Part 2
— Lisää olutta, emäntä, tätä poikaa janottaa —, huusi hän ovea kiinni läimähyttäessään. Hänen lähestyessään pöytää antoivat nuoremmat miehet hänelle sijaa, vaikka olikin jo ahdasta.
Punakka tihrusilmä eukko laskeusi lattialuukusta kellariin hampaittensa välissä roihuava päre ja kädet täynnä tyhjiä haarikoita.
— Katosi kuin kärppä kivenkoloon —, nauroi Herska.
Keskustelu ei tahtonut enään oikein sujua, sillä Herskan tullessa tuntui kuin tuvan ilma olisi käynyt raskaammaksi. Nuori Iikka, joka oli tunnettu rohkeudestaan ja sukkeluudestaan, sanoa tokaisi kotvan kuluttua:
— On niistä pyhäpäivistä ainakin se apu, ettei tarvitse ruumistaan kiusata! —
— Onpa niinkin, mutta sielu se pyhäisin vaivaantuu —, yritti joku laskea leikkiä.
— Minusta sentään voisi kirkkoa rakentaa pyhänäkin, sillä sehän on pyhää työtä —, puheli eräs vanhanpuoleinen mies, joka jo silmin nähtävästi oli päihtynyt.
— Jaa rakentakaa te kirkkoa koska haluatte, minä en enään niihin töihin tule —, sanoi Herska vilkuttaen pieniä silmiään.
Mutta samassa palasi juomalan emäntä unkeasta kammiostaan, tuoksuva olut vaahtosi haarikoissa, ja lukemattomat kädet kurottautuivat niitä tavoittelemaan.
Nopsajalka Iikka ehti ennen ylpeätä Herskaa, mutta tuostapa Herska tulistui, hän sieppasi haarikan Iikan kädestä ja heitti sen sisällön vasten Iikan kasvoja. Iikka sivalsi puukkonsa, syntyi kauhea meteli. Päihtyneet miehet koittivat rauhoittaa kamppailevia, jotka taistelivat kunniansa puolesta.
Muori oli pudottanut päreen hampaittensa välistä ja pakeni huutaen peräkamarin ovelle, sillä silmänräpäyksessä oli tuvan lattia muuttunut päihtyneiden miehien hurjaksi temmellystantereeksi. Pöydällä palava korri kaatui ja sammui.
Kuului kova, sydäntä viiltävä kiljahdus, yhtäkkiä kaikki hetkeksi vaikeni — —, kuului sitten pehmeä jysähdys niinkuin joku olisi pudonnut maahan, ja äänettöminä pakenivat tappelijat tuvasta taivasalle.
Kauhuissaan oli muori vetäytynyt kamariinsa ja koitti kehoituksillaan ja huudoillaan saada ylös talon nuorta renkiä Hintiä, joka makasi sairaana ovivuoteessa, mutta turhaan, sillä kuumeen uuvuttama Hinti ei voinut liikuttaa itseään.
Eukko painoi päänsä oveen, tuvassa oli kaikki hiljaista. Hän sytytti päreen ja hiipi varovaisesti tupaan. Sinne tultuaan näki hän lattiassa punaisen veriviirun, avoimesta lattialuukusta kuului syvä huokaus, päre putosi, ja tiedotonna vaipui eukko lattialle.
* * * * *
Varhaisesta aamusta illan hämärään asti kuului maantien sivulta kiven kilkatusta, sillä suurta kivikirkkoa siellä rakennettiin.
Oli helteinen päivä, työväki piti paraikaa ruokalepoa.
He keskustelivat hiljaa miltei kuiskaten siitä kamalasta sunnuntai-illasta; siitä oli jo kohta pari viikkoa kulunut.
— Sitäköhän se Herska tarkoitti, kun se sanoi, ettei se enään kirkon töihin ryhtyisi, — puheli eräs joukosta.
— Ei se mitään, mitäs niistä juopuneen sekaisista puheista, puhui mitä sattui —, sanoi toinen.
— Mutta ei sitä vaan sen koommin ole työhön kuulunut —, puuttui puheeseen kolmas, — eikä se ole uskaltanut näyttäytyäkään sen jälkeen, pelkääköhän se joutuvansa rautoihin, mutta kukas sitä taitaisi todistaa, että juuri hän Iikkaan osui, silloinhan oli pilkkosen pimeä!
—Sitäpaitsi on talon renki, se kalpea Hinti jo vangittu, sillä häntä laki epäilee! —
— Mutta olihan se silloin sairaana! —
— Jaa mitäs siitä, mutta Hinti oli ainoa mies, jonka siinä talossa sinä iltana tiedettiin olevan, niin sanotaan! —
Miehet nauroivat hiljaa, mutta samassa kiintyi heidän huomionsa toisaalle. Pitkin pölyistä tietä näkyi kulkevan kolme miestä aivan lähekkäin, kun ne tulivat lähemmäksi saattoi helposti erottaa, että se keskimmäinen kulki sidottuna niiden kahden välissä.
— Siellä sitä kalpeata Hintiä kuletetaan, sanoi yksi työmiehistä.
Kirkon kohdalle tultuaan istuttivat saattomiehet sen nuoren köysillä sidotun eräälle kivilohkareelle kiviröykkiössä, joka oli ajettu kirkon rakennusaineiksi.
— Hintikö se on —, sanoi eräs työmiehistä.
Puhuteltu katseli väsyneesti miestä, joka oli lausunut hänen nimensä, ja sanoi:
— Niin, minä! —
— Mihinkä matka? —
— Kokemäelle —, vastasi Hinti.
__ Kokemäelle —, kertasivat miehet kauhun valtaamina, sillä he tiesivät mitä se nimi merkitsee miehelle, joka sinne sidottuna kuljetetaan!
— Murhanko olet tehnyt —, kysyi sama mies, hän ei tiennyt koko tapahtumasta mitään.
— En, olen viaton! —
‒ Viaton —, toisti toinen kuljettajista, — sinä tapoit Iikan siinä huonomaineisessa talossa! —
‒ En minä —, useat miehet säpsähtivät kuullessaan nuo sanat ja muuttuivat kasvoiltaan oudon näköisiksi.
‒ Vai et sinä, sinä olet sen talon renki, olet emännän kätyri, sinut sieltä peräkamarista tavattiin, kun Iikan ystävät tulivat häntä hakemaan, murhaaja olet, ja kuolema on palkkasi —, puhui toinen kuljettajista.
— Kysykää emännältä! —
— Niin siltä parhaimmalta, sitä paitsi ei se taida puhua, Herra rankaisi sitä halvauksella! —
— Jos olisin murhaaja kuolisin ilolla tekoni sovitukseksi —, nyyhkytti Hinti, -mutta viattomana kuolla, kuolla nuorena se on katkeraa! — Suuret kyyneleet vierivät pitkin kalpean nuorukaisen poskia, ja useat ympärillä seisovista miehistä käänsivät kasvonsa poispäin, sillä he tiesivät kaiken, mutta heistä tuntui edullisemmalta vaieta.
— Niin totta kuin olen viatoin itkeköön tämä kivi, jolla istun, ikuisesti verta —, sanoi Hinti ja nousi seisomaan.
Verkalleen asteli pitkin pölyistä tietä kolme miestä Kokemäkeä kohti, mutta se keskimmäinen hoiperteli, sillä hän oli kuoleman oma — — —
* * * * *
Rauhallisena virtaa Kokemäenjoki loppujuoksussaan merta kohti, keltaiset upukat sen liejuisilla rannoilla ovat sulkeneet upunsa ja keinuvat hiljaa, uupuneina, sillä on kesäinen ilta.
Jylhänä seisoo korkea, musta hirsipuu Kokemäenjoen partaalla, sen varjo makaa maassa niin pitkänä ja raskaana, sillä on kesäinen, myöhä ilta.
Rauhallisena astuu kookas, kalpea nuorukainen rahille hirsipuun alla, hänen kalpeat poskensa saavat auringolta punaisen hohteen, sillä on kesäinen ilta.
Kokemäen kellot kumajavat kesäisenä iltana, kuumasta maasta nousee viileä sumu, ja niinkuin kellojen soitto liitelee vapautunut, viaton sielu korkeuksia kohti — — —
* * * * *
Mutta siellä missä uutta kivistä kirkkoa rakennettiin, siellä oli ääntä ja liikettä. Herska oli palannut kirkon työhön, sillä vaara oli ohi, eikä kukaan enään uskaltanut puhua siitä tapahtumasta.
Eräänä iltana nosti Herska muiden miesten kanssa suurta kiveä kirkon seinään, se oli jo paikallaan, ja yksin hän täytteli savella muurissa olevia koloja; aurinko laski punaisena korkean harjun taa.
Yhtäkkiä huomasi hän, että hänen kätensä olivat veriset, eikä hän kuitenkaan voinut huomata niissä haavaa, hän katsahti kiveen, jota vasten hän nojasi toisella kädellään, ja huomasi, että kivi tihkui verta, viattoman verta! Hän alkoi huutaa kauheasti, menetti tasapainonsa ja putosi maahan lyöden ohimonsa terävään kiveen.
Kun toverit saapuivat paikalle löysivät he Herskan kuolleena maasta ja näkivät, että kivi kirkon seinässä tihkui verta, ja yksi miehistä lausui:
— Jumala on armollinen —, ja kaikki polvistuivat maahan verikiven kohdalla, johonka laskevan auringon viimeiset säteet lankesivat. — —
II.
SYDÄMENUSKO.
— Miksi karjuu kohiseva koski, mitä huutaa Nokianvirta, hyytävät vedet, hyiset pyörteet, mitä itkette yössä! — Mitä ulvot, miksi uliset Jäämimaan pyhä virta —, näin puhui suurkodan uljas Pii-sydän ja kääntyi toiselle kyljelleen kodan pehmeällä poron taljalla.
— Emo, kuuletko sa Nokian laulun, kuuletko himohuokunan kamalan, — — nukut akka, naisesta ei valvojaksi! —
Hiillos riutuu paaden päällä, nukkuu emo, lapset nukkuu, Pii-sydän vaan ei nuku, silmänsä tuijottavat, korvansa kuuntelevat jokaista säveltä kosken laulussa. Hän tarttuu poronsuoniseen rihmaan hiilipaaden vierellä ja kiskaisee voimakkaasti siitä, talja siirtyy savuaukolta, tanot katossa aukon suulla väräjävät, ne soivat matalaäänisesti. —
Pii-sydän makaa selällään ja tutkien katselee korkeata taivaan kantta, tuuli vinkuu, koski huutaa, ja kevyet tuohet soivat — — —
Pii-sydän kuuntelee henkeään pidätellen ja tähystelee; tähtiä lentää tummalla laella.
— Mitä, lensikö sekin, pohjantähti itää kohden —, mutisee Pii-sydän ja nousee levotonna vuoteeltaan, hän vetää nahkamekkonsa ylleen ja mataa kodasta taivasalle.
Koskelle hän rientää, kuumana verensä kohisee, sydän niin oudon rajusti lyö.
— Mitä ulvot, koski pyhä, miksi riitteesi sulavat, miksi iljankos alenee! — Pii-sydän hyppää putouksen alla vesipaadelta toiselle ja pääsee vihdoin Hälläpyörteen kivelle, jonka juuria koski kuumimmin jauhaa. Hän kohottaa kätensä ja huutaa yli pauhun:
— Kuole ääni hurjan rinnan, vaikene itku vesien! —
Sitten laskeutuu hän polvilleen paadelle ja silmäilee hiidenkirnua kiven kupeella, se on tyhjä, ilman vettä. Hän sieppaa nahkaisen lakkinsa ja alkaa lippiä sillä vettä hiidenkirnuun, mutta se ei täyty, vesi on syönyt puhki kirnunpohjan.
— Jo tiedän, uhria Ukko ulisee —, lausuu Pii-sydän ja painaa jäätyvän lakkinsa suortuvilleen. Ketterästi kuin ilves hyppii hän kiveltä kivelle iljankoihin lipeämättä.
Tuuli ulvoo, pohja pölyttää lunta, Pii-sydän hiipii kotaansa, lämmin, unkea ilma lehahtaa hänen kylmille kasvoillensa, hän sulkee savuräppänän ja koittaa nukkua. - Otava ei vielä ole kiertoansa tehnyt, kun Pii-sydän akkansa herättää:
— Uhria Ukko ulisee, hae valkein uuhilammas, en tiedä mistä vihansa heitti! —
Emo palaa uuhikodasta, jäärän tuo.
— Unohdit isäntä, eihän Ukko uuhta huoli! —
Pii-sydän sitoo jäärän jalat ja heittää sen olallensa, sitaisee vielä uhripussinsa kupeellensa ja nousee suksilleen —
* * * * *
Pyrynä lumi tuprusi, kun Pii-sydän hiihti. Kuun viimeinen sakara paloi taivaan rannalla kellervänä, tähdet kelmenivät päivän puolla, nouseva rusko ennusti aamua, mutta levotonna kulki pohjantähti.
Sukset luisuivat, lammas määki hartioilla, ja rajusti hiihti Pii-sydän. Kuu katosi, hän hiihti yhä.
Päivä nousi, ja itsekin hän nousi uhrivaaran harjanteelle.
Pyynikin pyhät petäjät hiljaa huojuivat, ja latu nousi, se taittoi polven ja nousi vieläkin ylemmäksi, jo kuului kosken laulu, Tammer lähellä huurusi huurtaen uhrilehdon puut.
Kuumat hikihelmet putoilivat Pii-sydämen kulmaluilta ja muuttuivat rakeiksi jäisellä hangella. Hän iski suksikeihäänsä suureen petäjään, oksat satoivat huurrettaan, ja kevyet lumihiuteet kimaltelivat uhrijäärän päällä puun juurella.
Pii-sydän katkaisi oksan puusta ja alkoi puhdistaa lumesta uhripaatta, asetti paadelle puita ja reunalle uhrikaluja. Sitten sieppasi hän aseen ja aukaisi teuraan rinnan, asetti sen paadelle ja kaikkosi itse suuren kiven taa tuulen suojaan tulta iskemään.
Punainen veri valui höyryten hangelle ja piirsi kauniita kuvioita.
Mutta äkkiä hyppäsi tupsukorva ilves pyhästä petäjästä maahan, juoksi uhrijäärään käsiksi ja pakeni sen kanssa ylös puuhun. Pii-sydän tyrmistyi kiukusta kun hän näki, että ilves raateli Ukon uhria, viimeiset veripisarat valuivat puusta valkoiselle hangelle.
Jo nousi hidas jäämiveri, Pii-sydän tempasi jousensa, pingoitti sen rivakasti, jousi joudutti nuolta, ilma suhisi, petäjänoksat huojuivat, ja raadellun lampaan ruumis putosi maahan. — Pii-sydän katsahti ylös petäjään, mutta silmänsä sattuivat pohjantähteen, joka levottomasti vilkkui taivaan laella. Ilves kiepsahti lumelle ja verinen sydän suussaan kiipesi toiseen puuhun. Piisydän tuosta enemmän sydäntyi.
Hän sieppasi keihäänsä ja tavoitti sillä ilvestä, mutta rauhallisena se vain pureskeli jäärän veristä sydäntä — — — mutta pohjantähti lepatti levottomasti — —
Ilves hyppäsi hangelle ja juoksi puiden lomissa. Pii-sydän nousi suksilleen ja ajoi pakenevaa petoa. Äkkiä pysähtyi ilves, sen silmät hehkuivat kuin tuli, ja punainen sydän sen suussa säteili kuin tulinen hiili. Pii-sydän kohotti keihäänsä ja iski, mutta osumatta.
Ilves vilisti, pitkin pyhän vaaran harjannetta, vihdoin alas Pyynikin mäkeä Pyhäjärven jäälle.
Siellä pysähtyi se ja katseli uhkamielisesti Pii-sydäntä, joka piirsi sauvallaan lumeen kolme tähteä, sitten hiihti hän sydämen muotoisen ladun pedon ympärille ja piirsi neljä ruusua sydämen kärkipuoleen, nyt ei peto enään voinut liikahtaa. Pii-sydän mutisi loihtuja ja iski keihäällään ilveksen hankeen, ja punainen uhriteuraan sydän värisi hangella.
Pii-sydän lankesi maahan ja kiitti Ukkoa, mutta hän näki, että pohjantähti oudosti taivaalla lepatti. Oli jo kirkas päivä, ja kuitenkin katseli yksinäinen pohjantähti lumisia metsämaita.
Pii-sydän uhrasi jäärän Ukolle, mutta sen punaisen sydämen kätki hän uhripussiinsa ja palasi kodalleen — —
* * * * *
Mutta pohjantähti seurasi häntä koko matkan ja pysähtyi hänen kotansa kohdalle.
Pii-sydän kuuli kodasta lapsen itkua ja ilokseen näki hän emon sylissä pienen lapsen. Hän asetti uhrikalunsa kodan pyhälle hiilipaadelle ja rukoili Ukkoa. Mutta vastasyntynyt nähdessään sydämen paadella avasi suunsa ja puhui:
— Pii-sydän, Ukko ei enään uhria kaipaa, ilves sydämen Ukolta riisti, riistä sinäkin sydämesi häneltä ja lahjoita se Kaikkivallalle! —
Ja tapahtui, että sydän hiilipaadella syttyi suureen liekkiin, ja säkeneet kohosivat kodan kattoa kohti, jossa ne muodostuivat tähtirenkaaksi, eikä ylhäinen pohjantähti enään värissyt korkeudessaan.
Mutta uhrisydän paloi poroksi paadella, ja tähtikehä laskeusi alas ja asettui lapsen pään ympärille, mutta Pii-sydän lankesi maahan lapsen eteen ja lausui:
—Ukko ei sydäntä kaipaa! — Mutta lapsi kohotti pienen kätensä ja sanoi:
— Sinun nimesi olkoon Sydän, nouse ja ilmoita heimollesi minun tulostani! —
Ja Jäämien apostoli nousi ja saarnasi — — sydämen uskoa! —
LINTUJEN LAULU.
Herra ja Pyhä Pietari kulkiessaan maailmaa saapuivat kerran Suomenkin saloille. - Matka oli ollut pitkä ja vaivaloinen, ja väsyneinä istahtivat he sammaleiselle kivelle korkealla kivikkorinteellä.
Kevät teki tuloaan, pohjolan kevät! Ilma tuoksui puhkeavien koivunlehtien pihalle, ja täyteläiset purot solisivat iloisesti rinteitä alas kiitäessään. —
— Noiden purojen solinassa on kylmä sävel —, sanoi Pyhä Pietari —, yhtä kylmä kuin tämän kansan sydän! —
Silloin katsahti Herra Pietariin, tarttui hänen kuumaan käteensä ja sanoi:
— Simon Jonaanpoika, kuumakin koski voi joskus jäähtyä, ja kylmä puro voi kerran lämmetä! — Mutta Pietari ei ymmärtänyt Herran puhetta.
Hän aikoi juuri pyytää Herralta selitystä, kun harmaa lintu lensi heidän ylitsensä ja asettui istumaan nuoren kuusen latvaan aivan lähelle heitä.
Käki alkoi kukkua, ja kaiku vaaranteilta vastasi siihen, vaan kolme kertaa se kukahti ja kuunteli etäistä kuolevaa kaikua.
Ja Pyhä Pietari hämmästyi sen outoa ja suloista ääntä ja sanoi Herralle:
— Käske tuon linnun vielä laulaa, sen ääni on niin ihmeellinen! —
Ja Herra kohotti kehoittavasti kätensä. Käki kääntyi Pietaria päin ja kukahti kolme kertaa, vaarat vastailivat. Pietaria huvitti tämä outo lintu ja hän kysyi Herralta:
— Miksi se niin lyhyeen laulaa, miksi se vain kolme kertaa antaa laulunsa soida! —
Mutta Herra katsahti Pietariin suruisesti ja puhui:
— Kolmasti se laulaa vain siksi, että sen laulu paremmin mieleen painuisi! — Ja käki kukahti taas kolme kertaa, mutta Pietari nauroi, sillä sen kukahdukset olivat niin lyhyitä ja iloisia.
— Muistan, _aina_ muistan minä ilolla sen lyhyttä laulua —, sanoi Pietari, mutta Herra katseli häntä suruisesti.
Kylmä oli varhainen kevätilta pohjolassa, ja vilusta väristen lähtivät he kulkemaan alas laaksoa kohti. Hämärä hiipi maille, mutta niin hitaasti, että Pyhä Pietari sitä oudoksui.
Heidän astuessaan alas kivikkomäkeä vyöryi pyöreitä kiviä heidän edellänsä ja toisiinsa iskien löivät tulta. Pietari kääntyi Herraan päin ja sanoi:
— Anna meille tulta, sillä me palellumme! Vaan Herra ei vastannut mitään.
He kulkivat edelleen ja saapuivat hersyvän suon partaalle. Oli pimeä! —
Siellä täällä paloi suolla liikkumattomia vihreitä virvatulia.
Pietari ilostui nähdessään tulet ja riensi lämmittämään käsiänsä suon reunalla palavalla liekillä, mutta hämmästyneenä kääntyi hän Herran puoleen ja sanoi:
— Tulikin on täällä kylmää! — Mutta Herra vastasi:
— Kaikki lämmittävä tuli ei ole hyvää tulta! — Eikä Pietari taaskaan ymmärtänyt Herran sanoja.
Niin kulkivat he pitkin suon reunamaa ja nousivat taas harjanteen kaltoa ylös. Korkeassa pohjoisessa roihusivat revontulet, jotka valaisivat etäisen taivaan rannan, ja Pietari puhui:
— Pohjoinen palaa tullakseen lämpimäksi! — Vaan Herra lausui vakavasti:
— Tullakseen puhtaaksi! —
* * * * *
Kylmä oli etelän yö! Pietari istui ylimmäisen papin Kaifaan avarassa atriumissa ja lämmitteli palvelijoiden joukossa.
Himmeä oli hiillos Kaifaan suuressa salissa, mutta Pietari poltti siinä toisen kätensä, ja hänen mieleensä muistui yö kaukana pohjolassa, jossa tuli ei polttanut. —
Mutta voimakkaan melun joukosta kuului kukon pitkä laulu — — —
Niin tuli ihmisiä Pietarin luo ja kysyivät tunsiko hän Jesusta, mutta silloin kiehui hänen verensä kuumana koskena, tulinen oli kieltämisen sävy!
Mutta kukko lauloi toisen kerran, niin pitkään se lauloi, ja äänessä oli niin valittava sointu.
Ihmiset menivät ja tulivat ahdistaen Pietaria kysymyksillään, mutta hän kielsi kaiken, ja verensä paloi vihan ja häpeän tulta.
Nyt lauloi kukko kolmannen kerran, ja sen ääni oli särkynyt ja itkevä ja se lauloi niin pitkään — — —
Pietarissa heräsi muisto, lyhyet iloiset kukahdukset, mutta iloiten ei hän niitä muistanut, sillä hän tunsi, että kuuma koski oli kerran jäähtynyt — —, ja hän hiipi pimeään yöhön. —
Puhdistuksen korkea tuli ei taivaalla roihunut, mutta pimeässä povessa syntyi pieni tuli, joka poltti, ja onneton Pietari itki. —
GALILEANPUU.
Herra ja Pyhä Pietari kulkivat eräänä kesäisenä päivänä Laatokan kallioista rantaa pitkin. Oli niin kuuma, että he riisuivat jaloistaan ja kävelivät avojaloin aaltojen liukkaiksi hijomilla rantakallioilla, mutta kuumuus poltti heidän jalkojaan, ja he istuutuivat syvälle järveen pistäytyvälle kallioniemekkeelle ja jäähdyttivät jalkojaan viileässä vedessä.
Laatokka lepäsi rasvatyynenä heidän edessään, ja iloiset kalat hyppelehtivät vedessä ja synnyttivät renkaita sileään pintaan. Vaieten katselivat he kalojen iloista leikkiä kunnes Herra vihdoin puhui:
— Simon Jonaanpoika, katso noita eteneviä renkaita tuolla kuultavalla pinnalla, katso kuinka pienestä ne alkavat, pulpahtava kupla on niiden sydämenä, ja ne suurenevat kunnes vyöryvät yli avaran järven! — Niin on minunkin valtakuntani, yhdessä sydämessä se syntyy, laajenee ja valtaa koko maanpiirin! —
Mutta Pyhä Pietari oli katsellessaan huomannut, kuinka renkaat suuretessaan heikkenivät ja kuinka ne vihdoin kuolivat, ja hän kysyi:
— Herra kuoleeko sinunkin valtakuntasi suuruuttaan! — Mutta Herra hymyili ja sanoi:
— Niinkuin kala, joka pulpahtavan vesikuplan synnytti voi vielä toisenkin kuplan siittää, niin minunkin valtakuntani alkaa uudestaan minun toisessa tulemisessani! - Mutta Pietari ei täysin ymmärtänyt Herran puhetta. —
Vaan liian helteiseksi kävi kesäinen päivä, ja Pyhä Pietari ehdotti, että he astuisivat metsän siimekseen. He nousivat ja kulkivat metsää kohti.
Hiljaisina riippuivat koivujen oksat, värähtelemättä seisoivat sinikellot maassa, ja helmeilevä pihka valui pitkin vaikenevien mäntyjen kaarnaisia kylkiä.
He saapuivat korkeiden kuusien varjostamaan laaksoon, ja Herra istahti mättäälle suurilehtisen haapapuun alle, Pietari istui riippakoivun alla. Mutta haavan lehdet alkoivat levottomasti väristä. Ne liikkuivat kiihkeästi pyörien pitkissä kannoissaan, eikä tuuli käynyt —
Koivun lehdet riippuivat velttoina, väreilemättä, ja Pyhä Pietari katseli ihmetellen puiden elämää ja vihdoin hän sanoi:
— Herra, haapapuun sielu on herkempi kuin muiden, koska sen lehdet tyvenelläkin väräjävät! Herkät sielut aina värisevät! Herra, katso se laulaa ja haaveilee, eikä tuuli käy! —
Mutta Herra hymyili eikä vastannut mitään, vaan muutti istumaan suurineulaisen petäjän alle. Haavan lehdet vielä hetken löivät toisiansa, mutta vähitellen niiden elo kuoli, ja Pietari puhui:
— Nyt haaveet loppuivat, nyt näkee haapa unta! — Vaan Herra hymyili, sillä hän tiesi kaikki. — Pietari nousi ja keräsi sielukkaan puun untuvaisia siemeniä. —
Niin muutti Herra taas haapapuun alle istumaan, sillä petäjän runko valui pihkaa, mutta haavan lehtien tulinen taistelu alkoi, ja Pyhä Pietari luuli, että puu heräsi, kun Herra sen alle istuutui.
Mutta Herra nojasi puun runkoa vasten, ja silloin haavan oksat taipuilivat, ja tuoreita lehtiä satoi Herran tummille hiuksille, vaan Pietari luuli, että haapa itki ja riipi tuskassa hiuksiaan. — — —
* * * * *
Judeaan palattuaan kylvi Pietari kaukaisesta maasta tuomansa siemenet mustaan multaan Jerusalemin ulkopuolella.
Ja etelän ilmanalassa itivät siemenet hyvin, ja nopeasti kasvoivat taimet korkeiksi rikaslehtisiksi puiksi, joita kansa nimitti Galileanpuiksi. —
Mutta herkkäsieluiset haavat eivät haaveilleetkaan etelän taivaan alla, ja Pietari ajatteli, että ikävä kaukaiseen kotiinsa niiltä haaveet vei. —
Eräänä aamuna tulivat muutamat sotamiehet Galileanpuiden luo, niiden lehdet oli päivä kellastanut. Kun ensimmäinen isku sattui puun kylkeen, alkoivat sen lehdet ensikerran väristen valittaa etelän taivaan alla, ja sotamiehet puhuivat keskenänsä:
— Galilean puu on paras Juutalaisten kuninkaalle! — Ja kaksi raskasta runkoa kulettivat he kaupunkiin — — —
Niin tapahtui, että samana päivänä kulki pölyistä maantietä meluava joukko, jonka etunenässä vertavuotava mies laahasi raskasta ristiä.
Kun he tulivat Galileanpuiden kohdalle, alkoivat puiden keltaiset lehdet rajusti liikkua, eikä tuuli käynyt. —
Ja kultainen lehtisade lankesi yli meluavan joukon, ja Herra kääntyi Pietarin puoleen sanoen:
— Aalto kuolee, mutta minun toinen tulemiseni alkaa — — —
III.
KEHTO.
Matalan majan edessä, jossa Josef asui vanhan isänsä kanssa, oli pienoinen puisto, jonka keskellä kasvoi suuri ja vanha viikunapuu. Sen lehdet olivat suuria ja varjoa suovia, sen kuori tuore ja mehevä. Jos joskus siitä oksa taittui, niin juoksi viljalti maidonkarvaista nestettä, puu oli terve ja voimakas, mutta se ei kantanut hedelmiä. —
Niin sanoi Josef kerran isällensä: — Liiaksi varjoinen on tuo suuri viikunapuu, eikä se hedelmääkään kanna, toisilta vaan voimat itseensä imee, se on kuoleman puu! Se on hakattava pois! —
— Tee se, se on isäsi mieleen! —
‒ Ei nyt vielä, vasta sittenkun minulle on syntynyt esikoinen minä siitä kehdon lapselleni laitan! —
— Miksi juuri siitä, sehän on kuoleman, hedelmiä kantamaton puu! — Mutta Josef ei voinut vastata siihen kysymykseen. —
* * * * *
Oli kevät. Josef palasi nuoren vaimonsa Marian kanssa kaukaiselta pakoretkeltä isänsä matalaan majaan, ja pieni lapsi oli heillä mukanaan. —
Mutta sinä keväänä puhkesi vanhaan viikunapuuhun suuria silmuja, jotka kehittyivät meheviksi hedelmiksi, eikä Josef hennonut kaataa sitä puuta. Mutta eräänä päivänä varisivat siitä äkkiä kaikki lehdet, ja puu kuoli muutamassa hetkessä. Silloin sanoi Josef Marialle:
— Katso puuta, lapsi kaipaa kehtoa! — Hän kaatoi puun ja alkoi veistellä siitä lautoja.
Kuivaa ja kevyttä oli puu, hienoja lastuja siitä veistäen syntyi, ja pienokainen istui lattialla ja leikki pehmoisilla lastukiemuroilla. — —
Eräänä aamuna istui lapsi äitinsä polvella ja kiikkui siinä iloisesti nauraen, ja Josef istui ovensuussa ja vuoli hyvin ohuita, rikaskierteisiä lastuja.
Vaan yhtäkkiä solahti lapsi äidin polvelta lattialle ja alkoi leikkiä lastuilla. Äkkiä muuttui se vakavaksi ja alkoi kerätä niitä pienien sormiensa väleihin, joissa ne muuttuivat valkoisiksi liljoiksi, ja köyhän puusepän majassa tuoksuivat liljat! —
Mutta hetken aikaa liljoja pideltyään otti se kourallisen lastuja, heitti ne ilmaan ja puhalsi auttaakseen niiden lentoyrityksiä, ja ne muuttuivat suuriksi valkoisiksi perhosiksi, jotka lentelivät pienessä tuvassa ja istuutuivat liljojen terälehdille mettä imeäkseen. —