Part 2

-- Ystäväni, hän sanoi puoli-unissaan, tiedätkö, että on hyvin myöhäinen.

Mies piti yhä otsaansa käsien varassa vastaamatta hänelle sanaakaan. Se huolestutti hieman pienokaista, ja hän pisti kauniin päänsä riippumatosta niinkuin lintu pesästään ja katseli miestään suu puoliavoimena uskaltamatta puhua sen enempää.

Vihdoin sanoi mies:

-- Voi, rakas Laure, en voi olla tulematta surulliseksi mikäli lähestymme Amerikkaa, en tiedä miksi, mutta minusta tuntuu siltä, että laivamatka on ollut elämämme onnellisin aika.

-- Niinpä minustakin, sanoi hän, en tahtoisi koskaan tulla perille.

Mies katseli häntä kädet ristissä sanoin kuvaamattomalla hellyydellä.

-- Ja kuitenkin, rakkaani, itket aina rukoillessasi, sanoi mies; se huolestuttaa minua, koska kyllä tiedän, keitä ajattelet ja minä luulen sinun katuvan sitä, mitä olet tehnyt.

-- Minäkö katuisin, sanoi hän tuskaisin ilmein, minäkö katuisin sitä, että seurasin sinua, ystäväni. Luuletko, että en rakasta sinua, vaikka olen ollut niin vähän aikaa omasi. Eikö seitsentoista vuotiaana jo ole nainen, joka tietää velvollisuutensa. Sanoivathan äitini ja sisarenikin minun velvollisuuteni olevan seurata sinua Guianaan. Sanoivathan he, etten siinä tehnyt mitään ihmeellistä. Kummastelen vain, että se sinua liikuttaa, ystäväni; sehän on luonnollista. Ja senvuoksi en ymmärrä, kuinka sinä voit luulla minun katuvan, nyt kun olen sinun kanssasi ollakseni apunasi elämässä ja kuolemassa.

Hän sanoi kaiken tämän niin vienolla äänellä, että olisi luullut sen olevan musiikkia. Olin siitä aivan liikutettu ja sanoin itsekseni:

Siinäpä vasta hyvä pikku vaimo!

Nuori mies alkoi vaikeroida tehden tuskaisia liikkeitä ja suuteli kaunista kättä ja paljasta käsivartta, jonka nuori vaimo ojensi häntä kohti.

-- Laure, pikku Laure, sanoi hän, en voi antaa itselleni anteeksi ajatellessani, että jos olisimme neljä päivää viivyttäneet häitämme, minut olisi vangittu yksin, ja olisin nyt yksin matkalla.

Silloin ihastuttava pienokainen ojensi riippumatosta molemmat olkapäähän saakka paljaat käsivartensa ja hyväili hänen otsaansa, tukkaansa ja silmiänsä, ottaen hänen päänsä käsiensä väliin ikäänkuin vetääkseen sen luokseen ja kätkeäkseen rintaansa vasten. Hän hymyili kuin lapsi, leperrellen hänelle tuhansia pikku asioita tavalla, jonka vertaista en ole koskaan kuullut, ja sulki hänen suunsa sormillaan puhuakseen ihan yksin. Puhuessaan hän leikitteli pitkillä hiuksillaan ja oli niillä kuivaavinaan hänen silmiään:

-- Eikö ole paljoa parempi, että mukanasi on vaimo, joka rakastaa sinua, niinhän, ystäväni? Minä puolestani menen hyvin mielelläni Cayenneen; saan nähdä villi-ihmisiä ja kookospalmuja kuten Paul ja Virginia -- niinhän? Kumpikin me istutamme oman puumme. Saammepa nähdä, kumpi meistä on parempi puutarhuri. Rakennamme pienen mökin meitä kahta varten. Minä teen työtä koko päivän ja koko yön, jos tahdot. Minä olen voimakas, katsohan vain käsivarsiani; -- voisinhan melkein nostaa sinut. Älä naura, minä olen sangen näppärä ompelemaan korutöitä. Onhan siellä toki kaupunkeja, joissa tarvitaan koruompelijoita. Minä annan myös piirustus- ja soittotunteja, jos niiksi tulee, ja jos siellä osataan lukea, niin sinä se kirjotat.

Muistan vielä, kuinka poika-parka joutui sellaisen epätoivon valtaan, että hän oikein huutamalla sanoi:

-- Kirjottaa -- kirjottaa!

Ja hän tarttui vasemmalla kädellään nyrkkiin puristettuun oikeaan.

-- Oi, kirjottaa? Miksi olen koskaan oppinut kirjottamaan. Sehän on hullujen ammatti! Uskoin heidän painovapauteensa, missä oli silloin järkeni! Ja mitä hyödyttää panna paperille muutamia keskinkertaisia aatepahasia, joita ainoastaan harvat rakastavat ja lukevat, ja toiset heittävät tuleen, ja jotka vain saattavat tekijänsä vainonalaisiksi. Minun suhteeni se vielä käy päinsä, mutta sinä, suloinen lemmittyni, joka tuskin neljä päivää sitten tulit vaimokseni, mitä olit sinä tehnyt? Selitä minulle, jos voit, kuinka saatoin antaa sinun olla niin hyvän ja seurata minua tänne. Ja tiedätkö edes, missä olet, pikku raukka, tiedätkö, minne menet? Pian, lapseni, olet tuhannen kuudensadan peninkulman päässä äidistäsi ja sisaristasi ja minun tähteni, kaikki tämä minun tähteni!

Nuori vaimo kätki hetkiseksi päänsä riippumattoon ja ylhäältäpäin näin, että hän itki, mutta hänen miehensä ei voinut nähdä hänen kasvojaan, ja nostaessaan ne jälleen, hän hymyili tehdäkseen miehensä iloiseksi.

-- Toden totta me emme ole nykyään rikkaita, huudahti hän helähtäen nauramaan. Katsohan kukkarooni, siellä ei ole kuin yksi kultaraha.

Mieskin alkoi nauraa kuin lapsi.

-- Tulimmaista, minulla oli yksi hopearaha, mutta annoin sen pienelle pojalle, joka kantoi matkalaukkusi.

-- Mitäpä siitä, sanoi hän napsautellen pieniä valkeita sormiaan kuin kastanjetteja. Ei koskaan ole onnellisempi kuin silloin, kun ei omista mitään, ja onhan minulla vielä molemmat äidin antamat timanttisormukset tallella. Ne kelpaavat kaikkialla -- niinhän? Kun sinä vain tahdot, myymme ne. Muuten minä luulen, että tuo kunnon kapteeni-ukko ei ilmaise kaikkia hyviä aikeitansa meidän suhteemme ja että hän kyllä tietää, mitä kirje sisältää. Se on varmaankin suosituskirje meidän puolestamme Cayennen kuvernöörille.

-- Ehkä on, vastasi mies, kukapa sen tietää.

-- Eikö totta -- sanoi hänen nuori vaimonsa, sinä olet niin hyvä, että varmaankin hallitus on ajanut sinut maanpakoon vain vähäksi aikaa tarkottamatta sen pahempaa.

Hän sanoi sen niin herttaisesti kutsuen minua kunnon kapteeniksi, että minä kerrassaan hellyin ja tulin liikutetuksi, jopa iloitsinkin sydämeni pohjasta ajatellessani hänen kenties arvanneen oikein.

He alkoivat taas suudella, ja minä polkaisin kiivaasti jalkaani laivankanteen saadakseni heidät herkeämään.

Minä huusin heille:

-- Vai te senkin veitikat -- ettekö tiedä, että tulet ovat sammutettavat. Puhaltakaa heti lamppu, tehkää hyvin!

He puhalsivat lampun sammuksiin, ja minä kuulin heidän tirskuvan ja kuiskailevan pimeässä kuin kaksi koululaista. Minä jatkoin kävelyäni kannella poltellen piippuani. Kaikki tropiikin tähdet loistivat sijoillaan suurina ja kirkkaina. Katselin niitä, hengittäen tuoksuavaa, raikasta ilmaa.

Ajattelin, että nuo hyvät pienokaiset varmaankin ovat arvanneet asian oikean laidan ja iloitsin sydämestäni. Olinpa melkein valmis lyömään vetoa, että joku noista viidestä direktorista oli muuttanut mieltään ja suositteli heitä minulle. En voinut selvittää itselleni, minkätähden, sillä on valtiollisia asioita, joita minä en ole koskaan ymmärtänyt, mutta minä uskoin näin ja olin hyvillä mielin tietämättä miksi.

Laskeuduin huoneeseeni ja menin katsomaan vanhan univormuni alla olevaa kirjettä. Se oli aivan toisennäköinen. Se tuntui minusta nauravan ja sen sinetit näyttivät ruusunvärisiltä. En enää epäillyt sen hyvyyttä ja iskin sille ystävällisesti silmää.

Siitä huolimatta peitin sen jälleen takillani, sillä se suututti minua.

Parin seuraavan päivän kuluessa ei se johtunut mieleemmekään. Mutta lähestyessämme ensimäistä leveysastetta aloimme käydä vaiteliaiksi.

Eräänä kauniina aamuna heräsin siihen, että laiva seisoi paikallaan. Totta puhuen en koskaan nuku kuin toisella silmällä, kuten sanotaan. Ja kun en kuullut laivan jyskytystä, avasin molemmat silmäni. Olimme joutuneet tuulettomaan paikkaan -- nimittäin ensimäiselle asteelle pohjoista leveyttä ja kahdennellekymmenennelleseitsemännelle pituusasteelle. Kiirehdin kannelle, meri oli rasvatyyni. Purjeet kietoutuivat höllinä kuin tyhjentyneet ilmapallot mastojen ympärille. Sanoin heti: nyt on aika avata sinut ja vilkaisin syrjäsilmällä kirjettä. Odotin iltaan, auringonlaskuun. Silloin oli käytävä käsiksi toimeen: avasin seinäkellon ja vedin sieltä nopeasti sineteillä suljetun kirjeen. -- No niin, pidin sitä vielä noin neljännestunnin käsissäni voimatta avata sitä. Vihdoin sanoin itselleni: jo riittää. Käden käänteessä mursin auki kaikki kolme sinettiä, survoen mäsäksi suurimman.

Luettuani hieroin silmiäni, luullen pettyneeni.

Luin sen uudelleen alusta loppuun ja luin sen vielä kerran. Luin sen lopusta alkuunkin. En uskonut silmiäni. Jalkani horjuivat, minun täytyi istuutua; kasvolihakseni nytkähtelivät omituisesti. Kaasin käteeni hieman väkiviinaa ja hieroin sillä kasvojani. Surkuttelin järkeni seisahtumista, mutta tätä ei kestänyt kuin hetkisen; riensin ulos raittiiseen ilmaan.

Laurette oli niin kaunis tänään, etten saattanut mennä hänen luokseen. Hänellä oli yksinkertainen valkoinen puku yllään, käsivarret olivat paljaat, ja pitkä tukka auki kuten tavallisesti. Hän oli kiinnittänyt toisen pukunsa nuoran päähän ja huvittelihe huuhtomalla sitä meressä sekä koetti nauraen saada kiinni eräänlaisia viinirypäletertun tapaisia merikasveja, joita ui troopillisissa merissä.

-- Tulehan katsomaan viinirypäleitä, tule pian, huusi hän, ja hänen ystävänsä tuli hänen luokseen kallistuen katsomaan -- ei kuitenkaan vettä, koska hän aivan heltyneenä jäi katsomaan nuorta vaimoaan.

Viittasin nuorta miestä kanssani peräkannelle. Laurette kääntyi, en tiedä minkänäköinen olin, mutta hän antoi nuoran pudota, tarttui kiivaasti miehensä käsivarteen ja sanoi hänelle:

-- Voi, älä mene, hän on aivan kalpea!

Se oli mahdollista, tässä oli syytä kalveta. Hän lähti kuitenkin mukaani peräkannelle. Nuori vaimo jäi katselemaan jälkeemme nojautuen suureen mastoon. Kävelimme kauvan edestakaisin puhumatta sanaakaan. Koetin polttaa sikaaria, mutta se tuntui minusta karvaalta, ja sylkäisin sen veteen. Hän seurasi minua katseillaan; minä tartuin hänen käsivarteensa; olin tukahtua, kautta kunniani, olin tukahtua.

-- Voi, kertokaa minulle tarinanne, pikku ystäväni, sanoin vihdoin. Mitä pirua olette sitten tehnyt noille advokaatti-koirille, jotka viisin miehin tahtovat käydä kuninkaasta? He eivät tosiaankaan näytä olevan teille suopeita. Se on mieletöntä!

Hän kohautti olkapäitään ja katsoen alas (niin lempeän näköisenä poika-parka, että sydäntä vihloi) sanoi:

-- Oi, Jumalani, kapteeni, enpä juuri mitään: kolme pilkkalaulua direktori-hallituksesta, siinä kaikki.

-- Onko se mahdollista? sanoin.

-- Onpa kyllä! Laulut eivät olleet edes erittäin onnistuneita. Minut vangittiin viidestoista päivä fructidor-kuuta ja vietiin Forceen, tuomittiin kuudestoista, ensin kuolemaan, joka sitten kuitenkin lievennettiin maanpakorangaistukseksi.

-- Sepä omituista, huudahdin minä. Nuo direktorit näyttävät olevan kärkkäitä suuttumaan, sillä kirje, jonka tiedätte, määrää minun ammuttamaan teidät.

Hän ei vastannut, hymyili vain ja säilytti ryhtinsä kyllin hyvin yhdeksäntoistavuotiaaksi. Hän katsahti vain vaimoonsa ja pyyhki otsaansa, jolla helmeili hikipisaroita. Minulla oli niitä yhtä paljon kasvoillani ja toisia pisaroita silmissä.

Minä jatkoin:

-- Nähtävästi nuo kansalaiset eivät ole tahtoneet suorittaa tehtäväänsä maalla, he ovat ajatelleet, että se täällä herättäisi vähemmän huomiota. Mutta minulle se on hyvin surullista, sillä minä en voi vapautua tehtävästäni, vaikka tiedänkin, että olette hyvä lapsi; tuossa on säännönmukainen kuolemantuomio ja määräys sen täytäntöönpanosta allekirjotuksineen ja sinetteineen, siitä ei puutu mitään.

Hän punastui.

-- En pyydä mitään, kapteeni, sanoi hän yhtä lempeälle äänellä kuin tavallisesti. En antaisi itselleni anteeksi, jos te minun tähteni laiminlöisitte velvollisuutenne. Tahtoisin vain hieman puhua Lauren puolesta ja pyytää teitä suojelemaan häntä, jos hän jäisi elämään jälkeeni, jota en kuitenkaan luule.

-- Oi, siitä voitte olla huoleti, ystäväni, vakuutin. Jos tahdotte, niin vien hänet vanhempiensa luokse palatessani Ranskaan enkä jätä häntä, ennenkuin hän itse tahtoo. Mutta minun ymmärtääkseni pikku vaimoparka ei tätä iskua kestä.

Hän tarttui molempiin käsiini, puristi niitä ja sanoi minulle:

-- Hyvä kapteeni, te kärsitte enemmän kuin minä siitä, mikä on tulossa, tunnen sen. Mutta teillä ei ole muuta neuvoa kuin totella. Luotan siihen, että autatte häntä perimään vähäisen omaisuuteni, suojelette häntä, valvotte, että hän saa sen, minkä hänen vanha äitinsä hänelle mahdollisesti jättää hänen kunnialliseksi toimeentulokseen, ja katsotte, että hänen terveydestään huolehditaan. Muuten, lisäsi hän hiljaisemmalla äänellä, minun täytyy sanoa teille, että hän on sangen hento ja arka, hänellä on usein monta kertaa päivässä hengenahdistusta; hänet täytyy peittää hyvin. Teidän tulisi siis mikäli mahdollista korvata hänen isäänsä, äitiänsä ja minuakin, koetattehan sen tehdä. Olisin hyvin iloinen, jos hän saisi pitää äitinsä lahjottamat sormukset, mutta eihän auta, jos ne täytyy myydä hänen vuoksensa. Laurette-parkani! Katsokaa, kuinka hän on kaunis!

Koska tämä jo alkoi olla arveluttavan hellätunteista, rypistin kulmakarvojani. Olin puhunut hänelle iloisella äänellä pysyäkseni lujana, mutta nyt en enää kestänyt.

-- Jo riittää, sanoin, kunnon ihmisten kesken ei tarvita monia sanoja. Menkää puhumaan hänelle, ja kiiruhtakaamme.

Puristin hänen kättään ystävän tavalla, ja kun hän ei laskenut sitä irti, vaan katsoi minuun omituisesti, lisäsin: -- Olisi ehkä kuitenkin parasta olla puhumatta tästä Laurettelle. Järjestämme asian sekä hänen että teidän sitä aavistamatta.

-- Tosiaankin, se on eri asia, huudahti hän. En tietänyt... niin onkin parempi. Jäähyväiset, ne heikontavat. --

-- Niin, niin, sanoin. Koettakaa olla järkevä, ystäväni, niin on helpompi. Älkää suudelko häntä, ystäväni, älkää suudelko häntä, jos suinkin voitte olla sitä tekemättä, tahi olette hukassa.

Puristin vielä kerran hänen kättään ja annoin hänen mennä. Oi, kuinka tämä kaikki oli minulle kovaa!

Hän näytti todellakin hyvin säilyttävän salaisuutensa, sillä he kävivät käsitysten kannella neljännestunnin verran ja noutivat puvun, jonka muuan laivamies oli onkinut.

Yö saapui äkkiä. Olin päättänyt valita tämän ajan. Mutta elän vielä tänäpäivänä siinä hetkessä, laahaan sitä mukanani kuolemaani saakka kuin lyijypainoa.

Tässä vanhan kapteenin täytyi pysähtyä. En uskaltanut puhumalla suunnata hänen ajatuksiaan toisaalle. Hän jatkoi, lyöden rintaansa:

En voi vieläkään käsittää tuota hetkeä. Tunsin kuohuvaa vihaa mielessäni ja toisaalta en tietänyt, mikä minut saattoi tottelemaan ja toimimaan. Kutsuin kokoon upseerit ja sanoin eräälle heistä:

-- Vene vesille, sillä nyt meidän täytyy olla pyöveleitä. Viekää tuo nainen sinne ja soutakaa ulapalle, kunnes kuulette laukauksia. Sitten palaatte. -- Totella paperipalasta! mitäpä se itse asiassa muuta oli! Ilmassa täytyi olla jotakin, joka pakotti minua. Näin etäältä -- oi, miten se oli kauheata -- kuinka nuori mies polvistui Laurettensa eteen ja suuteli hänen polviansa ja jalkojansa. Ymmärrättehän tuskani!

Huusin kuin mieletön: Erottakaa heidät! olemme kaikki lurjuksia! -- Erottakaa heidät!... Tasavalta on kuollut ruumis, direktorit sitä kalvavia matoja! Minä jätän meren! En pelkää noita advokaatteja! Sanottakoon heille, mikä olen, mitä se minuun kuuluu? -- Tosiaankaan en välittänyt heistä suuria! Olisin tahtonut ampua nuo kaikki viisi konnaa. Ah, olisin tahtonut sen tehdä; en välittänyt elämästä enempää kuin virtaavasta vedestä, muka... Välitinhän liiankin paljon!... elämästä sellaisesta kuin minun... ah Luoja... kurja, kurja elämä!...

Ja vanhan kapteenin ääni hiljeni vähitellen käyden yhtä epämääräiseksi kuin hänen puheensakin. Hän kulki eteenpäin, purren huuliaan ja rypistellen kulmakarvojaan kauhean ja villin näköisenä. Hänen ruumiinsa nytkähteli suonenvedontapaisesti, ja hän löi muulia miekkansa huotralla kuin olisi tahtonut tappaa sen. Ihmeekseni näin hänen kasvojensa kellahtavan värin käyvän tummanpunaiseksi. Hän riuhtaisi kiivaasti auki takkinsa paljastaen rintansa tuulelle ja sateelle. Näin, ettei hän enää pyytämättä jatkaisi kertomustaan.

-- Ymmärrän hyvin, -- sanoin ikäänkuin hän jo olisi lopettanut tarinansa -- että sellaisen kokemuksen jälkeen täytyy kammota ammattiaan.

-- Ammattiaan -- oletteko hullu! huudahti hän kiivaasti. Ei se ole ammatin syy! Laivan kapteenin ei milloinkaan tarvitse olla pyöveli, paitsi silloin kun hallituksen ovat vallanneet salamurhaajat ja varkaat, jotka käyttävät hyväkseen miesparan tottumusta sokeasti totella, aina totella kuin viheliäinen kone, vasten sydäntään.

Hän veti taskustaan punaisen nenäliinan, vei sen silmilleen ja alkoi itkeä kuin lapsi. Pysähdyin hetkeksi muka korjatakseni kannustani ja kävelin kappaleen matkaa vaunujen takana, tajuten kuinka nöyryytetyksi hän olisi tuntenut itsensä, jos liian selvästi olisin nähnyt hänen runsaat kyyneleensä.

Olin arvannut oikein, sillä noin neljännestunnin kuluttua hänkin tuli kurjien ajopeliensä taakse ja kysyi oliko minulla partaveistä taskussani, johon vaatimattomasti vastasin, että koska minulla ei vielä ollut partaa, oli se minulle aivan tarpeeton kapine. Hän ei siitä sen enempää välittänyt, hän oli vain tahtonut puhua muista asioista. Huomasin kuitenkin mielihyvällä hänen pian palaavan entiseen kertomukseensa, sillä hän kysyi:

-- Te ette siis koskaan elämässänne ole nähnyt laivaa?

-- En, sanoin, en muualla kuin Pariisin panoraamassa, enkä suurestikaan luota siitä oppimaani meritieteeseen.

-- Te ette siis tiedä, millainen on ranapalkki?

-- Minulla ei ole siitä aavistustakaan, vastasin.

-- Se on kapea lankuista kyhätty lava laivan keulan kummallakin puolella ja siltä heitetään ankkuri mereen. Kun joku henkilö ammutaan, asetetaan hänet tavallisesti sille, lisäsi hän hiljaisemmalla äänellä.

-- Kyllä käsitän -- hän putoaa siitä mereen.

Hän ei vastannut, vaan alkoi kuvailla erilaisia prikissä olevia veneitä ja niitten paikkaa laivassa, ja sitten ilman pienintäkään ajatusyhteyttä jatkoi kertomustaan tuolla huolettomuutta teeskentelevällä tavalla, joka on pitkän sotapalveluksen seuraus, ja johtuu siitä, että käskynalaisilleen alati täytyy osottaa halveksivansa vaaraa, ihmisiä, elämää, kuolemaa ja itseänsä, vaikka kaiken tämän alla kuitenkin melkein aina piilee syvästi-tunteva sydän. Sotilaan karkeus on kuin jalojen kasvojen edessä oleva rautanaamari, kuin kivimuuri, joka sulkee sisäänsä kuninkaallisen vangin.

-- Tuollaiseen veneeseen mahtuu kuusi miestä, sanoi hän. He heittäytyivät siihen ja tempasivat Lauren mukaansa hänen edes ennättämättä huutaa tai puhua. Oi, siinäkin on seikka, jota kunniallinen mies ei voi suoda itselleen anteeksi oltuaan sellaiseen syypää. Sanomattakin on selvää, ettei sellaista unohda... Mikä koiranilma nyt onkaan! Ja mikä piru sai minun tätä teille kertomaan! Mutta kerran alotettuani, en saata lopettaa. Tuo kertomus päihdyttää minut kuin Jurancon'in viini. -- Ah, mikä koiranilma! Viittani on läpimärkä.

-- Kerron teille vielä pikku Laurettesta. Vaimo-parka! Kuinka ajattelemattomia ihmiset saattavatkaan olla! Upseeri oli kyllin typerä lähteäkseen soutamaan venettä laivan keulapuolelta eteenpäin. Sitäpaitsi ei edeltäpäin voi ottaa kaikkia asianhaaroja huomioon. Luotin siihen, että yön pimeys kätkisi hirmutyömme, enkä tullut ajatelleeksi kahdentoista yhtaikaa laukeavan pyssyn valoa. Ja hyvä Jumala! venheestään hän näki miehensä ammuttuna kaatuvan mereen. Jos on olemassa Jumala, niin hän tietää, kuinka se, minkä nyt aijon teille kertoa, tapahtui; minä en sitä tiedä, mutta olen sen silminnäkijöiltä kuullut. Pyssyjen lauettua hän kävi käsin otsaansa kuin jos luoti olisi sattunut siihen ja istuutui veneeseen pyörtymättä, huutamatta, puhumatta ja antoi tuoda itsensä laivaan silloin kun tahdottiin. Menin hänen luokseen ja puhuin hänelle kauvan ja niin kauniisti kuin kykenin. Hän näytti kuuntelevan ja katsoi suoraan silmiini hieroen otsaansa. Hän ei ymmärtänyt mitään, hänen otsansa oli punainen, mutta kasvot muuten aivan kalpeat. Hänen joka jäsenensä värisi ikäänkuin hän olisi pelännyt koko maailmaa. Sellaiseksi hän jäi. Hän on vieläkin samanlainen pieni raukka. Mielisairas tai hullu -- miten sen nyt sanoisi. Hän ei juuri koskaan puhu sanaakaan, paitsi pyytäessään, että paino hänen päästään otettaisiin pois.

Siitä hetkestä saakka kävin yhtä surulliseksi kuin hänkin ja tunsin sisäisen äänen sanovan: Pysy hänen luonaan elämäsi loppuun saakka ja suojele häntä; olen tehnyt sen. Palatessani Ranskaan, pyysin siirtoa maaväkeen, sillä olin alkanut vihata merta vuodatettuani sinne viattoman verta. Etsin Lauretten omaiset. Hänen äitinsä oli kuollut. Sisaret, joitten luokse vein hänet mielisairaana, eivät huolineet hänestä, vaan tahtoivat lähettää hänet Charenton'in hulluinhuoneeseen. Käänsin heille selkäni ja otin hänet mukaani.

-- Oi, Jumalani! Jos tahdotte, saatte nähdä hänet. -- Onko hän todellakin tuolla vaunuissa, kysyin. -- Luonnollisesti! odottakaahan... Ptruu muuli...

III.

Ja hän pysäytti muuliparkansa, joka tästä tuntui olevan sangen tyytyväinen. Sitten hän kohotti vaunuja peittävää vahakangasta ikäänkuin järjestääkseen olkia, jotka melkein kokonaan täyttivät ajopelin ja minä näin surullisen näyn. Näin kalpeista, vaalean tukan ympäröimistä kasvoista katselevat suunnattoman suuret, kaunismuotoiset silmät; näin vain silmät, sillä kaikki muu oli tässä vaimoraukassa kuollutta. Hänen otsansa oli punainen; kuoppaisista valjuista kasvoista ulkonivat sinertävät poskipäät. Hän istui kyyryissään vaunujen olkikasalla, polvillaan dominopeli, jota hän yksinään pelasi. Hän katseli meitä väristen, hymyili minulle hieman ja alkoi jälleen pelata. Minusta tuntui kuin olisi hän koettanut saada meidät ymmärtämään, että vasen käsi taisteli pelissä oikeata vastaan.

-- Katsokaahan, jo kuukauden ajan on hän pelannut tuota samaa peliä, sanoi minulle vanha kapteeni. Huomenna, kenties, alkaa toinen leikki, joka kestää kauvemmin. Eikö se ole kummallista?

Ja hän korjasi vaunujensa vahakangaskattoa jonka sade oli saattanut epäjärjestykseen.

-- Laurette-parka, sanoin minä, sinä olet ainaiseksi mennyttä!

Lähestyin vaunuja ja ojensin hänelle käteni; hän antoi minulle koneellisesti omansa, hymyillen sanoin kuvaamattoman lempeästi. Minä huomasin ihmeekseni että hänen pitkissä sormissaan kimalteli kaksi timanttisormusta. Ajattelin heti, että ne olivat hänen äitinsä sormukset ja ihmettelin, kuinka ne olivat säästyneet köyhyyden ja puutteen vuoksi. En missään tapauksessa olisi kuitenkaan saattanut kysyä tästä vanhalta kapteenilta, mutta koska hän seurasi katsettani ja näki sen pysähtyvän Lauren sormiin, sanoi hän minulle ylpeästi:

-- Sangen suuria timantteja, eikö totta? Niillä voisi olla hintansa tilaisuuden tullen, mutta en ole tahtonut riistää niitä lapsiparalta. Hän itkee, kun niitä kosketetaan, eikä hän jätä niitä milloinkaan. Muuten ei hän koskaan valita, ja silloin tällöin saattaa hän neuloakin. Olen pitänyt hänen nuorelle miesraukalleen antamani lupauksen, enkä sitä kadu. En ole koskaan jättänyt häntä ja ihmisille olen sanonut, että hän on mielisairas tyttäreni. Sellaista kunnioitetaan. Armeijassa käy kaikki paremmin päinsä kuin Pariisissa luullaankaan. Hän on ollut mukanani kaikissa Napoleonin sodissa, ja aina olemme kunnialla suoriutuneet. Olen aina pitänyt häntä lämpöisenä. Pienissä oljilla täytetyissä vaunuissa se ei koskaan ole mahdotonta. Hänen vaatevarastonsa oli hyvänpuoleinen, ja minulla oli kunnialegioonan eläke sekä kaksinkertainen kuukausraha; olin kokonaan omissa toimissani eikä hän häirinnyt minua. Päinvastoin hänen lapselliset toimensa usein huvittivat osastoni upseereita.

Hän lähestyi vaunuja taputtaen häntä olkapäälle aivankuin pikku muuliaan.

-- Kas niin, tyttöseni, virkahan sananen luutnantille tuossa, kas niin, suo hänelle edes pienoinen päännyykähdys!

Sairas ryhtyi jälleen dominopeliinsä.

-- Hän on tänään hieman arka, kun näin sataa. Hän ei muuten koskaan saa yskää. Mielenvikaiset eivät koskaan sairasta. Siltä kannalta on se kyllä käytännöllistä. Berecina-joen luona ja koko paluumatkan Moskovasta hän oli avopäin. -- Kas niin, tyttöseni, jatka sinä vain peliäsi, äläkä välitä meistä; ole niinkuin itse tahdot, Laurette!

Laurette otti hänen kätensä, painaen sitä vasten olkapäätään, tuota suurta, mustaa, ryppyistä kättä. Sitten hän vei sen ujosti huulilleen ja suuteli sitä nöyrästi kuin orja. Tunsin tuon suudelman ahdistavan sydäntäni, ja suistin kiivaasti hevoseni pois.

-- Emmekö jo jatka matkaamme, kapteeni, sanoin. On yö, ennenkuin olemme Béthunessa.