Part 12

Kadulla oleskelee kuitenkin sellaisiakin olennoita, joiden silmissä katunainen on äärettömän korkealla. Ne ovat kerjäläiset, jotka enimmän avun saavat katutytöiltä. Tytöillä on kivulloisen hellä sydän ja usein he antavat viimeisen roponsa onnettomuustovereilleen. Sussu oli joutunut kadulle. Hän oli kerjäläinen.

-- Miten te olette täällä, hän huudahti nähdessään Leenin maalattuna ja konjakilta lemuavana kadulla.

Jos pohjoisnapa-retkeilijä tapaisi tuttavansa matkansa päämaalissa, hän varmaankin kysyisi samalla äänellä, kuin Sussu kysyi.

Leeni ei tuntunut kuulevan.

-- Missä te asutte, Sussu? Onko teillä asuntoa?

-- On, on minulla asunto. Tahdotteko tulla sinne, Leeni?

-- Tahdon, vastasi Leeni.

He lähtivät.

Sussun kamari oli pieni ja siisti. Tuskin kukaan joka näki Sussun kadulla ja kuuli hänen surkeat huokauksensa, olisi uskonut, miten valoisa ja lämmin pesä hänellä oli. Jos se olisi ollut tunnettu, ei hänen olisi kannattanut pitääkään sitä. Sussu tiesi sen ja siksi lähti ulos aina silloin, kun ilma oli pahin ja puki ylleen risaisimmat vaatteensa. Hän oli taiteilija, joka hyvin näytteli osaansa. Kun kalliisiin turkkeihin puetut onnen-lapset ilman tuskaa, huolettomina, auttamatta kulkivat hänen ohitsensa kadulla, ei hän heitä kadehtinut. Hänellä oli itsessään kyllin.

-- Voi, miten täällä on kodikasta ja kaunista, huudahti Leeni.

-- Kyllähän täällä on.

Sussu ei kysellyt mitään. Leeni odotti. Sussu oli vain vaiti.

Vihdoin alkoi Leeni kertoa. Fors oli teeskennellyt tulista rakkautta niin kauan, että oli saanut koko omaisuuden käsiinsä. Oli myynyt pois kaiken ja pakeni rahojen kanssa ulkomaille. Mukanaan oli hän vienyt rakastajattarensa, pienen ompelutytön. Leeni oli jäänyt köyhäksi ja häväistyksi. Kaikki olivat olleet sitä mieltä, että syy oli Leenin. Miten olisikaan nuori, parempi mies voinut viihtyä entisen kapakkanaisen kanssa.

-- Minulla ei ole yhtään ystävää tässä maailmassa, valitti Leeni. -- Kaikki ovat minut hyljänneet.

-- Olihan sinulla ennen paljon ystäviä. Missä ne nyt ovat?

-- Eivät ne minusta enään välitä.

-- Mikähän siinä on syynä, kysyi Sussu.

-- Köyhyys. Olenhan nyt köyhä.

-- Mutta onhan sinulla sivistys jälellä, olethan henkisesti kehittynyt! Eikö sivistyneillä ole kyllin sivistyksestään, tarvitaanko siinäkin rahaa?

-- Sussu, Sussu, älkää puhuko siitä, mitä ennen oli. Oletteko minulle vihanen, kun silloin -- --?

-- En, hyvä ystävä, sanoi Sussu. -- Minä en ole taiteen jalostuttama. Unohtakaamme, mitä on ollut. Ympäri olemme käyneet, yhteen tulleet. Sinä olet vain matkalla tehnyt pienen hyppäyksen -- luudan päältä lattialle.

-- Sussu, minä olen -- --

-- Niin, tiedänhän minä, mikä sinä olet. Älä viitsi niistä puhua.

-- Minun täytyi, kun -- --

-- Niin, ystäväni! Kun köyhdyit, kun sivistynyt ystäväpiirisi sinut häväistynä hylkäsi, niin täytyihän sinun -- -- --

-- Minä olen niin onneton ja kurja, valitti, Leeni. Jospa kuolisin! --

-- Sen sinä teet! Älä ole milläsikään, Leeni, sen me kaikki teemme. Maailma ei enää tiedä, että Leeniä ja Sussua on olemassa. Pian emme itsekään sitä tiedä.

Leeni jäi Sussun luokse asumaan ja heistä tuli jälleen toverit, kuten ennen kapakka-aikana.

Mutta nytkään eivät he kauan saaneet olla yhdessä. Leeni pääsi jälleen paremmille oloille. Hän kuoli.

Joku vuosi sitten nähtiin vielä vanha nainen istuskelemassa puodien rappusilla. Hänen kurja näkönsä herätti sellaista sääliä, että harvalla oli sydäntä kulkea hänen ohitseen almua antamatta. Se oli vanha Sussu.