "Mutta eikö tämä ole yksi niitä pyhiä kaivoja, jotka eivät koskaan ehdy? Vai mistä se on saanut nimensä?"

"Tiedän, että se on pyhä", sanoi pouta, "mutta mitä se auttaa? Tietäjät ovat paratiisissa."

Matkustajat katsahtivat toisiinsa. "Tunnetko todellakin tuon vanhan kaivon tarinan?" kysyivät he.

"Minä tunnen kaikkien kaivojen ja lähteitten ja purojen ja jokien tarinat", sanoi pouta kopeasti.

"Kerro niistä meille iloksi!" pyysivät muukalaiset. Ja he kävivät istumaan kaiken kasvillisuuden vanhan vihollisen ympärille ja kuuntelivat.

Pouta karaisi kurkkuaan ja ryömi kaivonkannelle, aivan kuin sadunkertoja korkealle istuimelleen, ja aloitti kertomuksensa.

"Meediassa Gabeksen kaupungissa, joka sijaitsee erämaan rajalla ja joka sen vuoksi on minulle rakas tyyssija, eli monta vuotta sitten kolme miestä, jotka olivat kuuluisat viisaudestaan. He olivat myös hyvin köyhät, mikä oli varsin omituista, sillä Gabeksessa pidettiin viisautta suuressa kunniassa ja sitä palkittiin hyvin. Mutta mitäpä muuta he olisivat voineet ollakaan, kun yksi heistä oli kovin vanha, toinen oli spitaalitautinen ja kolmas oli musta, paksuhuulinen neekeri. Ihmisten mielestä ensimmäinen oli niin vanha, ettei hän voinut opettaa heille mitään, toista he karttoivat tartunnan pelosta ja kolmatta he eivät tahtoneet kuunnella sen vuoksi, että he luulivat tietävänsä, ettei Etiopiasta koskaan ollut tullut mitään viisautta.

"Tietäjät lyöttäytyivät siten onnettomuudessaan yhteen. Päivin he kerjäsivät saman temppelin portilla ja öisin he nukkuivat saman katon alla. Siten heillä ainakin oli tilaisuutta lyhentää aikaa yhdessä tutkistelemalla kaikkea ihmeellistä, mitä he huomasivat asioissa ja ihmisissä.

"Eräänä yönä, kun he makasivat rinnatusten katolla, jossa kasvoi punaisia, huumaavia unikkoja, heräsi vanhin heistä ja silmäiltyään ympärilleen herätti molemmat toiset.

"'Ylistetty olkoon meidän köyhyytemme, joka pakottaa meidät makaamaan ulkona!' sanoi hän toisille. 'Herätkää ja kohottakaa katseenne korkeutta kohti!'

"'No niin', sanoi pouta hiukan lempeämmällä äänellä, 'sitä yötä ei kukaan koskaan unohda, joka sen kerran on nähnyt. Avaruus oli niin valoisa, että taivas, joka usein on kuin kiinteä holvi, näytti syvältä ja läpikuultavalta ja lainehti aivan kuin meri. Valo välkehti edestakaisin ja tähdet uiskentelivat eri syvyyksillä, toiset valoaaltojen pohjalla, toiset niiden pinnalla.'

"'Mutta kauimpana ja korkeimmalla näkivät tietäjät heikon pimeyden varjon. Ja tämä pimeys kiiti avaruuden läpi aivan kuin pallo ja läheni lähenemistään, ja mitä lähemmäksi pallo tuli, sitä valoisammaksi se muuttui, mutta se valkeni aivan kuin ruusut -- antakoon Luoja niiden kaikkien kuihtua! -- kun ne puhkeavat ummuistansa. Se suureni suurenemistaan, ja synkkä verho sen ympärillä halkeili vähitellen ja valo puhkesi neljänä kirkkaana lehtenä sen kupeille. Vihdoin, kun se oli yhtä lähellä kuin lähin tähti, se pysähtyi. Silloin mustat kaistaleet taipuivat kokonaan syrjään ja siitä puhkesi esiin toinen lehti toisensa jälkeen kauniisti kimaltelevaa, ruusunpunaista valoa, kunnes se oli valmis ja loisti tähtenä kaikkien muiden tähtien joukossa.'

"'Kun köyhät miehet sen näkivät, käsittivät he viisaudessansa, että tänä hetkenä syntyi maailmaan voimakas kuningas, jonka valta kohoaisi Kyyroksen ja Aleksanterin valtaa suuremmaksi. Ja he sanoivat toisillensa: 'Menkäämme vastasyntyneen isän ja äidin luo ja sanokaamme heille, mitä me olemme nähneet! Ehkäpä he antavat meille palkaksi rahakukkaron tai kultaisen rannerenkaan.'

"He tarttuivat pitkiin matkasauvoihinsa ja lähtivät matkalle. He kulkivat kaupungin läpi ja ulos kaupungin portista, mutta siellä he hetken aikaa epäröivät, sillä nyt levisi heidän eteensä suuri, kuiva, ihana erämaa, jota ihmiset inhoavat. Silloin he näkivät, että uusi tähti loi kapean valonsäteen erämaan hiekalle, ja he vaelsivat luottavaisina eteenpäin tähti oppaanansa.

"Koko yön he kulkivat aavaa hiekkakenttää ja pitkin matkaa he keskustelivat nuoresta, vastasyntyneestä kuninkaasta, jonka he näkisivät kultaisessa kehdossa, jalokivillä leikkimässä. Yön hetkien kuluksi he puhelivat keskenään, miten he astuisivat hänen isänsä, kuninkaan, ja äitinsä, kuningattaren eteen ja sanoisivat heille, että taivas ennusti heidän pojallensa voimaa ja valtaa, kauneutta ja onnea, vieläkin suurempaa kuin Salomon.

"He ylvästelivät siitä, että Jumala oli kutsunut heidät katsomaan tähteä. He arvelivat keskenään, etteivät vastasyntyneen vanhemmat voineet palkita heitä vähemmällä kuin kahdellakymmenellä kukkarolla kultaa, ehkäpä he vielä antaisivat heille niin paljon, ettei heidän enää tarvitsisi tuntea köyhyyden tuskia.

"'Minä olin väijyksissä erämaassa kuin jalopeura', sanoi pouta, 'ja aioin janon tuskalla heittäytyä näiden vaeltajien kimppuun, mutta he pääsivät minua pakoon. Tähti johdatti heitä koko yön, ja aamulla, kun taivas valkeni ja muut tähdet kalpenivat, pysytteli se itsepäisesti paikoillaan ja loi valonsa yli koko erämaan, kunnes se oli johdattanut heidät keitaalle, mistä he löysivät lähteen ja hedelmiä kantavan puun. Siellä he lepäsivät koko päivän ja vasta yöllä, kun he taas näkivät tähden luovan säteensä erämaan hiekalle, jatkoivat he matkaansa.'

"'Ihmisten mielestä', jatkoi pouta, 'se oli suloinen vaellus. Tähti johdatti heitä, niin ettei heidän tarvinnut tuntea janoa eikä nähdä nälkää. Se ohjasi heitä terävien ohdakkeitten yli, se vältti syvää, löyhää pölyhiekkaa, he eivät joutuneet kovaan auringonpaahteeseen eikä kuumiin erämaan myrskyihin. Tietäjät puhuivat alituisesti keskenään: 'Jumala suojelee meitä ja siunaa vaellustamme. Me olemme hänen lähettejänsä.'

"'Mutta vihdoin he joutuivat minun valtaani', jatkoi pouta. 'Näiden tähtivaeltajien sydämet muuttuivat samanlaiseksi kuivaksi erämaaksi kuin se, missä he itsekin vaelsivat. Heidän sydämeensä tunkeutui hedelmätön kopeus ja tuhoava ahneus.'

"'Me olemme Jumalan lähettejä', toistivat tietäjät, 'vastasyntyneen isä ei palkitse meitä liiaksi, jos hän lahjoittaa meille kullalla kuormitetun karavaanin.'

"Vihdoin tähti kuljetti heidät kuuluisan Jordanin virran yli ja Juudanmaan kukkuloita kohti. Ja eräänä yönä se pysähtyi Betlehemin pienen kaupungin yläpuolelle, joka loisti vihreitten öljypuiden keskellä vuorenharjanteella.

"Tietäjät etsivät katseillaan linnaa ja varustettua tornia ja muuria ja kaikkea muuta, mikä kuuluu kuninkaan kaupunkiin, mutta mitään sellaista he eivät nähneet. Ja mikä pahempi, tähden valo ei johtanut heitä edes itse kaupunkiin, vaan se pysähtyi rotkon eteen tienviereen. Aukon kautta hempeä valo soljui sisään ja osoitti kolmelle vaeltajalle pienen lapsen, jota äiti sylissänsä uneen tuuditti.

"Mutta vaikka tietäjät nyt näkivät, että tähden valo kruununa ympäröi lapsen päätä, jäivät he kuitenkin rotkon ulkopuolelle seisomaan. He eivät astuneet sisään ennustamaan pienokaiselle kunniaa ja kuningaskuntia. He kääntyivät pois ilmaisematta itseänsä, he pakenivat lapsen luota ja astuivat jälleen kukkulaa alas.

"'Olemmeko me lähteneet kerjäläisten luo, yhtä halpojen ja köyhien kuin me itsekin olemme?' sanoivat he. 'Onko Jumala johdattanut meidät tänne, jotta me pilkkaisimme häntä ja ennustaisimme kunniaa lammaspaimenen pojalle. Tämä lapsi ei koskaan kohoa korkeammalle kuin paimentamaan laumaansa näissä laaksoissa.'"

Pouta keskeytti kertomuksensa ja nyökkäsi vahvistukseksi päätään kuuntelijoillensa. Enkö ole oikeassa? näytti hän kysyvän. On jotakin erämaan hiekkaakin kuivempaa. Mutta ei mikään ole ihmissydäntä hedelmättömämpää.

"Tietäjät eivät olleet kulkeneet kauaksi, ennen kuin he arvelivat eksyneensä; he eivät varmaankaan olleet oikein seuranneet tähteä. Ja he kohottivat katseensa löytääkseen jälleen tähden ja oikean suunnan. Mutta silloin tähti, joka oli seurannut heitä aina itäiseltä maalta, oli kadonnut taivaalta.

"Tietäjät joutuivat kiihtymyksen valtaan ja heidän kasvonsa ilmaisivat syvää tuskaa.

"Se mitä nyt tapahtui", jatkoi puhuja, "oli ehkä ihmisten mielestä iloa. Varmaa on, että kun tietäjät eivät enää nähneet tähteä, he heti ymmärsivät tehneensä syntiä Jumalaa vastaan. Ja heidän kävi", jatkoi pouta väristen, "samoin kuin maan syksyllä, kun ankarat sateet alkavat. He vapisivat ikään kuin salamaa ja ukkosta peläten, heidän olentonsa pehmeni ja nöyryys versoi kuin viheriä ruoho heidän mielessänsä.

"Kolme päivää ja yötä he vaelsivat ympäri maata löytääkseen lapsen, jota heidän tuli kumartaen rukoilla. Mutta tähti ei näyttäytynyt heille, he eksyivät yhä enemmän ja tunsivat mitä suurinta surua ja epätoivoa. Kolmantena yönä he saapuivat tälle kaivolle juomaan. Ja silloin oli Jumala antanut heille anteeksi heidän syntinsä, niin että kun he kumartuivat veden yli, he näkivät syvällä alhaalla tähden kuvastuvan, joka oli johdattanut heitä itäiseltä maalta.

"Heti he näkivät sen myös taivaalla, ja se johdatti heidät uudestaan Betlehemin rotkoon ja he polvistuivat lapsen eteen ja sanoivat: 'Me tuomme sinulle kultamaljoissa pyhää savua ja kalliita yrttejä. Sinä tulet suurimmaksi kuninkaaksi, mitä maailmassa on elänyt aina sen luomisesta saakka sen katoamiseen asti.' Niin lapsi laski kätensä heidän alaspainuneille päilleen ja kun he nousivat, hän oli antanut heille lahjoja, suurempia kuin mikään kuningas olisi voinut heille lahjoittaa. Sillä vanha kerjäläinen oli nuortunut ja spitaalitautinen oli tullut terveeksi ja musta mies oli muuttunut kauniiksi ja valkoiseksi. Ja sanotaan, että he olivat ihanat nähdä, että he lähtivät pois ja tulivat kuninkaiksi kukin valtakuntaansa."

Pouta lakkasi kertomasta ja kaikki kolme muukalaista ylistivät häntä. "Sinä kerroit hyvin", sanoivat he.

"Mutta minua ihmetyttää", sanoi yksi heistä, "etteivät tietäjät auta kaivoa, joka osoitti heille tähden. Unohtavatko he kokonaan sellaisen hyvän työn?"

"Eikö tämän kaivon pidä alituisesti elää", sanoi toinen muukalainen, "muistuttaakseen ihmisille, että onni, joka katoaa kopeuden kukkuloilla, palaa takaisin nöyryyden syvyydessä?"

"Ovatko vainajat huonompia kuin elävät?" sanoi kolmas. "Kuoleeko niiden kiitollisuus, jotka paratiisissa elävät?"

Mutta kun he tämän sanoivat, hyökkäsi pouta huutaen pystyyn. Hän oli tuntenut muukalaiset, hän ymmärsi, keitä matkustajat olivat. Ja hän pakeni pois kuin raivostunut, jotta hänen ei tarvitsisi nähdä, miten tietäjät kutsuivat palvelijat luokseen ja taluttivat kaivon luo kameelit, joilla kaikilla oli kuormanaan vesisäkkejä, ja täyttivät ehtyvän kaivo paran vedellä, jonka he olivat tuoneet mukanaan paratiisista.

BETLEHEMIN LAPSET

Betlehemin kaupunginportin ulkopuolella seisoi roomalainen sotamies vahdissa. Hänellä oli yllään haarniska, kypärä päässä, lyhyt miekka vyöllä ja pitkä keihäs kädessä. Hän seisoi koko päivän melkein liikkumatta, niin että todellakin olisi voinut luulla häntä rautaiseksi mieheksi. Kaupunkilaiset kulkivat edestakaisin portista, kerjäläiset istuutuivat porttiholvin varjoon, hedelmäkauppiaat ja viininmyyjät laskivat korinsa ja astiansa maahan sotamiehen viereen, mutta hänpä tuskin viitsi päätänsä kääntää katsoakseen heihin.

Ei siinä mitään katsottavaa ole, näytti hän aikovan sanoa. Mitä minä välitän teistä, jotka työtä teette ja kauppaa harjoitatte ja kuljette öljyruukkuinenne ja viinisäkkeinenne. Antakaa minun nähdä sotajoukko, joka asettuu riviin hyökätäkseen vihollista vastaan! Antakaa minun nähdä hälinää ja kiivasta tappelua, jossa ratsujoukko hyökkää jalkaväen kimppuun! Antakaa minun nähdä urhoollisia sotureita, jotka kiiruhtavat rientoaskelin noustakseen piiritetyn kaupungin muureille! Ei mikään muu kuin sota voi ilahduttaa minun silmiäni. Minä haluan nähdä Rooman kotkien kiiltävän ilmassa. Minä kaipaan vaskitorvien kuminaa, kiiltäviä aseita, hurmeen punaista kastetta.

Aivan kaupunginportin ulkopuolella alkoi muhkea vainio, jossa kasvoi liljoja. Sotamies katseli joka päivä juuri tätä vainiota, mutta hänen mieleensä ei hetkeksikään juolahtanut ihailla kukkien erinomaista kauneutta. Joskus hän huomasi, että ohikulkijat pysähtyivät ihailemaan liljoja, ja häntä ihmetytti, että he viitsivät keskeyttää kulkuaan katsellakseen jotakin niin vähäpätöistä. Nämä ihmiset eivät ymmärrä, mikä on kaunista, hän ajatteli.

Ja tätä ajatellessaan hän ei enää nähnyt edessään Betlehemiä ympäröiviä vihertäviä vainioita ja öljypuukukkuloita, vaan hän vaelsi unelmissaan polttavan kuumaan erämaahan auringon paahtamassa Libyassa. Hän näki legioonan sotamiehiä kulkevan pitkässä, suorassa rivissä keltaisella, jäljettömällä hiekalla. Ei missään ollut suojaa auringonsäteiltä, ei missään vilvoittavaa lähdettä, ei missään näkynyt loppua erämaalle eikä päämäärää vaellukselle. Hän näki sotamiesten nälkäisinä ja janoisina kulkevan eteenpäin horjuvin askelin. Hän näki paahtavan auringonhelteen kaatavan maahan toisen toisensa jälkeen. Mutta siitä huolimatta kulki joukko kuitenkin vankasti ja horjumatta eteenpäin, ajattelemattakaan pettää päällikköään tai kääntyä takaisin.

Kas, se vasta on kaunista! ajatteli sotamies. Kas, sitä urhoollisen miehen kannattaa katsella!

Kun sotamies päivästä päivään seisoi vahtina samalla paikalla, hänellä oli hyvä tilaisuus katsella kauniita lapsia, jotka leikittelivät hänen ympärillään. Mutta lapset merkitsivät hänelle yhtä vähän kuin kukkasetkin. Hän ei ymmärtänyt, että heitä kannattaisi katsella. Mitä ilon syytä siinä voi olla? ajatteli hän, kun hän näki ihmisten hymyilevän katsellessaan lasten leikkiä. Ihmeellistä, että joku voi tyhjästä iloita.

Eräänä päivänä, kun sotamies tavallisuuden mukaan seisoi vahtimassa kaupunginportilla, hän näki pienen noin kolmivuotiaan pojan tulevan niitylle leikkimään. Lapsi oli köyhä, pieni lammasnahka yllään, ja hän leikitteli aivan yksin. Sotamies seisoi ja tarkasteli tulokasta melkein huomaamattaan. Hänen huomionsa kiintyi ensin pienokaisen kepeään juoksuun vainiolla, kun poika näytti miltei liitelevän heinänkorsien varassa. Mutta kun sotamies rupesi seuraamaan hänen leikkejään, hän hämmästyi vieläkin enemmän. "Miekkani pantiksi", sanoi hän vihdoin, "tuo lapsi ei leiki samalla tavalla kuin muut! Mitähän hän oikein puuhaa?"

Lapsi leikki vain parin askelen päässä sotamiehestä, niin että hän saattoi pitää silmällä hänen toimiaan. Hän näki, miten tämä ojensi kätensä pyytääkseen mehiläistä, joka istui kukan lehdellä ja oli niin täynnä siitepölyä, että tuskin jaksoi nostaa siipensä lentoon. Hän näki ihmeekseen, että mehiläinen antoi ottaa itsensä kiinni yrittämättä paeta ja käyttämättä pistintään. Mutta kun pienokainen oli saanut mehiläisen hyppystensä väliin, hän juoksi kaupunginmuurin luo, jonka halkeamassa mehiläisparvella oli asuntonsa, ja laski sen halkeaman edustalle. Ja kun hän täten oli auttanut yhtä mehiläistä, hän juoksi avustamaan toista. Koko päivän näki sotamies hänen pyytävän mehiläisiä ja kantavan niitä pesälle.

Tuo poika on tosiaankin mielettömämpi kuin kukaan muu, ajatteli sotamies. Kuinka hänen päähänsä voi pälkähtää, että hän koettaisi auttaa näitä mehiläisiä, jotka tulevat niin hyvin toimeen ilman häntäkin ja jotka päälle päätteeksi voivat pistää häntä pistimellään? Millainen ihminen tuosta tulee, jos hän saa elää?

Pienokainen palasi joka päivä ja leikki ulkona niityllä, eikä sotamies voinut olla ihmettelemättä häntä ja hänen leikkejänsä. Onpa se kumma, ajatteli hän, minä olen nyt ollut vahtina tällä portilla kokonaista kolme vuotta, enkä tähän asti ole nähnyt mitään, mikä olisi kietonut ajatuksiani, paitsi tämän lapsen.

Mutta sotamies ei laisinkaan iloinnut tästä lapsesta. Päinvastoin pienokainen sai hänet ajattelemaan erään vanhan juutalaisen tietäjän hirvittävää ennustusta. Tämä oli näet ennustanut, että rauhan aika koittaisi kerran koko maailmalle. Tuhannen vuoden kuluessa ei vuodatettaisi verta, ei käytäisi sotaa, vaan ihmiset rakastaisivat veljinä toisiaan. Kun sotamies ajatteli, että niin hirveä ennustus voisi toteutua, kävi väristys hänen ruumiinsa läpi, ja hän tarttui lujasti keihääseensä ikään kuin etsien siitä tukea.

Ja nyt, mitä useammin sotamies näki pienokaisen ja hänen leikkinsä, sitä useammin hän tuli ajatelleeksi tuhat vuotista rauhan valtakuntaa. Tosin hän ei pelännyt, että se nyt jo olisi voinut alkaa, mutta hän ei ajatellut mielellään sellaista, mikä oli niin inhottavaa.

Kerran, kun pienokainen leikki kukkien keskellä kauniilla vainiolla, tuli kova sadekuuro rapisten alas pilvistä. Kun hän huomasi kuinka suuria ja raskaita ne pisarat olivat, jotka iskivät arkoihin liljoihin, hän näytti käyvän levottomaksi kauniitten ystäviensä puolesta. Hän kiiruhti suurimman ja ihanimman liljan luo ja taivutti jäykän varren, joka kannatti kukkia, maata kohti, niin että sadepisarat osuivat kupujen alapuoleen. Ja heti taivutettuaan yhden kukkavarren hän kiiruhti toisen luo ja taivutti samalla tavalla senkin, niin että kukkakuvut kääntyivät maata kohti. Ja samoin kolmannen ja neljännen luo, kunnes kaikki niityn kukat olivat suojatut ankaralta sateelta.

Sotamies naureskeli itsekseen katsellessaan pojan puuhaa. "Enpä usko, että liljat ovat hänelle tästä kiitollisia", sanoi hän. "Jokainen varsi on tietenkin katkennut. Muulla tavalla näitä kankeita kasveja ei voi taivuttaa."

Mutta kun sadekuuro vihdoin lakkasi, näki sotamies pienen pojan kiiruhtavan liljojen luo ja kohottavan ne pystyyn. Ja hänen äärettömäksi ihmeekseen taivutti lapsi ilman pienintäkään vaikeutta kankeat varret paikoilleen. Ei ainoakaan niistä ollut taittunut tai vahingoittunut. Lapsi kiiruhti kukasta kukkaan ja kaikki pelastetut liljat säteilivät pian täydessä loistossaan vainiolla.

Kun sotamies tämän huomasi, hän joutui ihmeellisen vihan valtaan. Tuollainen lapsi! ajatteli hän. Käsittämätöntä, että hän saattoi tehdä tuommoista mielettömän työtä. Millainen mies hänestä koituu, kun hän ei kärsi nähdä liljankaan turmeltuvan? Mitenkähän hänen kävisi, jos hänen täytyisi lähteä sotaan? Mitä hän tekisi, jos hän saisi käskyn sytyttää tuleen talon, joka olisi täynnä vaimoja ja lapsia, tai ampua upoksiin laivan, joka kelluisi veden päällä koko miehistö mukanaan?

Taaskin hän tuli ajatelleeksi vanhaa ennustusta ja hän rupesi pelkäämään, että se aika ehkä sittenkin oli tullut, jolloin se saattoi käydä toteen. Koska tämäntapainen lapsi oli voinut syntyä, ajatteli hän, niin ehkäpä tuo hirveä aika oli lähelläkin. Rauha vallitsi nyt jo koko maailmassa ja luultavasti sodan päivä ei enää koskaan valkenisi. Tästä lähtien muuttuu kaikkien ihmisten mieli samanlaiseksi kuin tämän lapsen. He pelkäävät vahingoittaa toisiaan, niin, he eivät edes henno turmella mehiläistä tai kukkasta. Suuria urotöitä ei enää suoriteta. Ihania voittoja ei saavuteta eikä kukaan enää pane toimeen loistavaa voittokulkuetta Capitoliumille. Urhoollisella miehellä ei ole enää mitään toivomisen varaa.

Ja sotamies, joka yhä vielä toivoi uusia sotia ja halusi urotöillä päästä valtaan ja rikkauteen, oli niin. suuttunut pieneen kolmivuotiaaseen, että hän ojensi uhkaavasti keihäänsä pienokaista kohti, kun tämä taas juoksi hänen ohitsensa.

Toisen kerran taas ei pienokainen koettanutkaan auttaa mehiläisiä tai liljoja, vaan hän teki jotakin, joka tuntui sotamiehestä vieläkin tarpeettomammalta ja epäkiitollisemmalta.

Oli kauhean kuuma päivä ja auringonsäteet, jotka paahtoivat sotamiehen kypärää ja haarniskaa, kuumensivat ne siinä määrin, että hän mielestään kantoi yllään tulipukua. Ohikulkevista näytti siltä kuin hän olisi hirveästi kärsinyt kuumuudesta. Hänen silmänsä tuijottivat verestävinä päässä ja nahka hänen huulissaan kurtistui, mutta sotamies, joka oli karaistunut kestämään Afrikan erämaan polttavaa hellettä, arveli, että tämä oli vain vähäpätöinen asia, eikä hänen mieleensäkään juolahtanut siirtyä tavalliselta paikaltaan. Päinvastoin hän mielihyvin tahtoi osoittaa ohitsekulkeville, kuinka voimakas ja kestävä hän oli, niin ettei hänen tarvinnut etsiä auringolta suojaa.

Hänen täten seisoessaan ja melkein paistuessaan elävältä, tuli pieni poika, jolla oli tapana leikitellä vainiolla, äkkiä hänen luokseen. Hän tiesi kyllä, ettei sotamies ollut hänen ystäviään, ja hän varoi tavallisesti, ettei hän joutunutkaan liian lähelle hänen keihästään, mutta nyt hän juoksi hänen luokseen, katseli häntä kauan ja tarkasti ja kiiruhti sitten juoksujalkaa tietä pitkin. Kun hän hetken kuluttua palasi takaisin, hän toi kahmalossaan ikään kuin maljassa muutamia vesipisaroita.

Olisikohan lapsi nyt tehnyt sen tyhmyyden, että hän olisi juossut hakemaan minulle vettä? ajatteli sotamies. Hänhän on aivan mieletön. Eikö roomalainen sotilas muka kärsisi hiukan kuumuutta! Mitä varten tuo poikanen juoksentelee auttamassa niitä, jotka eivät tarvitse apua! Minä en kaipaa hänen armeliaisuuttaan. Toivoisin, ettei häntä eikä ketään hänen kaltaistaan olisi maailmassa.

Pienokainen astui hyvin vitkaan. Hän piti sormensa lujasti yhteen puristettuina, jotta ei mitään läikkyisi eikä vuotaisi! Lähestyessään sotamiestä hän katseli niin huolissaan vesipisaraista, jota hän kuljetti mukanansa, ettei hän huomannut tämän ryppyihin painunutta otsaa eikä torjuvia katseita. Vihdoin hän seisahtui aivan sotilaan eteen ja tarjosi hänelle vettä.