Part 3
LEA. Hänen näin ja tämän kaiken sain. Me kaikkihan nyt kuulumme tuon oikean paimenen lammaslaumaan, ja minä itse, minä olen vielä Aramin iloinen, iloinen, kultainen karitsa! Oi ihanata iltaa! Mun sieluni karkeleepi kuin soidessa tuhannen simbalin, karkelee ja väräjää, niinkuin viikunalehto humisee. Kuulkaamme ... kuulkaamme hiljaista kohinaa, kuin ennen hyminä Eliaan tuulen, joka Herran toi! Ah! koska olen nähnyt illan näin armahan? Jos sen nähnyt olen, niin olinpa silloin vienoinen lapsi. Ulkona tuolla, toisella puolen kaupungin muureja, mä kesäpäivänä viivyin, leikiten palmistossa. Alas pitkin taivaan lakea vieri säteilevä aurinkoinen lännen kultapilvihin päin, ja lounainen liehtoi ihanasti, liehtoi ja humisi palmujen latvoissa. Niiden varjossa mä hyppelin ja leikittelin iloisena lapsena, kun kaikui mun korviini ääni, kaikui läpi tuulen liepeän virran, huudellen Leaa, Leaa ja Leaa taas. Ken huuteli siinä? Kenen oli tämä suloisesti helisevä ääni? Ah! silloinpa emoni lemmekäs sisar, nainen mustakiharainen ja hehkuva kuin punertava ruusu, lähestyi, huudellen lempilastaan. Hän tuli, kääri mun helmaansa ja lausui: »riennä jo kotihis, riennä mun kanssani, kultaseni; siellähän vieraita Mahanaimin kaupungista huoneessamme riemuitsee, ja sinua halaavat he nähdä, syleillä ja suudella. Tule, mun lapseni, tule!» Niin hän lausui, mua manttelinsa suojassa kantaen vasten viileää, ihanata tuulta; ja näkyipä viimein armas koto. Me astuimme sisään, ja lehtien pyhästä tuoksusta täyttyi sabatin iltana huone. Sisään me astuimme, ja hymyten avasivat mulle helmansa Mahanaimin suloiset vieraat; ja nytpä sylistä syliin mä kuljin kuin kultainen hempu. Niinpä armasteltuna lintusena mä naisten varjoisilta povilta urosten rinnoille ihanassa pyörteessä kiertelin, kunnes lepäsin viimein tuojani liepeässä helmassa jälleen. Siinä autuaasti mä lepäsin ja katsahdin akkunasta läntehen kauvas, ja näin siellä auringon sammuvan loimon, joka, pyhästi hymyten, vaipui hohtavien vuorten taakse.--Tämänkaltainen lapsuuteni ihanin päivä. Ah! siihenpä tahdon verrata päivän tämän.
SAKEUS. Oi mun lapseni, oi kallis sielu! Mikä sydän tykkyy sun povessasi! Tunnenpa äärettömän riemun, katsellessani liekkiä, joka meitä kohtaan silmistäsi leimuaa, lämmittäen herttaisesti. Aram, kuule minua. Aram! (Pidellen Leaa kädestä.) Tämä lapsi tuopi sinulle ikuisen onnen.
ARAM. (Tarttuu Lean toiseen käteen.) Sen tuopi hän, ja siitäpä voin itseäni kutsua onnen pojaksi.
LEA. Kaikki hyvä annetaan meille ylhäältä.--Mutta iloitkaamme!
ARAM. Riemuitkaamme!--Joas, minä tiedän, ettet mielly yhdistymään iloomme nyt, vaan siirryt meistä kernaammin pois.
JOAS (erikseen). Niin; miksi seison tässä ja tuijottelen, minä hullu? (Ääneensä.) Minä riennän teistä pois ja jätän teille kirouksen. Katso, Jehovan rangaistus!--Astukoon sisäänne perkeleiden kiljuva lauma, polttava rutto ja spitalitauti, joka kuluttaa ja syö hamaan luihin asti! (Kovalla möräävällä äänellä, ja paukutellen sauvaa lattiaan.) Hamaan luihin asti, hamaan luihin asti! Haa!
SAKEUS. Mutta ole onnellinen sinä!
LEA. Iloinen ja onnellinen ainiaan, veljemme rakas!
ARAM. Onnellinen, ja viimein kuollessasi autuas!
JOAS. (Hämmästyen.) Mitä?
ARAM. Onnea sinulle toivon, kaikesta sydämestäni toivon sitä.
LEA. Kuin kesän lempeä sade, niin vuotakoon onni ja rauha sinulle ja viimein Jumalan kunnian loiste!
SAKEUS. Jalosti lausuttu, mun tyttäreni! Ah! sun ylevä sielusi meitä kohottaa maan tomusta taivasten korkeuteen!--Niin, onni, autuus ja rauha olkoon viimein meidän kaikkein perintö-osa, kaikkein, kaikkein! (Syleilee Leaa ja Aramia. Joas poistuu kovin aattelevana ja käsi otsalla.)
MARGARETA
Näytelmä yhdessä näytöksessä
Alkulause ensimmäiseen painokseen (1871).
Meidän historiamme mustin muisto pimentää tätä nerosta säkenöivää runoelmaa, ja sen pimennon on runoniekan oma synkimmän synkkä kohtalo tehnyt vielä mustemmaksi sumullaan. Hänen voimallisen henkensä viimeinen luoma on tässä tarjona aikalaisille ja polville nousevaisille. Se ei ole hautakummun päältä tarjottu muistiais-lahja; se vielä olisi lohdutusta. Mutta rinnatusten niiden kammioin kanssa, missä Suomen pääkaupungin väsyneet henget saavat rauhassa levätä, on saman Lappvikin rannalla toisiakin kammioita, jotka, vaikka valoisammat, eivät kuitenkaan saata usein luoda valoa hautojen sivuitse eksyneiden henkien pimentyneisiin ajatussyvyyksiin.
Yhdessä näistä kamottavista kammioista, jotka ovat aiotut meiltä poistemmatuille, vaan ei vielä kuitenkaan kirkontarhan asujiksi päässeille, on kätketty meidän näkyvistämme, vaikk'ei sentään meidän säälistämme.--_Stenvall, Kivi_. Hänen likeisenä naapurinansa on siellä samassa paikassa, samassa mielentilassa, _Daniel Hjort'in_ nerokas luoja. Se ei ole aivan vähäinen asia niin vähäiselle maalle kuin Suomi, että se saattaa kadottaa kerrassaan kaksi niin rikaslahjaista runoilijaa.
Mutta jos onkin meidän maamme ollut niin rikas, että siltä on voinut kadota kaksi senvertaista runollista henkeä, niin se kuitenkin on toiselta puolen kovin köyhä ollaksensa tuntematta katkeraa kaipausta. Se hämärä, johon nämät molemmat runoniekat ovat hukkuneet, tekee tämän kaipauksen vielä tuntuvammaksi; sillä se ikäänkuin ennustaa ja uhkaa, että se ihmeellisesti loistava päivä, jonka Suomen kansan runohenki on viettänyt ja elänyt viimekuluneina vuosikymmeninä, nyt on yleiseenkin muuttuva hämäräksi. Mitä Suomen kansalla oli saatavaa vanhemmalta runoniekkapolveltaan, sen se on melkein viimeiseen tähteesen asti saanut. Ja koska nyt uudetkin kanteleet murtuvat nuoremman polvikunnan voimallisimmissa käsissä, niin on aika, että täälläkin valmistautaan vastaan-ottamaan tuota runouden rauta-aikaa, joka jo kaikissa muissa maissa sekä kansoissa on kohonnut jalompain aikakausien sijaan. Erittäin väkevähenkisissä kansoissa on yhtä hyvin nähty ihmeellinen voima, joka lakastuneista runovainioista taas tuottaa ilmiin uuden, rehoittavaisen viljan. Ruotsissakin, jonka esimerkki meitä niin likeisesti kajoaa, on tämä yleinen kokemus käynyt toteen. Kenpä siis uskaltaisi väittää, että Kalevalan ja Franzénin maassa ei tule nähtäväksi uutta todistusta siihen? Mutta varmemmalla kuin toivolla me emme kuitenkaan saattane sitä odottaa.
Mutta ennen kuin muisto hänestä, josta minä nämät rivit kirjoitan, ennen kuin Kiven nimi voisi pimentyä hänen maanmiehillensä selittämättömäksi, sitä ennen olisi meidän tulevainen kohtalomme pimentyvä paljon synkemmäksi hämäräksi, kuin siksi, joka nyt on alkuun päässyt. Enemmin kuin tähän asti tulee vasta myönnettäväksi, että hänen runointonsa useampaan kuin yhteen tiehen on jättänyt umpeenmenemättömiä jälkiä runovoimansa voittoretkestä. Ja semmoiseen päätökseen kumminkin epäilemättä kaikki yhdistyvät, että Kivelle, siinä runouden lajissa, johon tämäkin teos kuuluu, nimittäin näytelmärunoudessa, meidän maassa näille päivin saakka ei ole kohonnut vertaista, jos vaan arvostelija suopi täyden arvon kaiken dramallisen runouden pääperusteelle, runoilijan monipuolisille luonnonlahjoille. Minä puolestani tunnustan peittelemättä, etten näytelmäkirjallisuuden sankareissa tunne kovin monta, jotka voittaisivat Kiven siinä suhteessa. Näin päättäessäni en ole muistamatta, että varsinkin dramallisessa runoudessa sivistys on välttämättömän tarpeellinen, sivistys, joka valmistelee runoniekan luonnonlahjan luomia ja valaa ne täydelliseen, taiteelliseen muotoon. Mutta sen tiedän myös, että »i tusen former trifs det sköna»; minä tiedän, että Belvederen Apollonin ja Laokoonin kuvat ovat keskenänsä yhtä erimuotoiset, kuin Pindaron ja Sofokleen runoelmat erimuotoiset. Ja etenkin tahtoisin tässä huomauttaa tuota aivan epäilemätöntä seikkaa, että runoniekan suuri luonnonlahja, silloin kun sen on täytynyt tulla toimeen ilman sitä sivistystä, jonka kirja-oppi sekä seurallinen kanssakäynti suovat onnen syli-lapsille, yksinkin joskus on luonut nerollisia teoksia, joiden vertaa ei paljas sivistys ja oppi koskaan olisi saaneet aikaan. Yhtä hyvin kuin Kalevalan nimettömiä runoilijoita vedetään esiin tämän lauseen todisteeksi, yhtä hyvin sopii siihen Kivenkin nimi. Katsokaamme, kuinka paljon hänen runohenkensä on luonut kovimmassakin maallisessa ahdistuksessaan, niin tottapa meidän, jotka olemme kasvatuksemme avuksi saaneet käyttää kaikkia sivistyksen suomia keinoja, tulee vielä nöyremmin kuin muulloin tunnustaa, että me olemme sangen vähässä määrässä tehneet, mitä meiltä olisi ollut oikeus vaatia.
Kiven ulkonainen tila tässä maailmassa on kuitenkin säilyttänyt hänen runohengelleen ehtymättömän voiman lähteen, joka meiltä muilta enemmän tai vähemmän puuttuu. Hänen henkensä ei ollut vieraantunut pois kansasta; siitä syystä tuntui hänen runoelmissansa, samoin kuin jaloimmissa viini-lajeissa, voimallisesti kasvinpaikan tuore haju. Hämmästyttävä on nähdä millä sanain voimalla hän usein luopi elävää henkeä runoelmihinsa, ei ainoasti luonnonkuvausten, vaan myös ihmissydämen tunteitten suhteen. Tämä viehättävä dramallinen sanain-voima ilmoittaa itsensä myös tässä Margaretassa kohta ensimäisissä sanoissa, ja samallaisia tavataan tiheässä edempänäkin. Nämät voimalliset sanat ja niin myös koko se mieli-ala, joka tästä runoelmasta puhuu, on kaiku Suomen kansan syvimmästä sydämestä, sydämestä, jonka rakkaus on yhtä voimallinen kuin sen vihakin.
Muutenkin on tämä runoelman koko peri-aatos samallaista kaikua. Siitä syystä ei ole helppo päättää, mihin luokkaan näytelmäkirjallisuudessa se on asetettava. Tuossa kammottavassa teossa, joka tässä liikkuvien henkilöiden mieltä kuohuttaa, ei heillä ole mitään osallisuutta--paitsi yhdellä ainoalla--vieläpä on se teko jo tapahtunut ja tehty. Eipä voi oikeastaan olla tässä puhe sisällisestäkään teosta, s.o. muuttumisista näytelmän henkilöiden mielentilassa, vaikka kyllä tuimia tunteita tragillisella tavalla heissä on riehumassa. Kenties voivat kuitenkin todellisesti dramalliset kanssapuheet, joista tuon sydäntä-sortavaisen ulkonaisen tapahtuman vaikutus kajahtelee, olla jonkunlaisena vastapainona niille puutteille, jotka drama-taiteen tieteellinen silmä on havaitseva tässä merkillisessä runoelmassa. Totisesti dramallinen paitsi sitä on varmaan kumminkin se ihana pyrintö sovitukseen tässäkin hirveässä tilassa, joka myös muissa Kiven teoksissa kajastaa kaikkien sumujen läpi. Kuinka onnellinen olisin, jos samallainen tulevaisuuden kajastus sallisi toivoa vielä jotain Kiven voimallisen neron luomaa. Mutta synkkä sumu on meiltä kaiken toivon ijankaikkiseksi peittänyt.
Fredr. Cygnaeus.
HENKILÖT:
CONON, vanha evesti. MARGARETA, | hänen tyttärensä. KARIN, | ANIAN, nuori upseeri. MATTI, Cononin palvelija.
Tapaus on Suomessa, Tampereen tienoilla, Toukokuussa 1808.
Maantie ja metsänen seutu. Perillä kivinen ja kantonen mäki ja mäen harjulla männistö.--Karin tulee oikealta.
KARIN (yksin). Margareta! Missä viivyt? Minä en voi enään vartoa turhaan, eihän kuulu miestä sanominensa kaupungista.--Oi sisareni, kuinka taidat viipyä, kuinka astella noin huoletonna sinä, koska en saa hetkeksikään rauhaa minä? Ihailetko tämän illan kauneutta? Onhan se ihana ja laulelevat pienet linnut, mikä metsän tutkaimilla, mikä lennellen kirkkaan taivaan alla. Ah! iloitsinpa minäkin ennen, kilvan laulelin ilman siivitetyn lauman kanssa, koska tyyni aurinko aleni, pallistaen valkeita hattaria kultaruskollansa. Mutta kolkot ovat päivät nyt, murehtien kallistaa päänsä Suomen kansa, että kärsii kallis synnyinmaa; ja siitähän ei löydä sydämmeni rauhaa.--Margareta!
MARGARETA (ulkopuolella). Tässä olen, sinä levoton.
KARIN. Hän tulee. Kas, enkö tahtoisi omakseni tuota sun lempeää tyynnettäs, oi likka? (Margareta tulee vasemmalta.) Oi Margareta!
MARGARETA. Miksi tuskittelet?
KARIN. Miksi kysyt? Sinunhan povesi syvemmin kuin toisen täällä pitäisi tunteman vavistuksen vaarasta, joka uhkaa meitä. Minulla ei kuitenkaan yhtään kultasta sodan kidassa. Mutta sinun Anianis, missä on hän?
MARGARETA. Lujassa linnassa Suomenlahden liepeillä, jossa tykkien ukkoset pauhaa ja rautasia rakeita lankee. Kaunis Anian, jos toki näkisin kasvoes välkkynän kerran sauvun hämärässä tulisateen paistaessa!
KARIN (tarttuen molemmilla käsillänsä Margaretan käteen). Ja minäkö torelisin? Enhän torelekkaan vaan hieman tuiskahtelen, armas Marketani, tuiskahtelen minä hälläkkä; mutta ah näissä murheissamme! Ja minäkö torelisin sinua, joka lemmit ja suosit minua kuin äiti; ja kaikkiahan täällä suosit. Mutta ainapa toki ylevämmin ja lempeämmin katsahtelee kuvas siitä päivästä asti, jona lempesi tunsit ja annoit urollesi kätesi--ahaa, eikö huomaa mun silmäni?
MARGARETA. Ah, sinä luulet, että tunsin lempeni vasta sillon. Ei niin. Se liekehti jo povessani vuosia, mutta kätkettynä kaikilta ja tarkin häneltä, joka itse liekehti, hän nuori Anian, mun tähteni toivon ja epäilyksen välillä. Sen silmäni kyllä näkemättä näki, en toki antanut hänelle toivon piirtoakaan, päättäneenä etten sitä koskaan anna. Kas kun minua pidätti kummallisten tunteitten jäykät kahleet. Mutta sodan ilmoitus tuli, loimo ihana sielussani mun voitti väkivalloin, ja minä tunnustin mun lempeni. Ah, en ymmärrä kuinka oli laitani! Mutta minä tahdoin antaa korkeimpani täällä uhriksi isäinmaalleni; sillä Suomi ja Anian he olivat minusta yhtä ja minä olin sankarin morsian. (Peittää kainolla hymyllä silmänsä.) Ah minä itsehän lempeni tunnustin!
KARIN. Mi soma, ihmeellinen hetki; se oli sitten aamu tahi päivä tahi illan hämäränaika!
MARGARETA. Eräs Pohjolan talvi-ehtoo ihanampana kesän iltaa Edenissä aina muistossani väikkyy, ja teki sen lemmen jumala, koska Anianin silmä sädehtien mulle onnensa ilmasi; ja me syleilimme kihlattuna toinentoistamme. Kerran, vielä kaksi me kohtauimme, mutta emmehän kolmatta enään; häntä kutsui pian vartijaksi kotomaan porteille uhkaava sota.
KARIN. Minä muistan jäähyväishetken. Ja sillon hän, kuinka rakkauden palava ja kuitenkin kuinka olentonsa, käytöksensä jalon sankarin! Ja lujasti syleillen hän heitti sun äitimme helmaan; mutta ah, te mahdatteko vielä kerran syleillä!
MARGARETA. Niin toivokamme.
KARIN. Mutta voi jos hän kaatuu!
MARGARETA. Jos hän kaatuis, niin itkisinpä, kaiken elämäni häntä kaipaisin, mutta kaipaukseni henkäisi kuin suvilehdossa länsituuli; sillä hän kuoli urojen kuoleman.
KARIN. Mutta elääpä hän kuitenkin ja on kerran viettävä häänsä meidän kartanossa, häänsä riemuisat, hän komeana sulhona ja sinä morsianna ihmeen kaunihina. (Paukuttaen käsiänsä.) Ah, ah, kuinka lystiä sillon, sisareni, kuinka lystiä!--Mutta ah ja voi! Koska hulluttelen toivossa näin, minä vallaton, juuri sillon, juuri sillon kärsii hän piinan kuolemaa kovemman, raukka nuorukainen!
MARGARETA. Mikä paha taas kummittelee aivossas?
KARIN. Kentiesi hän kituu nälän vaivassa!
MARGARETA. Ole ilman huolta. Elonvaraa, kuin olemme kuulleet, ei puutu vielä heiltä linnassa. Kohta aukenee myös meri, ja sillon viipymättä saattaa Ruotsin laivasto saarretuille miehille sekä miestä että ruokaa. (Conon tulee vasemmalta, Karin juoksee häntä vastaan.)
KARIN. Oi isämme, teidän muotonne lohduttaa! Olette ehkä saanut ilosia sanomia?
CONON. Enhän, mun lapseni. Täältähän ilmasta varron uusia minäkin. Mutta Mattia ei kuulu?
KARIN. Ei häntä kuulu.
MARGARETA. Katselinpa äsken tuolta käänteestä kohden kaupunkia matkan, mutta en nähnyt siellä ketään.
CONON. Esteitä on ehkä astunut hänen eteensä; mutta eihän ole hänen liikuntonsakaan juuri kärpän. Tuskin, luulen minä, panisi hän tallukkansa travaamaan, vaihka leimuisi tupansa tulessa, kuin raukka maamme nyt.
KARIN. Ah, niin on siis jo laitamme!
MARGARETA. Isämme, nyt maalaatte liian karkeasti ja meidän kurjain levottomuus kiihtyy.
CONON. Seisot toki vakaana vallan, tyttöni.
MARGARETA. vaihka vavahteleekin sydän. Mutta enemmin vielä kärsii pieni, kurja sisareni tässä.
KARIN. Ah mun isäni! tämä hurja vihollinenko voittaisi ja tulisi meidän herraksemme? Eivätkö nouse jo voimalla Suomen joukot, karkottamaan ääristämme villin miehen, ja eikö seiso aina lujana vastoin luotisateita ja rynnäkköjä tuo ympärimainittu linna, Sveapori, »Suomen lukko ja telki»?
CONON. Mun pieni kuoposeni, muista mitä sanoi kerran isäs: Sveapori seisoo, niinkauvan kuin on se kourissa uskollisen miehen.
KARIN. Mutta jos tämä uskollinen nyt äkisti muuttuisi petturiksi.
MARGARETA. Miksi aattelet niin?
KARIN. Mahdanko aavistaa pahaa? En tiedä, mutta hyvältä ei tunnu mielessäni nyt. Kuinka olleekkin niin aattelin.
CONON. Mutta erään linnan, vallankin tärkeän linnan päämiehen virkaa ei anneta muille kuin kauvan koetetulle ja kauvan kokeneelle miehelle.
KARIN. Mutta uskollisuus itse on langennut ja saattanut ihmisyyden itkemään.
CONON. Totuus, mun tyttäreni, surullinen totuus!
MARGARETA. Jos löytyisikin nyt tuon eljen miestä, niin löytyisihän aina taasen joukossa toisia miehiä, jotka asettaisit rintansa urhollisesti vastaan verratonta pimeyden työtä. Eipä Anianin sielu, tiedän minä, ei tuhannen mailman, ei tuhannen hengen edestä sietäisi tuota häväistystä; ennen menisi hän kuolemaan.
CONON. Toki, heittäkämme nämät synkeät mietteet.
KARIN. Ne heittäkämme kauvas. Mutta yhtä, isäni, kysyn vielä kuitenkin. Onko meiltä kaikki kadotettu, koska on kadotettu Sveapori?
CONON. Paljon, paljon on kadotettu, ehkei juuri kaikki. Sillon vihamiehemme selkä on vapaa, hän seisoo kiinteästi Suomen ohimilla ja vallitsee merillä.--Mutta miksi haastelemme epäillen tuosta karileiristämme kuohuvassa meressä, joka on perin kukistettamaton, perin mahdoton voittaa? Niin vahvasti, niin viisaasti hänen rakensi miehen nero. Te olette nähnyt hänen kuvansa, kreivi Ehrensvärdin kuvan, lapseni?
KARIN. Minä muistan sen. Kaunoisena kuin vieno enkeli hän katseli, hän joka rakenteli täällä hirviöitä.
MARGARETA. Ilosena, viatonna kuin lapsi hän seisoi tulipeikkonsa nojalla, katsahtaen ihmetöistänsä avaruuteen ulos.
CONON. Juuri sillä puhtahalla, taivaanheleällä katsannolla loi hän Sveaporin linnan: katsasti sen asemakaavan, kohotti muurit ja tornit, kaikki valmisti, kruunaten suuren mestarityönsä. Katso, mikä Briareus, sodan satakäsinen hiisi! Kaikkialta kaikkialle kohtaa hän. Lennä pieni peronenkin hänen ohitsensa mistä mielit, ja hänen tuhannet rautakitansa kaikki voivat vilauksessa kääntyä sua kohden, voivat leimahtaa ja sillon runtoa vaihka vaskisen miehen, mi kerran, kuni tarina kertoilee, nousi merestä, ja ulettui ylös taivahalle tuon kauhean pää.
KARIN. Ja vielä olen kuullut löytyvän salakaivantoja linnoituksen alla, joiden kautta suurimmassa hädässä voidaan kaikki viskata ylös ilmaan, hävittäen elävät ja kuolleet. Kuinka uskotte, isämme?
CONON. Uskon että niin on laita johonkin määrin, mutta ei suinkaan yleisesti kaiken varustuksen alla. Sen keskellä, eräässä paikassa on, niinkuin olen kuullut, peloittava virite. Laukaseppas tämä, sytytä sata tynnöriä, ja Susisaaristossa ei hengitä yhtä olentoa sen tempun perään. Hirveästi vaikuttaa kruuti ylös ja alas ja ympärillensä koska syttyy hän ponnahtaen tuleen. Niinpä on hänehen varoiksi nerokkaita keinoja, konsteja keksitty. Senkaltainen on kuuluisa linna: voittaa mahdoton!
KARIN. Mieliistihän uskomme.
MARGARETA. Sillä se lohduttaa meitä.
CONON. Se uskokaat ja olkaat linnastamme ilman yhtään murhetta. Toki yksi on hänellä vihollinen, min kanssa ei auta voimat eikä konstit, ja on se tuo kalvea nälkä. Mutta hänestähän ei ole vielä kuulunut hätää suljetuilta poijiltamme. Kohta heittää myös meri peittonsa, ja sillon purjehtii heille leipä.--Niin kasvaa toivomme. Linnamme on vahvin pohjassa, sen nykyinen haltija, kreivi Kronstedt, urhea ja viisas mies ja sen miehistö oivallinen. Ken uskaltaa häntä lähetä? Eivät legionat enkeleitä! Ja tuolla maamme sydämmessä käyvät jo uroomme vastarintaan kuin karhut ja ovat jo useinkin antaneet Moskovalle verisen pään; ja viimein hänen soittakoot tienoistamme kuuksi päiväksi. Niin toivomme ja huudamme: eläköön Suomenmaa ja sen rohkeat poijat, eläköön armollinen kuninkaamme! (Heilauttaa kerran hattuansa.--Matti tulee vasemmalta periltä.)
KARIN. Matti!
CONON. Siinähän mies.
MARGARETA. Mutta hän saattaa murheen sanoman.
KARIN. Sano kiireesti mitä tiedät, sano kiireesti?
CONON. Mitä kuuluu, Matti?
MATTI. (Kyhnien päätänsä.) Ei yhtään hyvää, herra.
KARIN. Minä ouneksin hirveintä!
CONON. Hän sanokoon sitten että Suomen armeija pohjassa on hävitetty ja valloitettu Sveaporin linna. Mitä? Sveaporin linna? Ei koskaan!
KARIN. Sano pian, muuton sydämmeni kätkee! Sano hyvä Matti!
MATTI. Sanon niin pian kuin ehdin. Ja kuulkaat nyt. Sen ijäkkään herran, jolle saatoin teidän kirjeenne, isäntäni, kohtasin kovassa tilassa, sillä tieto tuhosta oli hiljan tullut. Toki, viimein luettuaan kirjeen, kääntyi hän puoleeni vavisten ja lausui: sano isännälles, mies,--sillä kirjoittaa en voi tällä erällä--että syy on nyt itkeä: Sveapori on langennut.
NE TOISET. Langennut!
MATTI. Mutta kunnialla.
CONON. Haa, vai kunnialla! Mahdotonta!
MATTI. Vartokaat hieman. Eräänä myrsky-yönä rynkäsivät Venäjän laumat västinkiimme sisään. Nousi tuosta hirveä meteli, ja Suomen miehet nyt vimmoissaan tekivät verrattoman työn. Kas, vilauksessahan lensi suurin osa linnoituksesta tulen siivillä ylös ilmaan pamauksella, jolla ei vielä ole ollut määriä täällä taivaan alla. Niin räjähti hän avaruuksiin ylös yynnä kaikkein ystävien ja vihamiesten kanssa, ja jälellä on varusteesta ainoastaan muutama raunio.--Niin käski minua ystävänne teille kertomaan. (Hetki äänettömyyttä.)
CONON. Ja sinä kerroit kauhistuksen näytelmän. Olipa siinä laukausta!
KARIN. Oi Jumala, että kesti maa ja taivas!
MARGARETA. Että kesti korkeuden vahvuus ammahdusta verrattoman tulen!
CONON. Ah! tuima linna, kampatessaan kuolon kanssa, antoi mennessänsä mailmalle niin voimallisen potkauksen, jossa itse Vesuvius ei kilvastele.
MARGARETA. Voi ilmiötä pimeässä yössä tuhansien kuolemien tähden!
KARIN. Tuhansien kuolemien tähden ah ja voi!
CONON. Kuoli siis Anian.
KARIN. Margaretan kihlattu!
MARGARETA. Oo!
CONON. Pidinpä häntä omana poikanani, mutta sai hän murheellisen lopun!
MARGARETA. Hän taivaaseen astui, tulisissa vaunuissa hän kohosi, ja aukenivat pilvet. Tämä kunnia miehelle, mi kaatui maansa vartijana!-- Hän on siis kuollut! Mun Aniani kuollut? Hän se kaunis?--Hyvästi!
KARIN. Myhäillen katselet ylös taivaan kumoon, mutta poskesi on lumivalkea, ja sehän ahdistaa mun sydäntäni, ahdistaa! Oi Margareta! (Painaa otsansa vasten hänen rintaansa.)
MARGARETA (silitellen hänen päätään). Älä itke, armas sisareni!
KARIN. Kuolihan sun kaunoises!
MARGARETA. Siitähän nyt sieluni autuaasti riutuu.
CONON. Katkera autuus, kurja tyttäreni.
MARGARETA. Hänen kuolemaansa katselen kuin tuo lehtinen viita idän partahalta päivän tulista laskua lännessä nyt katselee. Sinä lempeästi hymyilevä viita vaisun, valkean taivaskaton alla!--Mitä huolitte minusta ja hänestä, jonka kerran kadotin? Muistelkaatte katoa valtasen linnan, maamme laivaston kilpeä.
CONON. Oikeinhan nuhtelet sinä meitä. Ensin kaikistahan kuningas ja isäinmaa! Mutta ah! heitä kohtasi nyt kova isku tuon kalliin, kalliin kivikartanomme kaatuessa, joka, ikivuorelle rakettuna, lujaksi kuin vuori itse, komeana, aaltoin syleilemänä seisoi Suomenlahden valtijaana.--Tuliluotina nyt halkeisi vanhan sydän, elleivät itse muurit ja kiviset kastarit olisi ajoissa leimahtaneet ylös pelasteeksi kunnian ja minun poveni lievitteeksi nyt.
MARGARETA. Tämä kantakoon siis murhettanne, muistaissanne kuvaa toisesta Numantiasta.
KARIN. Mutta kiivaasti liehtoo rintanne, mun isäni. Te voitte pahoin!
CONON. Ooh ei vaaraa! Tunnenpa vaan kuuman janon ja joisin vaihka verta, Moskoviitan verta.--Taluta minua, likka, tuonne lähteelle; hämmentäähän näköäni verinen, verinen hämärä. Ah olisin nyt kymmenen vuotta nuorempi!--Osota minulle polku. (He ovat menossa vasemmalle. Matti on tämän kohtauksen kestäessä seissyt taampana murheellisella, mutta lopulta vihasella muodolla.)
MATTI. Herra, kuulkaat minua.
CONON. Mitä tahdot?