Part 1

LEGENDOJA KRISTUKSESTA

Kirj.

Selma Lagerlöf

Suom. Helmi Setälä

WSOY, Porvoo, 1904.

SISÄLLYS:

Pyhä yö Keisarin näky Tietäjien kaivo Betlehemin lapset Pako Egyptiin Nasaretissa Temppelissä Pyhän Veronikan hikiliina Punatulkku Vapahtaja ja Pyhä Pietari Liekki

PYHÄ YÖ

Kun olin viiden vuoden vanha, kohtasi minua suuri suru. En luule, että minulla koskaan on ollut sen suurempaa.

Silloin näet isoäitini kuoli. Aina siihen saakka hän joka päivä oli istunut huoneessaan nurkkasohvassa ja kertonut satuja.

En voi muuta muistaa, kuin että isoäiti istui ja kertoi ja kertoi aamusta iltaan, ja me lapset istuimme hiljaa hänen vieressään ja kuuntelimme. Se oli ihanaa elämää. Sellaista elämää ei kellään muilla lapsilla ollut.

En muista juuri paljon isoäidistäni. Muistan, että hänellä oli kaunis, liidunvalkoinen tukka ja että hän kulki hyvin kumarassa ja että hän aina istui ja kutoi sukkia.

Muistan senkin, että kun hän oli kertonut jonkin sadun, hän laski kätensä minun pääni päälle ja sanoi: "Ja kaikki tämä on niin totta, kuin että minä näen sinut ja sinä näet minut."

Minä muistan myöskin, että hän osasi laulaa lauluja, mutta sitä hän ei tehnyt joka päivä. Eräs noista lauluista kertoi ritarista ja merenhaltiasta, ja jokainen säkeistö loppui seuraavaan kertoon: "Tuuli se puhaltaa ja aallot ne paisuu."

Sitten muistan pienen rukouksen, jonka hän opetti minulle, ja virrenvärssyn.

Kaikista niistä saduista, joita hän minulle kertoi, on minulla vain hämärä ja sekava muisto. Yhden ainoan muistan niin selvästi, että voisin sen kertoa. Se on pieni kertomus Jeesuksen syntymästä.

Niin, siinä on melkein kaikki, mitä isoäidistäni muistan, lukuunottamatta sitä, mikä on painunut syvimmälle mieleeni, nimittäin sitä suurta kaipausta, kun hän oli poissa.

Muistan aamun, jolloin sohvannurkka oli tyhjä ja jolloin en käsittänyt, miten saisin päivän kulumaan. Sen muistan. Sitä en koskaan unohda.

Ja muistan, että meitä lapsia vietiin suutelemaan vainajan kättä. Ja meitä peloitti suudella sitä, mutta silloin sanoi joku, että viimeistä kertaa nyt saimme kiittää isoäitiä kaikesta siitä ilosta, jonka hän meille oli tuottanut.

Ja minä muistan, että sadut ja laulut vietiin pois talosta pitkässä mustassa arkussa ja etteivät ne koskaan palanneet takaisin.

Muistan, että jotakin oli kadonnut elämästä. Tuntui siltä kuin ovi olisi suljettu kokonaiseen kauniiseen, lumottuun maailmaan, jossa me ennen saimme vapaasti kulkea edestakaisin. Eikä kukaan enää kyennyt sitä ovea avaamaan.

Ja minä muistan, että me lapset vähitellen opimme leikittelemään nukeilla ja leikkikaluilla ja elämään niinkuin muut lapset, ja silloin saattoi tuntua siltä, ettemme enää kaivanneet isoäitiämme tai muistaneet häntä.

Mutta vielä tänäkin päivänä, neljänkymmenen vuoden kuluttua, kun istun ja kokoilen niitä legendoja Kristuksesta, joita olen kuullut kaukana itäisellä maalla, muistuu mieleeni pieni tarina Jeesuksen syntymästä, jota isoäitini usein minulle kertoi. Ja minussa herää halu kertoa se uudestaan ja liittää se kokoelmaani.

Eräänä joulupäivänä olivat kaikki muut lähteneet kirkkoon, paitsi isoäiti ja minä. Luulen, että me olimme yksin koko talossa. Emme päässeet mukaan sen vuoksi, että toinen oli liian nuori ja toinen liian vanha. Ja olimme pahoillamme kumpikin, ettemme päässeet joulukirkkoon joulukynttilöitä katselemaan.

Mutta istuessamme yksinämme alkoi isoäiti kertoa.

"Oli kerran mies", hän sanoi, "joka lähti keskellä pimeää yötä tulta lainaamaan. Hän kulki tuvasta tupaan ja kolkutti. 'Hyvät ihmiset, auttakaa minua!' sanoi hän. 'Minun vaimoni on äsken synnyttänyt lapsen ja minun täytyy tehdä tulta, jotta hänellä ja lapsella olisi lämmin.'"

Mutta oli sydänyö, niin että kaikki ihmiset nukkuivat. Ei kukaan vastannut hänelle.

Mies kulki ja kulki. Vihdoin hän näki tulenvalon loistavan kaukaa. Hän kulki silloin siihen suuntaan ja näki, että tuli paloi ulkona kedolla. Valkoinen lammaslauma lepäsi tulen ympärillä, ja vanha paimen istui vartioimassa laumaa.

Kun mies, joka tahtoi lainata tulta, saapui lampaitten luo, hän näki, että kolme suurta koiraa lepäsi paimenen jaloissa. Hänen tullessaan lähelle ne heräsivät kaikki kolme ja aukaisivat laajat kitansa ikään kuin haukkuakseen, mutta ei ääntäkään kuulunut. Mies näki, että niiden selkäkarvat kohosivat pystyyn, hän näki, että niiden terävät hampaat Loistivat kiiltävän valkoisina tulenvalossa ja että ne syöksyivät häntä vastaan. Hän tunsi, että yksi niistä tarttui hampain hänen jalkaansa, toinen hänen käteensä ja kolmas tarrasi hänen kurkkuunsa. Mutta leuat ja hampaat, joilla koirien olisi pitänyt purra, eivät totelleet, eikä miehelle tullut vähintäkään vahinkoa.

Mies aikoi astua edemmäksi saadakseen mitä tarvitsi.

Mutta lampaat makasivat niin lähellä toisiaan, selkä selässä kiinni, ettei hän päässyt eteenpäin. Silloin mies astui lampaitten selkiä myöten tulen ääreen. Eikä kukaan eläimistä herännyt eikä liikahtanut.

Näin pitkälle oli isoäiti saanut rauhassa kertoa, mutta nyt en malttanut olla keskeyttämättä häntä. "Miksi ne eivät sitä tehneet, isoäiti?" kysyin. "Sen saat tietää hetken kuluttua", ja isoäiti jatkoi kertomustaan.

"Kun mies oli aivan tulen lähellä, katsahti paimen häneen. Hän oli vanha, äreä mies, joka oli epäystävällinen ja kova kaikille ihmisille. Ja kun hän näki vieraan tulevan, hän tarttui pitkään, teräväpäiseen sauvaansa, jota hän tavallisesti piti kädessään paimentaessaan laumaansa, ja heitti sen häntä vastaan. Ja sauva lensi viuhuen suoraan miestä kohti, mutta ennen kuin se osui häneen, väistyi se syrjään ja lensi suhisten hänen ohitseen kauaksi kentälle."

Kun isoäiti oli ennättänyt kertoa näin pitkälle, keskeytin minä hänet jälleen. "Isoäiti, miksi keppi ei tahtonut lyödä miestä?" Mutta isoäiti ei huolinut vastata minulle, vaan jatkoi kertomustansa.

"Nyt mies astui paimenen luo ja sanoi hänelle: 'Hyvä ystävä, auta minua ja lainaa minulle hiukan tulta! Vaimoni on äsken synnyttänyt lapsen, ja minun pitää tehdä tulta, jotta hänen ja lapsen olisi lämmin.'

"Paimen olisi mieluimmin kieltänyt, mutta kun hän ajatteli, että koirat eivät voineet vahingoittaa miestä, että lampaat eivät olleet paenneet häntä ja sauva ei tahtonut surmata häntä, niin hän pelästyi hiukan eikä uskaltanut kieltää häneltä sitä, mitä hän pyysi.

"'Ota niin paljon kuin tarvitset!' sanoi hän miehelle.

"Mutta tuli oli palanut melkein loppuun. Ei ollut jäljellä enää puita eikä oksia, ainoastaan suuri hiillos, eikä vieraalla ollut kihveliä eikä kauhaa, millä hän olisi voinut kuljettaa punaisia hiiliä.

"Kun paimen sen huomasi, hän sanoi uudestaan: 'Ota niin paljon kuin tarvitset!', ja hän iloitsi, ettei mies voisi viedä mukanaan mitään tulta.

"Mutta mies kumartui, poimi hiiliä tuhasta paljain käsin ja pani ne vaippaansa. Eivätkä hiilet kärventäneet hänen käsiään, kun hän kosketteli niitä, eivätkä ne myöskään kärventäneet hänen vaippaansa, vaan mies kantoi ne pois, ikään kuin ne olisivat olleet pähkinöitä tai omenia.

"Mutta nyt keskeytettiin sadunkertoja kolmannen kerran. "Isoäiti, miksi hiilet eivät tahtoneet polttaa miestä?"

"Sen saat kuulla", sanoi isoäiti ja kertoi edelleen.

"Kun paimen, joka oli niin ilkeä ja äreä ihminen, näki kaiken tämän, hän alkoi ihmetellä itseksensä: 'Mikähän yö tämä mahtaa olla, kun koirat eivät pure, lampaat eivät pelkää, keihäs ei tapa eikä tuli polta?' Hän kutsui vieraan takaisin ja sanoi hänelle: 'Mikä yö nyt on? Ja mistä johtuu, että kaikki osoittavat sinulle armeliaisuutta?'

"Silloin sanoi mies: 'Minä en voi sanoa sitä sinulle, jollet itse sitä näe.' Ja hän tahtoi mennä tiehensä voidakseen pian tehdä tulta, jotta vaimolla ja lapsella olisi lämmin.

"Mutta silloin mietti paimen, ettei hän tahtonut kadottaa miestä kokonaan näkyvistään, ennen kuin sai tietää, mitä tämä kaikki saattoi merkitä. Hän nousi maasta ja seurasi hänen jäljessään, kunnes hän tuli sinne, mistä mies oli kotoisin.

"Silloin paimen näki, ettei miehellä ollut edes tupaa asuttavanaan, vaan että hänen vaimonsa ja lapsensa makasivat vuorenrotkossa, jossa ei ollut muuta kuin paljaat, kylmät kiviseinät.

"Mutta paimen ajatteli, että viaton lapsi raukka ehkä paleltuisi kuoliaaksi rotkossa, ja vaikka hän oli kova mies, heltyi hänen sydämensä ja hän tahtoi auttaa lasta. Hän irroitti repun hartioiltansa ja otti sieltä esille pehmeän, valkoisen lammasnahan, antoi sen vieraalle miehelle ja sanoi, että hän antaisi lapsen sillä maata.

"Mutta samassa kun hän osoitti, että hän saattoi olla laupias, aukenivat hänen silmänsä ja hän näki sellaista, mitä hän ei ennen ollut nähnyt, ja kuuli mitä hän ei ennen ollut kuullut.

"Hän näki, että hänen ympärillään oli laaja piiri pieniä hopeasiipisiä enkeleitä. Ja kullakin heistä oli harppu kädessä, ja kaikki lauloivat ääneensä, että tänä yönä oli syntynyt vapahtaja, joka vapahtaisi maailman synneistä.

"Silloin hän ymmärsi kaikkien tänä yönä olevan niin iloisia, ettei kukaan tahtonut tehdä mitään pahaa.

"Eikä ainoastaan paimenen ympärillä ollut enkeleitä, vaan hän näki niitä kaikkialla. Ne istuivat rotkossa ja ne istuivat vuorella ja ne lentelivät taivaan alla. Ne astuivat suurena joukkona tietä myöten ja kun ne kulkivat ohi, pysähtyivät ne ja katselivat lasta.

"Oli riemua ja oli iloa ja laulua ja leikkiä, ja kaiken tämän hän näki pimeässä yössä, missä hän ei ennen ollut mitään huomannut. Ilon tunne valtasi hänet, kun hänen silmänsä olivat auenneet, ja hän polvistui maahan ja kiitti Jumalaa."

Mutta kun isoäiti oli kertonut näin pitkälle, huokasi hän ja sanoi: "Mutta sitä, mitä paimen näki, voimme mekin nähdä, sillä enkelit liitelevät taivaan alla joka jouluyö, jos me vain voimme heitä erottaa."

Ja sitten isoäiti laski kätensä päälaelleni ja sanoi: "Pidä tämä kertomus mielessäsi, sillä se on niin totta, kuin että minä näen sinut ja sinä näet minut. Eivät kynttilät ja lamput sitä tee, eikä kuu ja aurinko siinä mitään merkitse, mutta välttämätöntä on, että meillä on sellaiset silmät, jotka voivat nähdä Jumalan kirkkauden."

KEISARIN NÄKY

Se tapahtui siihen aikaan, jolloin Augustus oli Rooman keisarina ja Herodes Jerusalemin kuninkaana.

Silloin tapahtui kerran, että hyvin suuri ja pyhä yö laskeutui yli maan. Se oli pimein yö, mitä kukaan sitä ennen oli nähnyt, olisipa voinut luulla, että koko maailma oli joutunut kellariholvin varjoon. Mahdotonta oli erottaa vettä maasta, eikä tutuimmallakaan tiellä voinut astua eteenpäin. Toisin ei voinut ollakaan, sillä taivaasta ei tullut ainoatakaan valonsädettä. Kaikki tähdet olivat pysytelleet kotosalla, ja hempeä kuu oli kääntänyt kasvonsa poispäin.

Ja yhtä syvä kuin pimeys oli myös hiljaisuus ja äänettömyys. Virrat olivat pysähtyneet kesken juoksuansa, tuuli ei liikahtanut ja haavankin lehdet olivat vapisematta. Ken meren rannalla olisi astunut, hän olisi huomannut, ettei laine enää rantaan loiskinut, ken korvessa olisi kulkenut, sen jalan alla ei hiekka olisi narissut. Kaikki oli kivettynyttä ja liikkumatonta, jotta pyhä yö ei häiriytyisi. Ruoho ei uskaltanut kasvaa, kaste ei voinut laskeutua maahan eivätkä kukat rohjenneet tuoksua.

Tänä yönä petoeläimet eivät olleet liikkeellä, käärmeet eivät pistäneet, koirat eivät haukkuneet. Ja vieläkin ihanampaa oli, ettei ainoakaan eloton esine tahtonut häiritä yön pyhyyttä antamalla käyttää itseään mihinkään pahantekoon. Ei mikään tiirikka olisi avannut lukkoa, eikä mikään veitsi olisi kyennyt vuodattamaan verta.

Juuri tänä yönä kulki Roomassa vähäinen joukko ihmisiä keisarin asunnolta Palatinukselta Forumin poikki Capitoliumille. Äsken loppuunkuluneena päivänä olivat nimittäin neuvosherrat kysyneet keisarilta, olisiko hänellä mitään sitä vastaan, että he rakennuttaisivat hänelle temppelin Rooman pyhälle vuorelle. Mutta Augustus ei heti antanut suostumustansa. Hän ei tiennyt olisiko jumalille otollista, että hänellä olisi temppeli heidän rinnallansa, ja hän oli vastannut, että hän ensin tahtoi yöllä uhrata haltiallensa ottaakseen selkoa, mitä mieltä jumalat tästä asiasta olisivat. Hän se nyt muutamien uskottujensa seuraamana lähti toimittamaan tätä uhria.

Augustus antoi kantaa itseään kantotuolissa, sillä hän oli vanha ja Capitoliumin korkeat portaat rasittivat häntä. Hän piteli itse häkkiä, jossa uhrattavat kyyhkyset olivat. Häntä eivät seuranneet papit tai sotamiehet tai neuvosherrat, vaan ainoastaan hänen lähimmät ystävänsä. Tulisoihtujen kantajat kulkivat hänen edellänsä, ikään kuin raivatakseen tietä yön pimeydessä, ja hänen jäljessään kulkivat orjat, jotka kantoivat kolmijalka-alttaria, hiiliä, veitsiä, pyhää tulta ja kaikkea muuta, mitä uhria varten tarvittiin.

Matkalla keisari puheli iloisesti uskottujensa kanssa, ja sen vuoksi ei kukaan huomannut yön tavatonta hiljaisuutta ja äänettömyyttä. Vasta sitten, kun he Capitoliumin huipulla olivat saapuneet sille tyhjälle paikalle, joka oli varattu uutta temppeliä varten, selvisi heille, että jotakin tavatonta oli tekeillä.

Tämä yö ei saattanut olla samanlainen kuin kaikki muut, sillä ylhäällä kallionreunalla he näkivät mitä ihmeellisimmän olennon. He luulivat sitä ensin vanhaksi, vääristyneeksi öljypuun rungoksi, sitten he luulivat, että ikivanha kivikuva oli vaeltanut Juppiterin temppelistä kalliolle. Lopulta he eivät voineet otaksua sitä miksikään muuksi kuin vanhaksi sibyllaksi.

Mitään niin vanhaa, niin ahavoitunutta, niin jättiläissuuruista he eivät olleet koskaan nähneet. Tämä vanha nainen oli kauhuaherättävä. Jollei keisari olisi ollut mukana, kaikki olisivat paenneet kotiin vuoteisiinsa. "Hän se on", kuiskailivat he toisillensa, "jolla on yhtä monta ikävuotta kuin on hiekkajyvästä hänen kotimaansa rannikolla. Miksi hän juuri tänä yönä on tullut ulos luolastaan? Mitä hän ennustaa keisarille ja valtakunnalle, hän, joka kirjoittaa ennustuksensa puiden lehtiin ja tietää, että tuuli kuljettaa oraakkelin sanan sille, jolle se on aiottu?"

He olivat sellaisen kauhun vallassa, että he kaikki olisivat voineet heittäytyä polvilleen ja painaa otsansa maahan sibyllan vähimmästäkin liikkeestä. Mutta tämä istui niin hiljaa, aivan kuin elottomana. Hän istui kumarruksissa kallion uloimmalla reunalla ja tähysteli yöhön varjostaen kädellään silmiänsä. Hän istui siinä, ikään kuin hän olisi kiivennyt kalliolle paremmin nähdäkseen, mitä kaukana tapahtui. Hän saattoi siis nähdä jotakin, hän, tämmöisenä yönä!

Samassa huomasi keisari ja koko hänen seurueensa, kuinka syvä pimeys vallitsi. Ei kukaan heistä voinut nähdä edes kämmenen leveyden päähän. Ja mikä hiljaisuus, mikä äänettömyys! Ei edes Tiberin kumeata kohinaa voinut kuulla. Mutta ilma oli tukahduttaa heidät, kylmänhiki helmeili otsalla ja kädet olivat kankeat ja voimattomat. He arvelivat, että jotakin hirveätä tapahtuisi.

Mutta ei kukaan tahtonut osoittaa pelkoa, vaan kaikki sanoivat keisarille, että enteet olivat hyvät: koko luonto pidätti henkeään tervehtiäkseen uutta jumalaa.

He kehoittivat Augustusta jouduttamaan uhria ja sanoivat, että vanha sibylla varmaan oli noussut rotkostansa tervehtiäkseen hänen haltiaansa.

Mutta vanhan sibyllan huomio olikin niin kokonaan kiintynyt erääseen näkyyn, ettei hän edes tiennyt Augustuksen tulleen Capitoliumille. Hengessään hän oli kaukaisessa maassa ja siellä hän oli vaeltavinaan suurella alangolla. Pimeässä hän satutti jalkansa alituisesti johonkin, jota hän luuli turpeeksi. Hän kumartui ja koetteli kädellänsä. Ei, ne eivät olleetkaan turpeita, vaan lampaita. Hän kulki suurien lepäävien lammaslaumojen keskellä.

Nyt hän huomasi paimenten tulen. Se paloi keskellä kenttää, ja hän pyrki sen ääreen. Paimenet nukkuivat tulen ääressä ja vieressään heillä oli pitkät, teräväpäiset sauvat, joilla he puolustivat laumaa villieläimiltä. Mutta eivätkö nuo pienet eläimet, joilla oli kiiluvat silmät ja pörröiset hännät ja jotka hiipivät tulen ääreen, olleet sakaaleja? Ja kuitenkaan paimenet eivät uhanneet niitä sauvoillansa, koirat nukkuivat yhä edelleen, lampaat eivät paenneet ja villieläimet painautuivat ihmisten viereen maata.

Kaiken tämän sibylla näki, mutta hän ei tiennyt mistään, mitä hänen takanaan vuorella tapahtui. Hän ei tiennyt, että siellä pystytettiin alttari, hiilet sytytettiin, pyhää savua suitsutettiin ja että keisari otti häkistä kyyhkysen uhrataksensa sen. Mutta hänen kätensä olivat niin tunnottomat, ettei hän kyennyt pitämään lintua kiinni. Yhdellä siiven räpäytyksellä kyyhkynen vapautui ja katosi yöpimeään.

Kun tämä tapahtui, katsoivat hoviherrat epäillen vanhaan sibyllaan. He luulivat, että hän oli syynä onnettomuuteen.

Saattoivatko he tietää, että sibylla mielestään yhä seisoi paimenten hiillostulen luona ja että hän nyt kuunteli heikkoa ääntä, joka värähteli kuolonhiljaisessa yössä? Hän kuunteli kauan ennen kuin hän huomasi, ettei se tullutkaan maasta, vaan korkeudesta. Vihdoin hän kohotti päänsä ja silloin hän näki valoisien, kimaltelevien olentojen soljuvan ylhäällä pimeydessä. Ne olivat pieniä enkeliparvia, jotka suloisesti laulaen ja ikään kuin etsien liitelivät edestakaisin avaralla lakeudella.

Sibyllan kuunnellessa enkelien laulua valmistautui keisari uuteen uhriin. Hän pesi kätensä, puhdisti alttarin ja otti vastaan toisen kyyhkysen. Mutta vaikka hän ponnisteli kaikin voimin pitääkseen sitä kiinni, liukui kyyhkysen liukas ruumis hänen kädestään ja lintu pyrähti läpinäkymättömään yöhön.

Keisari kauhistui. Hän syöksyi polvilleen tyhjän alttarin eteen ja rukoili haltiaansa. Hän rukoili häneltä voimaa torjumaan niitä onnettomuuksia, joita tämä yö näytti ennustavan.

Sibylla ei kuullut tätäkään. Hän kuunteli koko sielullaan enkelien laulua, joka kävi yhä voimakkaammaksi. Lopulta se tuli niin äänekkääksi, että se herätti paimenet. He kohousivat kyynäspäilleen ja näkivät loistavia parvia hopeasiipisiä enkeleitä, jotka liikkuivat ylhäällä pimeydessä pitkissä leijailevissa riveissä aivan kuin muuttolinnut. Toisilla oli kanteleita ja viuluja käsissään, toisilla sitroja ja harppuja, ja heidän laulunsa kajahteli yhtä heleästi kuin lapsennauru ja huolettomasti kuin leivosen liverrys. Kun paimenet sen kuulivat, nousivat he mennäkseen vuoristokaupunkiin, josta he olivat kotoisin, kertomaan ihmettä.

He kulkivat eteenpäin kapeaa, kiertelevää polkua, ja vanha sibylla seurasi heitä. Äkkiä yö kävi valoisaksi vuorella. Suuri, kirkas tähti syttyi heidän yllänsä ja vuoren huipulla sijaitseva kaupunki kimalteli kuin hopea tähtivalossa. Kaikki harhailevat enkeliparvet kiiruhtivat sinne riemuhuutojen kaikuessa ja paimenet kiirehtivät askeleitaan melkein juoksujalkaa. Kun he ehtivät kaupunkiin, he huomasivat, että enkelit olivat keräytyneet matalan tallin yläpuolelle, lähelle kaupunginporttia. Se oli kurja olkikattoinen rakennus, takaseinänä paljas kallio. Tähti loisti sen yläpuolella ja yhä useampia enkeleitä keräytyi paikalle. Toiset istahtivat olkikatolle tai asettuivat jyrkälle kallioseinälle talon taakse, toiset leijailivat lepattavin siivin sen yläpuolella. Korkealla, korkealla kirkastivat ilmaa loistavat siivet.

Samassa hetkessä kun tähti syttyi vuoristokaupungin yläpuolella, heräsi koko luonto, ja miehet, jotka seisoivat Capitoliumin kukkulalla, eivät voineet olla sitä huomaamatta. He tunsivat raitisten ja hyväilevien tuulien tunkeutuvan avaruuden läpi, suloiset tuoksut tulvailivat heidän ympärillään, puut humisivat, Tiber alkoi kohista, tähdet tuikkivat ja kuu kohosi äkkiä korkealle taivaalle ja valaisi maailmaa. Ja ilmasta lensivät maahan molemmat kyyhkyset ja istahtivat keisarin olkapäälle.

Kun tämä ihme tapahtui, nousi Augustus ylpeän iloisena, mutta hänen ystävänsä ja orjansa polvistuivat maahan. "Ave Caesar!" huusivat he. "Haltiasi on antanut vastauksensa. Sinä olet se jumala, jota Capitoliumin kukkulalla on palveltava."

Ja kunnioitus, jota ihastuneet miehet riemuiten keisarille osoittivat, oli niin äänekästä, että vanha sibylla sen kuuli. Se herätti hänet hänen näyistänsä. Hän kohosi paikaltaan kallion reunalta ja astui ihmisten pariin. Tuntui siltä kuin synkkä pilvi olisi kohonnut syvänteestä ja syössyt vuorenkukkulaa kohti. Hän oli hirvittävä vanhuudessaan. Karhea tukka riippui harvoina suortuvina hänen päänsä ympärillä, jäsenien nikamat olivat suuren suuret ja tumma iho ympäröi ruumista kovana kuin kaarna, kurttu kurtun vieressä.

Suunnattomana ja kunnioitusta herättävänä hän astui kohti keisaria. Toisella kädellään hän tarttui hänen ranteeseensa, toisella hän viittasi kaukaista itää kohti.

"Katso!" sanoi hän käskevästi ja keisari kohotti silmänsä ja näki. Avaruus avautui hänen silmiensä eteen ja katse tunkeutui kauas itäiselle maalle. Ja hän näki kurjan tallin jyrkän kallion kupeella ja avonaisessa ovessa muutamia polvistuneita paimenia. Tallin sisällä oli nuori äiti polvillaan pienen lapsen vieressä, joka lepäsi olkikuvolla lattialla.

Ja Sibyllan suuret, luisevat sormet viittasivat köyhään lapseen.

"Ave Caesar!" sanoi sibylla pilkallisesti nauraen. "Tuossa on se jumala, jota Capitoliumin kukkulalla on palveltava!"

Silloin Augustus kauhistuen vetäytyi pois hänestä kuin mielipuolesta.

Mutta sibyllan valtasi voimakas tietäjähenki. Hänen himmeät silmänsä alkoivat palaa, hänen kätensä kohousivat taivasta kohti, hänen äänensä muuttui, niin ettei se tuntunut enää hänen omaltaan, vaan siinä oli sellainen sointi ja voima, että se olisi voinut kuulua yli koko maailman. Ja hän lausui sanoja, joita hän näytti lukevan ylhäältä tähdistä:

Maailman uudistajaa Kapitoolissa palveltakoon, hän Kristus, hän Antikristus lie, mut ei ihminen raihnas.

Kun hän tämän oli lausunut, hän hiipi pois kauhistuneiden miesten keskeltä, laskeutui vitkalleen vuorenkukkulalta alas ja katosi.

Mutta Augustus kielsi seuraavana päivänä jyrkästi kansaa rakentamasta hänelle temppeliä Capitoliumin kukkulalle. Sen sijaan hän rakensi sinne pyhäkön vastasyntyneelle jumallapselle ja antoi sille nimeksi: _Taivaan alttari_, Ara coeli.

TIETÄJIEN KAIVO

Vanhassa Juudan maassa kuljeskeli pouta, kuoppasilmäisenä ja katkerana, surkastuneiden ohdakkeinen ja kellastuneen ruohon keskellä.

Oli kesäinen aika. Aurinko paahtoi paljaita vuorenselkiä, heikoinkin tuulenhenki kohotti kalkkitomupilviä valkeanharmaasta maasta, karjalaumat olivat kerääntyneet laaksoihin ehtyvien purojen reunoille.

Pouta käyskenteli ympäri ja tutki vesivaroja. Hän vaelsi Salomonin lammille ja huomasi surukseen, että niiden kallioreunojen sisäpuolella oli vielä paljon vettä. Sitten hän kulki kuuluisalle Davidinkaivolle Betlehemiin ja näki sielläkin vettä. Sitten hän vaelsi väsynein askelin valtamaantietä myöten, joka vie Betlehemistä Jerusalemiin.

Kun hän oli kulkenut puolitiehen, hän näki Tietäjien kaivon lähellä tienviertä ja hän huomasi heti, että se oli ehtymäisillään. Pouta istahti kaivonkannelle, joka oli tehty yhdestä ainoasta suuresta koverretusta kivestä, ja katseli alas kaivoon. Kiiltävä vesipeili, joka tavallisesti näkyi aivan lähellä aukkoa, oli nyt vaipunut syvälle ja lima ja pohjamuta oli liannut ja samentanut sen.

Kun kaivo näki poudan ruskettuneiden kasvojen kuvastuvan himmeään peiliinsä, se läikähteli tuskissansa.

"Saa nähdä milloin sinä henkesi heität", sanoi pouta. "Et taida löytää mitään vesisuonta tuolta alhaalta, joka antaisi sinulle uutta eloa. Ja sateesta, Jumalan kiitos, ei voi olla puhettakaan ennen kuin kahden, kolmen kuukauden kuluttua."

"Ole huoleti", huokasi kaivo. "Ei mikään minua pelasta. Paratiisista sen lähteensilmän pitäisi tulla."

"Sitten en jätä sinua, ennen kuin kaikki on lopussa", sanoi pouta. Hän huomasi, että vanha kaivo oli henkitoreissaan, ja hän tahtoi ilokseen nähdä sen kuolevan pisara pisaralta.

Hän asettui hyvillä mielin istumaan kaivonkannelle ja iloitsi, kun hän kuuli kaivon huokaavan syvyydessä. Hän nautti siitäkin, kun janoiset matkamiehet tulivat kaivolle, laskivat sangon alas ja vetivät sen jälleen ylös, eikä pohjassa ollut muuta kuin pari pisaraa mudansekaista vettä.

Siten kului kokonainen päivä ja kun ilta pimeni, katsoi pouta jälleen alas kaivoon. Alhaalla kimalteli vielä hiukan vettä. "Minä jään tänne yöksi", huusi hän. "Älä pidä kiirettä! Kun valkenee sen verran, että voin taas nähdä sinut, olen varma siitä, ettei sinua enää ole."