Part 2

Me istuimme kirkossa kaikin, etupenkissä, hytisten. Ja äkkiä näimme kedot ja laumat paimenten: ne olivat alttarin luona. Koko Juudean kalpea maa oli hitaasti alkanut kynttelin liekkien lomitse pilkoittaa. Se oli himmeä ensin, se oli kuin utuinen yö. Vaan nyt jo, katso, lammaskatras kedolla ruohoa syö ja purppuraviitta-paimenet sauvaansa nojaavat. Ja nyt jo, katso, enkeliparvet, suuret, valoisat koko taivaan täyttävät soitollaan. Ja nyt jo paimeniin on tarttunut onni ja riemahdus. He rientävät Betlehemiin.

Oi, pieni piltti lepää keskellä eläinten. Hän on kuin lehdellä kaste, hän on aivan nnellinen, hän ei tiedä kalkista, orjanruususta, ristinpuusta. Hän on juuri taivaasta lähtenyt ja nähnyt elämän hyvin ihmettelevin silmin. Hän on lapsi viaton. Vaan tähti on hänen yllänsä. Se Kuoleman tähti on. Oi, hyvä Maaria, taudita hänet seimessä unehen, oi, hyvä Maaria, tuuditathan hänet syvään unehen.

Me istuimme kirkossa kaikin, etupenkissä, hytisten. Me miltei itkimme kajahdellessa rovastin sanojen. Sitä pientä pilttiä paimenet suuresti ylistivät ja aamun tullen saapuneet itämaan tietäjät. Vaan myöhemmin hänet tylysti ristille ripustettiin. Me emme tätä käsittäneet, me vaivuimme kyyneliin: me olimme pieniä lapsia. Ja kynttiläin himmeitten me näimme kanssamme surevan kuolemaa Jeesuksen.

Me istuimme kirkossa kaikin, etupenkissä, hytisten. Me kuulimme rovastin sanovan lempeän aamenen. Ja katosta lensi enkeli. Se purjehti valkoisin ja kirkkaanvärisin siivin ihmisten penkkeihin. Se veisasi riemulaulua meidän kanssamme. Sen me sitten näimme monesti keskellä unien.

Puer natus in Betlehem, Cust' iloitze Jerusalem, Halle, Halleluja.

VAATIMATTOMASTA HAUTAUKSESTA

Kylän laidassa asui tyttö, jota lapsena ihailin. Hän kuoli sitten ja taivaassa sai morsiuskammarin, kuten kaikki pienet tytöt, jotka varhain kuolevat. Hänet pantiin arkkuun valkeaan ja surevat vanhemmat sen ottivat varoen polvilleen rekeen istuessaan ja ajoivat kiviportille lumisen hautausmaan. Minä olin niin pieni poika. En paljon ymmärtänyt. Minä kuulin, kun kulkuset helisivät. Marjatta, Marjatta nyt on tulossa, sanoin äidilleni, nyt mennään tervehtimään. Vaan sitten näin itkevän Miettiskän ja Miettisen kumaran pään. Ja äkkiä olin ääneti. Ja valtavan onneton. Ja minä en tiennyt ollenkaan, mikä kuolema on. Ja kirkonkellot läppäsivät vanhassa tornissa...

Ja isäni, joka on pappi, tuli portille paljain päin: hänen kainalossansa käsikirjan mustat kannet näin. Ja lukkari tuli myöskin. Ja sitten he veisasivat ja kääntyivät hitaasti takaisin menemään molemmat. Ja Miettisen vanhemmat pojat, ja Kasper ja Heinonen ja Miettinen itse ja Kalle kulkivat laahustaen ja kantoivat pientä arkkua. Oi, äiti, sano, oi, miks kirkon tornissa iso-kello noin taukoamatta soi? Ja äitini puristi kättäni ja me joukkoon liityttiin ja mentiin ääneti lumista tietä. Pieniin kämmeniin kävi tammipakkanen kovasti. Missä siis Marjatta on? minä kysyin hiljaa äidiltäni ja olin onneton. Ja kirkonkellot läppäsivät vanhassa tornissa.

Hän on mennyt taivaan saleihin. Hänen ruumiinsa haudataan: hänen valkoinen arkkunsa lasketaan juuri helmaan maan. Minun äitini itki myöskin ja silitti päätäni. Niin minä silloin hyrähdin minäkin katkeriin kyyneliin. Minä tiesin äkkiä jotakin, jonka kaikki toiset jo ties. On Kuolema ollut minulle sitten niin tuttu mies...

LEGENDA VÄSYNEISTÄ NAISISTA

On kolme köyryä niskaa, kolme naista ahkeraa. Tämän päivän ehtooksi kitketty on koko naurismaa. Olen uupunut, sanoo Malviina, olen kaamean uupunut, minun niskaani polttaa ja sydäntäni on kummasti vihlaissut. Ja Sanna: Lähden täältä, menen pojua imettämään, hän on siellä hirveän janoissaan. Vaan Miina: Minä jään tähän viime minuutille, vaikka loppuni sitten ois: saa kartanon rengit kuljettaa minun ruumiini kauniisti pois.

On kolme köyryä niskaa, kolme naista kalpeaa, jotka kankein jaloin piennarta pitkin kotiinsa vaeltaa. Tuli Jumalan kääsit vastaan. Ja pieni enkelikin on kiivennyt hymyillen Jumalan rinnalle Jumalan kääseihin. Ja Jumala katsoo heitä ja viittaa kädellään. Ja raudikko-orhi karahduttaa koivikon hämärään.

On kolme köyryä niskaa, kolme naista ihanaa, he naurispellon pientareella nauraen vilkuttaa.

SOTAMIEHEN HAUTAUKSESTA

_Rummut, rummut: Tararam, tararam._ Me olimme kunniakomppania, me tiesimme: juhlallisesti joka ainoa askel ja jäykkien kasvojen eljet niinkauankuin marssia kaupungin kaduilla kesti. Me olimme ennen kuin veljet, kun elimme keskellä rauhanaikaa. Nyt rummut raikaa: Tararam, tararam.

_Rummut, rummut: tararam, tararam._ Me marssimme hitaasti, kiväärit olalla, kasvot jäässä, hyvin hitaasti marssimme ruumisvaunujen jäljessä, joissa meidän veljemme arkussa makas, granaatinsirpale päässä, ja järki aivoista, sielu rinnasta poissa. Hän kuoli keskellä rauhanaikaa. Ja rummut raikaa: Tararam, tararam.

_Rummut, rummut: tararam, tararam._ Ah, veljemme oli nyt ruumis. Hän oli jo mätä. Hänen nimensä oli jo sisällyksetön sana. Me ääneti mietimme jokainen kaikkea, kaikkea tätä kun marssimme jäykkänä kunniakomppaniana. Me elämme keskellä rauhanaikaa. Ja rummut raikaa: Tararam, tararam.

MIKKO PUHTISESTA

Olin tutkinut puoleen yöhön. Olin löytänyt viimein sen jota kaipasin dokumenteista. Mikko Puhtinen oli von der Buchtien kantaisä, ukonkarilas: toden totta, jo laski hiukan, oi kreivitär, kunnias! Minä aukaisin uudinta hiukan ja katselin yöhön ja näin, miten Otavan kyöpelivaunu oli vierinyt länteen päin. Näin, kuinka puistossa kaikki oli himmeän hiljaista. Niin tulin vihdoin silmäni ohjanneeksi flyygelin ikkuniin. Kuka valvoo siellä? mä huusin. Joku vastasi: Puhtinen. _Meren äärellä, kuutamossa, minä tapasin neidon sen, meren äärellä._

Otin liinan ja shaalin ja lähdin ja kolkutin voimakkain ja rohkein iskuin. Ja flyygelin pariovet auki sain. Koko porstua tuoksui homeelle. Näin valuvan kynttilän suurpirtin honkapöydällä. Peräpenkillä istui hän, toden totta, Mikko Puhtinen, hyvin vakavin naamoin. Ja pää oli hänellä jalo. Ja ilmeessä oli jotakin viehättävää. Oi, hyvää iltaa, mä sanoin, oi, Mikko Puhtinen. _Meren äärellä, kuutamossa, minä tapasin neidon sen, meren äärellä._

Minä niiasin hänelle syvään. Vaan jäykkänä istui hän. Minun rohkea tuloni häntä ei näyttänyt häiritsevän. On ihana yö, minä sanoin. Hän tuijotti, tuijotti vain. Tänä yönä, jatkoin, meidän sukupuumme selville sain. Koko Buchtien, Liewencronain, von Birckendahlien suvut juontuvat teistä, teistä, oi Mikko Puhtinen. Miten onnellinen te olette, oi Mikko Puhtinen... _Meren äärellä, kuutamossa, minä tapasin neidon sen, meren äärellä._

Hän syöksähti kiivaasti ylös. Hänen silmänsä vavahtivat. Hän iski honkapöytään teräsnyrkkinsä molemmat. Se on valhe, hän huusi. Sitten hän itsensä hilliten taas lysähti raskaasti penkille. Olen Mikko Puhtinen, joka syntyi suomalaiseks, joka eli kuin Suomen mies, joka milloinkaan ei tietänyt, miten painaa juhdan ies, joka iski pirulta parran, joka ruotsilta listitsi pään, joka hirtettiin kuin suomalainen ja karsikon hämärään pääs isäinsä luokse nukkumaan. Olet kumminkin sanonut, että poikani poika on Birckendahl tai kreivi von der Bucht? Mene, huuda: Mikko Puhtinen, joka ammoin hirtettiin, on kirouksensa singonnut joka ainoaan petturiin! Olen suomalainen, hän sanoi, olen Mikko Puhtinen. _Meren äärellä, kuutamossa minä tapasin neidon sen, meren äärellä._

* * *

_Meren äärellä, kuutamossa minä tapasin neidon sen, meren äärellä kulki hän autiolla laulua hyräillen. Minä otin häneltä laulun hänen kantaisästään ja kirjoitin sen kirjaan herra Mustapään._

V

DOMINUS KRABBE

1. Pappilan nuorenherran kertomus

Hän vaelsi alakuloisena, kuten nuoret miehet aina, vaikka sydäntä ei suinkaan vielä maailman huolet paina, hän vaelsi tukka liehuen ja mieli jossain poissa. Hän kuuli, kuinka lasikellot soivat vaahteroissa. Hän kulki kotipihalla ja samalla maailmalla. Hän seisoi hetken epäröiden kanslian ikkunan alla. Suviyössä valitti tuuli, lasikellot, lasikellot...

Ja laiha liekki tuikutti, tuikutti ikkunasta. Hän hätkähti ja vaivoin välttyi takaisin juoksemasta. Se on isäni tietysti, mietti hän, hän valvoo poikaansa tänään. Oi, poika, poika, isälläsi on suruja nieltävänään: sinä etkö kadu viipymistäsi kylän karkeloissa — vain sielus mistaat ja sydämesi syntipaikoissa noissa.

Hän tarrasi ikkunaluukkuihin ja keljuili ylös vähän ja miltei kauhusta kirkaisi kun katsoi sisään. Tähän hän totta ei ollut valmistunut keskellä nykyistä aikaa: suviyössä olis siis kaikitenkin hitonmoista taikaa!

Hän käsitti salamannopeasti: kaamea menninkäinen oli kansliassa ja kirjoitti. Jokin uho, kalsea, jäinen kävi lasien lävitse pihalle kuin luurangon kostea hiki... Hän tunsi äkkiä Pappi Krabben. Se istui ruutua liki, se kohotti tyhjän katseensa, hän tunsi tuon saman saaliinhimon syttyvän siihen, jonka niin, oli sakaristossa maaliin ja kankaaseen joku mestari ennen siveltimellä luonut. Niin, tietysti se taaskin oli krouvissa viinoja juonut (se krouvi sijaitsi kirkolla, hänet erotti piispa siksi, kun hän möi viinaa ja joi hän viinaa henkensä pidättimiksi).

Hän sisään kävi ja rohkaisten luontonsa rykäisi ovella lujaan ja arveli sillä saattaneensa haamun umpikujaan. Vaan se oli aivan rauhallinen, ei syöksynyt ilmaan lainkaan. »Oi iltaa poikani», sanoi se vain, »miten suuren kunnian sainkaan kun vaivauduit minun luokseni näin myöhään yöllä ja tahdoit minun mieltäni riemastuttaa, niin, oi poikani, mahdoit, mahdoit hyvin nukkua vain sinun vuoteellas. Vaan äläpäs, äläpäs huoli, jos sitten hieman juteltais, ota, istu, tuossa on tuoli...»

Ja sitten hän haamulta tietää sai: se kirkossa saarnata halas. Se kylmeni harppujen huminalle ja taivaasta vaelsi alas, se hetkeksi vanhan pappilan kanslian pulpettipenkille palas ja sytytti haarakynttilän ja istuen myöhään yöhön koko palavan henkensä voimalla vaipui saarnanvalmistustyöhön. Sen sulka rapisi paperilla ja kirjainten jono musta kuin huusi jo lain ja evankeliumin sanoman julistusta... Suviyössä valitti tuuli. Lasikellot, lasikellot soivat vaahteroissa.

Vaan sitten se haihtui kuin usma pois. Ei näkynyt enää häntä. Hän oli riuska ja kippura ja paksu ja pienenläntä ja yllä keltainen sortuukki ja jalassa pieksunhylyt, kuten sakariston taulussa, ja silmät jäiset ja tylyt.

2. Piika Amandan kertomus

Ja meidän piika Amanda oli herännyt aamulla varhain, vaikka piikain uni, kuten tunnettua, on juuri amulla parhain. Hän oli kuullut nurkissa kolkutusta. Ja hissun kissun kulki jokin kaamea olento porstuassa ja ovia ryskien sulki, ja juoksi pihalla, puutarhassa ja anturat maahan iski kuin nuija-juntta, ja kumminkaan ei haukkunut Halli-piski.

Ja Amanda kylmässä hiessä ui ja nousi ja ovelle juoksi ja raoitti varovaisesti ja palasi ikkunan luoksi kun mitään ei nähnyt eteisessä, ja aukaisi ikkunanverhot. Vaan ulkona värisi aurinko ja kedolla leikkivät perhot ja lehmät ynisi karjatarhassa. Lahdella sumu leijas... Mikä hitto häntä unien keskeltä turhaan ylös peijas?

Vaan äkkiä kämmenin hamuilevin hän punaiset kasvonsa peitti: jokin valkoinen olento tallin edessä satulan selkään heitti pienvärisen korskuvan valakkahevosen, ja itse hyppäsi selkään.

Oli haamulla liperit leuan alla ja jalassa pieksunhylyt, kuten sakariston taulussa, ja silmät jäiset ja tylyt...

3. Renki Epramin kertomus

Ja meidän Eprami kuului olleen tulossa kotiin. Hän mietti, miten iloisen yön hän Nikulan Alman aitassa juuri vietti. Hänen ajatuksensa ruusunpunaiset kiersivät tuttuja maita, hänen huulensa vihelsi nuotteja villejä, drillejä onnekkaita. Hän astui rennosti Ripakon kujaa kun aurinko nousi. Hän saapui järvelle kimmeltävälle ja yli sen sousi ja katseli kuinka korsissa sipisi, aalloilla lipisi tuuli. Hän telkkien vitinän, ruislinnun haikean ritinän kuuli. Hän niitulla näki vilkkuvan keltaisten kurppien nokkien, hän pajuista äkkäsi kerttujen parvet ja ilmasta lokkien. Hänen venheensä kokka törmäsi suhisten kaislaan ja santaan ja notkein ja nuorin jäsenin hyppäs hän pappilan rantaan. Poissa on kulta...

Ja aurinko heitteli pappilan laseihin punaista tulta. Ja Eprami lauloi haikeesti: Poissa on kulta... Hän mollissa lauloi ja asteli rennosti taloa kohti. Oi aikainen aamu! Se mutkikas polku läpi koivikon johti. Hän lauloi mollissa: Poissa on kulta. Ja koivikko hymys.

Vaan äkkiä paukkui ja tantere soi. Ja Eprami lymys ikikokoisen koivun rungon turviin ja kalveten näki: oli liikkeellä valkeat menninkäiset ja hautojen väki. Pikimustalla ratsulla karkasi kelmeä vainaja ohi ja ruoskalla vinkuvasiimaisella sen kupeita sohi. Verenkarvainen liekki suitsusi ympäri hevosen suusta. Ja ratsastajalla naama lie ollut pelkästä luusta, pyhä piplia toisessa kainalossa ja jalassa pieksunhylyt, kuten sakariston taulussa, ja silmät jäiset ja tylyt...

4. Kirkonvartija Optaatuksen kertomus

Ja kirkonvartija Optaatus, joka soittaa kelloja aamuin ja on, kuten kaikki kirkonvartijat, tarkka tuntija haamuin, meni aamulla varhain sakaristoon ja aikoi siivota siellä: näet on niin raskasta antaa rovastin liialti tomuja niellä, se tekee kurkun karkeaksi ja saarna ei oikein luista...

Vaan semmoista suurta säikähdystä ei Optaatus toista muista: pikimusta ratsu on köytettynä lampetin lenkkiin ja kauraa se rouskii nuorilla hampaillaan. Ja nurkassa joku nauraa röhönaurua, paksua, karmivaa. Kun Optaatus sinne kääntyy, hänen hyvänsävyinen naamansa kauhusta vinoon vääntyy. Se on pappi Krabbe, se syntinen mies, jonka kuva on kaapin päällä. Mitä hittoja hänkin, vainaja, on näin päivällä vielä täällä: kuten tunnettua on vainajilla aikaa yhdestä viiteen ja sitten niitten on lähdettävä takaisin kiireesti hiiteen... Oli haamulla rillit nenänpäässä ja jalassa pieksunhylyt, kuten sakariston taulussa, ja silmät jäiset ja tylyt...

5. Pappilan neitien kertomus

1.

Me menimme juhlapukuisina herkän-hartaalla miellä ja yhteen kartanon Mirjamin kanssa satuimme kirkkotiellä. Me hymyilimme ja tervehdimme. Ja Mittumaarian pellot oli kukkamerenä: päivänkukat ja apilaat ja kellot kuin laineet kohisi aidan takana. Väkevä koivujen haju ja kasteen tuoksu syöksyi vastaan kuin myrskytuuli raju. Ja helähti kirkon isokello, kun kellonsoittaja veti koko hartiavoimalla kellon nuoraa. Sitten pimpitti heti papinkello kimein kilinöin. Se viittasi meidän isään. Me tukkaamme hiukan sipaisimme ja marssimme rivissä sisään.

Koko kirkkorahvas kahahti ja sitten suvivirsi soi holveissa ja sen soidessa kaikkosi sydänten kirsi. Se on kaikkein virtten suloisin, ah, siinä on jaloa voimaa, sen väristessä ja helistessä totisesti soi maa... Vaan se meni poikki. Me hämmästyimme. Virtemme jäi puoliin. Jokin peljättävä kummitus oli kiivennyt saarnastuoliin. Joku vaimo kirkaisi perällä. Joku pudotti kirjansa. Joku oli jäykistynyt ja huulille oli syöksynyt manaushoku. Ja isämme, hän oli sakaristosta tullut ovelle asti ja seisoi ja tuijotti saarnastuolia perin tuikeasti. Ja lukkari yritti virttä taas. Vaan sävel soristen kuoli... Ja sitten meillä ei enää ollut muuta kuin saarnastuoli ja kummitus saarnastuolissa. Se kohotti luurankonyrkin ja pauhasi meille lain sanoja lausein kiivain ja jyrkin. Sen kaljulla oli kalotti ja jalassa pieksunhylyt, kuten sakariston taulussa, ja silmät jäiset ja tylyt.

2.

Me kuulimme, kuinka Herra teki armon Juudean maalle kun Johanneksen lahjoitti sille vanhalle Sakariaalle, me kuulimme, kuinka Herodias oli häijy ja jumalaton kun eli alla Herodeksen kuninkaallisen katon, me kuulimme, miten Salome tanssi Herodeksen nähden, me kuulimme, miten Herodes antoi Salomen tanssin tähden pyhän Johanneksen mestattavaksi aivan ilman syytä, me kirosimme Salomea, sitä kurjaa, kurjaa kyytä, me siunasimme Johannesta, hyvää Jumalanmiestä, joka edelläkävi ja Messiaalle tiedot antoi tiestä. — Vaan saarnattuaan tähän asti kummitus taukosi vähän. »Minä tahdon tähän lisätä, minä tahdon lisätä tähän että kaikki tietäis sen seurakunnassa: Olen kuin Herodes muinen, tämä käsivarsi ja nyrkki tässä, tämä nyrkki kalmanluinen on kuoleman miekkaa pidellyt ja tappanut miehen kerran, ja totisesti se mies oli myös, kuten Johannes, mies Herran. Oi ystävät, ystävät, kalvetkaa, sillä kenkään, kenkään teistä ei taida silmin synnittömin Herran edessä seistä. Te olette kaikki Herodeksia, joka ainoa miehen murhan _on tehnyt omassa sielussansa tähden himon turhan. Kuka luulee itsensä viattomaksi Seebaotin nähden? Joka ainoa oman itsensä on tappanut Salomen tähden_...»

3.

Ja liikutus kävi seurakunnossa, itku nousi ja laski. Ja rahvas oli kuin vastakaadettu, vastakulottu kaski, ja vastakylvetty: odottaa sai milloin nousis oras. Joku akka huusi ja mylvi melkein, joku ukko manas ja poras, joku kimeä-ääninen pojan-nappula penkillä seisten huusi: »Oi taivaan profeetta, taivaan profeetta, Messias, Messias uusi.» Ja kaksi vanhaa-emäntää hihitti mieltä vailla, ja kaunis tyttö ristikongilla tanssi Salomen lailla...

Ja kummitus vihdoin lopetti. Emme nähneet enää häntä. Hän oli riuska ja kippura ja paksu ja pienenläntä ja leuassa pieni piikkiparta ja jalassa pieksunhylyt, kuten sakariston taulussa, ja silmät jäiset ja tylyt.

6. Vanhan haudankaivajan kertomus

Hän kuului juuri siirtäneen mädän hautalaudan pois kiviaidalle reunustalta vastaluodun haudan ja sitten ääneti istahtaneen. Ja hän hautarivit näki ja mietti, että siinä se nukkui pitäjän vanha väki: oli paroonia ja riiarinnaa ja rovastia ja muuta — vaan itseasiassa kuitenkin vain rapiata luuta, joka helponlaisesti murenee ja tomuks ja tuhkaks hajoo, kun kaivaessaan lapion terällä hiukkasenkin kajoo...

Niin, sielu, sanovat, ikuisesti veisaa ilossa taivaan, vaan ruumis, miksi se katoaa, miks ruumiin madot sai vaan... Ja hän sytytti niveräpiippunsa. Niin, oli se kysymys vakaa. Hän hymähti lievästi itsekseen. Vaan silloin puitten takaa tuli hitaasti ratsu ja ratsumies. Mitä kummaa ne tekivät tässä pyhää kirkkorauhaa sunnuntaina noin julkeesti häiritsemässä? Ravas ratsu Krabben haudalle. Hävis ratsumies satulasta. Ja silloin hauturi äkkäsi, hän äkkäsi silloin vasta: oli miehellä piirteet kauheat, oli silmät jäiset ja tylyt, kuten sakariston taulussa, ja jalassa pieksunhylyt.

VI.

LAULU ESI-ISISTÄNI, LAUKUNKANTAJISTA

Sinä hiukan ylpeänä suorasta nenästäsi ja vaakunasi kahdeksasta kentästä hyppäät silmilleni ystäväni, ja kysyt minulta, ääni väristen, kuka oli iso-isäni. Ja minä hyvin ylpeänä: kuningas.

Hänelle olivat alamaisia kahdeksan kihlakunnan tiet, hiekkaiset, pitkät tiet, ja sateenkaariset unelmien sotajoukot. Ja hänen sukupuunsa haarat olivat täynnä tuskan hikihelmiä ja kuolema istui jokaisen lehvän päässä.

Ja sinä naurahdat minulle.

Mutta minä, minä käsken sinun itkeä ja paljastaa pääsi pitkien sarkofaagien edessä, joissa esi-isäni nukkuvat. Niistä nousee huokausten höyry. Ja reunoihin olen upottanut korkokuvia: kuninkaitten saaton, synkeän, synkeän saaton, jossa esi-isäni vaeltavat selässä haavoja, jalat palaen, silmät niin totisina, kuninkaitten saaton, ylpeän, ylpeän saaton.

DAIDALOS JA IKAROS

1. Ikaros

Olen vanki, tee mulle siivet. Mun rintaani ahdistaa nämä tylyt ja sumuiset rannat, koko autio Kreetanmaa,

ja katkerat kreetalaiset ja Minoksen synkeä ies. Oi, isäni, tee mulle siivet. Olen vanki, ja vapaa mies

minä voisin olla. Pois mennä yli meren aallokon. Toden totta. Ma tiedän: suuri sen takana elämä on.

Toden totta. Kaupungeissa olet kertonut asunees ja pauhun ja jylinän kuullees joka päivä sun huoneesees.

Ja kauppiaitten säädyn sinä rikkaaks kuvailit, maamiehet rauhallisiks ja viisaiks filosofit.

Ja jalojen soturien sinä kerroit elävän näin: teräs silmissä, tanassa keihäs. Ja kuolevan pystyin päin.

Sinä naiset kuvailit kauneiks: he on sisaret, morsiamet ja vaimot ja nuoret äidit. Vaan isäni, isäni, et

mua milloinkaan ole vienyt pois sinne. Ja yksin sain joka päivä vain tuta kaipuun ja ikävän rinnassain.

Hei, kuuntele, meri huutaa ja lokit kirkuvat, hei, Neptunuksen kasvot ovat vihreet ja ilkkuvat.

Hei, kangastus on noussut meren ylle värisemään: ma sun kaupunkisi ja maasi niin hehkuvina nään...

Oi, isäni, tee mulle siivet: meren yllä vapaus on, meren yllä nään lentävän tähtein ja kuun ja auringon

ylen suurta ja tuntematonta ja kaunista kohti. Ja nään: ne kaikki sittenkin tietää kuin jonkin määränpään.

2. Daidalos ja Ikaros

Me kohotamme katseemme. Ja siivet kimmeltävät on, nähkää, meille lahjoittanut suuri Kohtalo: maa, meri vaipuu allemme. Nyt meidät kauas kantaa yötaivas ja sen värisevä eetteri.

Te valmistitte käsillänne köyhän ravintonne ja verhositte vartalonne kehnoin tappuroin. Oi, katsokaa te jälkeemme ja nähkää ihmetellen: on kuninkaitten rikkaudet meille annetut.

Te vapisitte pimeässä kauhukuvain eessä ja itkitte ja pakenitte metsään pimeään. Me rintahaarniskoissa ja miekat hioittuina kuin sotauroot käymme yli aavain kenttien.

Te kyynärpuulla mittasitte ajatusten polvet ja punnitsitte nauloin kaikki pienet sananne. On meidän mittanauhoinamme kiertotähtein radat ja punnuksina ovat itse kuu ja aurinko.

Niin raivoisina kuin te joskus luojan kirositte ja kirositte elämänne vuodet kuluneet, niin hartaina me kumarramme luojan eteen päämme, me, joille hän on lahjoittanut suuren huomenen.

Te ruikuttaen kerjäsitte kuolemattomuutta ja väsyitte kuin sylilapset haudan povehen. Me kerran putoamme. Vaan siivin liekehtivin ja ylpein otsin katoamme niinkuin sankarit.

SUVINEN ILTA VUODEN 1927 PROMOTSIONIKANTAATTI

Laulu esi-isille

Miten kauneina nukkuvat lapses alla koivun vihreän. He nauravat maailmalle joka näyttää hymyilevän:

näes, taivaalla on pilvi ihan, ihan punainen, ja vihreä niitty sen alla ja puro keskellä sen —

ja kauneina nukkuvat lapses alla koivun vihreän ja nauravat maailmalle, joka näyttää hymyilevän.

LAPSI:

Älä säikähdä, rakas äiti, minä juuri heräsin. Minä kuljin unessa äsken minä unessa vaelsin.

Ihan niinkuin sadussa kerroit isoisän siellä näin, ja isoäidin helmaan minä aivan hetkeks jäin.

He oli niin köyhät ja nöyrät ja kovin surulliset. Et siitä koskaan, äiti, ole kertonutkaan, et.

He olivat nähneet nälkää, ja vilua, huomasin sen. Ja huomasin: kova ja raskas oli hyväily molempien.