Part 2
Mut silloin ... kuin ois sähkö käynyt käteen ja sieluun ... oudoin vaistoin käänsin pääni, näin suurten, tummain silmäin sydänsäteen, mua läheni ja etsi outo ääni yöherkän-hellä, suruharson hoivaan pää peittyi; vaivuin huumaan haltioivaan, mua katsoi murhemusta nuori nainen, mua kiehtoi katse, liekki palavainen kuin itse suuri suru tuskan takaa, vait, velvoittava, vapahtavan vakaa.
Niin katse katseen joi kuin julmin janoin, kuin kerjäläinen sitä yhä anoin ja yhä sain ja maljan runsautta ma oudoksuin, sen rauhaa, rakkautta. Hän tuntematon tuhlas tunteen-tultaan niin armaan-arkana kuin lymyillen yön sateen jälkeen päivä pilven alta, kuin kirkkaus, mi kohoo kaikkialta.
Näin kyynelkimmellysten jälkihohdon, se vastaan hiljaa huokui hymyillen, sain elon sokkeloista jonkun johdon, sai kaikki uuden muodon, tarkoituksen, mi täytti sisimpäni olemuksen, loi esiin jonkun muiston jostain yöstä, kun pelastuin, kun olin kuiluun syöstä, kun elo ammotti niin autiosti, mut joku voima taas mun valoon nosti, niin katse mulle antoi taasen tuen kuin yli kuilun kantain kirkastuen, mua koskettain kuin taivaallinen siipi mua vastaan tuntematon henki hiipi, vain hänet näin, hän mun, hän yksin, niin katsoimme kuin kuumin kysymyksin, mi kiersi kumman kaihon alkukohtaa.
Taas tunsin, outo onni voi mua johtaa kuin salaside arvoituksen teitä, mi liittää sielujemme jyrkänteitä. Mua huumas uusi, outo onnen vaisto, sen kadotuksen pelko, turha taisto, kuin pakahtuen haltioissa huumeen ma tunsin katseessani katseen kuumeen, mi paloi mua vastaan täyttä terää.
Oi, taasko turhaan lemmen henki herää ja heittää mun kuin tunteen tunkiolle, mun laulunlapsen, luodun auringolle, ja onko kaikki valheen virvatulta, mi niinkuin ennen riemun riistää multa? — Ma nousin, poistuin niinkuin pakolainen, mi pelkää mieletönnä onnen määrää, mi hulluudessaan aina vaanii väärää. Mua katsoi tumma tuntematon nainen kuin pettyneenä, oottain puolitiellä; sen katseen kaikkialla nään mä vielä, nään kaikkein kasvoilla, kun yksin kuljen, nään yössä yksin, kun ma silmän suljen, se muisto matkan määrän outoon ohjaa, sit' etsin niinkuin lapsi päivän pohjaa, se katse iäks sielunsoppeen syöpyi ja otti asunnon ja sinne yöpyi. —
36.
Puutarhassa armas astuu, kukat tuoksuvat tarhassaan, hälle aukeni armaimmat ruusut ja ne kimmelsi katseistaan.
Puutarhassa armas astuu, lehvät lemmess' on puhjenneet, toisten umpukat unelmoivat, toisten varvut on varisseet.
Puutarhassa armas astuu, hän ei tiedä yksinään, että kukkien kuningatar on hän, jot' ei poiminut yksikään.
Puutarhassa armas astuu, kuin ihanan ihmeen mä näin, kuin Eedenin elämäntarhan minä ulkopuolelle jäin.
Puutarhassa armas astuu, viel' ei piikit oo pistäneet, hän ei tiedä, mit' on toivoton tuska, mit' on kurjat kyyneleet!
37.
Jo syksy soittaa mun elonpuultain, sä kevään kullassa kuljet kuultain yön lemmenlaihoon ja saat mun kaihoon, kuin vilvas viini sa huumaat huultain.
Oi, voisko syksyyni sielus soittaa, sun voisko henkeni heilimoittaa, sa kukkainkuuni, mun elonpuuni syysaamun ainiaaksi avaroittaa?
38.
Sun nään minä kunne ma kuljen, sun nään, kun silmäni suljen, jos poiss' olet, jos minä luoksesi jään, sua kaikessa etsin ja kaikessa nään.
Sinun hahmosi kaikessa loistaa, sinun ääntäsi äänet toistaa, sinä luonani oot, kun yksin käyn, uness' uinuvan nään sinun sielusi näyn.
Sisin sieluni sieluas soittaa, sinun henkes mun haltioittaa, sun luonteesi loihdussa lauluni soi, sinun uskosi uskoni uudeksi loi.
Sua, ilmestys, itkin ja vuotin, päämääräni oot, johon luotin, elon haltijatar, joka vihdoin vie minut onneen, kun aukeni autuuden tie.
Sinut nään minä kunne ma kuljen, sun nään, iäks silmän kun suljen, sun oon, kun on täyttynyt tuska ja työ, sun oon, kun viimeinen hetkeni lyö.
39.
Yks kasvaa onneton omenapuu mun tarhassain, se yksin tummana tuudittuu, se on kuin varjo vain.
Se ei heelmää kantanut milloinkaan, mi loiston lois ja kaartais laulunlatvojaan, se hiljaa hiutuu pois.
Ma oon kuin se onneton omenapuu, yö sielussain vain tuskissani tummentuu, ma oon kuin varjo vain.
Ma lapseton lauluissa kukkia voin, en heelmiä saa, ma uupuneena unelmoin, ja allain murtuu maa.
40.
Sun suurten silmäis säteilystä ma etsin elämäni arvontaa, ma etsin sieluillemme selitystä, sen arvoitukset mulle aukeaa.
Kuin säde säihkyväinen auringosta sun katsees sieluhuni kangastui, mi yksin nousi maasta autiosta, maan onnen onttoutta oudoksui.
Ja kirkastuen koko taivaanpieli nyt loisti lohduttain mua murheessain, niin seestyi masennettu mieli taas levon löytäin, jota turhaan hain.
Ma elontuskistani hiljaa toinnuin, sun sielus sieluun suli soinnuttain taas laulun soimaan ihmeellisin soinnuin, kun rakkauden runsaan riemun sain.
41.
UGRILAINEN UNELMA.
Käyt silmin suloisin, kuusirpein soikein, liet heimon unta ugri-Uraalin, et itsekään sit' taida tietää oikein, kun kuljet alku-aikain unelmin.
Sun poves polttaa uhriliekki salaa, mi lumoo lännen poikaa Aarian, min sydän sammumatta sulle palaa pohjalla tunteen tuskan ankaran.
Entisyys erillään ne entein pitää kuin kohtalo, mi varman turman tuo, niin toinen katsoo ikuisesti itää ja toinen länteen tumman katseen luo.
Välill' on voittamaton tulivuori, mi eroittaa ne toinen-toisistaan, ja kuoloon kumpikin on liian nuori, ja elo pakoittaa ne eroomaan.
42.
NEIDON VALITUS.
Oli mullakin myrttikukka niin päivänhieno ja herkkä, nyt kuihtuu se astiassa,
Ma illoin itkin, kun kastoin sitä pientä morsiuskukkaa, on ystävä yöhön mennyt, ei naurata neito-rukkaa.
Oi, heräiskö keväällä kukka, en muistaisi murheita näitä, ma otsalla myrtinoksa taas tanssisin hyljätyn häitä.
43.
LENTOTÄHTIÄ.
Ma katson lentotähtiä, mi häipyy avaruuteen, en usko enää usvihin, vain suureen kaikkisuuteen.
Jo monta oon ma lempinyt ja lemmin ehkä vielä, sa yksin kiintotähti liet mun elämäni tiellä.
Muut tähdet ovat sammuneet ja uudet usviin sataa, käyt onnes kaksoistähden kanssa varmaa valon rataa.
Kuin lentotähti yksin käyn yön avaruuden ankeen, kun loistan ehkä kirkkaimmin, ma loistostani lankeen.
44.
Miks sulle uskoni ja uhrin annan, sua tuskissani tuskin enää lemmin? Pois toivon tarhasta sun kuvas kannan, ja rinta sykkii silloin rauhaisemmin.
Sen muistotarhan yli kuolo kulki, yön myrsky vakoja sen ketoon kynti, pois kuihtui kaikki, minkä syli sulki, hyve ja hellyys, sydämetön synti.
Ma alttarilta nostan uhriliekin ja jumalilta yhtä pyydän vainen, mun minne elon polku vihdoin viekin: miss' on hän, aamunpuhdas armahainen,
mi tähtiin nostais sen, mi vaipui harhaan, yön haaveet hyljätytkin hyvittäisi, kuin ilmestys tois tuoksun pyhään tarhaan, kuin laulu lohduks luoksein iäks jäisi.
Ylitse päivä päättyis muiston lehtoon, mun sydämeeni lois sen suuren säteen, mi sovittaisi elämäni ehtoon k uollessa sulkiessain käden käteen.
45.
Sun näin mä jälkeen monen vuoden, en oisi tuntenut sua ensinkään, mut silmissäs sen vanhan välkkeen nään kuin tuskan tieltä jotain tummaa tuoden.
Ja toinen piti tätä pientä kättä kuin omanansa outo onnessaan, nyt rakkautes on muiston raato vaan, mä nään, oot ollut yössäs ystävättä.
Sun hellää ääntäs painajainen painaa, kuin uness' ennen mua se lähestyy, sun sielus itki... hautaa kaivoi syy. Mun rakkautein jo valkea on vainaa.
46.
Muut hilliintyi. Mun vereni vain villiintyi, syyshehku hurjemmaks vain kiihtyi. Muut viihtyi luona valittujen vaimojen tai ainaiseen armaiden. Mun raju rakkauteni vahvan-vapaa ei tyydytystä tapaa.
Mun tahtoni ei suonut vertenvahtoni töin tottumuksen lakiin tyytyä, en hyytyä ma varjoon voinut voimassain, ma aina uutta untain hain ja tunteitteni tuimaa tulitusta, min pohja puuntaa musta.
Mut itkien luo varjo-iltain pitkien jäi sieluni ja etsi kotia. Niin sotia mun täytyi turhaan vuodet näin; ma yössäin yksinäiseks jäin, kun sovituksen suurta rauhaa vailla käy sielu mieron mailla.
47.
Siin' oli lemmenkukat yöllä puhjenneet, miss' istuimme me jälkeen huumauksen, yön vilukukkain kastekyyneleet loi päivää vasten kumman kimalluksen.
Sokerikukka välkkyi valkoterttuineen, suudelmaa muistuttaen silmiin päilyi, mut pieni metsäntähti yksikseen kuin ujostellen untas hiljaa häilyi.
Ja sanajalka vierellämme varoittain, kun hyttysetkin äsken hyppi häissä, ties salaisuuden, oli vaiti vain ja liehtoi viuhkaa hoikkain kortten päissä.
Sa olit kaikki päivänkukat tärvellyt, sa altis, armas, nuori Magdaleena, viaton, koskematon nurmi nyt on maata myöten nukka nuutuneena.
Siks läpi lehdon kulki kumma kuiskaus, kun iltarastas soimaustaan soitti, niin haihtui hetken lemmen lumous, ja metsä riemuitsi ja milloin moitti.
48.
Vieläkö mun täytyy sulle laulaa, sielutonta sulouttas soittaa, vieläkö sä vaadit suitsutusta, vaikka kylmä katsees katkeroittaa!
Sulle tuhlasin ma turhaa tulta, tyhjää tyhmyyttäsi nauroit aina, aina katsees kiilsi katinkultaa, ah, sa muotiloiston turha laina.
Kerran painoi mua kaunis kahle, kommalla nyt katkon julman jääsi, kerran syyttä suureks seppelöitsin armaan aasintamman pienen pääsi.
49.
Ethän vain ole, onneton, noita, lemmenjuomia noidat juottaa, tunteisiin minä turhaan luotin, voinko ma ees sinun silmihis luottaa?
Arkana, armas, katsot syrjään, silmiäs pyyhit, tunnen sen nuotin, naisten itkuun en luottanut koskaan, mieluimmin naisten nauruhun luotin.
50.
Kasvojes turhan tunteen kuvastelun sa koitat keimaan peittää, mun luulet niinkuin lempes lelun jo voivas heittää.
Sun lettis silmukassa tuskin roikun, en peilis vuoksi tullut, en tyhmän neitseen tyhjän oikun, oi, naiset hullut!
Sun ilvees itsekkyydet loppuun elin, ma naurain tartun leiliin, nään näytöksesi loppupelin, sä tyydyt peiliin.
51.
ERI TEITÄ.
Sun omistin vain onnen heikon hetken, mä ystävyyttäs vaille yksin jäin, sä sytyit, sammuit yhteen syleilyyni, ma sammutin, se ain' on synkkä syyni. Sun sattumalta taasen äsken näin, kun kurja kuljin luokse laitakadun, ma muistin suvemme, sen suuren sadun, nyt häivyit hohtoon häittes riemuretken, ma toiseen suuntaan ajoin allapäin, sä luokse elon lemmenlähteen raikkaan, min luona monta kaihos kukkakortt' on, ma hiivin hämäryyden outoon paikkaan luo kuivan kalman hetteen, kurjan porton,
Oulunkylä 13.7.19.
52.
Miksikä, ystävä, armahin ystävä, läksit sä, läksit sä pois? Kanssa sun kaihosi, kanssa sun naurusi ilta nyt ihana ois.
Nuorella nurmella, pensaiden piilossa istuimme iloiten, rakkaus rinnassa, autuuden aavistus, muistatko illan sen?
Ruoho on runneltu, kuihtunut kukkanen, missä me uinuttiin, missä me vaivuimme unhojen usvihin, syleillen suudelmiin.
Kuljen ja muistelen lempemme lepoa, hiljaa ma hiivin pois; kanssasi kuiskaten, vierelläs viihtyen ilta nyt ihana ois.
53.
EROLAULU.
Sinä oot minun mieleni mukaan, sinä oot kuin ei oo mulle kukaan, mun lauluni leikki, mun haaveeni hohto, mun mietteeni mitta ja toivoni johto.
Mut et tunne mun mieleni pohjaa, mua ei oikukas onnetar ohjaa, sinä päivään ja riemuhun luotu, mulle toinen on kohtalo suotu.
Sin' et tiedä sun onnesi määrää, mä tiedän, mik' eloss' on väärää, sulla eessäs on korkea hyvyys, mulla takana syntini syvyys.
Siksi pois sinun luotasi kuljin, ties auki ma loin, jonka suljin, ja unhoita, mitä mä olen, kun yksin ma polkuni polen.
En tahdo sua suruihin suistaa, mua tahdotko joskus muistaa, kun sa olit hyvin mieleni mukaan, kun sa olit kuin ei oo mulle kukaan.
54.
TUSKAN TARINA.
Niinkö jo loppui lempemme tarina, sammui kuin harmaa, hiipuva arina?
Minä istun yksin ja sinä mua piilet, takkahan jäi vain muiston mustat hiilet.
Elontulen lopun tuska kalvava on mulla, sama suuri tuska on ehkä myöskin sulla.
Tuskan tulilintu lensi täynnä tummaa uhkaa, yltä päivä polttaa, on alla kuumaa tuhkaa.
Unelmien mailleko lensi lintu kauvas? Elon matkamies, joko tuleen taitat sauvas?
VANHA HUVIMAJA
1.
Pois kesäkaupungista kuljin, mä jätin suurten erehdysten elämän, taas luonnon niinkuin syliin suljin, kuin hyljätyn ja yksinäisen ystävän.
Ja pihlajat ne kukkaisluntaan mun toivontielleni taas tuhlas terttujaan, sai sydän nähdä nuorta untaan ja käydä kisaan yli kaiken kauniin maan.
Ja _hän_, min kanssa kävin, tään kaiken kauniin loihti ilmi sielussain, kun mielin ylväin, ylentävin yön mykkiin kysymyksiin vastausta hain.
Ma kuljin meren puistotiellä, ja vanhain puiden puittehista pilkottain kuin pieni templi piili siellä varjossa vaahterain ja suurten sasminain.
Tuo vanha kahvi-huvimaja ajalta menneheltä kertoi muistojaan kuin viisas lemmen lohduttaja, kuin kummat kuiskeet saattoi huoneen huokaamaan.
Sen vinot ikkunat kuin horroksissa ja katto niinkuin kiinalainen varjostin, uksella uinui suuri kissa sähköisnä tuijottaen silmin tutkivin.
Hän, armas, askeleeni johti, ma illan himerrystä hiljaa ikävöin, kuin kulkein kohtaloa kohti ma onnen-osastani salaa arpaa löin.
Jo hämyttäret huiskaa, kun ikkunalla varjot vartioi, ja jossain lehtimajan pari kuiskaa, mut kaupungista tehtaan torvi soi.
Ja katon amoriinit ne sormi suulla meille leikamoi, muratit kiertää välkkyen kuin viinit, tapeettein tamburiinit seiniin soi.
Pois arki-aatos haipuu, ma alla amppelin nyt lumoon jään, kun nuoren naisen silmiin katse vaipuu, mi eessäin kehrää sielunsähköään.
2.
Oi, jumalat, lie suotu maan päällä mulle alaa aurinkoon, viel' ei oo elon malja pohjaan juotu, nyt pääni päihtyy, onnellinen oon.
Ken luotiin sieluani varten? Sit' usein uskoin, kauneutta hain, vain suosikkina suurten runotarten sain olla, jumalat te julmat ain!
Nyt sielun-sisimpääni taas päivä paistaa, kaikkeen loiston luo, mun sydämeeni syttyy syvä ääni, ja katse katseesta vain juopuu, juo.
3.
Nosta uhrimalja, naispappeutes minä kuoroin kohotan, soikohon nauru ja nuortea nalja, illalla auteren armaana ailuvan!
Käykööt kimalaiset kisajuoksuun ympäri päihtyvän pään, ampuvat amoriinit armahaiset perhoisvaunuista nuolia viskoen viineistään.
Väistyy templin verhot, aukee aavistuksien autuas maa, kiitävi pilviin nyt pyhät perhot etsien taivahan ikikukkien hunajaa.
Täyttyy kyllyyden kennot, luonnoss' on hilpeän hempeät henkien häät, soittaen sieluni hymnit helkkyvän hennot lasken ma untesi uurnaan seppeleen päät.
Elämän hunaja huumaa, uhrina nostavi tuoksunsa tuhlaten maa. Kiertäen maaemon uhkeaa uumaa sieluni silmistäs siintävän soinnun saa.
4.
Miksi hätkähdät ja kysyt multa? Mirtsan tumman varjon tiellä näin. Mirtsa lietsoi kerran tuskan tulta, vei mun virvaa päin.
Tämä hetki on niin puhtaan-pyhä, — miksi varjo tieni tummentain väsymättä mua väijyy yhä, saartaa sieluain?
Jotain tyhjää, tyhmää tarinoiden jotain kylmää huokuu huoneeseen, rietas nauru läpi puiston soiden syöpyy sydämeen.
5.
Kullattu Amor, saatko mun kiinni? Kullattu jousi on, kullattu viini.
Ammuit, mut nuolesi rintaani riipi, laiskasti lennät, on kullattu siipi.
Amor, kun upposi kaihosi kultaan, siipesi tahrasit mustahan multaan.
Mullast' et liitele taivahan tarhaa, katuja yöllä nyt henkesi harhaa.
Kultasi kutsuu ja kulta sun painaa, taidat jo onneton ollakin vainaa.
Jos olis valkea vielä nyt viini, ehkä mun sokkona saisitkin kiinni.
6.
Kaupungista kuuletko kumun? Synnin syyt se haastaa. Ystäväni, luuletko, että valhe meiltä riemun raastaa?
Siellä eksyin etsien... Pahuuttansa kadut pauhaa, täällä luona metsien tunnen tyyntä rauhaa.
Siivilöiden sätehen päivä kiertää päätäs piirtäin. Hiljaa tartun kätehen sydämelle siirtäin.
Kammiosta kuuletko jyskeen, joka sulle soittaa, armas impi, luuletko sydämeni voivas voittaa?
7.
Jumaljuomaa kantaa nainen, astuu alla ahtaan majan, hiuksi hiljaa hopeainen rientää yli riemun rajan.
Nyt hän katsoo kahvinsakkaa, kehrää muistonlankojaan, niinkuin katti katsoo takkaa, tutkii aamun-aikojaan.
Kerran kuulti ilmapiiri hänen kaunokulmillaan, leikki niinkuin kissa, hiiri lemmenonnen-oikuillaan.
Leikki loppui, onni hylkää sen, mi kulkee kunniaan. — Nyt hän muistaa ehkä ylkää, itse on hän muisto vaan.
Laiva kiitää kaukomerta, maihin mies nyt tuijottaa, pilvillä vain välkkyy verta, silmiin siintää muiston maa.
Yössä naukuu laivakissa, hiipii hiiri hampaissaan, herää mies, on muistelmissa yötä aina, yötä vaan.
Mistä valheen välke väikkyi, miksi, kumma, katsot noin? Kissan silmäin sähkö säikkyi, miksi näin ma tarinoin?
8.
Katso, kalliolla näin on hyvä olla, yllä taivas, alla meri, tuolla henki, täällä veri, aina toistaan tavoittaa päivää kiertäin pieni maa.
Yöni tarun kertaan. Aina taivas mertaan kaipaa yksin iki-yössä, väikkyy valon sädevyössä, käyttää peilinpintanaan, mittaa sielun-suuruuttaan.
Aina uudistuvaa katsoo omaa kuvaa, värit, varjot lainaa, kuvan poveen painaa, hetken kaikki paljastaa, purjeet tummuu taivaan taa.
Näätkö, untenlaivas tuolla, missä taivas avaruuksiin puuntaa, etsii suurta suuntaa yli unten ulappain? Oonko salakari vain?
9.
Näätkö, armahani, meren, kun se loistaa, leikkii lemmenhelyillään, säkenöi kuin tähtipuhdas peili näin tuhansissa tulipisteläikissään!
Näätkö, armahani, meren, kuutamossa kun sen lemmenlaulu soi, niinkuin neitseen riutuvi sen rakkaus, povi paisuu, ulapalla unelmoi!
Näätkö, armahani, meren, kun se aamumyrskyyn rientää riemuissaan, aallot ajaa niinkuin tunteet toisiaan luonnonvietin suurta voimaa mittaamaan!
Näätkö, armahani, meren, kun sen hyrskyn huippu vaipuu vaahtoillen alas synkkiin syväreihin syöksyen, maininkina värjyen ja vavisten.
Näätkö, armahani, meren, kun se iltataivaan tyyneyden saa, hymyy hengittäin kuin onnenkyllyyttään, niinkuin äiti esikoistaan tuudittaa?
Sellainen, mun armaani, on rakkaus!
10.
Sun hiuksesi tahtoisin hajottaa ja auringonsäteitä siivilöidä, mi metsän kohdusta kajottaa, ja ikävöidä kuin katuja sun puhtaan sielusi suuria satuja ja laskea pään maan kukkain keskeen lepäämään ja kertoa sulle, kuinka kaivattu, kallis oot sinä mulle, kuinka kaikki suurta on auringon alla, ja kaikkialla maan henki heilimöi, luo siemen juurta, maa sätehissä säkenöi, kun taivas on hohtava, mi tiemme on johtava, johtava kahta suurta Luojan lasta onnehen uskomme unelmasta, jota mieltemme mykkyys rajottaa, kun katsomme mustahan multaan.
Niin tahtoisin hiuksesi hajottaa ja nostaa ne päivän kuultavaan kultaan kuin uhrina jumalille ja taimille tuoksuaville ja säteille, jotka nyt tulvivat tultaan ain kiertäen kaiken äärettömyyttä, näin ikävöiden sun sielusi ihmeiden iäisyyttä. —
Niin kaikkeudesta ma kertoisin sulle. Mut mykkä mä oon, sä mykkä mulle.
11.
Satusaareen kanssani kaukaiseen käy, armahin, astu venhoon, sinut vien kuni virta nyt hiljalleen univalmujen tuoksujen tenhoon.
Siellä kaartaen päivämme päilyköön yli lempemme lempeän lehtoon, ahon auer autuas häilyköön yli uupuvan, uinuvan ehtoon.
Siell' uinumme onnemme ongelmiin häävuoteemme valkean valtaan, kun aurinko astuvi laineisiin alla kaukaisen, kukkivan kaitaan.
Siell' unhoitamme me maailman muun, oman maailman luomme me uuden, alla lempemme helkkyvän heisipuun paratiisimme ihanuuden.
Niin käymme me korkeita vuoria päin häähunnut ja helmet vyöllä, kuin autuaat harppuja helkyttäin tuhattähtien luomisen yöllä.
Alas miettivän metsän vihreän taa oman onnemme tähtiä väikkyy, avaruus ylt’ympäri aaltoaa, unipurressa lempemme läikkyy.
12.
Katson korkealta kalliolta, ulappaa kun uit, kuinka kuohuissa sä kirkastuit, alastonna sait kuin auringolta merenneidon muodon, luistain luokse luodon poves kukkakumpu puhkee, uljas oot ja uhkee, vaahtoon vahva veto käy kuin karkeloihin kuumiin riemuitessa ruumiin.
Mutta musta miehen peto, vesihiisi uomaas seuraa niinkuin koira pientä peuraa; huiskaat mulle, huudan sulle, kierrät kauas kainoon kaareen, soilut saareen, peto vihdoin väsyy, vaipuu, tahtos alle taipuu. Meri telmii kantain niinkuin kruunupäistä morsiantaan, hiukses helmii, kiharoillas päivän kimmel kiiltää, uit jo uimarantaan. — S Miksi outo vaisto mua viiltää, kun sä käyt mua vastaan, työntääkseskö tieltä, kiihoittaakses miehuuteni mieltä — sikskö synnyin ainoastaan, kaikista vain yksi ollakseni? Entisyytes nousee eteheni, — pedot, jotka uupui uumaas, jotka hukutit sa huumaas? Ja ma haudon jotain mustan-mykkää, syyttäen sua sydän sykkää, peto herää minussa, osan omaani nään sinussa, muiden kanssako sen jakaisin, vaadin itseni nyt takaisin; merenneidon kalankatsees kiiltää ja se viiltää, ah, ma soisin, että katsoisit nyt mua toisin. — Ehtyikö jo elämäni vilkas viini, miksi itket, armas amoriini?
13.
MISS' OLET, MERI— −?
Miss' olet, meri suunnaton ja suuri, mi sammuttaisit sielun maailmanpalon, nostaisit sovituksen kirkkaan taivaankaaren ylitse yön ja myrskyn tyynen valon!
Sammuta tunnontuskan hurja liekki, mi yöllä hiipii synkkään sydänvereen, niin että uupuis elon kuluttava kulo pois viileen iäisyyden valtamereen!
14.
Ei, ei, minä tahdon päästä nyt voittajaks voimien valtavain, iki-jumalat, ettekö säästä, te ette ole jäästä, multa vaaditte voittoa vain!
Taas tahtoni taistohon lähden, tien aution auki ma laulaen luon, minun nuoren onneni tähden ja valittuni nähden vielä viimeisen voimani voittohon tuon.
Te katsotte ylhäällä tuolla vain kulkumme kunniaa, kaiken tappion tuolla puolla on kempin kaunista kuolla, en varjojen tieltä mä väistyä saa!
15.
Kalliolla korkealla kirkkaan taivaankannen alla seisoimme, ja illan ilo hiipi sydämiin, raikas oli meillä mieli, alla lauloi satakieli, kauan niin me katselimme suureen kaupunkiin.
Taivaanrannan punaa kohti monen kirkon tornit hohti, palatsien katot välkkyi kultaa kimmeltäin, illan loimu ikkunoista heijastui kuin auringoista, tehtaan sauhut siintäin harhas kauas mereen päin.
Pilvet kulki niinkuin aaveet, minne haihtui illan haaveet? Entisyyden enne äänees kumman kaiun loi. Lemmellemme etsin lymyn, kasvoillas näin oudon hymyn, välillemme varjo hiipi, tumman tunteen toi.
16.
Katso, ilta himmeeks käy, soilta soutaa saariin sumu, kaupungista haihtuu humu, kuolee pois kuin se pahaa painajaista ois, — ystävä, untesi perhoja pensailla ei nyt näy.