Part 1

Chapter 13,049 wordsPublic domain

LAURETTE ELI PUNAINEN SINETTI

Kirj.

Alfred De Vigny

Suomennos

WSOY, Porvoo, 1911.

Artoisin ja Flanderin välinen valtatie on pitkä ja alakuloinen. Se kohoaa suorana viivana ilman puita ja ojia aukealla tasankomaalla, jota alati peittää keltainen lieju. Maaliskuussa 1815 taivalsin tuota tietä ja kohtasin siellä sellaista, jota senjälkeen en ole unohtanut.

Olin yksin, ratsain, minulla oli muhkea sininen viitta, punainen takki, musta kypärä, pistooleja ja suuri sapeli; marssiessamme oli jo neljä päivää ja neljä yötä satanut taivaan täydeltä, ja mieleeni muistuu, kuinka minä sydämeni pohjasta lauloin Jocondea. Olin niin nuori! -- Kuninkaan henkivartiasto oli v. 1814 täydennetty lapsilla ja vanhuksilla; keisarihallitus näytti hävittäneen ja surmanneen miehet.

Toverini olivat ehtineet edelleni samalla tiellä, he seurasivat kuningas Ludvig XVIII:ta, pohjoisella taivaanrannalla saatoin erottaa heidän siniset viittansa ja punaiset takkinsa; Bonaparten keihäsmiehet, jotka askel askeleelta vakoilivat ja seurasivat paluutamme, näyttäytyivät tuon tuostakin toisella taivaanrannalla kolmivärisine lippuineen. Hevoseni oli kadottanut kengän, ja senvuoksi olin jäänyt jälkeen: eläin oli nuori ja vahva ja minä hoputin sitä saavuttaakseni osastoni; se lähti nelistämään. Asetin käteni kullalla kirjaillulle miekankahvalle; kuulin sapelini rautaisen huotran lyövän satulanjalustimeen, tunsin itseni sangen uljaaksi ja täysin onnelliseksi.

Satoi lakkaamatta, ja minä lauloin lakkaamatta. Pian kuitenkin vaikenin kyllästyneenä omaan ääneeni enkä enää kuullut kuin sateen rapinan ja hevoseni kavioitten kapseen liejuisella tiellä. Tie ei ollut kivitettyä; se alkoi vajottaa, ja minun täytyi laskeutua kävelemään. Suuret saappaani olivat ulkoapäin paksun keltaisen liejukerroksen peitossa, ja sadevesi tunkeutui niitten sisään. Katselin ihkasen uusia kullattuja olkalappujani, jotka olivat olleet onneni ja ylpeyteni; sade oli ne turmellut; se suretti minua.

Hevoseni kulki allapäin, ja minä tein kuten sekin; vaivuin ajatuksiini, ja ensi kerran välähti mieleeni kysymys, minne oikeastaan matkasin. Siitä en ollut vähääkään selvillä, mutta se ei kauvaa minua vaivannut: Olin varma siitä, että missä väkeni oli, siellä oli minunkin velvollisuus olla. Sydämessäni vallitsi syvä, järkkymätön rauha, ja minä luin sen tuon ihmeellisen velvollisuudentunteen ansioksi, koettaen samalla selittää sitä itselleni. Nähdessäni, kuinka lukemattomat ihmiset ilolla ottivat kantaakseen ennen aavistamattomia vaivoja, kuinka moni onnellista elämää viettävä mies oli ylpeästi hyljännyt varman tulevaisuuden, ja tuntiessani itse kohdaltani tuota ihmeellistä tyydytystä, jonka ihmiselle antaa vakaumus kunnian vaatimusten tinkimättömyydestä, käsitin, että täydellinen itsensä unohtaminen oli helpompaa ja yleisempää kuin luullaankaan.

Aloin ajatella, eikö tuollainen itsensä unohtaminen perimmältään ollut myötäsyntyistä ihmisessä; mitä oikeastaan oli tuo tarve totella ja jättää tahtonsa kuin raskaan ja vaivaloisen taakan toisiin käsiin; mistä johtui sellainen onnen tunne, kun tuosta taakasta on vapautunut, ja miksi inhimillinen ylpeys ei milloinkaan noussut kapinaan. Näin kaikkialla tämän salaisen vaiston liittävän ihmisiä lujiksi yhdyskunniksi, mutta en missään nähnyt niin täydellistä ja kauheata toimialasta, tavoista, toiveista ja melkeinpä ajatuksistakin luopumista kuin armeijassa. Näin kaikkialla muualla vastustuksen mahdolliseksi, jopa yleiseksikin, sillä kansalaisen lainkuuliaisuus on aina kuitenkin selvänäköistä ja harkittua, ja sillä on rajansa. Yksinpä naisenkin lempeä alistuvaisuus nousee kapinaan, jos häntä tahdotaan pakottaa pahaan, ja laki suo hänelle turvaa; mutta sotilaan kuuliaisuus, samalla kertaa sekä aktiivinen että passiivinen, ottaa vastaan määräykset ja panee ne toimeen iskien sokeasti kuin antiikin kohtalo. Ajattelin tätä sotilaan peräymätöntä, ehdotonta kuuliaisuutta, joka joskus voi vaatia julmia tekoja, sen kaikkiin mahdollisiin seurauksiin saakka.

Näitä mietin astuessani yhtä jalkaa hevoseni kanssa ja nähdessäni tien yhä jatkuvan ilman puita ja taloja sekä leikkaavan tasankoa taivaanrantaan saakka kuin keltainen juova harmaalla kankaalla. Silloin tällöin tuo kostea juova sekaantui kosteaan maahan, ja kun päivä vähän selkeni, saaden surullisen seudun kirkastumaan, olin kuin kulkemassa keskellä liejumerta uiskentelevaa savijuovaa pitkin.

Silmäillessäni tarkkaavasti tien keltaista juovaa, huomasin siinä, noin neljännespenikulman päässä pienen mustan, liikkuvan pisteen. Se ilahutti minua, olihan siellä joku ihminen. En enää kääntänyt siitä silmiäni. Näin, että tuo musta piste kulki kuten minäkin Lilleä kohti ja että se liikkui epätasaisesti, josta saatoin päättää kulun vaivaloiseksi. Kiirehdin askeleitani saaden välimatkan lyhenemään itseni ja esineen välillä, joka piteni hieman ja kasvoi silmissäni. Aloin taas ajaa juosten, päästyäni kovemmalle maaperälle, ja vihdoin olin näkevinäni eräänkaltaiset pienet mustat vaunut. Koska minun oli nälkä, toivoin, että ne olisivat sotaravintoloitsijan vaunut, ja pitäen hevostani veneenä, koetin saada sen kaikki voimat liikkeelle saavuttaaksemme pian tuon onnensaaren tässä meressä, johon hevosparka usein vaipui vatsaa myöten.

Sadan askeleen päästä erotin selvästi pienet vaunut, joita peitti kolme vannetta ja musta vahakangas. Ne muistuttivat pientä, pyörille asetettua kehtoa. Pyörät tarttuivat akselia myöten liejuun; jalan kulkeva mies talutti vaivaloisesti ohjista pientä muulia, joka veti vaunuja. Lähestyin häntä ja katselin häntä tarkkaavaisesti.

Mies oli noin viisikymmenvuotias, valkeaviiksinen, suuri ja väkevä sekä kumaraharteinen kuten vanhat jalkaväenupseerit, jotka ovat kantaneet reppua selässään. Hänellä oli jalkaväenupseerin univormu, ja kuluneen, lyhyen, sinisen viitan alta vilahteli pataljoonapäällikön olkanauha. Hänen kasvonsa olivat karkeat, mutta hyvät, jommoisia usein näkee armeijassa. Hän katsoi minuun syrjästä suurten kulmakarvojensa alta, ja sieppasi nopeasti ajopelistään pyssyn, jonka latasi toisella puolen muuliaan, käyttäen sitä ikäänkuin linnoituksena. Huomattuani hänen valkean kokardinsa, näytin punaisen pukuni hihaa, ja hän pani pyssyn takaisin vaunuihin, sanoen: -- Ah, sehän on eri asia, luulin teitä yhdeksi noista jäniksistä, joita juoksee kintereillämme. Tahdotteko ryypyn?

-- Mielelläni, sanoin, käyden lähemmäksi, siitä on jo kokonainen vuorokausi, kun viimeksi join.

Hänellä oli povellaan pullon muotoiseksi veistetty kokospähkinä, jossa oli ahdas hopeakaula ja josta hän näytti olevan sangen ylpeä. Hän ojensi sen minulle; juotuani siitä suurella nautinnolla siemauksen huonoa viiniä, annoin astian ukolle takaisin.

-- Kuninkaan terveydeksi! sanoi hän juodessaan; hän on tehnyt minusta kunnialegioonan upseerin, ja on oikeus ja kohtuus, että seuraan häntä rajalle saakka. Tuhat tulimmaista, koska minulla ei ole kuin olkalaput elääkseni, seuraan pataljoonaani, se on velvollisuuteni.

Puhuen tällä tavalla kuin itsekseen, hän taas hoputti pienen muulinsa kulkemaan, sanoen ettei meillä ollut aikaa hukattavana, ja koska olin samaa mieltä, jatkoin matkaani parin askeleen päässä hänestä. Katselin häntä yhä tekemättä kysymyksiä, sillä en ole koskaan pitänyt meidän kesken niin yleisestä turhasta lörpöttelemisestä. Kuljimme noin neljännespeninkulman virkkaamatta sanaakaan. Kun hän sitten pysähtyi antaakseen muulinsa levätä, pysähdyin minäkin, koettaen poistaa veden ratsusaappaistani, joissa jalkani olivat olleet kuin vesisäiliössä.

-- Saappaanne alkavat painaa, sanoi hän.

-- En ole neljään yöhön vetänyt niitä jaloistani, vastasin.

-- Pyh, viikon päästä ette ajattelekaan niitä enää, sanoi hän käheällä äänellään. -- Tiedättekö, mitä minulla on vaunuissa?

-- En, vastasin.

-- Siellä on muuan nainen.

Vastasin: Ah! -- suurestikaan hämmästymättä ja aloin taas hiljalleen kulkea. Hän seurasi minua.

-- Nuo viheliäiset rattaat eivät ole maksaneet minulle paljoa, jatkoi hän, eikä muulikaan; mutta siinä on kaikki, mitä tarvitsen, vaikkakin tämä tie on hieman liian pitkä.

Tarjosin hänelle ratsuani, kun hän väsyy, ja kun en puhunut kuin vakavasti ja arvonannolla hänen ajopeleistään, joitten naurettavuutta hän pelkäsi, hän yhtäkkiä näytti rauhottuvan ja lähestyen satulanjalustintani, taputti polveani sanoen: Tehän näytätte olevan hyvä poika, vaikka kuuluttekin punaiseen komppaniaan.

Ymmärsin hänen äänestään, hänen tuolla tavalla puhuessaan punaisesta komppaniasta, miten paljon katkeria ennakkoluuloja ylempien upseerien loistelias elämä ja arvo-asteet olivat armeijassa herättäneet.

-- Kuitenkaan, lisäsi hän, en ota vastaan tarjoustanne, koska en osaa ratsastaa, ja koska se ei kuulu minun tehtäviini.

-- Mutta, päällikkö, ylempien upseerienhan -- kuten teidän, täytyy osata.

-- Niin kerran vuodessa tarkastuksessa ja vuokrahevosella. Minä olen ollut merimies ja sitten jalkamies, minä en osaa ratsastaa.

Hän kulki parikymmentä askelta heittäen minuun silloin tällöin syrjäsilmäyksen kuin kysymystä odottaen, mutta kun ei sitä kuulunut, jatkoi hän:

-- Kautta kunniani -- te ette ole utelias; tuon, minkä sanoin, pitäisi kummastuttaa teitä.

-- Kummastelen yleensä sangen vähän, vastasin.

-- Oi, mutta jos kertoisin teille, minkävuoksi olen jättänyt meren, niin saisimme nähdä.

-- No, vastasin, miksi ette ryhdy asiaan. Se lämmittäisi teitä ja saisi minun unohtamaan olevani läpimärkä sateesta.

Kunnon vanhus valmistautui juhlallisesti puhumaan, huvitettuna kuin lapsi. Hän pani vahakankaalla päällystetyn sotilaslakin päähänsä ja kohautti olkapäitään tavalla, jota ei omaa kuin jalkaväessä palvellut henkilö; tuollaisella liikkeellä kohottaa jalkamies reppuaan ylemmäksi ikäänkuin keventääkseen sen painoa ja se jää perinnäiseksi tavaksi upseerille. Tämän suonenvedontapaisen liikkeen jälkeen hän vielä joi kulauksen viiniä kokospähkinästään, potkaisi muuliaan rohkaisevasti vatsaan ja alotti:

II.

-- Ensinnäkin, lapseni, voitte tietää minun syntyneen Brestissä; isäni palvellessa kaartissa jouduin ikäänkuin rykmentin lapseksi ja ansaitsin yhdeksännestä ikävuodestani saakka puolet määrätystä palkka- ja ruoka-osuudesta. Mutta koska rakastin merta, niin eräänä kauniina yönä ollessani lomalla Brestissä piilouduin Intiaan lähtevän kauppalaivan lastiruumaan, minua ei huomattu ennenkuin aavalla merellä, ja kapteeni teki minusta mieluummin laivapojan kuin viskasi minut mereen. Vallankumouksen alkaessa olin urani uurtanut ja tullut vuorostani pienen, verrattain kunnollisen kauppalaivan kapteeniksi kynnettyäni merta neljätoista vuotta. Koska kuninkaallinen laivasto yht'äkkiä oli karistunut putipuhtaaksi upseereista, otettiin palvelukseen kauppalaivaston kapteeneita. Olin harjottanut hieman merirosvon ammattia, josta saatan myöhemmin kertoa: minulle annettiin Marat-nimisen sota-aluksen johto.

Fructidor-kuun 28 päivänä 1797 sain määräyksen valmistautua purjehtimaan Cayenneen. Minun tuli viedä sinne kuusikymmentä sotilasta ja eräs maanpakolainen, joka oli jäänyt niistä sadastayhdeksästäkymmenestäkolmesta, jotka la Decade-niminen fregatti muutamia päiviä sitten oli saanut kuljetettavakseen. Minun oli käsketty kohdella tuota henkilöä hyvin, ja direktorihallitukselta saamani ensimäisen kirjeen sisällä oli toinen, neljällä punaisella sinetillä sulettu, joista yksi oli keskessä ja suunnattoman suuri. Minut oli kielletty avaamasta tuota kirjettä ennen ensimäistä pohjoista leveys- ja kahdettakymmenettäseitsemättä pituusastetta, jotka ovat noin päiväntasaajan seutuvilla.

Tuo suuri kirje oli ihmeellisen näköinen. Se oli pitkä ja niin huolellisesti sulettu, etten kulmakohdistakaan päässyt sinne kurkistamaan; en myöskään kuoren läpi saattanut mitään lukea. En ole taikauskoinen, mutta kirje pelotti minua. Vein sen huoneeseeni pienen vuoteeni viereisellä seinällä riippuvan englantilaisen seinäkellon lasin taakse. Se vuode oli oikea merimiehen vuode -- tiedättehän ne. Mutta mitä puhunkaan: te olette korkeintaan kuusitoistavuotias, ettekä ole voinut sellaista nähdä.

Vähääkään liioittelematta voi sanoa, että kuningattaren huone tuskin lienee yhtä täydellisesti varustettu kuin merimiehen. Joka esineellä on oma pikku paikkansa ja naulansa. Ei mikään heilu. Laiva saattaa keinua niin paljon kuin tahtoo, minkään sen vuoksi joutumatta epäkuntoon. Huonekalut ovat vartavasten laivan ja sen huoneen muodon mukaan tehtyjä, johon ne aijotaan sijottaa. Vuoteenani oli arkku. Kun sen avasi, saattoi siellä nukkua; suljettuna se kävi sohvasta, ja minä polttelin siinä piippuani. Joskus käytin sitä pöytänäkin, silloin istuttiin huoneessa olevalla kahdella pienellä tynnyrillä. Hyttini seinät olivat silatut ja kiilloitetut kuin mahonkipuu ja se hohti kuin korukapine: se kelpasi vaikka kuvastimeksi! Ah! Se vasta soma pikku huone! Olipa alukseni maksanutkin sievosia summia. Siellä huviteltiin usein kelpolailla, ja tällä kertaa alkoi matka sangen hupaisasti, jos ei... mutta älkäämme kiirehtikö.

Meillä oli mainio luoteistuuli; olin juuri asettamassa puheenaollutta kirjettä seinäkelloni lasin alle, kun maanpakolainen astui huoneeseen, käsi kädessä pienen, suloisen, noin seitsentoistavuotisen tyttösen kanssa. Itse hän sanoi olevansa yhdeksäntoista; kaunis poika, vaikkakin hieman liian kalpea ja vaalea mieheksi. Hän oli kuitenkin mies, joka toden tullessa osotti miehen mieltä paremmin kuin monet vanhemmat: sen saatte nähdä. Hän piti kädestä pikku vaimoansa, joka oli raikas ja iloinen kuin lapsi. He olivat kuin kaksi tunturikyyhkystä. Minun oli heitä hauska katsella. Sanoin heille:

-- Oikein lapseni, te tulette tervehtimään vanhaa kapteenia; siinä teette varsin kauniisti. Minä vien teidät hieman pitkälle matkalle, mutta sen parempi on meillä tilaisuus tutustua toisiimme. Olen pahoillani esiintyessäni rouvalle ilman takkia, mutta olen yrittänyt naulata tätä suurta kirje-pahusta tuonne ylös. Kenties te tahtoisitte minua vähän auttaa?

Tietysti nuo hyvät ihmiset tahtoivat! Pieni aviomies otti vasaran, pikku vaimo naulat ja he ojensivat niitä minulle pyyntöni mukaan; ja pikku rouva komensi minua: Oikeaan, vasempaan, kapteeni! yhtenään nauraen, sillä koneen jyskytys sai kelloni heilumaan. Kuulen vielä hänen hennon äänensä: Oikeaan, vasempaan, kapteeni! Hän teki minusta pilaa. -- Vuottakaa, te pikku ilkimys, -- varotin minä. -- Minäpä käsken miehenne torua teitä. -- Siinä silmänräpäyksessä hän oli miehensä kaulassa ja suuteli häntä. He olivat toden totta ihastuttavia, ja tuttavuus oli tehty. Meistä tuli pian hyvät ystävät.

Matka oli suotuisa. Ilma suosikin minua tavallisesti. Kun en laivallani ollut koskaan nähnyt muuta kuin ahavoituneita mustuneita kasvoja, kutsuin pienet lemmikkini joka päivä pöytääni. Se virkisti minua. Syötyämme kalaa ja keksiä, pikku vaimo ja hänen miehensä jäivät katselemaan toisiaan ikäänkuin eivät olisi koskaan ennen toinen toistaan nähneet. Silloin nauroin sydämellisesti ja tein heistä pilaa. Hekin nauroivat kanssani. Tekin olisitte nauranut nähdessänne meidät ja pitänyt meitä mielettöminä, jos ette olisi tietänyt, mikä meidän oli. Oli toden totta hupaisaa nähdä heidän sillä tavalla rakastavan toinen toistaan! He viihtyivät hyvin kaikkialla; he pitivät hyvänä kaikkea, mitä heille annettiin ja tyytyivät samaan ruokaan kuin mekin. Heidän syödessään päivällistä kanssani, nautin itse arvoani ylläpitääkseni pienen lasillisen ruotsalaista paloviinaa. He nukkuivat riippumatossa, ja laiva keinutti heitä kuin näitä kahta päärynää nenäliinassani. -- He olivat reippaita ja tyytyväisiä. Menettelin kuten tekin, en kysynyt mitään. Mitä tarvitsi minun, veden viilettäjän, tietää heidän nimeään ja asioitaan? Vein heidät meren toiselle puolen kuin kaksi paratiisin lintua.

Kuukauden kuluttua pidin heitä omina lapsinani. Joka päivä kutsuessani heitä, kävivät he istumaan luokseni. Nuori mies kirjotti pöydälläni, se tahtoo sanoa vuoteellani; ja kun halusin, auttoi hän minua merkitsemään matkaa: hän osasi sen ennen pitkää tehdä yhtä hyvin kuin minäkin; olin siitä silloin tällöin sangen ihmeissäni. Nuori vaimo istui tavallisesti pienellä tynnyrillä neulomuksineen.

Eräänä päivänä heidän tapansa mukaan istuessaan luonani, sanoin heille:

-- Tiedättekö, pienet ystäväni, että me muodostamme tässä varsin soman perhekuvan. En tahdo kysyä teiltä mitään, mutta luultavasti ei teillä ole liiemmäksi rahoja ja te olette molemmat aivan liian hentoja ja hienoja kuokkimaan ja raatamaan otsanne hiessä kuten tavalliset maanpakolaiset Cayennessa. Kautta kunniani -- se on paha paikka, sanon teille. Mutta minä, jonka vanha nahka on tottunutta ja auringon parkitsemaa, eläisin siellä herroiksi. Jos te, kuten minusta näyttää -- en kuitenkaan tahdo mitään kysyä -- tuntisitte hitusenkaan ystävyyttä minua kohtaan, luopuisin sangen mielelläni vanhasta aluksestani, joka ei nykyään ole puukengänkään arvoinen ja asettuisin asumaan kanssanne, jos se teitä miellyttäisi. Minulla ei ole muuta perhettä kuin koira; sekin ikävystyttää minua; teistä olisi minulle seuraa. Auttaisin teitä monessa asiassa; olen salakuljetuksella hankkinut kohtalaisen omaisuuden, jolla eläisimme ja jonka jättäisin teille kerran ummistaessani silmäni, kuten niin kauniisti sanotaan.

He jäivät hämmästyneinä tuijottamaan toinen toisiinsa, näyttäen siltä kuin eivät olisi uskoneet minun puhuneen totta; sitten pikku rouva heittäytyi tapansa mukaan miehensä kaulaan ja istahti hänen polvelleen itkien ja punaisena. Nuori mies sulki hänet kiihkeästi syliinsä, ja minä näin hänenkin silmissään kyyneleitä; hän ojensi minulle kätensä käyden tavallista kalpeammaksi. Hänen vaimonsa puhui hänelle hiljaisella äänellä, ja hänen suuret, vaaleat hiuksensa olivat valahtaneet hartioille; hänen niskaan solmittu hiussykerönsä oli kierähtänyt auki yhtä äkisti kuin kasattu ankkuriköysi, sillä hän oli vilkasliikkeinen kuin kala vedessä: olisitte nähnyt ne hiukset! Ne olivat kuin kultaa. Kun he yhä jatkoivat kuiskailuaan, nuoren miehen tuon tuostakin suudellessa itkevän vaimonsa otsaa, kävin hieman kärsimättömäksi:

-- No mikä nyt -- mikä teitä vaivaa? -- kysyin vihdoin.

-- Mutta... mutta... kapteeni, te olette hyvin hyvä, virkkoi nuori mies; mutta ettehän te... ette te saata elää maanpakolaisten kanssa ja... Hän loi silmänsä maahan.

-- En tiedä, vastasin, mitä olette tehneet joutuaksenne maanpakoon, mutta kenties kerrotte sen minulle jonakin päivänä, tai olette kertomatta, aivan kuten itse tahdotte. Mutta te ette näytä sellaisilta, joilla on paha omatunto, ja olenpa varma, että minä eläissäni olen tehnyt yhtä ja toista enemmän kuin te, pienet, viattomat raukat. Mutta kautta kunniani -- niinkauvan kun olette minun vartioitavinani, en teitä laske käsistäni, sellaista ei maksa vaivaa luulotella; katkoisin vaikka kaulanne kuten kahden kyyhkysen, jos siksi tulisi. Mutta luovuttuani kerran olkalapuista, en enää välitä amiraalista enkä mistään.

-- Mutta -- hän vastasi pudistaen surullisesti ruskeata, joskin sen ajan tavan mukaan hieman puuteroitua päätänsä -- minä luulen, että teidän on vaarallista osottaa tuntevanne meidät. Me nauramme, koska olemme nuoria; me olemme onnellisia, koska rakastamme toinen toistamme; mutta minulla on synkkiä hetkiä ajatellessani tulevaisuutta enkä tiedä, millaiseksi Laure-raukkani kohtalo muodostuu.

Hän painoi uudelleen nuoren vaimonsa pään rintaansa vastaan:

-- Näinhän minun oli vastattava kapteenille; olisithan sinäkin sanonut samaa, lapseni?

Otin piippuni ja nousin ylös, sillä silmäni alkoivat tuntua hieman kosteilta eikä sellainen sopinut minulle.

-- Sittenpähän nähdään, sittenpähän nähdään, -- minä rauhotin heitä, kyllä asiat aikaa myöten selviävät. Jos tupakansavu kiusaa rouvaa, täytyy hänen poistua.

Hän nousi ylös kasvot kuumina ja kyyneleistä kosteina aivankuin lapsella, joka on saanut nuhteita.

-- Ette te tavallisesti sellaista ajattele, sanoi hän minulle, katsellen seinäkelloani; entä kirje!

Jouduin omituisen tunteen valtaan. Tunsin aivankuin tuskaa hiusjuurissani hänen sanoessaan minulle tämän.

-- Jumaliste! huudahdin. Sitä en ole enää ajatellut! Siinäpä soma juttu! Jos olisimme sivuuttaneet ensimäisen asteen pohjoista leveyttä, ei minulla olisi muuta neuvoa kuin heittäytyä veteen. -- Olipa onni, että lapsonen tuossa muistutti minulle kirje-pahusta!

Minä katsahdin nopeasti merikarttaani ja huomatessani, että meillä vielä oli noin viikon verran aikaa, rauhottui pääni, mutta ei suinkaan sydämeni, minun itsenikään tietämättä syytä siihen.

-- Hallituksen kanssa ei ole leikkimistä kun on kysymys tottelemisesta, sanoin minä. Mutta vielä ei ole hätää. Aika on vierähtänyt niin nopeasti, että en ole huomannutkaan.

Ja sitten, hyvä herra, jäimme kaikki kolme nenät ilmassa tuijottamaan kirjettä aivankuin olisi se alkanut puhua meille. Erikoisesti pisti silmääni, kuinka ikkuna-aukosta sisääntunkeva aurinko valaisi seinäkellon lasia saaden suuren punaisen sinetin ja molemmat pienet näyttämään tulen keskellä olevien kasvojen piirteiltä.

-- Sen silmät melkein tahtovat päästä ulos, sanoin laskeakseni leikkiä heidän kanssaan.

-- Oi, ystäväni, vastasi nuori vaimo, ne näyttävät veripilkuilta.

-- Mitä vielä, sanoi hänen miehensä, tarttuen hänen käsivarteensa, sinä erehdyt, Laure; sehän on kuin viaton pelikortti. Käy mieluummin lepäämään; miksi tuo kirje pyörii ajatuksissasi?

He pakenivat kuin pahan painajaisen takaa-ajamina ja nousivat kannelle. Minä jäin yksin suuren kirjeen kanssa, ja muistan vielä, kuinka piippua poltellessani tuijotin siihen taukoamatta aivankuin sen punaiset silmät olisivat lumonneet minut kuin käärmeen silmät. Sen suuret, valjut kasvot ja sen kolmas sinetti, joka oli suurempi kuin molemmat silmät, ja ammottava ja irvistävä kuin suden kita, saivat minut huonolle tuulelle; minä otin takkini ja käärin sen kellon ympärille päästäkseni näkemästä sekä kelloa että ilkeätä kirjettä.

Lähdin kannelle lopettamaan piipullistani; jäin sinne yöhön saakka. Olimme silloin Cap Vertin saarien kohdalla. _Marat_ kulki rauhallisesti hyvässä tuulessa yhdeksän solmuväliänsä. Yö oli kaunein, jonka eläissäni olen nähnyt tropiikin tienoilla. Kuu nousi taivaanrannalle suurena kuin aurinko; meri jakoi sen kahtia, välkkyen kuin pienien timanttien peittämä lumikenttä. Katselin sitä piippua poltellen penkiltäni. Vahdissa oleva upseeri ja merimiehet eivät puhuneet sanaakaan, katselivat vain kuten minäkin laivan varjoa vedessä. Äänettömyys tuotti minulle nautintoa. Rakastan hiljaisuutta ja järjestystä. Olin kieltänyt kaiken meluamisen ja tulen pitämisen öiseen aikaan. Huomasin kuitenkin pienen punaisen valojuovan melkein jalkojeni vieressä. Olisin muussa tapauksessa heti suuttunut, mutta koska se tuli pienten maanpakolaisystävieni luota, tahdoin ennen suuttumustani saada selville, mitä siellä oli tekeillä. Minun ei tarvinnut kuin kumartua nähdäkseni suuresta luukusta pieneen huoneeseen, ja minä katselin.

Nuori vaimo oli polvillaan ja luki rukouksiaan. Pieni lamppu valaisi häntä. Hän oli yöpuvussaan; paikaltani ylhäältä saatoin nähdä hänen paljaat olkapäänsä, hänen pienet, paljaat jalkansa ja hänen runsaat, vaaleat, hajallaan olevat hiuksensa. Aioin poistua, mutta sitten ajattelin: viisi vanhasta sotilaasta, mitä se tekee, ja minä jäin katselemaan.

Hänen miehensä istui matkalaukulla pää käsien varassa katsellen rukoilevaa. Nuori vaimo kohotti päätään ylöspäin taivasta kohti, ja minä näin, että hänen suuret siniset silmänsä olivat tulvillaan kyyneleitä kuin Magdaleenan. Hänen rukoillessaan mies hiljaa otti käsiinsä hänen pitkien hiustensa latvan ja suuteli sitä ääneti. Lopetettuaan rukouksensa hän teki ristinmerkin hymyillen kuin lähdössä paratiisiin. Näin miehenkin tekevän ristinmerkin, mutta ikäänkuin hämillään. Itse asiassa se onkin miehelle hieman omituista.

Pienokainen nousi ylös, suuteli miestään ja ojentautui ensimäisenä riippumattoonsa, jonne mies hänet nosti kuin lapsen kehtoonsa. Oli tukahuttavan kuuma. Mielihyvällä tunsi hän, kuinka laivan keinunta tuuditti häntä. Hän näytti jo alkavan nukkua. Hänen pienet valkeat jalkansa olivat päällekkäin samalla tasolla kuin pääkin, ja pitkä valkea yöpaita verhosi koko ruumiin. Kautta kunniani hän oli suloinen!