Part 1
LAULU VAAKALINNUSTA
Runoja
Kirj.
P. MUSTAPÄÄ [Martti Haavio]
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1927.
SISÄLLYS:
I
Laulu vaakalinnusta Ruissalo Kuuvannokassa Tapaaminen Haapsalun valkea nainen Punaista ja kultaa Viimeisestä illasta
II
Atlantis Piilipuitten alla Luuranko metsässä puhuu Vainaja
III
Kaunas 1. 2. (Hämärä metsä) Tivoli Fürstenhof Wintergarten
IV
Tripolis 1. Miss Annabel 2. Fatiman kuolo Lasisesta silmästä Yxi walitettava wirsi Suomalainen ryijy Puer natus in Betlehem Vaatimattomasta hautauksesta Legenda väsyneistä naisista Sotamiehen hautauksesta Mikko Puhtisesta
V
Dominus Krabbe 1. Pappilan nuorenherran kertomus 2. Piika Amandan kertomus 3. Renki Epramin kertomus 4. Kirkonvartija Optaatuksen kertomus 5. Pappilan neitien kertomus 6. Vanhan haudankaivajan kertomus
VI
Laulu esi-isilleni, laukunkantajille Daidalos ja Ikaros 1. Ikaros 2. Daidalos ja Ikaros Suvinen ilta 1. Laulu esi-isille 2. Työn laulu 3. Suvivirsi 4. Laulu isänmaasta 5. Kuoleman laulu
I
Se on eriskummallinen lintu, joka ei ole kokonaan lintu. Mutta se istuu kaukaisessa viheriäisessä metsässä kaukaisen vaskivuoren takana ja vartioitsee aarteita. Sinä et voi nähdä sitä, oi Duryodhana, mutta sen äänen kuulet hiljaisina iltoina. Mutta kun _vaakalinnun_ äänen kuulet, vyötä silloin kupeesi, oi Duryodhana, ja kätkeydy, sillä onni on saita.
_Intialainen satu_.
LAULU VAAKALINNUSTA
Vanhanaikainen runo
Ruissalo
Armas, sun kiharoissasi liehtoi suvinen tuuli, kun sinut tapasin viileessä toukokuussa vuokkojen kukkimisaikaan, sunnuntaina auringonläikkeessä Ruissalon rantatiellä.
Armas, näin, miten korvies pienet helmet mustien hiustesi varjoon piiloittuivat, sitten näin sinun silmäs, ja niitten kaivoon upposi äkkiä sieluni jääden sinne.
Tammien alla me kuljimme iltaan asti. Kuulimme peipposlintujen suloisen laulun. Nousimme vuorille. Toukomettisen huilu helähti laaksosta, miltei jalkaimme alta.
Poimimme alhosta vuokkoja silloin tällöin ujoina, arkoina toistemme silmiä etsein. Olimme hartaita. Turusta kuljetti tuuli tuomiokirkosta suurien kellojen pauhun.
Itkimme melkein. Olimme onnellisia. Silloin me kuulimme metsästä tumman soinnun: kaukana jossain, oksien holviston alla outo lintu valitti kummallisesti...
Kuuvannokassa
Katso me pakenimme, ja Kuuvannokkaan, kiville, joita vaaleat laineet huuhtoo, päädyimme viimein. Kahden, onnellisina seisoimme katsoen kauaksi Airistolle.
Näimme harmaitten lokkien kiirivän yllä vaahtoharjaisten. Näimme hanhien aurat, näimme jahtien myötätuulessa-lennon ohitse aution Viitakarin ja Kuuvan.
Meidän selkämme takana, hongistossa Japhyx-tuuli helkytti kanteletta. Kuuntelimme, kun Juhana herttua ajoi raudikko-orhilla ylitse samettiketoin.
Kauriitten hengitys kuului arkana silloin mättäitten takaa ja saksanpeurojen laumat kavahti säikkyen pähkinäpensaikosta hurjien koirien innosta läähättäessä.
Nihdit ja huovit syöksivät koirien jälkeen. Katariina! Ja ehtoossa kellastuvassa kutsui Juhana herttuatarta ja sitten suutelivat he hellästi mäntyjen alla.
Mutta rannalla syöksivät mustat laineet jalkoihis asti, armas. Ja kuule, kuule! Hongan latvassa valitti outo lintu. Miten se huusi ehtoossa himmentyvässä.
Tapaaminen
Odotin vanhan majurin haudan luona, heisipensaan katveessa kirkkomaalla. Naakat hymyili kirkon harjalla, jota puolipäivän kiihkeä aurinko paahtoi.
Alhaalla suitsusi kasteheinissä tuuli. Jumala saarnasi kirkossa syntisille milloin tuomiten heitä, milloin armoa jakain, vihdoin keräten kaikki helmainsa turviin.
Urut syttyivät. Lukkarin ankara basso nosti taivaitten luojalle ylistysvirren. Sitten vaikeni kaikki, kun rahvas vaipui siunaten itsensä syvälle penkkien ylle.
Isännät tulivat ensiksi kankein jaloin suuresta ovesta, sitten emännät myöskin hitaasti, jutellen, liinoja tiukalle solmein, jollakin poskella vielä kyynelen uurto...
Ja kun ma nousin, näin sinun tulevan sieltä. Silloin äkkiä kirkon perustus järkkyi. Tanner hypähti. Vihreä valkeus syttyi. Tornin huipussa veisasi viirikukko.
Haapsalun valkea nainen.
Me tulemme Ristin metsistä lävitse Läänemaan. Me istumme Haapsalun valleille hetkeksi huoahtamaan. Me kuulemme äänien sorinaa. Me näemme yllämme kuun, joka sarvilyhdyllä vilkuttaa vanhaan Haapsaluun.
Ja pienet neidit vaeltavat teitä puistikon, joka rauniolinnan ympärillä syyssuven-vehmas on. Ja kun me nostamme katseemme, me näemme hämmästyen linnan tuuliviirin päässä oudon linnun sen...
Oi, kuule, nuori neiti, luen selvästi kohtalos: tulet onnelliseks, jos kuolet, ja onnettomaks, jos elät rinnallani, sillä olen Poika Onneton! Minun sydämessäni kaipuu tuntematon on.
Ja me lähdemme ääneti valleilta ja liitymme vaeltaviin. Minä tunnen käsivarrestasi, että nyyhkytät niin kuin elämäs olisit kadottanut. — Nainen valkoinen on noussut kappelin ikkunaan armoa rukoillen.
Ja laaksossa huilu valittaa. Niin yksin se valittaa ja kertoo Haapsalun valkean naisen kauhutarinaa. Hän rakasti munkki-ritaria. Hänet kiinni muurattiin ihan säälimättä linnankirkon Maarian-kappeliin.
Punaista ja kultaa
Tulipunainen aurinko vavahti äkkiä palamaan. Minä unestani havahduin enkä noussut kumminkaan.
Minun ikkunani edessä oli koivu kultainen. Sen oksalta kuulin linnun alakuloisen.
Minä uneksin hetken vielä: näin prinsessan kumartuvan ja suovan kerjuripojalle jäähyväissuudelman.
Minun herätyskelloni soitti. Minun oli mentävä nyt. Tätä syksyaamua ajatellen olin monesti värissyt.
Viimeisestä illasta
Istuimme kahden tanssilavan luona. Ja sinä olit kalpea ja kaunis. Ja hehkui pihlajissa lyhdyt tanssilavan luona. Ja viulu yksin soitti, viulu soitti: Olet kaunis, Marguerita.
Istuimme kahden tanssilavan luona. Elämä katsoi meitä silmin hämmentävin ja puhui meille rakkaudesta tanssilavan luona. Ja viulu yksin soitti, viulu soitti: Olet kaunis, Marguerita.
Istuimme kahden tanssilavan luona. Yö takanamme oli niinkuin Suuri Murhe ja itki meitä molempia tanssilavan luona. Ja viulu yksin soitti, viulu soitti: Olet kaunis, Marguerita.
Istuimme kahden tanssilavan luona. Me emme voineet auttaa toisiamme. Me nousimme ja vaelsimme tanssilavan luota ja viulu yksin soitti, viulu soitti: Olet kaunis, Marguerita.
II
ATLANTIS
Tule, anna kätesi mulle, tule, älä vapise niin. Minä olen sua kauan odottanut. Saariin onnellisiin tänä päivänä lähtee laivani. Jos tahdot mukaan, on sinun varalles hankittu piletti ja hytti maksuton.
Ja jos sinä pelkäät, katso, miten väkevä olen ma. Minä olen niin monta kertaa seilannut. Kuolema on minusta ollut hupsu ja naurettava mies, kun se on keikkunut märssykorissa. Ja, voi, sen, Herra ties,
olen monta kertaa nähnyt, kun se on tarrannut tyyrihin ja ajanut laivan karille. Ja katso, kumminkin tänä päivänä seisoo edessäsi kippari Peloton, joka viidestä laivarikosta pelastunut on.
Niin lienee Luojan tarkoitus, että sinäkin nähdä saat, mitä näkivät vuosisatoja sitten miehet onnekkaat: meren takana, tyrskyjen takana saaren Atlantiin. Se on viiniä täynnä ja hunajaa. Oi, älä vapise niin.
Miks vedät nuoren kätes pois mun karkeesta kourastain? Minä lienen kyllä raaka mies ja kippariksi vain mua sanovat merimieheni. Vaan kippari Peloton kai hiukan toista sentään on kuin kippari Pelkuri on.
Sinä olet nuori ja kiharapää ja suloinenkin oot minun mielestäni. Ja kernaasti nuo toiset sanokoot, ett' olet liikkuvaluontoinen ja sydämet miehien olet tottunut leikkien murskaamaan. Vaan, kuulehan, minä en
ole oppinut merta pelkäämään. Miks naista pelkäisin siis? Olen yhdeksän merta kokenut ja laivarikkoa viis...
PIILIPUITTEN ALLA
(William Butler Yeatsin mukaan.)
Ma piilipuitten alta löysin sydänystäväin. Hän kulki piilipuitten alla lumiliinapäin. Hän halas, ett' ois rakkautemme kevyt lehti vain. Vaan olin lapsellinen enkä käsittänyt lain.
Ja kun me virran kaltaalla taas käytiin kahdestaan, hän koski lumikädellään mua olkaan kumaraan. Hän halas, ett' ois elämämme kevyt kukkanen. Vaan olin lapsellinen, kuljin sydän itkien.
LUURANKO METSÄSSÄ PUHUU
Oi kuule, Jumalan kasvot ovat meitä tähyilleet molemmin silmin terävin ja kauaskantavin. Ne näkivät minut tylyksi ja sinut lempeäks: ja kumminkin sinä et rakastanut, vaan minä rakastin.
Oi kuule, Jumalan kädet ovat meihin tarttuneet: ne kuljetti sinut kauas keskelle erämaan ja minut aarniometsään, jossa oli kamalaa. Ja sitten hän käski meitä luo toistemme vaeltamaan.
Oi kuule, Jumalan sanat ovat meidät tavoittaneet: ne olivat hirvittävät, kun ne kiisivät maailmaan: Te luulitte elämän helpoksi. Vaan kaikki on vaikeaa. Joka askel tuo joko itkun tai kuoleman mukanaan.
Oi kuule, minä olin tyly ja kivisydäminen. Minä lähdin ja eksyin ja kaaduin ja tässä olen nyt. Ylt'ympärillä on metsä ja yö ja huuhkajat. Minä olen kai kuollut ja yksin. Olen hyvin hämmästynyt.
Oi kuule, Jumala vaikeni ja istui synkistyen. Hän näki minut. Ja sinut. Hän näki molemmat. Minä toivoin, että hän tietäis, että olin väsynyt. Ja kun hän sen tietäis, hän salleis, että tänne vaellat.
Oi, kuule, muttei hän sallinut, vaikka hän on hyvä mies, mun kohtaavan sua milloinkaan silmin näkevin. Hän huomas näet minut tylyks. Vaan sinut lempeäks. Ja kumminkin sinä et rakastanut. Vaan minä rakastin.
VAINAJA
(A. E. Housmanin mukaan.)
»Sano, vieläkö orhini juoksee yhä kentällä kilpaillen ja heiluuko silojen hihnat, kuten ennen, välkkyen?»
Oh, kyllä orhisi juoksee ja silat kirkkaat on... Vaan sinut on kannettu alle vihreän nurmikon.
»Sano, jalkapallopeli yhä jatkuuko joukkueen, kun kaikki tietävät minun pois iäksi lähteneen?»
Oh, tietysti pallo lentää ja tietysti kamppaillaan ja tietysti maalivahti on tiukkana maalissaan.
»Miten voinee tyttöni armas, joka jäi mua suremaan? Hän vieläkö mahtaa kastaa yhä kyynelin patjojaan?»
Hän nukkuu aivan hyvin ja niin onnellinen on. Sun tyttös on onnellinen, ole aivan huoleton.
»Ja miten voi ystäväni? Hän on hyvissä voimissa kai? ja toki hän paremman vuoteen kuin minä, yöksi sai?»
Hyvin nukkuvat ystäväs kaikki, vaan minä parhaiten: on minulla vaimona leski. Oh, älä kysy, ken...
III
KAUNAS
1.
Sinä likainen juutalainen, sinä saastainen elukka. Joku ryssä istuu ja kiroaa Väinäjoen rannalla,
jalat roikkuen vanhaan lotjaan, jota verkkaan lastataan. Hyvä päivä katsoo surullisesti suviseen Liettuaan.
Pater Spielmanis ja minä — me kovasti hikoiltiin, kun ajoimme hitaassa pikajunassa Kaunasin kaupunkiin:
me junassa tutustuimme; me tulimme Puolasta päin; pater Spielmanis kutsui minut ja minä tietysti jäin —
me pohdimme probleemoita rannalla kulkien ja teemme välipäätöksen, että paha on ihminen...
ja sitten me janoisina lähdemme kapakkaan. Pater Spielmanis maistaa ja ryhtyy minulle kertomaan.
2.
(Hämärä metsä, pater Spielmaniksen tarina maailmansodasta.)
Metsässä, metsässä oli hyvin hämärää. Veljeni, sanoin minä, vielä, vielä jää.
Join hänen pullostansa, söin hänen rasiastaan, hymyilin ja nukuin metsään uudestaan.
Enkä tuntenut häntä, unessa älysin sen. Hän puhui outoa kieltä, hän oli vihollinen.
Heräsin valjuun aamuun, hyvin hämärään. Verinen pääni oli hänen sylissään.
Ah, minä nousin hiljaa kipein sydämin. Hän näkyi nukkuvan vielä. Sitten pakenin.
Ammuimme kivääreillämme sinne puitten taa. Metsässä, metsässä oli hyvin valoisaa.
TIVOLI
Yö. Kööpenhamina. Tuulee. Sataa. Ja Tivoli kylpee lyhdyissään. Vaan pitkin nauravaa liukurataa minä kauniin neidin ajavan nään.
Joku porvaristyttö kai. Tanskalainen. Hän nauttii. Hän nauraa. Hän kaunis on. Hyvin kaukana täältä on toinen nainen. Miks muistin hänet, minä onneton?
Nyt on loppu. Raketit. Punaista tulta. Tule. Mennään. Maailma unohtukoon. Jokin kahvila. Madeira. Kahvi. Mä sulta suupieleeni naurun siepannut oon.
Joku itkee sun takanas. Tjaener. Spriitä. Joku itkee sun takanas. Missä? Ken? Minä muistin jotakin. Jostakin. Siitä. Olen taas niin tavattoman murheellinen.
Hei Tjaener. Maksamme. Mennään. Ulos. Käsikoukussa. Miksei. Sinä kaunis oot. Yö. Kööpenhamina. Tuulee. Tulos: tämä kaupunki, maailma hukkukoot.
FÜRSTENHOF
Ylen juhlallisesti kumarsi, kumarsi hän. Herra, saanko tuoda olutta enemmän.
Kiitos, sanoin ja katsoin hänen kasvojaan, samalla toivottavasti laskuni maksaa saan.
Taas hän kumarsi. Häntä tuijottamaan jäin. Aivan selvästi Kuoleman kyyppärinä näin.
Poltin huolettomasti loppuun sikaarin. Nousin ja lähteissäni häntä hyvästelin.
Tunsin kadulla vielä jäätävän henkäyksen. Potzdamer Platzilla tunsin vielä, vielä sen.
Luin reklaameita silmin vapisevin: Iosty, Wintergarten punaisin kirjaimin...
WINTERGARTEN
Hei, Ganymedes, Zeus on kuollut, vaan sä kotkinesi elät ikuisesti. (Hätäinen syrjäkatse ohjelmaan: The Bermos, Catalani, Schöne Betsy.)
... Vai onko, sanoo Thompson itsekseen, Englannin politiikka aivan turhaa... Se Sovjetiin ei näytä tehonneen, ne siellä niinkuin puolihullut murhaa...
... En tainnut mainitakaan, että tää on Tanskanmaasta mulle juuri tullut. Ääneensä sanoo tämän Mustapää. Ne Tanskan lyyrikot on puolihullut...
... No, Bonnelykke... Junalyriikkaa... Ja illan valtaa sellon hautasoitto: Maa on niin musta, musta, musta maa ja taivas on niin etäinen ja loitto.
Se ihmisien osaks annettiin: yks päivä elää, kuolla huomenna jo. ... Oi. Yö jo tuli Wintergarteniin, jo katos viimeinenkin päivänkajo.
Oi Ganymedes. Thompson, Mustapää, kaks sälliä sun tykönäsi löytään. (He lähtee kohta. Silloin tähän jää kaks tyhjää olutseideliä pöytään.)
IV
TRIPOLIS
1. Miss Annabel
Hei, kaksi nuorta: sälliä, Thompson ja Mustapää purjehtien saapuivat Tripoliin kaupunkiin. Vaan Tripolikseen saapuu ken, se on oma Tripoliin: hän täällä viihtyy vain isänmaansa unhoittain. _Hei, indigonvärinen taivas yllä palmujen, hullut, hullut tanssit neekerinaisien. Nauraa kultainen hiekka, soittaa haikea, haikea pilliniekka Tripoliissa._
Hei, kaksi nuorta sälliä, Thompson ja Mustapää, läksi kerran Tripoliissa katuja kulkemaan. He näkivät arabialaiset, jotka lakanat viittoinaan lensivät yli maan jaloilla ratsuillaan. _Hei, indigonvärinen taivas yllä palmujen, hullut, hullut tanssit neekerinaisien. Nauraa kultainen hiekka, soittaa haikea, haikea pilliniekka Tripoliissa._
Hei, kaksi nuorta sälliä, Thompson ja Mustapää, istui katukahvilassa mokkaa nauttien. He näkivät kahylineidet, joitten pitkien ripsien takana juoksivat kuin pienet valkeat. _Hei, indigonvärinen taivas yllä palmujen, hullut, hullut tanssit neekerinaisien. Nauraa kultainen hiekka, soittaa haikea, haikea pilliniekka Tripoliissa._
Hei, kaksi nuorta sälliä, Thompson ja Mustapää, sytytti vesipiippunsa ja vaipui uneksimaan. He havahti: kalpea dervishi löi suurta rumpuaan ja katos lyödessään taas kadun hämärään. _Hei, indigonvärinen taivas yllä palmujen, hullut, hullut tanssit neekerinaisien. Nauraa kultainen hiekka, soittaa haikea, haikea pilliniekka Tripoliissa._
Hei, kaksi nuorta sälliä, Thompson ja Mustapää, juutalaisten kadulla näki mattoja kutovan. Ja pienen muulin he näkivät ja kameelin ruskean: vaan selässä kameelin, ah, miss Annabelin. _Hei, indigonvärinen taivas yllä palmujen, hullut, hullut tanssit neekerinaisien. Nauraa kultainen hiekka, soittaa haikea, haikea pilliniekka Tripoliissa._
Hei, kaksi nuorta sälliä, Thompson ja Mustapää, nousi katukahvilasta palaten hotelliin. Ja Thompson kaipasi ihmeellisesti takaisin Englantiin kun siellä verraton kaupunki Lontoo on. _Hei, indigonvärinen taivas yllä palmujen, hullut, hullut tanssit neekerinaisien. Nauraa kultainen hiekka, soittaa haikea, haikea pilliniekka Tripoliissa._
2. Fatiman kuolo.
Me istuimme kabylimajassa ja poltimme tupakkaa, ja mieleemme muistui vienosti kaukainen isänmaa ja tyttö ja työt ja kaikki, vaan emme me tunnustaneet sitä toisillemme, vaan rauhassa me poltimme tupakkaa. Ja oli kuin varjot puista olis maahan varisseet. Kuu istui päämme päällä. Me poltimme tupakkaa, ja mieleemme muistui vienosti kaukainen isänmaa.
Me kuulimme, miten pakenivat äänet eläimien. Ja me kuulimme, miten äkkiä Tripolis oli hiljainen. Ja silloin me lauloimme hiukan ja poltimme tupakkaa, ja mieleemme muistui vienosti kaukainen isänmaa.
Ja vyöryi öinen lintu kuun yli, kadoten. Me kuulimme sen äänen, ja se oli ihmeellinen. Me värisimme hiukan, me, Thompson ja Mustapää: se oli vaakalintu, jota ihmissilmä ei nää. Ja Thompson raapaisi tulta ja sytytti piippumme taas ja kenttäpullosta kummallekin iltaryypyn kaas. Ja sitten me uneksimme ja poltimme tupakkaa ja mieleemme muistui vienosti kaukainen isänmaa.
Vaan keskellä yötä kuulimme, kun joku valitti niin kuin suuressa tuskassa valitetaan. Ja sitten huudettiin hyvin monella kurkulla kamalasti. Se oli huuto, se, se karmi luita ja kävi todella lujasti hermoille. Ja Bimbo, neekeripoika, tuli kotiin ja tiedon toi: vain Fatiman, kauniin kabylitytön, kuoinhuuto soi. Me paljastimme päämme. Ja Thompson ääneti kaas hänen muistollensa kenttäpullosta pienen ryypyn taas.
Koko yön me istuimme kabylimajassa. Kylä heräs jo ja nousi mustasta palmupensaasta punainen aurinko. Me kuulimme härkien mölyn ja kukkojen kieunnan ja mustien kerjuripoikien me näimme tulevan. Vaan kun me astuimme satulaan ja aloimme ratsastaa, niin mieleemme muistui vienosti kaukainen isänmaa.
LASISESTA SILMÄSTÄ
Hän oli ylen ruma. Hän katsoi mua toisella silmällään. Hänen toisen silmänsä kohdalla — se rumensi koko pään — oli hirveä sininen kupla vain, ja sen minä nytkin nään kun kirjoitan hänen haudalleen, joka näyttää muilta unohtuneen _vain hiekkaan: Birgitta_.
Vaan hän oli hyvä. Hän paimensi mua hellällä kädellään. Hän leikki aina ja lohdutti mua kun rupesin itkemään. Hän juoksi kerran illalla Pyhäjärveen hämärään. Hänen vettävaluvan kätensä nytkin niin selvästi nään kun kirjoitan hänen haudalleen, joka näyttää muilta unohtuneen _vain hiekkaan: Birgitta_.
He aamulla löysivät hukkuneen. Aurinko kultainen ilomielisnä leikki sillalla. Ja minä näin sen. (Joku kertoi minulle myöhemmin, kun olin jo aikuinen, hänen rakastuneen renkiimme, joka torjui hymyillen...) Mua kukaan ei tullut lohduttamaan, minä muistan vielä sen kun kirjoitan hänen haudalleen, joka näyttää muilta unohtuneen _vain hiekkaan: Birgitta, vain hiekkaan: Birgitta_.
YXI WALITETTAWA WIRSI, KOSKA IHMINEN HELENA ERIKIN TYTÄR HALIKON PITÄJÄSTÄ ULWOS KÄWI MURHAN TÄHDEN SINÄ 11. PÄIWÄNÄ MARRAS KUUSA. WUONNA 1778.
Ja kylmä, kostea selli hänelle annettiin, ja kylmä, kostea peite selliin kannettiin,
ja puiselle lavitsalle hän putosi istumaan ja puisella lavitsalla hän muisti uudestaan
koko eilisen päivän ja illan ja vielä iltayön, jolloin hän vaipui tekemään hirveän, hirveän työn.
»Oi rakas, pieni Jeesus, joka olet niin kultainen, oi rakas, pieni Jeesus, minä tunnustan sulle sen,
vaan noille tuomareille minä en sano sanaakaan, noille mustille tuomareille, jotka käy mua tutkimaan...
Oi, rakas pieni Jeesus, se oli niin kamala mies, joka pienen pienistä synneistäni liian paljon ties.
Minä rakastin toista miestä, minä häntä jumaloin, ah, pienet syntini häneltä kätkin, minkä voin.
Minä olen niin kaunis, Jeesus, kai näet, kun katsot vain, vaikka tässä mustassa sellissä ei ole valoa lain...
Ja se kuulutti kaduilla julki, se kamala, kamala mies minun pienistä synneistäni kaiken minkä ties.
Ah, eilen iltayöstä — niin vaikea kertoa on, sillä kurkussani on kyyneleitä ja olen niin lohduton:
Ah, eilen iltayöstä minä päätin tappaa sen. Hän oli niin rietas ja kamala, kamala ihminen...
Ja muuta ei ole, Jeesus. Minä tapoin hänet siis. Oi auta, ota kaunis pääni väkeviin kämmeniis.»
SUOMALAINEN RYIJY
Kysymyksessä oleva ryijy on nyt myyty juutalaiselle. Siihen oli kudottu kokonainen elämäntarina: tarina onnellisesta avioliitosta, joka päättyi miehen uljaaseen kuolemaan. Se sisälsi myös elämänfilosofian, joka on mutkaton ja luterilainen. Tarinan eli minun isoäitini ja hän omisti myöskin tuon elämänkatsomuksen.
Koko paikkakunta on keltainen. Joku kapea juova vain on vihreätä ja valkoista ja sinistä näillä main. Ja tuulimylly on kankaalla ja jauhaa ja pyörii ja soi. Ja poika seisoo sen vieressä ja nauraa minkä voi. Ja tyttö on miltei punainen, hän on aivan palavissaan. Ja poika on juuri kosinut ja tyttö on antanut jaa'n. MORAALI: Vaan taivaalla ovat symboolit. On ensiksi elämänpuu: joka siitä maistaa, hän elämästä ja onnesta huumautuu. Ja taivaalla on tuntilaseja — jonossa, rivittäin —: ajan hiekka tippuu laseista, käy nöyränä, kumarapäin luo hautas mustan, se määräsi on, se jokaisen määrä on. Ja Jumalan silmä on taivaalla: elämä on loputon. HISTORIA: Vaan keskellä ryijyä vuosiluku on vanha ja himmentynyt. Minun isoäitini rukouksia monia hymissyt on kutoessaan ja muistaessaan nuoren miehen sen, joka seilasi aavoja valtameriä tyyrissä Alicen. Minun isoäitini yksin jäi leskeksi ja puutteeseen kun Alice, uljas fregatti upposi lasteineen...
PUER NATUS IN BETLEHEM
Me istuimme kirkossa kaikin, etupenkissä, hytisten. Ja ikkunaholveissa tuikuttivat liekit kynttelien ja huurua tulvi ovesta, kun kansaa saapui. Ja soi papinkello tornissa levottomana. Urut jo huminoi kuin kaukainen syksyukkonen. Ja nyt jo veisattiin ja lukkarin basson kohina yhtyi vapiseviin ja valittaviin huiluihin vanhojen urkujen. Vaan kirkon yllä veisasivat parvet enkelien.
Me istuimme kirkossa kaikin, etupenkissä, hytisten. Tänä aamuna tunsimme elävän rovastin sanojen: ne juoksivat saarnatuolista, luo ihmisten tulivat. Me näimme miltei kalveten: ne olivat ihanat, ne olivat hunajan pisarat tai Saaronin liljat tai pyhä manna Siionin korvessa, jota kerran syödä sai koko Juudan kansa nälissään. Ne täyttivät taivaan ja maan ja ihmeellisen lohdutuksen toivat tullessaan.