Part 11
-- No niin minunkin mieheni, uhosi rouva Vuori, ei sekään kärsi ollenkaan huonoja naisia. Meillä kun kerran oli piika, joka kuletti kyökissä miehiä, niin silloin minä sen näin, miten hän inhosi!
-- Oi, huokasi neiti Tuulinen, miten voikaan nainen langeta? Minulle se olisi kerrassaan mahdotonta.
-- Mitä, kysyi sisko.
-- Ihmettelen vaan, miten nainen voi siihen määrään unohtaa itsensä, että alkaa elää langenneen elämää. Minä sanoin, että minä en sitä voisi tehdä.
-- Sinäkö, ihmetteli sisko, sinäkö, viidenkymmeninen! Hyvähän meidän on hyveillämme kerskata, jotka olemme vanhoja ja rumia. Toista on nuorien ja kauniiden.
-- Nyt se taas alkaa, sanoi sisar tuskastuneena.
-- Ei minun rumuudelleni vielä kukaan ole sylkenyt, loukkaantui rouva Lehmanen. -- Kyllä minulla tilaisuus olisi ollut elää, kuin viimeistä päivää, jos olisin halunnut. Mutta, Jumalan kiitos, tähän päivään asti olen pysynyt kunniallisena.
-- Kyllä minäkin joukosta näyn, kehui rouva Vuori rintaansa kohotellen. -- Ja koska nyt puhe kerran on kääntynyt tällaisiin asioihin, niin kerronpa teille asian, joka minulle sattui hiljan eräänä iltana. Kun minä kävelin katua, niin tuli muuan herra takaa päin luokseni, tarttui käsikoukkuun ja sanoi: saanko tulla saattamaan neitiä? -- Hyi, hävetkää, sanoin minä, että kehtaattekin lähestyä kunniallista ihmistä noin riettaissa aikeissa. Hyi, sanoin minä, hyi toki, kuinka olette kelvoton. Ja tiedättekö, mitä tuo roisto minulle sanoi? Hän sanoi: mistä te tiedätte minun aikeeni. -- Miks'en minä tietäisi, minä sanoin. -- Sitten te tiedätte enemmän, kuin minä, hän sanoi ja poistui.
-- Olisit huutanut poliisia, sanoi rouva Kukka. Minä olisin ensin lintannut korvalle ja sitten huutanut poliisia ja käskenyt viedä mokoman heittiömen putkaan!
-- Voi, siunaili neiti Tuulinen, miten minäkin olisin suuttunut! Minä en olisi jättänyt moista konnaa rankaisematta.
-- Mutta eihän hän minulle mitään tehnyt, puolusteli rouva Vuori. -- Enhän minä voinut niin vähästä tappelemaan äityä.
-- Hyvänen aika! Oliko se vähän, että kadulla tarttuu siveään naiseen, joka on vaimo ja monen lapsen äiti! Vai ei se ole mitään!
-- Mikä sitten mitään on, säesti neiti Tuulinen Kukan rouvan puhetta.
-- Mutta eihän pidä olla pikkumainen -- -- --.
Tällä kertaa eivät ystävyydet oikein hyvinä ystävinä lähteneet Gustafssonilta.
Rouva Vuori oli suutuksissaan siitä, että hänen siveyttään ehkä epäiltiin, toiset taasen siitä, että rouva Vuori oli pitänyt heitä pikkumaisina.
Kadulla tuli sopu jälleen entiselleen, kun rouva Lehmanen kysyi rouva Vuorelta, että oliko hän huomannut, miten vaiteliaaksi ja noloksi rouva Gustafsson oli tullut heti, kun siveys-asiasta alettiin keskustella.
Rouva Vuori ja toisetkin olivat sen huomanneet.
* * * * *
Onpa sinulla seuraa, nauroi Sussu vieraiden mentyä.
-- Ei ne kaikki tuollaisia ole. On minulla sivistyneitäkin tuttavia!
-- Miksi ei, vastasi Sussu, ainahan rikkaalla niitä on, varsinkin noin nöyrällä rikkaalla, kuin sinä olet. Ethän sinä näy osaavankaan olla rikas.
-- Miks'en?
-- Rikkaan tulee olla röyhkeä ja vaativainen, selitti Sussu. -- Sinä istuit ääneti ja annoit noiden akkojen räkättää. Sinun pitäisi aina ottaa sana toisen suusta, se on rikkaiden tapa. Silloin, kun rikas puhuu, tulee toisten olla vaiti, kun hän nauraa, tulee toistenkin nauraa ja jos hän on hiljaa, olkoot toisetkin. Kävelyllä pitää rikkaan kulkea keskellä ja kun hän pysähtyy, pysähtykööt kaikki. Rikas saa aina pitää toisten mielipidettä vääränä, hän saa taputtaa olkapäälle, ketä hän tahtoo ja kutsua lapseksi ja lapsekkaaksi köyhää vanhustakin. Kun siten käyttäytyisit parisen vuotta, niin sitten jo olisit jotakin.
-- Mitä minä sitten olisin, kysyi Leeni.
-- Rikas.
-- Olenhan minä jo rikas.
-- Mutta et kuitenkaan osaa esiintyä. Mikä rikas se on, joka ei nauti rikkaudesta johtuvia edellytyksiä?
-- Voi, miten minä nautinkin, sanoi Leeni. Minä olen niin tyytyväinen elämääni, että ette usko. Minulla on hyviä ja sivistyneitä ystäviä ja minä saan, mitä ikinä haluan. Osaan, Jumalan kiitos, valita ystäväni niin, että minulla on niistä henkistä hyötyä. Noita rouvia en pidä ystävinäni.
-- Etkä minua, sanoi Sussu.
-- Teitä ja rouvaa pidän myöskin ystävinäni.
-- Näes nyt, sinä valitset ystäviä.
-- Niin teen. Johan minä sen äsken sanoin.
-- Köyhällä ei ole vara valita ystäviä. Minäkin olen jäännös köyhyytesi ajoilta.
-- Te olette niin hyvä, Sussu, ja minä pidän teistä niin kovin paljon.
-- Pidätkö?
-- Pidän, kertoi Leeni, usein öillä, kun minua hirveästi pelottaa, tuntisin olevani turvassa, jos te olisitte luonani.
-- Pelkäätkö sinä pimeää, kysyi Sussu.
-- Pelkään, jatkoi Leeni. -- Ja sitten minua pelottaa tämä rikkaus. Minusta tuntuu, kuin olisi siinä jotakin vierasta, johon en tahdo sulaantua. Pelkään kuolemaakin öisin. Gustafsson-vainaja kuoli mielestäni niin julmasti.
-- Hyi! Miten hän kuoli?
-- Sitä minä en tahdo osata selittää, eikä siinä niin mitään erinomaista ollutkaan, minusta vain itsestäni tuntui, niinkuin siitä olisi puuttunut hengen lähdön pyhyys. Kun mummo kuoli, tuntui kuin seinäkellokin olisi alkanut hiljasemmin naksuttaa ja kiuaskin tuvan nurkassa ikäänkuin pieneni. Mummon kasvot olivat totiset, kaikki kurtut olivat kadonneet ja kuoltuaan oli mummo kuin nuortunut. Ehkä olikin hän nuortunut. Vaari näytti niin vanhalta ja kuolevaiselta kuolleen vaimonsa rinnalla, että kävi sääliksi häntä. Nyt on vaarikin kuollut ja päässyt mummon luo. -- Gustafssonin kasvot muuttuivat kuoltua kamalan kovan ja raa'an nököisiksi. Tuntui, kuin olisi hän riisunut yltään verhon, jonka takaa joku kamala olento esiintyi. Minä pelkäsin hänen kuollutta ruumistaan niin, että kauhistun, kun muistan sitä.
-- Miehesi oli eläessään koronkiskoja, sanoi Sussu. -- Harvaa ihmistä hän säästi, joka hänen kynsiinsä joutui, -- näin meidän kesken sanoen.
-- Taisi olla, myönsi Leeni. -- Minulle hän oli hyvä. Melkein aloin häntä rakastaa. Hän oli niin huomaavainen, ei koskaan sanonut pahaa sanaa, eikä tehnyt mieltäni vastaan. Ja mitä koron kiskomiseen tulee, niin siitäkin hän usein puhui minulle. Pitäisikö minun, hän sanoi, antaa säästäväisyydellä ansaitsemani rahat ilman korkoa ensimäiselle hurjistelijalle korttipeliin ja rivoon elämään. Jos kerran ylhäiset, hän sanoi, niin alentuvat, että lainarahoilla huristelevat, niin saanen kai minäkin ottaa niin suurta voittoa, kuin suinkin irti saan. Ei hän, Gustafsson-vainaja kenellekään rahojaan tarjoillut. -- -- -- Minun mielestäni, jatkoi Leeni, hän oli oikeassa.
-- Mutta miksi sitten, kysyi Sussu, pelkäät niin rehdin ja kunnon miehen näkymätöntä haamua?
-- En tiedä.
-- No, jatkoi Sussu, se menee ohi. Pian kaiketi otat nuoren miehen ratoksesi. Etkö otakin?
Leeni punastui.
9.
Se vaikutusvalta, mikä Sussulla oli ollut Leeniin, heikkoni heikkonemistaan, kunnes se vihdoin kokonaan loppui.
Leenin seurustelu- ja ystäväpiiri oli yhä kasvanut, laajentunut ja muuttunut. Gustafsson-vainajan tuttavatkin olivat saaneet kokonaan väistyä. Leenillä oli pelkkiä sivistyneitä ystäviä.
Hän harrasti sivistystä ja kulki etevien tuttaviensa kanssa taidepaikoissa. Uhrasipa hän varojaankin taiteelle. Muuan nuori maalari sai maalata alttaritaulun, jonka Leeni osti ja lahjoitti kotipitäjänsä kirkkoon. Paikkakunnnan ja pääkaupungin sanomalehdet ylistivät jalomielistä lahjoittajaa. Hänestä alkoi tulla tunnettu henkilö.
Pienestä, heiveröstä Leenistä kehittyi valistunut rouva Gustafsson.
Tuskin kukaan, joka ei tiedä, uskoisi, että pieni, haaveileva R:n kapakan Leeni ja rouva Gustafsson ovat sama henkilö. Vaikea on hänen itsensäkään sitä uskoa. Eikä hän tahdo sitä muistella, ei millään muotoa, se tekee niin kiusallisen vaikutuksen.
Leenin elämä olisi nyt niin hyvää, kirkasta ja kaunista, ellei sitä pimentäisi muisto, että hän on ollut kapakkanainen.
Sussu vain harvoin käy hänen luonaan, rouva ei milloinkaan.
Leenin katsantokanta on äärettömästi laajentunut. Hän tuntee kirjailijat, hän tuntee taiteiden suunnat. Hän ostaa aina uusimman teoksen, lukee sen, jos se on hauskaa, selailee, katsoo alun ja lopun, jos se on ikävää, reutoo kansia, että näyttäisi käytetyltä ja sulkee kirjakaappiin todistamaan emäntänsä sivistystä. Mieluisammin hän kuitenkin ravitsee sieluansa keveillä lemmenromaaneilla. Niitä hän lukee yöllä, levolla ollessaan. Romaanien luku on sammuttanut hänen omintakeisen mielikuvituksensa ja haaveilu-elämänsä, jolle hän jo nauraa.
Hän, joka ennen ei tietänyt, oliko muuta maailmaa olemassakaan, kuin se, jossa hän itse eli, hän tietää nyt, miten suuri ja laaja maailma on ja miten paljon siinä on ihmisiä ja kansallisuuksia. Leenistä on tullut isänmaallinen, kansaansa ja kieltänsä äärettömästi rakastava ja niiden oikeuksia puolustava nainen. Ja vielä laajemmallekin ulottuu hänen tietonsa.
Hän tietää, että maailmassa on ollut suuria aatteen miehiä, jotka ovat antaneet henkensä niiden totuuksien puolesta, joista ihmiskunnalla nykyään on paljon hyötyä ja siunausta. Myöskin hän tietää, että koko ihmiskunta kerran on ollut yhtä lapsekkaalla kannalla tiedon suhteen, kuin hän itse ennen oli.
Leeni oli ostanut itselleen taideteoksen, maalauksen, joka esitti kerjäläisukkoa. Kuva oli niin luonnollinen ja elävä, että Leenin oli tapa sanoa: tekisi mieli panna lantti ukon käteen.
Sussu oli silloin kyläilemässä Leenin luona.
Hänkin sanoi kuvaa luonnolliseksi ja eläväksi, mutta lisäsi, ikäänkuin itsekseen, että jokainen kadulla kulkeva kerjäläinen kuitenkin oli elävämmän näköinen.
-- Olisit, hyvä ystävä, jatkoi hän, ostanut jonkun kauniimman tai lahjoittanut tuon kuvan hinnan yhdelle niistä kuvista, joiden rinnassa sykkii elävä henki. Luulen, että olisit voinut elämälle pelastaa sielun.
-- Mutta taide, selitti Leeni, taide on kehittäjä. Tuo kuva synnyttää tunteita ja ajatuksia, säälintunnetta kurjuutta ja kurjia kohtaan.
-- Säälintunnettako, kysyi Sussu. -- Pitääkö sitäkin olla.
-- Tietysti. Muutenhan ei kukaan köyhiä auttaisi.
-- Vai niin. Taide on siis semmoista, joka synnyttää lähimmäiseen rakkauden tunnetta. -- -- Sittenhän se onkin perin tarpeellinen jumalanlahja rikkaille ihmislapsille. Se on melkein yhtä hyvä kiihottaja kovalle sydämelle, kuin viinaryyppy huonolle ruokahalulle. Ei maita, ei, vaikka mitä eteen tuotaisiin, mutta annapa, kun ottaa aika kolauksen priimaparasta viinaa, niin ruoka menee, kuin kuumille kiville. Onpa se!
-- Taiteella on toinenkin tarkotus. Se kehittää kauneus-aistia.
-- Eikö sen tarkotuksena myöskin ole kokonaan poistaa rumuutta maailmasta.
-- Se onkin sen ylevin tarkoitus, mikäli minä sitä käsitän. Taide loitsii kovasta ihmisrinnasta esille rakkautta kaipaavan hengen, joka pyrkii suurempaan ja suurempaan kauneuteen, eikä tahdo viihtyä muualla, kuin lemmen ja kauneuden pyhätöissä.
-- Tuo oli kauniisti ja taiteellisesti sanottu, myönsi Sussu, vaikka en minä oikein vieläkään voi käsittää. Ei minun tarvitse nähdä tuota kuvaa tunteakseni sääliä. Itse elävä kurjuus tekee minuun sen vaikutuksen, että antaisin henkeni, jos voisin hiukankin lähimmäisteni kurjia olosuhteita parantaa. Miten voi ihminen palvella käsiensä töitä ja niiden kautta luulla saavuttavansa rakkautta ja kauneutta kaipaavaan sieluunsa. Miksi hän ei kulje suoraa tietä?
-- Älkää puhuko noin, Sussu, kielsi Leeni, te olette ikänne ollut kapakassa ja siellä ei -- -- --
Leeni ei saanut jatkaa. Sussu oli noussut seisomaan.
-- Niin, minä olen ollut ikäni kapakassa, hän sanoi, enkä tosin voikaan käsittää asioita, joita te, rouva Gustafsson, olette päässyt käsittämään, te, joka niinkin pian pääsitte pois kapakka-elämästä. Mutta yhden asian huomautan sentään teille. Jos te olisitte jääneet, kuten minä, ijäksenne kapakkaan, ei teilläkään olisi niitä sivistyksen mahdollisuuksia, joita teillä nyt on. Te olisitte aivan yhtä sivistymätön, kuin minäkin. Nyt te olette saanut periä nylkyrin, verenimijän, -- anteeksi, sivistymätön puhuu taiteettomasti, -- sellaisen ihmisen saastaisesti koottu omaisuus on teille tehnyt mahdollisuuden päästä valistuneeksi, siis aivan, kuin jos minä murhaisin tietäjän päästäkseni hänen tietojensa perille. Eikö niin? En tiedä, miten ajatukseni lausuisin. Minusta tuntuu, kuin olisi sellainen valistus tarpeetonta ja arvotonta, johon rahaa tarvitaan, jotta sen osallisuuteen pääsisi. Eiköhän todellista valistusta voida saavuttaa ilman kultaa? Vai miten?
Leeni vastasi:
-- Aurinko paistaa, näemme sitä tai emme. Me emme sitä näe ilman silmiä. Tarvitsemme silmät nähdäksemme valon, joka kuitenkin jo on olemassa.
-- Huono esimerkki, Leeniseni, huono esimerkki! On suuri ero auringon valon ja ihmisvalistuksen välillä, yhtä suuri, kuin on ero silmänkin ja rahan välillä. Ihminen silmineen kuuluu sille, jolle aurinkokin kuuluu, mutta raha on yksinomaan ihmisestä.
-- En tahdo kiistellä kanssanne, sanoi Leeni. Meillä on liian suuri ero mielipiteissä. Te olette solvanneet miesvainajatani veren imijäksi ja jos joksikin, -- kapakoitsija hän ei ainakaan ollut.
-- Ei enempää, kuin minäkään, sanoi Sussu katkerana.
-- Minä en ole solvannut teitä, mutta te olette solvannut meitä.
-- Jos niin on, merkitsee se sitä, että kapakka-Sussu on liikaa tässä talossa. No niin! Ehkä joskus tavataan. --
Sussu oli poissa.
Leeni tiesi, että oli menettänyt hyvän, oikein hyvän ystävän ja hupaisen toverin. Hänet valtasi synkkä ikävä ja muistot menneiltä ajoilta tulivat mieleen. Sussu oli aina ollut niin viisas ja viihdyttävä. Tuskin hänellä enään koskaan olisi sellaista ystävää. Nykyiset olivat niin kovia ja outoja, eikä sivistyskään, sen Leeni itselleen salaisesti tunnusti, häntä ollenkaan tyydyttänyt. Se oli, kuin ahdas puku tai mauton ruoka, -- hän piti sitä yllään, kun muoti niin vaati, hän söi sitä, kun niin oli tapa. Niinhän tekivät kaikki. Mutta elämää ja viihdytystä ei hänellä enään koskaan tulisi olemaan, ei toivoakaan. Ennen hän aina oli tulevaisuudesta toivonut jotakin. Huominen, ylihuominen ja kaikki tulevat päivät olivat ennen olleet verhojen takana. Yksitellen ne olivat vaienneet. Jokaisen verhon takana oli aina ollut jotakin uutta. Nyt tunsi hän aukaisseensa viimeisen verhon, nyt hän edistyi vain siinä, missä hän oli.
Kun Leeni isänmaallisissa juhlissa muiden mukana huusi elämää sankareille, tai kun konserteissa soiton sävelet kohottivat hänet korkealle yli jokapäiväisyyden tai teaatterissa suuri näyttelijätär loihti esille ihmissydämen syvyyksien ilot ja tuskat, silloin tunsi Leeni suurta onnea ja nautintoa. Mutta se oli niin lyhyt-aikaista. Sijalle tuli väsymys, tyhjyys, mitättömyys.
Sen tulkitsi Leeni syntyvän kaipuusta, -- ihmishengen ikuisesta kaipauksesta.
Mitä hän kaipasi?
Olivatko vaari ja muori jotakin kaivanneet? Muorin mökkiin sopivat ilta-auringon säteet. Usein ne olivat kullanneet pienen mökin.
Anni-täti, oliko hän kaivannut?
Ne olivat kaikki kuolleet.
Sussu, kaipasikohan se mitään?
Polttava ikävä kalvoi Leenin rintaa. Sussu oli ollut jäännös entisistä ystävistä.
Hän päätti kutsua Sussun jälleen luoksensa.
Päätös jäi kuitenkin toteuttamatta. Ja ikäväkin katosi pian.
Pian häipyi mielestä koko entisyys. Se häipyi niin kokonaan, että Leeni kaihtamatta kertoi lapsuudestaan, äidistään, muorista, vaarista, ruuuankummista ja kapakassa olostaan. Ja kun hän näitä kertoi hienoille tuttavilleen, ihmettelivät ne, miten Leeni oli voinut sivistyä, kohoutua, vaikk'ei ollut saanut mitään varsinaista pohjaa sivistykselleen. Sitä Leeni itsekin ihmetteli ja hän alkoi pitää itseään tarmokkaana naisena.
10.
Vuosien kuluessa oli Leeni vain kaunistunut.
Hän oli nyt 25-vuotias, kaunis, rikas, lapseton leski.
Ne perheet, joissa oli naimattomia miehiä, hiukan nyrpistivät neniään, kun tuli puhe rouva Gustafssonista. Heillä ei ollut mitään hänen nykyisyyttään vastaan, mutta hänen menneisyydestään liikkui pahoja huhuja. Hän oli entinen kapakka-nainen ja samoin oli ollut hänen äitinsä.
Muuten he eivät pitäneet Leeniä aivan mahdottomana olemaan paremmankin perheen jäsenenä.
Kosijoita ei puuttunut.
Mutta Leeni oli tarkka.
Ennen, lapsempana oli hän ollut herkkä lemmelle, nyt hän ei ollut. Hän näki nuorien, vanhojen, viisaiden, typerien, köyhien ja rikkaiden kilpailevan hänen suosiostaan ja se teki hänet varmaksi ja kovaksi.
Tuttavansa rouvan kysymykseen, eikö hän monesta kosijastaan ollut tavannut yhtään mieleistänsä, vastasi Leeni nauraen: olen montakin, mutta siitä pelosta, että sattuisi joku vielä miellyttävämpi, en ole tohtinut valita. Sanokaa, mitä pitäisi tehdä!
Leskeksi Leeni ei kuitenkaan aikonut jäädä. Hän kyllä menisi naimisiin, jos vain sopiva kohdalle sattuisi, -- -- -- se sopiva, hieno, kaunis ja oppinut.
Sellaisiakin oli kosijoiden joukossa.
Leeni oli nuori ja hänellä oli aikaa odottaa.
* * * * *
Eräissä kutsuissa Leeni tapasi herra Fors'in.
Se tuntui pahalta. Hän toivoi, ettei herra Fors häntä ollenkaan tuntisi.
Keneltäkään Leeni ei enään salannut entisyyttään. Kaikki sen tiesivät. Ilmitulemista hän siis ei pelännyt, mutta mitä? Jotakin hän vain pelkäsi, -- -- ja harmittikin, että oli joskus ollut kapakassa.
Mutta herra Fors ei ollut tuntevinaan.
Entä, jos se ei tuntenutkaan?
Koko illan herra Fors oli kovin huomaavainen ja Leeni tunsi suurta kiitollisuutta.
Jos herra Fors tuntee hänet, on se hyvin hieno ja jalo mies, kun noin käyttäytyy -- --!
Leeni tahtoi saada varmuutta.
-- Minusta on, kuin olisin nähnyt herra Forssin ennenkin, olette tutun näkönen.
-- Olenkin nähnyt rouvan ennen, hän vastasi, mutta halukkaammin minä tahtoisin, ettei rouva muistaisi, missä ja milloin, sillä siinä tapauksessa muistaisitte minua sangen raakana henkilönä, joka minä en kuitenkaan ole. Ihmisen elämässä sattuu joskus tapauksia, joita se ei tahtoisi muistaa ja jotka voivat katkeroittaa koko elämän. Minulle on eläessäni sattunut yksi sellainen tapaus, -- oi, rouva, älkää muistelko nähneenne minua ennen.
Voi, miten nöyrä ja hyvä hän oli tuota sanoessaan! Hän ei tahtonut, että Leeni muistelisi, mitä kapakassa oli tapahtunut.
Herra Fors oli kaunis mies ja silmissään oli jotakin voittamatonta.
Hän katsoi niin suoraan ja viattomasti.
Hänellä oli pyöreä pään muoto, hiukset painuivat sileinä päätä myöten, niska oli voimakas, vartalo hoikka ja irtonainen. Kävellessään hän ontui hiukan ja katse kiintyi heti hänen olentoonsa, silmien alla oli leveältä tummaa.
Hän ei puhunut paljon, mutta kuunteli tarkoin naisten turhintakin lörpötystä.
Kaikki tuo kohotti hänen arvoaan Leenin silmissä.
Heistä tuli ystävät.
Herra Fors pyysi, ettei rouva Gustafsson muistelisi, mitä heidän välillään kerran oli tapahtunut ja rouva Gustafsson pyysi, ettei herra Forskaan muistelisi paikkaa, missä he ensin olivat toisensa nähneet.
Ystävyys jatkui kunnes Fors tunnusti rakkautensa Leenille.
* * * * *
Hän oli paljon kokenut nuorimies. Hän tunsi paljon naisia ja monet suhteet oli hänestä tehneet järkevän miehen, joka osasi ottaa asiat käytännöllisesti ja joka tiesi naisten heikot puolet.
Hän oli pienen, kirkassilmäisen, kalpean ompelijattaren ensimäinen lemmitty. Tyttö rakasti häntä, eikä vaatinut muuta, kuin saada aina olla hänen omansa. Hän istui kaiket päivät ja ompeli, niin että rintaan pisti, mutta aika kului iltaa ajatellessa, jolloin he saivat olla yhdessä.
Usein pettyi tyttö. Ei saapunutkaan armas joka ilta hänen luoksensa. Silloin itki pikku ompelijatar yön ja seuraavana päivänä oli poski entistä kalpeampi -- -- --
Hän ei elämältä muuta toivonut, kuin saada olla Otto Porsin salainen lemmikki, hän ei muuta rukoillut, kuin että taivaan Isä pitäisi huolenaan, ettei hän häntä koskaan hylkäisi, -- sitten hän ei jaksaisi elää.
Oli kulunut monta iltaa, eikä Otto ollut käynyt hänen luonaan. Mitä oli tapahtunut? Olikohan hän jo hylännyt hänet. Tyttö ei voinut nukkua öisin ja päivillä ei tullut työstä mitään. Fors oli kieltänyt hänet kirjoittamasta itselleen, kun hänellä oli niin huono käsiala. Nyt hän kuitenkin päätti kirjoittaa ja koettaen kaikkein parasta käsi-alaansa hän kysyi syytä ja pyysi tulemaan vielä kerran. -- --
Otto saapui samana iltana ja ilmotti olevansa kihloissa ja aikovansa mennä naimisiin.
Tytön tuska oli rajaton. Hän uhkasi tappaa itsensä ja ilmottaa kaiken tulevalle rouvalle. -- --
-- Älä ole milläsikään, lohdutti herra Fors. -- Luuletko sinä, hupakko, että minä rakastan sitä naista jonka nain? Minun, näes, täytyy mennä naimisiin, sillä muuten minut perii hukka. Olen velkojen rasittama ja sinäkin kuihdut työstä. Ajattele, miten ihanaa, kun sinunkaan sitten enään ei tarvitse tehdä työtä, vaan saat olla, kuten itse haluat! Minä pidän huolen sinusta.
-- Mutta onhan hän kaunis, kauniimpi, kuin minä, itki tyttö.
-- Mitä sitten? Ei mitään! Eikä hän niin kaunis ole, Häneltä puuttuu sinun rakastava sydämesi ja kauniit, kirkkaat silmäsi. Sitäpaitsi hän ei muutenkaan ole sinun vertaisesi.
-- Mutta täytyyhän sinun olla hänen miehenään, kun sinä kerran hänet nait.
-- Siihen kyllä keinot keksitään. Ole huoleton!
-- Sinä petät minut!
-- En petä, vakuutti Fors, pidän sinusta paljon ja tästedes pidän vielä enemmän. Pieni kultani, ole nyt hyvä ja rauhoitu, kaikki käy hyvin.
Herra Fors puhui totta.
Tyttö oli pieni, hentonen ja sievä ja hän oli hänen ensimäinen rakastajansa, miksi ei hän voisi pitää tyttöä edelleenkin omanaan? Olihan sääli jättää häntä! Miksi ei tämä yhtä hyvin, kuin joku toinenkin -- -- --.
Rouva Gustafsson oli kaunis, paljoa kauniimpi, kuin tuo kalpea tyttönen, mutta mitään hellyyttä Fors ei tuntenut häntä kohtaan. Oli vain hauskaa näytellä tovereille komeata morsiantaan ja ähitellä -- -- --.
Täydellisesti olikin Fors vallannut morsiamensa. Hän oli kuin korppi haaskalla. Kaukana saivat pysytellä pikku-linnut. Taiteilija, jolla Leeni oli maalauttanut alttaritaulun kotipitäjänsä kirkkoon, sydämistyi niin, että hänestä tuli kirjailija. Leeni oli lakannut avustamasta häntä ja kostoksi kirjoitti taiteilija kertomuksen seitsemästä varpusen pojasta, jotka nokkivat samalla likakasalla. Yksi poikasista onnistui pysymään huipulla ja hän alkoi nokkia ympärilleen, oikealle, vasemmalle, piipittää ja pöyhistellä sellaisella voimalla, että toisten varpusparkojen täytyi jättää mehevä kasa ja lähteä etsimään uusia -- -- --
Kertomusta eivät käsittäneet muut, kuin asianomaiset ja niin se oli hyväkin. Muille ei sitä oltukaan kirjotettu.
* * * * *
Herra Fors oli tunnustanut lempivänsä rouva Gustafssonia ja pyytänyt häntä omakseen.
-- Te olette ainoa nainen, jota koskaan olen rakastanut.
Hänen katseensa puhui enemmän, kuin sanat, se puhui ääretöntä lempeä.
Leeni luotti katseeseen ja se synnytti hänessä vastarakkautta.
Hänestä tuli rouva Fors.
11.
On myrskyinen syys-ilta.
Vanha nainen on istuutunut suuren kauppahuoneen rappuselle. Häntä verhoavat ohuet, repaleiset vaatteet ja hän värisee vilusta. Tuon tuostakin tulee hänen rinnastaan valittava, vinkuva huokaus.
Hän ei pyydä almuja, eikä hän näy huomaavankaan ohikulkijoita, hän on omissa ajatuksissaan. Kuitenkin pysähtyy moni hänen luonaan ja antaa almua. Vanhus ei katsahda silmiin antajaa, hän kiittää hiljaa ja pistää rahan taskuunsa.
Tuuli tuiskuttaa ensi lunta.
Vähän on ihmisiä kadulla. Joku mieshenkilö vain ja vaaniva nainen.
Vanha vaimo huokasee syvään, valittavasti ja vilkasee katulyhdyn lepattavaan loimuun.
Lyhdyn kohdalle on seisahtunut yksinäinen, keski-ikäinen nainen. Vanhuksen huomattuaan hän säpsähtää, yrittää kiireesti poistua, mutta seisattuu jälleen, katsoo vanhusta ja menee vihdoin hänen luokse.
-- Taivaan isä! Sehän on Sussu, sanoo hän itsekseen.
-- Kuka se on, joka minut tuntee? -- Vanhus katsoi tarkkaan.
Nainen meni lähemmäksi. Hänen poskensa ovat maalatut ja vahva konjakin haju lähtee hänestä.
-- Kuka te olette, kysyi Sussu uudelleen.
-- Ettekö enään tunne minua? Olenko niin kovin muuttunut näinä kymmenenä vuotena?
Nyt tunsi Sussu.
-- Leeni, rouva Fors, hän huudahti. -- Miten te olette täällä?
Kaukana siveistä ihmisistä on katunainen. Tuskin kukaan luulee hänellä ystävää olevan.