Part 1
LEGENDOJA
Kirj.
Toivo Tarvas
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1908.
SISÄLLYS:
I.
Ehtoolliskalkki. Risti. Pitkä-Piena. Scala santa. Verikivi.
II.
Sydämenusko. Lintujen laulu. Galileanpuu.
III.
Kehto. Punaiset helmet. Rakkauden lahja. Lummekukka. Veripellon hinta. Orjantappuraruusu.
IV.
Zemzem'in jousi. Allâh'in hämähäkki. Kuoleman kuvastin.
V.
Pyhä Ganges.
I.
EHTOOLLISKALKKI.
— No, astu vaan, älä pelkää, siinä sen pitäisi olla alttarilla, — mutta varo, ettet vaan puhalla öljylamppua sammuksiin tuossa ristin alla, silloin Se suuttuu! — —
— Astu itse, en minä uskalla, se niin lepattaa, jos sattuis sammumaan! —
— Mikä, elämäkö? —
— En minä elämää tarkoittanut, vaan tuota lamppua! —
— Eikä sammu, älä turhia — — -muista, että tuo tuolla on puhdasta kultaa, se on tuotu Roomista asti! — Ka, tuossa se nyt seisoo, se on — — täynnä viiniä! — — Älä nyt, vasta sakaristossa, siellä on turvallisempaa, ei tässä, no, no — — ei muuten, mutta, jos sattuisi liinalle läikkymään! —
— Risto, sinä olet pelkuri, etpäs silloin pelännyt kun me sen Muonion emännän hengen — — —
— Älä nyt semmoisia, tule nyt vaan —, sanoi Aslak ja hiipi varpaillaan sakaristoon jättäen oven auki perässään tulevalle Ristolle.
— Kiesus Maaria, oikein mua alkoi pelottaa, ja kun nuo polvetkin niin yhtäkkiä alkoivat kelata edestakaisin —, puhui Risto tullen sakaristoon ja asetti korkeajalkaisen, kultaisen kalkin pienelle pöydälle.
— Risto, otas tulta, että nähtäs —, sanoi Aslak.
— Mitäs turhia, juodaan tyhjäksi ja sitten matkalle, kas näin —, hän otti pitkän siemauksen maljasta ja ojensi sen Aslakille, joka vapisevin käsin tarttui siihen.
— Ooh, se onkin suuri, syvä kuin kaivo!
— On! —
— Otan vieläkin, se lämmittää! —
— Joo! —
— Tyhjänä sitä on huokeampi kulettaa! —
— Joo, kun pää on täynnä! —
— Kiesus, mitä — —, kulkuset kilisevät, joko ne nyt meitä — — —
— Omathan kulkuset ne! —
— Aslak, viimeinen tippa olkoon sinun! –
He hiipivät ulos sakaristosta omaan rekeensä. Risto tarttui ohjaksiin, ja Aslak piteli tyhjää maljaa käsissään.
— Se on raskas! —
— Joo, kyllä se synnit kuittaa, kun sen papille annamme, niin ihan se ilostuu ja unohtaa, että me sen Muonion emännän — — — Jokohan se unohtaa! —
— Joo, ja lukeekin pitkät luvut syntiemme yli, sillä ei sen kirkolla ole toista näin komiaa!
— Mutta, jos se kysyy! —
— No, tietysti me sen Roomista tilasimme, Turun kautta!
— Ei se usko! —
— Joo, tämä on puhdasta kultaa, kulta saa uskovaiseksi! —
Tiellä oli lunta ohuelti, ja reenjalakset iskivät toisinaan kiviin niin, että valkea välähteli.
— Risto, etkö kuullut — —?
— Mitä? —
— Kuinka se kohisee — — —
— Metsäkö? —
— Jaa, ehkä se olikin metsä! — He ajoivat matalamäntyiselle palolle, jossa oli miltei kuin aukealla, tuuli lakaisi kuivaa lunta, ja maa oli paikoin paljaana.
— Risto, kuuletko kuinka se kihisee — —?
— Viini päässäkö? —
— Jaa, taitaa ollakin viini! — Risto sivalsi ruoskalla hevosta, se tempasi itsensä kiivaampaan juoksuun, ja jalakset löivät säkeniä, tuuli ulvoi, ja lumi lenteli pyrynä.
— Huu, tunnetko kuinka sen henkäys on kylmä? — — —
— Tuulenko poskellasi? —
— Jaa, ehkä se onkin tuuli! He tulivat kiivaasti ajaen järviahdetta sileälle jäälle, jota pitkin ohuet luminietokset kiiloina liukuivat, kuu näkyi taivaan laella ja kuvasi ajajista heikon varjon jäälle.
— Kiesus armahda, nyt se tulee, pauhulla se tulee — —
— Mikä tulee? —
— Kiesus armahda — — — kuolema! — — — Samassa jää risahti ja kovasti paukahdellen murtui heidän allansa, he suistuivat aaltoilevaan avantoon, jossa teräväsärmäiset jääsirpaleet solisten soittivat kuoleman kylmää laulua. Hetken ponnisteltuaan vaipui hevonen raskasrautaisen reen painamana. Aslak piteli kiinni kultamaljasta ja yritti kiivetä jään päälle, mutta aina reuna murtui; uupuneena päästi hän kätensä irti maljasta ja vaipui kylmään hautaan. —
Voimakas Risto ponnisteli yhä, äkkiä huomasi hän veden pinnalla kelluvan maljan ja tarttui kiihkeästi siihen — —, se kannatti häntä. —
— Armahda Kiesus minua, armahda, me varastimme maljasi syntiemme sovitukseksi, sen kauhean murhan sovitukseksi Pohjan kirkolla! — Armahda minua, sillä sydämeni rauhan takia minä tahdoin muuttaa sinun maljasi sinun toiseen asuntoosi, asuntoosi Pohjan kirkossa — —, näin rukoili Risto.
— Armahda minua, minä vien sinun maljasi takaisin sinne asuntoon, jossa sinä parhaiten viihdyt —, rukoili hän epätoivoissaan, mutta kylmä tuuli lauloi matalaäänistä kuoleman säveltä, ja terävät jääsirut helisivät, Risto taisteli elämästään. —
Mutta hetken päästä kohosi hän taas pinnalle ja sai kiinni kelluvasta maljasta. Vielä muutama ponnistus, ja hän pääsi jäälle kädessään kultainen ehtoolliskalkki.
Kuun valo oli muuttunut valkeammaksi, ja tuuli oli tyyntynyt. Riston vaatteet olivat kimalteisessa riitteessä ja vihdoin ne kokonaan jäätyivät. Tultuansa rantapengermälle istahti hän hetkiseksi ja katseli sylissään olevaa kultaista maljaa. Se oli täynnä punaista vettä, se helmeili niin kiehtovasti kuun valossa kultaisessa maljassa. Hän kohotti sen huulillensa ja maistoi —, se oli viiniä, Kiesuksen verta!
Risto lähti liikkeelle, sillä niin ankarasti hän paleli, että vaivoin saattoi maljaa käsissään pidellä. Jos joisi siitä vähäisen, se niin lämmittäisi ajatteli hän. — Mutta se on sovituksen verta —, hän voitti kiusauksen ja juoksi raskas kalkki kädessään, pisaraakaan ei siitä läikkynyt, vaikka malja vaappui.
Pitkä oli taival, kylmä oli, vaikka kuinka juoksi.
— Jos sittenkin hiukan maistaisi, vain hiukan! —
Samassa näki hän kuinka puhdas, valkoinen jänis säikkyen hyppi yli tien, Risto säpsähti ja ajatteli:
— Viattomana saavu Herran huoneeseen, sillä hän on armahtanut sinut kylmästä kuolemasta — — ja hän kiihdytti juoksuaan. — —
Vihdoinkin seisoi hän avonaisella sakariston ovella, kirkosta lehahti hyväilevää lämpöä hänen kasvoillensa, ja hän pysähtyi hetkiseksi. Sitten kulki hän yli hohtavan kuun varjon lattialla ja pysähtyi ristiinnaulitun kuvan edessä.
— Olen täyttänyt lupaukseni, olen vapaa — — — vapaa kaikesta, — ajatteli Risto ja kohotti maljan huulillensa. Niin katkeran kirpelää se viini oli, mutta sittenkin hän siitä joi, hengittämättä joi — — —
Kalpeat aamutähdet jo katselivat kirkon pienistä akkunoista, ja yhä seisoi Risto alttarin ääressä kultainen malja huulillansa. —
Päivä jo paistoi, kun kirkon ovet aukenivat, ja papit saapuivat messuun, mutta yhä seisoi Risto ja joi.
Kauhuisina yrittivät papit riistää maljaa hänen käsistään, mutta jäätyneet kädet eivät taipuneet. Hiljaa tuskin kuultavasti kuiskasi Risto:
— Pohjattomat ovat ihmisten synnit! –
Pelon valtaamina koittivat papit viedä häntä ulos, mutta turhaan, sillä hän oli jäätynyt lattiaan kiinni. Ja kuollut ilme kasvoissaan sopersi hän:
— Loppumaton on sovituksen veri! -Mutta papit tupruttivat pyhääsavua, ja kuoripojat lauloivat katumusvirsiä, vaan turhaan, sillä onneton Risto vaan joi ja änkytti:
— Kaikki synnit eivät vielä ole sovitetut! —
Mutta silloin huusi piispa korkealla äänellä:
— Ken Herran pyhyyttä on pilkannut hän on ikuisen kadotuksen oma, sillä vaikka maailman valtameret huuhtelisivat hänen sydäntään, niin ei se sittenkään puhdistuisi, sillä pyhyyden pilkka on mustin synti! — Ja urut pauhasivat, ja savut tuoksuivat, mutta Risto huusi yli pauhun:
— Kiesuksen veri on mustien syntien peso! — Samassa kaatui hän kuolleena maahan, ja tyhjä kultainen malja vieri helisten pitkin kivistä lattiaa.
Kilvaten riensivät papit sitä ylösnostamaan, mutta kauhukseen huomasivat he, että sen pohja oli puhki — — — eikä siinä sittemmin mikään uusi pohja kestänyt, sillä yksi ihminen oli siitä juonut itsellensä -kuoleman ja anteeksiannon — —
RISTI.
Paljon oli luostareissa ja kirkoissa pyhäinjäännöksiä, joita hartaat munkit rukoilivat aamusta iltaan, ja uskovainen kansa suuteli lasikupuja, joidenka alla nämät pyhät esineet olivat nähtävinä.
Niin tapahtui, että Pyhä isä tahtoi Roomaan kerätä kaikki ne Kristuksen ristin palat, jotka vielä saattoivat mahdollisesti löytyä kirkoissa ja luostareissa. Ja hän antoi julistuksen, että ikuinen autuus tulee sen osaksi, joka tuo Roomaan Kristuksen ristin kappaleen. —
Ja sankat sarjat pappeja ja munkkeja matkusti Roomaa kohti mekkonsa alla palanen ristin puuta. Pyhä isä hymyili ja siunasi lahjoja kantavia alamaisiaan.
Mutta pian kuoli Pyhän isän hymy, sillä ristin palasia tuli liikaa. Hän kävi levottomaksi, sillä Vatikaanin kirkon sakaristo täyttyi kuivista puun kappaleista. Ja hän määräsi kokonaisia munkkikuntia niitä palasia ristiksi sommittelemaan, ja siten syntyi monia kymmeniä ristejä.
Pyhä isä katui koko julistustaan, sillä usko ristinpalasten voimaan oli vaarassa kadota. Mutta hän antoi asettaa kaikki ristit suurelle torille, ja kansa nauroi ristien paljoutta.
Niin saapui Pyhä isä suuren joukkueensa saattamana sille suurelle torille ja julisti, ettei oikea Kristuksen risti enään ole olemassa, ja kansa kalpeni. — Mutta Pyhä isä jatkoi, että näiden ristien suuri voima on ollut siinä, että niille on vihmottu vettä astiasta, josta Kristuksen ruumis pestiin, ja kansa lankesi polvilleen. —
Niin oli kirkon erehtymättömyys pelastettu, ja Pyhä isä iloitsi kardinaaliensa kanssa. Hän aikoi juuri poistua, kun läpi kansanjoukon tiensä raivannut vanhus astui keskelle toria ja huusi korkealla äänellä:
— Häväisty on Herran risti, joka lepää tuolla noiden lukemattomien joukossa! —
Kansassa syntyi voimakasta liikettä, ja Pyhä isä kalpeni, mutta hetken päästä tointui hän ja huusi:
— Astu esille oikean uskon solvaaja ja todista sinun suuri valheesi! — Mutta kansa taputti hyväksyen käsiään. Pyhä isä viittasi kädellään, syntyi kuoleman hiljaisuus.
Vanhus astui huojuvin askelin korkeata istuinta kohti ja lankesi maahan polvillensa, mutta Pyhä isä ei siunannut häntä. Kansa katseli henkeä pidättäen. Vanhus korotti vapisevat kätensä taivasta kohti ja rukoili väräjävällä äänellä:
— Herra, Herra älä anna palvelijasi häpeään tulla, vaan paljasta Sinun totuutesi — Ja väkijoukko seisoi vaieten.
Niin kuului äkkiä voimakas romahdus, paloista koottujen ristien korkeat pinot kaatuivat, ja puunpalaset sinkoilivat ympäri toria. Mutta vanhus vaan rukoili. Ja hänen siinä rukoillessaan alkoi hänen eteensä keräytyä pieniä laudanpalasia, jotka itsestään liittyivät toisiinsa ja vähitellen järjestyivät ristiksi. Vanhus katsahti Pyhään isään. —
Hän istui kalpeana, ja kansa tuijotti syntyvää ristiä. Kun se oli koossa, nousi vanhus ja katseli ympärillä seisovaa kansanjoukkoa, joka huusi ja taputti käsiään, sillä se oli saanut takaisin Herran ristin, mutta Pyhä isä oli pudota istuimeltaan.
Ja tapahtui, että kun vanhus siinä seisoi ja vastaanotti kansan suosionosoituksia, että liiallinen ilo pakahdutti hänen sydämensä, ja hän kaatui kuolleena ristin päälle. Kansa vaikeni, ja Pyhä isä nousi istuimeltansa ja huusi:
— Hän luuli tuntevansa ristin salaisuuden ja pilkkasi Jumalaa, mutta taivaan tuomio lankesi hänen päällensä! — Ja kansa lankesi maahan polvillensa, mutta Pyhä isä ei siunannut heitä — —
Vaan vanhuksen kuollessa lensivät ristinsirpaleet eri tahoille niin, ettei niitä voitu toisista sirpaleista eroittaa. Ja hurskaat munkit palasivat koteihinsa povellaan palanen Kristuksen ristiä, jolle oli priiskoitettu vettä siitä pyhästä maljasta. — — —
Mutta samana hetkenä kuin vanhus kuolleena kaatui Kristuksen ristin yli, syntyi etäisessä maassa lapsi, jonka sydämessä oli uskonpuhdistuksen voimakas itu — — —
PITKÄ-PIENA.
Monen monta unetonta yötä, monta ristiriitaisten ajatusten pimeää hetkeä oli Pitkä-Piena viettänyt! Niin tulisesti hän rakasti Rannan-Pirkkoa. Yksinpä ajatus, saada hänet omistaa, syöksi veren hänen poskillensa, kuuma huuma suonissansa souti, rintansa paisui, ja ikuisen onnen lämmittävä laine läikkyi povessansa. —
Vaan hiljaa hiipien, huomaamatta, epätoivo hänen sieluunsa sukelsi; tuskin vielä syntyneenä se jo kasvoi varmuudeksi, - niin hän tiesi sen varmaan, olihan Pirkko itse sanonut: — toista lemmin! — Vaan pilkistipä toivo sentään toisinaan hänen pimeään poveensa; — ehkä aikaa voittain Pirkko heltyisi, ehkä suuri lempensä sytyttäisi tulosen Pirkon rinnassa!
Mutta yhtäkkiä poljetun rakkauden loukattu ylpeys kohotti päätänsä; se nousi, vastustuksista huolimatta se kohosi, tummana kyynä se mateli ja vihan siitti. — Lailla syysyön se hitaasti hiipi, ensin hämäränä, vihdoin synkkänä pimeytenä se sielun valtasi ja pimitti sen. Tummuneessa sielussa asui vain yksi valtava, ihana tunne — kosto.
— Kostan, kostan, — puheli Pitkä-Piena itsekseen syöksyessään ulos talviseen yöhön. Taivaan ikitulet kirkkaina loistivat tummalla pohjallaan. Vinha viima puhui pohjoisesta, huokuen hyytävää kylmyyttä Pitkän-Pienan kuumille ohimoille. Nietos jalan alla ulvahteli Pitkän-Pienan hurjasti juostessa Rannan-Pirkon mökkiä kohti.
Pian oli hän suuren kivikirkon kohdalla, jonka kiilamainen katto näytti yhtyvän taivaanlakeen. — Yhtäkkiä hän pysähtyi, vaivoin pidättäen läähättävää hengitystään, hän kuunteli, — hän terästi kuuloaan, vaan ei kuullut muuta kuin tuulen kohinaa kalmiston kuusissa.
— Tuuli se vaan, — ajatteli hän ja joudutti juoksuaan. — Jo seisoi Pitkä-Piena Pirkon asunnolla. Hän painoi korvansa pirtin seinään, ei kuulunut risahdustakaan; - He nukkuvat kaikki —, mutisi hän itsekseen, jos surmaan hänet, surmaan samalla molemmat sisarensa, viattomat raukat — viaton Pirkkokin! —
Lemmen lämmittävä sisäinen tuli ei vielä kokonaan ollut sammunut, vielä kerran se hetkeksi hulmahti, Pitkä-Piena kotvan epäröi. Vaan ikäänkuin karkoittaen heikkouttaan hän läähättäen sopersi: — Kostoa sinulle, sieluni surmalle! —
Hän painoi raskaan tukin teljeksi ovelle. Notkeana, joka taholle vaanivana, kuin saalista tavoittava peto, hän liikkui kantaessaan tuohia ja risuja vajasta. Teräs kalskahti piin laitaan, taula hehkui, ja käpristyen tuohet tuleen syttyivät.
Hurjina silmänsä kiiluivat, vaahto suustansa pursusi, kun hän katseli kuinka ahnaat liekit lipoivat tuvan kuivia perushirsiä. -Komeana roihusi Pitkän-Pienan kokko jouluyössä! — — —
Kirkonkellot alkoivat kumahdella, Pitkä-Piena säpsähti; — he ovat nähneet tekoni! - Hurja riemunsa muuttui kauhuksi, — pois, pois —, ja hän alkoi rajusti juosta järven jäälle. — Kellojen soitto yltyi valtavaksi pauhuksi, ihmiset ajoivat kohti Herran huonetta, soitto kutsui jouluaamun jumalanpalvelukseen. —
* * * * *
Kirkkoon ajava seurue löysi kaukaa järven jäältä miehen ruumiin, jonka tunsivat Pitkäksi-Pienaksi, ja ajaessaan ylös Rannan ahdetta näkivät Rannan pirtin palaneeksi.
Pitkä-Piena oli tukehtunut ankaraan juoksuunsa. — — —
Vaan eipä onnettoman ruumis pysynytkään haudassaan. Haudastaan nousi Pitkän-Pienan luuranko ja asettui seisomaan kirkon eteiseen suureen seinäkomeroon vihkivesimaljan kohdalle, eikä poistunut ei rukouksilla eikä suitsutuksilla. Siinä seisoi Pitkän-Pienan luinen runko seurakuntalaistensa kauhuna siksi, että oli rikkonut joulurauhan surmaamalla kolme viatonta neitoa. —
* * * * *
Vuosikymmeniä on vierryt siitä kun Pitkä-Piena poltti Rannan pirtin; yhä seisoo hänen luurankonsa seinäkomerossaan.
Oli taaskin aikainen jouluaamu. Pappilan lapset heräsivät varhain unestaan ja tahtoivat leikkimällä kuluttaa aikaansa, kunnes kirkkoon lähdetään.
— Kuule Ursula, me tahdomme leikkiä jotain oikein hauskaa —, puhelivat lapset hoitajalleen.
— No, mitä hauskaa? —
— Nouda meille vaikka Pitkä-Piena kirkosta —, ehdotti vanhin, — niin tuo, tuo, huusivat lapset yhdestä suusta.
— Ei sitä sieltä saa —, vastusteli Ursula pelokkaana.
— Saa sen, se liikkuu mielellään jouluaamuna! —
Eikä Ursula voinut muuta kuin suostua lasten outoon ja kamalaan oikkuun, hän ei uskaltanut vastustaa, sillä lapset olisivat kannelleet äidilleen, joka oli nuori, vallaton rouva. –
Ursula sytytti tuohuksen ja astui ulos kylmään yöhön, hän värisi kylmästä ja pelosta. Pakkanen paukahteli pappilan tuvan nurkissa, Ursula oli pudottaa pelästyksissään tuohuksen kädestään — — — kylmä hiki helmeili hänen otsallaan, kun hän saapui kantamuksineen lastenkammioon.
Lapset parkaisivat pelosta ja huusivat, — vie pois, pois — — sillä eivät he uskoneet Ursulan uskaltavan tuoda Pitkää-Pienaa. Juoksujalan palasi Ursula saman tien ja seisotti Pitkän-Pienan paikallensa, vaan juuri kun hän oli päästämäisillään siitä irti, tarttui luuranko lujasti häneen luisella kädellään. Kauhun tyrmistämänä pudotti Ursula tuohuksen ja yrittäissään riuhtaista itsensä irti astui hän sen päälle. Tuohus sammui — —, luuranko tarttui toisellakin kädellään ja painoi häntä vasten luisia ryntäitään. Hillittömästi itkien rukoili Ursula armoa — —
— Mene kirkkoon ja rukoile siellä olevalta morsiameltani minulle armoa, niin olet vapaa! —
— Mahdotonta, mahdotonta, ovethan ovat lukitut, — nyyhkytti Ursula.
— Vanno rukoilevasi, niin päästän sinut, ovet kyllä aukenevat! Ja Ursula vannoi pyhän valan.
Tuskin oli Ursula vapautunut luisesta syleilystä, kun kirkon ovet juhlallisen hitaasti aukenivat. Kirkas valo loisti alttarilta, jonka ääressä kolme impeä hohtavan valkeissa puvuissa polvistuneina rukoili. Heidän ohimoillaan väreili jumalallinen kirkkaus, ja kultaiset kirjat heidän käsissänsä välkkyivät kuin aurinko. Urut soivat hiljaa, niin utuisen vienosti, ja heleät naisäänet yhtyivät urkujen hyminään. —
Ääniaallot paisuivat vähitellen valtavammiksi, tuntui kuin temppeli olisi avartunut — soitto paisui paisumistaan, ja valkeiden neitojen kiitosvirsi kaikui mahtavana. -Ursulan valtasi syvä hartaus, ja hän lankesi maahan impien eteen.
— Vapauttakaa Pitkän-Pienan sielu —, rukoili hän. Valo ristiinnaulitun edessä himmeni, ja päätään pudistaen herkesivät immet laulustaan.
— Päästä, oi päästä minut, olet tuomittu, armoa ei sinulle suoda! —
— Rukoile innolla, rukoile palavasti! –
Ursula polvistui toisen kerran ja rukoili:
— Lepoa, rauhaa suokaa hänen sielulleen rakkautensa tähden! —
Valo ristiinnaulitun edessä kokonaan sammui, urkujen pauhu taukosi, ja kaamea hiljaisuus täytti temppelin.
— Ikuisesti olet kadotettu, syntisi ovat liian suuret, oi päästä minut! —
— Rukoile kauniimmin, rukoile! Armonsa he minulle suovat, onhan jouluaamu, rauhanhuomen! —
Ursula ryömi pimeässä alttarin juureen ja rukoili:
— Kristuksen tähden armoa hänelle! - Samassa leimahti kirkas liekki ristiinnaulitun edessä, urut soivat pauhaten, ilman täytti pyhä suitsutus, ja hohtavat siivet puhkesivat impien hartioille, vieno tuulen henki väreili temppelissä, ja hohtosiipiset kohosivat kohti korkeutta häipyen katon hämärään.
Ursula palasi eteiseen, kuului kova kolahdus, kirkon ovet sulkeutuivat, ja laatta lattiassa liikahti. Tyhjä oli Pitkän-Pienan komero, tyhjä vihkivesimalja sen edessä. - Avoimesta eteisen ovesta näkyi jouluaamun taivas; vaaleat olivat taivaankannen kiiluvaiset, vaaleat olivat Ursulan posket. —
SCALA SANTA.
Laterani-kirkon edustalla Roomassa tunkeili paljon väkeä. — Scala santa, scala santa oli joka toinen sana odottavien keskustelussa.
Aina Jerusalemista saakka olivat ne laivalla tuodut Roomaan, Pyhän isän mahtavaan Roomaan. Lautaisissa laatikoissa ne olivat tulleet niin, ettei odottava väkijoukko ollut nähnyt vilahdustakaan siitä valkoisesta, hohtavasta marmorikivestä, mutta nyt olivat ne kivilohkareet rakennetut Laterani-kirkkoon, oli niiden vihkitilaisuus, ja kansa odotti levottomana ovien avautumista.
Vihdoinkin, kuin sulkunsa murtanut kevätkoski, tulvehti ihmisjoukko ovesta sisään, mutta vain pieni osa sinne mahtui, ja ulkopuolelle jääneet odottivat jännittyneinä kertomusta siitä mitä siellä sisällä tapahtui. Ja aina vähä väliä kertoi joku ulostuleva munkki odottavalle joukolle ihmeellisiä asioita niistä marmoriportaista, jotka olivat olleet Pilatuksen palatsissa ja joita myöten Kristus oli astunut, kun hän lähti ristinkuolemaan.
Ja eräs munkki kertoi:
— Tuskin olivat ovet avautuneet, kun eräs vaimo alkoi nousta niitä valkoisia portaita. Aluksi tuntui hänen käyntinsä niin helpolta ja kevyeltä, mutta mitä ylemmäksi hän tuli sitä raskaammilta tuntuivat hänen jalkansa, ja kolmannella portaalla ylhäältä lukien kompastui hän, mutta yrittäessään nousta tunsi hän itsensä voimattomaksi ja polvillaan ryömi ne viimeiset askeleet.
Mutta ylös tultuaan kaatui hän hengetönnä valkoiselle marmorilaatalle —, hän oli saanut armon Herran edessä! — — —
Kun tämä tapahtuma oli tullut Pyhän isän tietoon, julisti hän, että scala santaa on noustava polvillaan kulkien ja ken sen tekee hän saa suuren anteen.
Niin tapahtui, että ihmiset kilvan riensivät Laterani-kirkkoon ja polvillaan nousivat näitä portaita, vaikka se oli raskasta ja vaivaloista, ja he suutelivat kolmea ylintä porrasta, joissa Kristuksen veren jäljet olivat valkoiseen kiveen syöpyneet.
Mutta suuri oli katuvaisten syntisten luku, ja marmoriportaat alkoivat kulua, särmät pyöristyivät. Silloin laudoitettiin portaat, ja kilvaten kiipesi kristikunta näitä pyhiä portaita.
* * * * *
Pölyisenä, matkasta uupuneena astui vaaleatukkainen, sinisilmä nuorukainen eräänä iltapäivänä Laterani-kirkon pääovesta sisään: jaloissaan oli hänellä tuohiset kuluneet taniaiset ja kädessään pitkä, katajainen ryhmysauva.
Heti ovensuussa lankesi hän polvillensa ja alkoi ryömiä portaita kohti. Lähellä seisova avulias munkki tarjoutui tekemään tämän vaivaloisen työn pienestä maksusta, mutta pyhiinvaeltaja sanoi:
— Itse on minun noustava levottoman sieluni portaita! —
Ja hän suuteli ensimmäistä porrasta. Näin suudellen jokaista porrasta saapui hän vihdoin ylimmälle askeleelle ja hän rukoili:
— Herra minä kiitän Sinua, että sinä annoit minulle voimaa nousta minun sieluni sameista syvyyksistä sen kukkuloille! —
Mutta silloin puhkesi hänen sauvansa ryhmyistä ohuita oksia, hienot vehreät neulaset eivät koskettaissa pistäneet, ja vasta syntyneet katajanoksat kantoivat pieniä kukkia, vaan vaalea nuorukainen itki, sillä kukkivan katajan tuoksu oli tervehdys hänen kaukaisesta kotimaastaan.
Kun Pyhä isä kuuli sauvaihmeestä, kutsui hän sen hurskaan, vaalean nuorukaisen luoksensa ja pyysi nähdä sitä ihmeellistä sauvaa, ja Pyhän isän huone täyttyi kukkivan katajan tuoksulla.
— Pyhä, pyhä on tämän puun tuoksu oleva, sillä Jumalan armo on sinun kädessäsi kukalle puhjennut, palaja kotimaahasi puhdistuneena —, sanoi Pyhä isä ja siunasi polvistuvaa nuorukaista. —
* * * * *
Lunta sataa, suurina tähtinä putoilevat hennot lumihyötyvät. — Lunta sataa, Turun punaiset tiilikatot peittyvät valkoiseen untuvaan. Uupunut matkamies astuu verkalleen pitkin Auran siltaa, kädessään on hänellä katajainen ryhmysauva. — Lunta sataa, kevyet kiteet kimmeltävät hänen keltaisilla kiharoillaan. — —
Hän tulee tuomiokirkon portaiden eteen ja puhelee hiljaa:
— Scala santa, kaikki nousu elämässä kulkee sinua myöten! —
Nöyränä ja pelokkaana lähestyy hän kuoria, jossa harmaaparta pappi messuaa. Pappi tuntee jo kaukaa lähestyvän nuorukaisen ja huutaa: — Pakene Herran pyhästä, sillä vielä veljesi veri hänen hautakivellänsä kukkii! —
Mutta kalpea veljensurmaaja kulkee nöyränä kuorissa olevan veljensä hautakiven luo ja langeten polvillensa rukoilee:
— Herra, minä nousin kerran, älä syökse minua syvyyteen! —
Mutta sauvaan puhkesivat katajaiset kukkivat oksat, ja pienet katajankukat imivät itsensä punaisiksi hautakiven hyytyneestä verestä, ja kalpea nuorukainen lausui:
— Scala santa, raskas on elämässä nousu, scala santa, jokaisen on sinua kuljettava kerran, scala santa, sinä olet jokaisen sielussa! —
Ja veljensurmaajan sieluun palasi uuden elämän kirkas toivo, ja korkean temppelin ilma tuli pyhälle katajan tuoksulle — —
VERIKIVI.
Kopeana astui Herska suureen tupaan, jossa pitkän, yhdestä hongasta veistetyn pöydän ääressä istui joukko meluavia miehiä oluthaarikat edessään.
Herska oli pahamaineisen talon pahamaineisin vieras, hänellä oli pitkä, pörröinen, vaalea tukka, joka lakin alta valui otsalle niin, että miltei peitti hänen pienet, palavat silmänsä, Herska oli seudun kuuluisin tappelupukari.