Part 4

MATTI. Minä olen teitä nuorempi kolmekymmentä vuotta, minäkin voin surra ja viimein vihastua, sillä Suomi on minunkin kotoni. Katsokaat, olenpa nyt kulkeissani tiellä aatellut ja tuumiskellut tuonne tänne, ja vihdoin pyhästi päättänyt käydä tuikeaan työhön ja toimeen, olla liesussa jo ennen puolyön pimeyttä, jos te, mun isäntäni, suotte minulle lupanne ja vielä muutaman rivin mun kouraani, noin niinkuin pieneksi puhemiehekseni antaakseni jollenkin teidän tuttavalle miekkaherrallenne tuolla ylhäällä. Te ymmärrätte? Mitä sanotte?

CONON. Kuuluuhan tuo uljaalta. Poika, minä arvaan mihen mieles touvaa.

MATTI. Tappelemaan Pohjanmaalle! Siellä kuuluvat he iskeilevän yhteen joteskin.

CONON. Juuri sinne, Matti! Siellä taistellaan kuin miehet, ja kernaastihan annan sinulle lupani ja vielä pienen kirjotetun lumouskalunkin mukaas. Mene ja pue päälles tuon vainaan korpraalimme vanha takki ja hattu; tulenpa kohta itse ja annan sulle jykevän kiväärini myötäs. Mars, mies!

MATTI. Minä riennän! (Menee oikialle.)

CONON. Koreata kyllä tämänkaltainen esimerkki; ja moni sahransankari on tehnyt jo samoin kuin hän, etsinyt taistelevat joukkomme ja vapain mielin ottanut päällensä sodan taakat. Hyväähän tuo todistaa, sisällistä ydintä ja voimaa, uskollisuutta ja velvontuntoa; ja semä kansa raivaa itsellensä viimein tien.--Mutta mitä kuuli äsken, mitä näki mun sieluni? Haa! kaukana yössähän punertaen leimahti sankarten kuolema.--Lähteelle, lapseni!

KARIN. Tänne, mun isäni! (Menevät vasemmalle.)

MARGARETA (yksin). Kaunis Anian, niin pakeni sun kirkastettu henkes ylös maihin, joissa viha, vaino, sota ja kuolema ei ole. Siellähän nyt autuaana säteilet ja unohdat isiesi veritahratun maan täällä allas. Mutta ei! Ethän unohda ihanata synnyinmaatas, etkä ystävääs sen kumajavilla nummilla täällä. Ethän lemmittyäs unohda, häntä kurjaa, mi täällä honkain hyminässä kainosti murehtien käyskelee, aina muistain sinua, kantaen kuvaasi povessansa. Ja kuule mun valani, Anian! Älköön millonkaan, niin vannon, sydämmestäni himmentäkö pyhää aarrettani, sun lempeää haamuas, toisen miehen katse. Se kuule! ja tässä heitän nyt kauvas elon kehnot riemut vaiheiltani pois, tähän sammukoon nuoruuteni lyhykäinen kevät, kuin sammuu tuolla päivän tähti nyt, ja kuolleen kultaseni muisto olkoon synkeä iloni aina. (Anian astuu alas mäntymäestä perillä, lähestyy hitaasti ja alakuloisena. Margareta katselee häntä kummastuen ja haastelee erikseen.) Mitä näen minä? Erään nuorukaisen, jonka pituus ja koko olento muistuttavat ihmeellisesti häntä, häntä! Tai oletko hänen haamunsa Tuonen maasta? Se ole, minä käyn sua rohkeasti vastaan ja syleilen lemmittyni varjoa, jonka oma, sureva sieluni synnytti. (Ääneensä.) Toki ei! Sinä olet mun oikea sulhaseni lihoin ja verin, mun Anianiin! (Rientää syleilemään häntä, mutta Anian kääntää kasvonsa toisialle.)

ANIAN. Oi kuolema!

MARGARETA (ammahtaen hänestä äkkiin pois ja kiljahtaen kovin). Jumal' armahda, mitä aavistan minä!

ANIAN. Margareta, katso laupeaasti puoleeni!

MARGARETA. Onneton, sun muotos ilmasee kaikki, oi Jumala!

ANIAN. Jaa, petos on tehnyt tehtävänsä lujimmassa linnassa.

MARGARETA. Haa, mitä sanoit!

ANIAN. Petos on heittänyt Svean linnan.

MARGARETA. Ota sanas takasin, minä rukoilen, ota se takasin! Oi, älä sano petos!

ANIAN. Hahaa! jos toisin sanon, niin valehtelen.

MARGARETA. Ole ennen tavallinen valehtelija kuin vihelijäinen, pelokas valtakunnan petturi. Oi korkeuden Jumala!

ANIAN (tuskallisesti, mutta kiukun äänellä). En minä häntä myynyt!

MARGARETA. Myynyt!--Myynyt!--Ken on hänen sitten myynyt?

ANIAN. Itse herra sodanpäämies.

MARGARETA. Ja sinä, mitä teit sinä sillon?

ANIAN. Astuin ulos joukon seassa kuni käskettiin.

MARGARETA. (Vyöttää käsivartensa ympär kuusen, joka seisoo oikealla, painaen otsansa vasten sen rankaa.) Nyt tahdon kuolla, kaatua kuin tumma kuusi metsän huomaan; ja unohduksen arpa olkoon täällä kaiken, kaiken päätös ja kruunu! Ah nyt ylös-alasin on mailma käynyt, on pimeys ja kauhistus vaan. Kehnostellen peittelee Suomi kasvojansa päivän edessä ja ylkäni, mi lähti ulos puhtaana kuin joutsen auringon paisteessa, nyt väikkyy, huojuu esiin mustana kaarneena ja katsahtaa kuin se mies, joka teki täällä suurimman, suurimman synnin: murhasi oman armaan äitinsä. Niin olen uneksunut, Anian, ja uneksun lakkaamatta. (Käy vinhasti kohden Aniania, silmät ummessa.) Minä uneksun, uneksun, uneksun aina vielä! (Niin ehdittyään teaterin keskelle seisahtaa hän äkisti, avaa silmänsä ja vaipuu alas kovin kiljahtaen. Nojaa hän itseänsä oikealla kädellään maahan, mutta painaa vasempansa vasten ohaustaan.) Enhän uneksunut, lapsi raukka, kosken herännytkään langetessain, en herännyt. Ja toki tahtoisin uneksua, uneksua vaan. Siis tule, soma kuusi ja viihdytä mua nukkumaan. Tule, kultahinen kuusi ja saata mua uneksumaan kuolon unta, ja sitten hiljaisesti haudallani hymise.--(Hiljaisella äänellä.) Tule viileä kuusi! (Hetken mentyä tulevat Conon ja Karin vasemmalta.)

CONON. Mitä on tekeillä ja miksi kuulin valitushuutoja?

KARIN. Anian!

CONON. Haa!

KARIN. Ja Margareta tuossa!

CONON. Ojennellen tomussa?

KARIN. Miksi näin? Oi nouse ylös, mun kulta sisareni! (Ryhtyy häneen, Margareta nouse ylös huoaten.)

CONON. (Eriks.) Mitä aattelisin?

KARIN. Ja tuossa Anian niin kalvea kuin kuolema. Kuinka ymmärrän kaiken tämän?

CONON. (Eriks.) Samoin kysyn minä.

KARIN. Kuinka on laitas, Margareta?

MARGARETA. Enhän tiedä.

CONON. (Eriks.) Kummallista!

ANIAN. (Eriks). Tiedänpä, että nousee nyt tässä hälinä; mutta sydämmeni on karastunut käydessäni tänne halki ylenkatseen kovan ja kylmän kivistön, ja syöksenpä nyt ilman huolta ulos suustani tuiman totuuden kuin louhikärme kidastansa syöksee vihan liekkiä.

KARIN. Ah! miksi tuijotamme kohden toinentoistamme näin? Anian, sinä elät, mutta miksi katsahdat niin synkeästi? Voi!

CONON. Hän katsahtaa kuin karkuri.--Kerro mies.

MARGARETA. Isäni, nyt olkaat luja kuullessanne pahinta, koska ensimmäinen murheemme, niin korkea, nyt muuttuu ikuiseksi häpeäksi.

CONON. Hän kertokoon.

ANIAN. Mitä pitää minun kertoman?

CONON. Kenen luvalla olet tässä? Onko sota loppunut?

ANIAN. Onhan kuitenkin rauha Sveaporin linnassa.

CONON. Ehkä rauha, joka ei ole meidän?

MARGARETA. Oi Anian!

CONON. Sano!

ANIAN. Tahdotte siis kuulla pimeyden sanoman?

CONON. Sen tahdon. Kerro!

ANIAN. No kuulkaat. Sveapori on langennut, langennut ilman taisteloa, ilman vallanpakkoa päällysmiesten petoksen kautta; ja julkeasti meuhaa nyt Venäläinen huoneessansa.

CONON. Haa! ette siis lähteneetkään koreasti ylös lintuen luoksi niinkuin täällä kerrotaan?

ANIAN. Hulluja maineita kaikki. Kuin meren helmi eheänä seisoo linna ja hänen otsallansa liehuu idän viiri.

CONON. Ole ijankaikkisesti kirottu sinä, jonka huulilta kuulin tämän, sinä, joka vakaana katselit helvetinteosta vetämättä miekkaas!

ANIAN. Totta, miekkaani en vetänyt.

CONON. Sentähden ole kirottu!

KARIN. Voi sinua, Anian, kuinka taisit olla niin miehuuton, niin unohtaa isäinmaan onnen. Oi, minä en tahdo sinua nähdä enään!

CONON. Mene, ja älä koskaan enään toivo mun tytärtäni.

MARGARETA. Toki on hän vimman mies ja haastelee katkerretusta sydämmestä. Mutta miksi tuomitsisimme häntä kuulematta? Puolustakoon hän itseänsä ennenkuin ilman armoa viskaamme nimen pettäjän vasten hänen armasta päätänsä.

CONON. Tyttäreni, sun äänes tunkee syvälle mun rintaani, läpi vihan villin myrskyn, ja mun täytyy huovahtaa. Anian, minä otan tuomioni takasin, kunnes selvästi ja totuuden kielellä olet kuvannut mun eteeni kamalan asias. Sano kaikki, ja sitämyöden langetkoon tuomios.

ANIAN. Neidon ihmeellinen ääni on sulattanut sydämmeni jäisen puvun, ynseyden, kirouksen tekemä aina sitten Svea linnan murheellista päivää.--Mutta lankesi luja linna.

CONON. Surma ja kuolema! miksi lankesi hän?

MARGARETA. Minä rukoilen, lainatkaat hänelle hetkeksi kärsivällinen korva.

ANIAN. Niin hän lankesi, vaihka uskallusta ei puuttunut miehistössä, vaan ampuili uljaasti, vartoen vakaalla mielellä meren aukeemista ja lännestä Ruotsin laivastoa.

CONON. Ja jo kaiketi on meri auennut.

ANIAN. Sen kyllä uskon.

CONON. Ja lännen laivat kuni joutsenet jo olisivat purjehtineet satamaanne sisään, tuoden mitä puuttui. Oi kirous!--Mutta kuinka luonnistui tilanne?

ANIAN. Ilmestyihän vähitellen esimiestemme piiriin eräs synkkä, eriskummallinen henki, ja yhtä ja toista kuiskaeltiin. Toki lujana aina seisoi alajohtokunta ja sotamies vallilla. Mutta ylhäältä yhä leveni aatoksia, perustelmia, epätoivon lauseita Ruotsin vallasta.

CONON. Niin syntyi myrkyllinen ajos, vähitellen paisui, valmistui, kunnes puhkesi hän surman päivänä.--Mutta mitä haastelivat hyvät herrat, halventaissaan Ruotsin valtaa?

ANIAN. Tämän maan, he lausuilivat, on mahdotonta varjella Suomea kauvemmin alta idän lakkaamatta paisuvan voiman. Ja vallan toivoton on tilamme tässä linnassa nyt. Sotajoukkomme ovat meistä kaukana kylmässä pohjassa, karkutiellään omasta maastansa pois.

CONON. Ei juuri niin, te hyvät herrat. Sankartemme pieni lauma teki »vasemmalle ympär» ja kirkasti kunniansa Venäläisten veressä.

MARGARETA. (Eriks.) Samaan kiirastuleen, Anian, nyt sinäkin riennä, oi riennä ja kuole kunnialla!

ANIAN. Ah, nämät muistot ovat hämmentäneet aivoni! Kuinka kertoa? Toki, niinhän mietiskeltiin, ja lisäiltihin vielä: turhaan apua lännestä me odotamme, kunnes nälkä on heittävä niin linnamme kuin sen miehet vihoitetun vihollisen mielivaltaan. Mikä järjettömyys siis, vuodattaa verta tuon viheliäisen kuninkaan, tuon hullun tyrannin tähden.

CONON. Rutto heidän päällensä! Kuningastamme häväistä? Huutaa häntä hulluksi ja hirmuvaltijaksi, häntä hieman itsepintaista, mutta hurskasta miestä? Olkoon heidän kielensä kirottu! Hän on meidän kuninkaamme, eläköön hän!

ANIAN. Suuri narri oli Kusta Adolf, mutta Venäjän istuimella istui jalo ja lempeä ruhtinas.

CONON. Hmmh!

ANIAN. Pian maineet kuljit ympär koko johtokunnan, mutta kätkössä oli yhä miehistöltä kaikki.--Tuli toki viimein tuulispäänä varma tieto: heitetty on linna!

MARGARETA. Taivaan Jumala!

KARIN. Mi kammon sanoma!

CONON. Ettei sammunehet aurinko ja tähdet!

ANIAN. Ja ulos marssimahan käskettiin Suomen vartijaväki. Sotilas tuijotteli, ja pian mi kiukusta ja vimmasta itki, mi hammasta kiristäen iski vasten jäykkää vallia kiväärinsä pirstaleiksi, koska asteli hän kiroten ulos. Nyt ainoastaan yksi sana ja yhteen lyöneet olisivat helvetti ja taivas. Mutta eihän kaikunut ääni!

CONON. Ei kaikunut!

MARGARETA. Ei kaikunut sankarin ääni! Ah!

ANIAN. Mi hetki äänetön kuin tuomiolla! Tuonne tänne risteili aatoksia kiehuvassa aivossani, mutta ulos tuliseen toimintoon ei yksikään ehtinyt. Ah ken voi kaaoksessa käsittää mikä parhain tehty mikä pahin? Mitä taisin minä, alajohtokunnan joukossa nuori, kokematon jäsen? Voinut olis syntyä hirveä hulluus, noustessani vastaan harmaapäätä päällysmiestäni; ehkä turhaan olisin laskenut petoksen mustalle taakalle vielä velimurhan painon. Ja niinpä kuni kadotuksen pahteisessa häiriössä, minä vietiin virrassa ulos kuin houriva mies. Niin läksimme linnastamme.

CONON. Miksi läksitte? Loppuiko leipä?

ANIAN. Leipää varahuoneet täys!

CONON. Puuttuiko kuulia ja kruutia?

ANIAN. Jynkät kellarit ampuvaroja täys!

CONON. Te tunnottomat peikot! Ja sinä Kronstedt, haa sinä musta perkele!

ANIAN. Hän oli onnellinen hän ja muutama herroistamme vielä. Heidän vikoissansa helähteli kultasia tynnöriä, ja sentähden astui Venäjä niin mukaisesti ja ilon pauhinalla itärannalta sisään.

CONON. Mutta te?

ANIAN. Me äänettöminä, alakuloisina ja vitkon niinkuin kilpikonnat länsipartahalta astelimme ulos kohden mannermaata. Siinä iltahetkenä, murheen veljinä erosimme mikä minnekkin, päin kaikkia ilmoja, kuin suden poijat, joilta surmattiin emä.

KARIN. Synkkä iltahetki!

MARGARETA. Oi kylmien kyynelten hetki!

CONON. Niin erositte häväistyksen päivänne hämäränhetkenä, o, o!

ANIAN. Olenpa kärsinytkin retkelläni tuosta kolkosta päivästä aina tähän hetkeen asti. Tämä päivä alat vainosi mun sieluani kuin öinen saamumtuuli, koska polkien tuhansia harhateitä, kohden kodon ilmaa samoilin ja pohjan reunaa alat etsi mun silmäni. Siellähän pakolaisen kurja kuvailus katseli lemmittynsä haamua; ja käyskeli aina pyhä haamu pohjan kaukasten metsien sinisellä harjalla; ja käyskeli hän usein pilven himmeän vaipan nojalla. Mutta murheisena siellä väikkyi hän aina, heljinä helminä välähtelit hänen kyyneleensä hattarien vuoteilta alas.

MARGARETA. (Eriks.) Ah, sinä halkaset mun sydämmeni, kärsivä, onneton ylkäni! Oi, minä kuolisin! (Karin itkee.)

ANIAN. Itkevänä häntä kuvailin. Sillä myrsky yhä ukkosena korvissani jyrisi, ja nythän kohtailin myös kotomaani laaksoissa lakkaamatta ylenkatsetta ja kirousta, ja kuohui sielussani karvaus ja kuolettava tuska. Hirmuisestihan painaa meitä kansan viha ja kammo!--niin kaahasi minua merestä kamala myrsky, niin hengitti mua vastaan kylmä katkera sumu, ja vimman uhaksi muuttui viimein rinnassani murhe.--Toki näin vihdoin tuttavat pellot, muiston pyhät vainiot, mutta näinpä sillon ikävyyden pellot ja niitut, ja pian en mitäkään nähnyt, vaan kurjan silmäni sumeaksi näin. Ah, kuinka toisin ennen, piennä poikaisena ennen tullessani koulun helteisestä ilmasta, koska kuulin kohinan lapsuuteni kuusistosta ja kodon katto kuumotti mua vastaan tuolta kantosen kunnaan kaltehelta kuin pyhäinmiesten kaupunki!--Mutta miksi samea ja synkeä sauvu nyt? Miksi pimitetään eteheni maa ja taivas? Mitä taisin minä? (Karin juoksee itkien Anianin luo.)

KARIN. Armas Anian, anna anteeksi, unohda mitä lausuin äsken minä sokea, minä vallaton liekkiö? Mitä tiedän minä mitä kärsitään ja kilvoitellaan täällä mailman reitillä, minä kurja hempilapsi? Ah, kärsinyt olet sinä hirmuisesti! Mutta siirrä kuitenkin jo pois nuo pilvet otsaltasi. Minä lohdutan sinua; me kaikki, kaikki sinua lohdutamme! (Kääntyen kohden isäänsä.) Isäni!

CONON. Anian, minä en tuomitse sinua, muistaen kuuliaisuuden tärkeyttä sodassa. Yksi pää, viisas pää ja sillä jäsenet nöyrät ja lujat tekemään mitä määrää tämä pää, siinä ikuisesti seisova sääntö. Anna siis mieles tyyntyä, nuorukainen. Sinä täytit valas ja velvos vaateen, totellen sun herraas, ja samoin tekivät sun veljes ja kumppanis. Mutta olisi parvessanne löytynyt yksi jalopeura-sankari, silmällä syöksevä toiminnon tulta, niin olisipa nousnut siinä melskettä, tiedän minä. Mutta niin ei tapahtunut, vaan toteltiin peikkoa, ja himmentyi Suomen kunnian kilpi. Toki, rauhassa, mun Anian, me olemme jo tehneet sovinnon, ja hän tekee väärin, joka sinua soimaa ja kiroo.--Anian, ota Margaretas ja elä onnellisna, jos niin taidat. (Eriks.) Mutta voi, maan mullassa nyt ennen makaisin mä itse! (Ääneensä.) Anian, tule vieraakseni tänä iltana ja nauti, jos taidat; murheisena kuitenkin kohtaat isäntäsi, tiedät sinä. Sillä nyt on hänen elämänsä kylmä ja tyhjä ja hänen ilons on kuolema, o! (Poistuu vinhasti oikealle.-- Margareta on seisnyt ja seisoo vielä hetken eteenpäin ylevästi innostuneena kuin näyssä.)

ANIAN. (Eriks.) Kurja vanhus, mun sydämmeni kärsii sun murheestas.-- Mutta katso: seisoohan tuossa Margareta eriskummallisna, kirkkahana, korkeana kuin olento ylhäältä. Miksi katselet noin tummaan ilmaan?

KARIN (Anianille, pyhkäisten kyyneleet poskiltansa pois). Niin, tule vieraaksemme ja heitä mielestäsi kaikki pimeät asiat. Kaikki ei kadotettu vielä!--Terve tuloa! (Lähenee sisartansa.)

ANIAN. (Eriks.) Sinä hyvä Karin!

KARIN. Lähtekämme, sisar.

MARGARETA. Mitä tahdot?

KARIN. Mitä? Uneksutko? Nyt mennään.

MARGARETA. (Kärsimättömyydellä.) Jätä minä.

KARIN. No tulkaat sitten käsi kädessä, te kaksi kultasta, kuiskaellen sovinnon ja lemmen kieltä. Minä riennän edellä ja askartelen, tyttö-leijo, emäntänänne. Tulkaat! (Poistuu kiirehtien oikealle.--Tieno on vähittäin muuttunut kuun valkasemaksi.)

MARGARETA. (Eriks.) Tämä oliko unelma?--Ah, eihän ollut tämä unelma, vaan pyhä, ihmeellinen henkinäky.

ANIAN. (Eriks.) Kuinka ihastuneena seisoo hän tuossa kuin katselis hän jumalten kokousta. Kauniina hän seisoo, ja kuitenkin pelkään häntä lähestyä, mutta kuitenkin vetää hän minua puoleensa taas, vaihka olis hän kuolemani. En kultatynnörien tähden pettäisi täällä kerjäläistä, mutta palkintona tämä taivaanolento--oi kiusaus verraton! Kuinka tekisin sillon?--Mutta nyt tahdon liketä ja herättää hänen unehen vaipunutta korvaansa, ehkä kammoonkin. (Ääneen.) Margareta!

MARGARETA. Anian, oi Anian!

ANIAN. Sinä käännät pois sun kasvos, sinä hylkäät minun!

MARGARETA. Miksi, onneton?

ANIAN. Onnettomuuteni tähden. Mutta älä heitä minua, minä vaipuisin pimeyteen! (Margareta kääntyy äkisti ympär ja syleilee häntä.)

MARGARETA. Lemminhän sinua, mun armas ystäväni. Mutta,--korkeuden Jumala!--nyt mun lemmessäni, voi mikä ahdistus ja tuska, Anian, tuska ijankaikkinen! (Kääntyy pois hänestä.)

ANIAN. Älä poistu minusta, sä ihanin! Kuin jumalilmestys sä väikyt tässä edessäni, loistaen kuutamon kelmeässä päivässä!

MARGARETA. Anian, oi Anian!

ANIAN. Miksi käännät pois sun kasvos?

MARGARETA. Miksi antavat he kamalan varjon?

ANIAN. (Eriks.) Mitä meinaa hän?

MARGARETA. Oi katala Anian!

ANIAN. Pimeä, tuskista menehtynnä.

MARGARETA. Tuskan pimeys tämän rinnalla on halpa.

ANIAN. Minkä sitten? Sano, ja poista se pimeys, sinä taivaan kiiltävä haamu tämän kuutamon kelmeessä päiväs!

MARGARETA. Ah! niin heljänä ennen kiilsi myös Anian lempivän silmäni edessä. Mutta voi tuota kehnoa sumua hänen otsallansa nyt!

ANIAN. Näkösi harhailee!

MARGARETA. Jos niin olis! Oi, lemminhän sinua; mutta äkistihän taasen kauhistuen ammahtaa sinusta sydämmeni pois. Ah! mun rakkauteni, äsken lämmin, nyt heti jälleen kylmenee, ja tämä on vaikeampi kuolon tuskaa. Sillä huomaa, huomaa mikä pimeyden pilvi, kiukkuinen varjo häväistyksen päivästä vainoo sinua lakkaamatta,--laupeuden Jumala!--vainoo, hämärtäen sieluas.

ANIAN. (Eriks). Surma ja kuolema! Siinähän muutaman rikoksesta meille mustin, poistumaton perintö; ja alas tämän päälle hän katsahtaa nyt, puhtahana jalosta korkuudesta. (Ääneensä ja tuskallisna.) Tämänkaltaisena seison tässä: mitä tahdot? Sinä tahdot että siirryn sinusta aina maitten ääriin? Minä teen sen; ylös Pohjanmaalle kamppailemaan urostemme kanssa; ja kuuleman sinun pitää kuinka taistelen, säästämättä vertani ja henkeäni! Mutta sano kaunoinen, jos sodasta viimein voittajana palajan, minä saanko sinua kokonaan kutsua omakseni taas?

MARGARETA. Mitä tekisit, sen tekisit vimmasta, saattaakses tuon pilkun kilvestäsi pois. Sinä taistelisit siellä minun tähteni, vaan et meidän maamme tähden, jonka olet kerran unohtanut. Mutta riennä sotaan ja kaadu kuin sankari maan ja taivaan otollisna uhrina. Sillon tekee meidän henkemme ikuisen sovinnon ja kohtaavat toinentoisensa viimein tuolla yllä pilvein.

ANIAN. Mutta heittää lemmittynsä, kaunihimman ihanimman, kuin taivas koskaan loi! Ah! senkaltaisena katselen häntä nyt, ja hänenkö heittäisin ijäksi? Mahdotonta taivastani!

MARGARETA. Koska hänen heität, sillon hänen voitat; mutta tiedä, jos tässä viivyt, sumuhaamuna aikailet, sillon hänen kadotat ainiaaksi.-- Sun taivaas! Oi, tahtoisinhan se olla, mutta enhän enään täällä, vaan tuolla. Toki pelkäänpä nyt, ettei millonkaan ollut lempesi täällä kohonnut ylemmäksi maamme piiriä.

ANIAN. Eikö ollut hän? Sinä loukkaat uskollista lempeä, jonka siivet syleilevät ijankaikkisuutta! Margareta!

MARGARETA. (Ryhtyy häneen.) Oi Anian, anna anteeksi! Ijäisyyteen pyrkivät siis meidän molempain lemmet. Kuitenkin, nyt avara juopa on laskettu heidän välillensä niin täällä kuin siellä, elles sinä kuolemalla kuole. Siis kuole, Anian, kuin sankari, muuta sinne ikuisen kesän pyhille kunnahille, ja kuolemas, mi täällä meidän erotti, siellä taasen kerran meidän yhdistää, lyöden yli kolkon juopan eteheni kultasen sillan sun luokses.

ANIAN. Oi ääni lempeä, täysi helleyden armautta, kuin tähden kyyneleinen kiilto etäisestä sumusta! Minäkö sen äänen soinnussa en kuolisi kultani edestä ja edestä mun maani! Margareta, miksi lausuin kehnon sanan? Sen tein minä hourien, katsellessani taivastani, koska kuulin pyövelin äänen kutsuvan minua kuoleman kitaan. Mutta kas: kuolon öisestä kohdusta nousen minä sinua aina kirkkahampana katselemaan taasen. Ja kuolla kunnialla synnyinmaamme edestä, oi ankaruus!

MARGARETA. Sinä haastelet kuin sankari ja sieluni ihastuu!

ANIAN. Taisteloon ja kuolemaan! Ja enkö tiedä että nuorena urona kuolen? Mitä sanoi hän poikaiselle kerran pimeäsilmänen vaimo? »Varahinpa sinä pienoiseni kuoletkin, kylmenethän nuorukaisna kauvas jylisevään jylhistöön.» Haa, siinähän sankarin kuolema!

MARGARETA. Niin hän sanoi, synkeä, vakaa vaimo.

ANIAN. Ja niin nyt aavistaa sieluni, jännittäen kaiken olentoni sodan veriseen temmellykseen. Ennen päivän koittoa lähden, mun lemmittyni! (Vetää häntä rinnoillensa.)

MARGARETA. Ah alas kyynelten virtaan minä tahtoisin vaipua! Mutta kuule, kuule mitä näin minä näyssä juuri tässä, tällä hetkellä, tuossa isäni poistuessa.

ANIAN. Sinä olet siis näkijä?

MARGARETA. Näinpä sinun kuolemas!--Oi Aniani onhan tämä lakkaamaton murheen yö. Mustat, veren pallistamat pilvet sen taivahalla yhä ylitsemme kiirii, toinentoistaan kaahaten kuin hurjat kotkat ja korpit. Kauhistuksen henki vallitsee, luonnon rakennot syrjähtyvät ja moni halpa, kaino tyttö ennustaa tulevista päivistä. Järistys läpi sielun tunkee, sielua kuvottaa, ja se rupeaa tuskissaan tirkistelemähän ulos ruumiinsa peitteestä. Oi mitkä aijat!

ANIAN. Mutta kerro mitä näit.

MARGARETA. Ankaran näyn. Eteheni avettiin kappale aution Pohjanmaan rantaa, jossa riehui sodan liekki jynkän vuoren liepeillä ja lähellä laakeaa merta. Kiivas oli kamppaus, ja tekivät siinä ihmeitä Suomen sankarit. Toki ensimmäisnä, ylimmäisnä aina taistelit sinä, sodan tulessa hehkuen kuin kilvoitteleva enkeli. Niin taistelit, kunnes monesta haavasta kaikki veres ja voimas olit virranneet ulos; ja sun henkes raukeni. Mutta ympärilläs huudettiin kuin Juuttaan jalopeuralle: »ah että sankari kaatuu!» Ja nyt, kuoleman sinua suudelles, sinä myhäilit kuin myhäilee autuas sielu riemun ja kunnian pauhussa. Ah mikä näky! Kuin taivaan tulesta mun sydämmeni leimahteli koska katselin kunnian hetkeäs meren aavalla rannal.

ANIAN. Sun sanas, sun äänes pyhä tuliseen rautapaitaan kietovat mun ruumiin, ja tuimasti himoon että kuulisin jo tappelon jylinän; ah, heti rynkäisin sen pyrskivään kitaan, sen hurjimpaan Urian-leikkiin!

MARGARETA. Oi sä jalo sotilas! Kunnias retkelle lähde ja ota myötäs mun lempeni aarre ja rukousteni taivaanlauma.

ANIAN. Heidänpä kanssaan halkasen Suomen salot ja vuoret, kunnes vasamana ehdin sodan pauhinan ja sen tulta-tuiskivat louhikärmeet.

MARGARETA. Ja taistelet kuin sankar; ja koska kuolet...

ANIAN. (Äkisti.) Ja koska kuolen--

MARGARETA. Sillon sädehtien sielus sodan liekistä väikkyy ylös puhtahana, viatonna kuin foeniks, jälleen syntyneenä kuolemastaan.

ANIAN. Ja kiidän ylös korkeuden salihin, sen heljjässä ilmas onnellisna sinkoilen, mutta kaukana sinusta, kaukana morsiusseppelis tuoksusta!

MARGARETA. Minä sillon tämän elämäni lyhykäisen iltapäivän täällä pyhitän sinulle: lumivalkeaan itseni vaatehdin ja kukkaskedoilla seppelöittynä morsiamenasi käyn. Niin käyn minä monena kesän raukenevana ehtoona, kunnes pian toki riennän sun luokses ja ilosena helmani avaan.

ANIAN. Ja sillonhan häitämme vietettäköön, sillon taivaan tuulet, pyhiltä vuorilta tullen, jalosti ravisitelkoot morsiushuntuasi korkeassa luhdis.--Oi suo mun lempeni houria, sillä minä kiirehdin kohden kuolemaa!

MARGARETA. Ja kuolemasta elämään taasen.

ANIAN. Sinä kelmeä yöseen ruusu! sinä täytät mun poveni voimalla, pyhillä aavisteilla, ja, kuin omihin häihimme, nyt riennän sotaan ja kuolemaan. Valani on vannottu ja lähtöni lähestyy; älköön nähkö tässä nuorta sotilasta enään tulevan aamun koitto. Hetken vielä tuolla armaassa kodossani viivyn, lyhyen hetken viivyn.--Hyvästi, mun impeni!