Part 7

Tyttö katsoi hämillään alas, tietämättä oikein itsekkään mitä oli sanonut. Hänen vaan oli täytynyt sanoa.

Nuorukainen katseli häntä pitkään vaijeten, ikäänkuin olisi kuullut uutta ja odottamatonta, jota hänen piti miettiä.

»Minun pitäisi itse tietää, minkä vuoksi minä en voi pitää!» sanoi hän vihdoin.

»Kyllä minä sen tiedänkin», tyttö vastasi, »Sillä sinä et _tahdo_ pitää!» Niinkuin hieno, terävä oka olisi tunkeutunut nuorukaiseen, katkennut ja jäänyt pistämään. He katselivat toisiaan sanaa sanomatta, silmää räpäyttämättä.

»Ja jos minä tahtoisin», sanoi nuorukainen tarttuen kiivaasti hänen toiseen käteensä, »_uskaltaisinko_ minä tahtoa?» Veri pakeni tytön kasvoilta eikä hän saanut sanaakaan sanotuksi.

»Uskaltaisinko minä?» kysyi nuorukainen uudelleen.

»Eikö jokaisen täydy itse tietää, minkä verran hän uskaltaa?» sai hän vihdoin vaivoin vastatuksi.

»Oi Kyllikki, Kyllikki, jos sinä tietäisit!» huusi nuorukainen tuskissaan ja tempasi hänen molemmat kätensä.

Mutta sitte hän taas ikäänkuin jäykistyi.

»Ja jos minä sinuun ja itseeni nähden joskus uskaltaisinkin--mutta siinä on vielä joku kolmaskin!»

»Pelkäisitkö sinä häntä?» kysyi tyttö terävästi, katsoen häntä suoraan silmiin.

»En pelkäisi, mutta jos hän ajaisi minut pilkaten ulos?»

»Ja jos se pelko olisi esteenä», sanoi tyttö painokkaasti, »niin olisi parasta ettet menisikään. Sillä kumpaako sinä silloin enemmän rakastaisit, itseäsikö vai sitä, jota luulet rakastavasi?»

Nuorukainen tuskin kesti hänen katsettaan.

»Mutta jos minä pelkäisin _sinun_ tähtesi?» sanoi hän miltei lämpimästi.

»Sitä sinun ei tarvitse, sillä minä luotan ettet sinä tee mitään, ennenkun olet täysin varma itsestäsi. Ja jos sinä kerran siitä olet varma, ei sinun myöskään tarvitse minun tähteni mitään pelätä.»

Nuorukainen katseli häntä ihmetellen ja ihastellen.

»Kuinka kummallinen tyttö sinä Kyllikki olet!» huudahti hän. »Nyt vasta minä alan sinua ymmärtää. Sinä et ole ollut semmoinen kuin minä toivoin, mutta sinä olet enemmän kuin minä toivoin... Kyllä minä tiedän mitä tämä on sinulle maksanut, enkä minä ole sitä koskaan unohtava.»

Mutta sitte hän tuli taasen alakuloiseksi ja tuskaiseksi.

»Niin, kyllä minä nyt _sinun_ tiedän», sanoi hän miltei valittaen. »Mutta kun en minä tiedä itseäni!»

»Kyllä sinä sen tiedon vielä joskus saat», sanoi tyttö hellästi.

»Kun olisi edes muutamia päiviä enemmän aikaa...»

Hän mietti hetkisen, syvät rypyt kulmien välissä.

»Me lähdemme huomenna iltapäivällä, ja jos minä sitä ennen sen tiedon saan, niin minä koetan käydä ennen lähtöäni teillä. Mutta minä käyn aivan viime hetkenä, sillä jos minun käy siellä niinkuin minä pelkään, niin minä en voi viipyä täällä enää hetkeäkään kauvemmin.»

Tyttö nyökäytti päätään. He nousivat.

»Kyllikki!» sanoi nuorukainen liikutettuna, pitäen häntä molemmista käsistä. »Voisi käydä niinkin, että tämä on viimeinen kerta, kun minä saan sinua kahdenkesken tavata. Älä minua tuomitse, että minä olen se kuin olen.»

»Et sinä voisi toisin ollakkaan», sanoi tyttö lämpimästi.

»Kyllä minä sinua ymmärrän.»

»Ja siitä minä olen aina sinua kiittävä. Ja ehkä ... kuka tietää»--hänen äänensä katkesi--»hyvästi, Kyllikki!»

* * * * *

Oli sunnuntai-iltapäivä. Tukkilaiset tekivät lähtöä.

Kylän nuoriso, jopa joukko vanhempiakin ihmisiä oli keräytynyt Kohisevan alla olevan lahden rannatse kulkevalle maantielle lähtijöitä katsomaan.

Lahti oli jo tukeista puhdas, miltei tyhjä häntäpuomi liukui miesten vetämänä nopeasti suvantoa alaspäin. Jotkut kulkivat edellä, työnnellen ruohikkoon tarttuneita tukkeja virranvuolteeseen, toiset kävelivät jouten rantatörmillä, leikillisiä jäähyväisiä huudellen.

Lahden rannassa, katselijain kohdalla, oli yksinäinen tukki, pää matalalle vedettynä. Tukin kohdalla rannalla oli keksi.

»Se on Koskenlaskijan», selitti joku. »Kuuluu vielä olevan jossakin asioillaan.»

Joukossa erään sydän levottomasti sykähti.

»No sitte saamme nähdä sen vielä kerran pölkyllä--häntä varten kai se tuo on jätetty?»

»Tietysti. Mitäs se kävellä viitsii, jolla on sellaiset hevoset!--Tuolta hän jo tuleekin!»

Nuorukainen tuli kuin rajutuuli rinnetietä alas.

Eräs joukossa kalpeni. Hän näki askeleista miten asia oli päättynyt. Mitä tavatonta siellä onkaan tapahtunut, kun hän noin kuohuksissaan tulee?

Nuorukainen läheni. Hänen kasvonsa olivat kuin palttina, huulet yhteenpuristetut ja silmistä näkyi silloin tällöin säkenöivä välähdys, vaikka hän katsoikin koko ajan suoraan suvannolle.

Hän astui joukon ohi hattuaan kohottaen, mutta puoleen katsomatta.

»Mitä on tapahtunut?» kysyivät ihmisten silmät, mutta ääneen ei kukaan sanonut mitään.

Kalpea tyttö pelkäsi kaatuvansa ja tarttui rantatien johteeseen.

Nuorukainen tempasi keksinsä, työnsi tukin väljälle ja hyppäsi selkään. Sitte hän veti muutamia voimakkaita vetäsyjä ja kääntyi ympäri, katsoen tiellä seisovaan joukkoon. Etsi ja tapasi kalpeat kasvot.

»Hyvästi!» sanoi hän hattuaan heilauttaen.

»Hyvästi, hyvästi! Tule toistekin, sinä Koskenlaskija!»

Hatut heiluivat, jotkut tytöt liehuttivat liinojaan.

Nuorukainen seisoi yhä rantaanpäin kääntyneenä ja meloi hiljalleen takaperin lahdelle.

Rannalla seisojain olisi tehnyt mieli huutaa hänelle ystävällisiä jäähyväissanoja, mutta kukaan ei saanut sanaakaan suustaan, vaan ainoastaan katsoi kalpeisiin kasvoihin.

Ne olivat kuin lumi, kun hän ne kohotti ja katsoi suoraan joukkoon, lakaten melomasta.

»Ne rahat, jotka vaskesta valetaan, ne annetaan vaivaisille. Tytölleni olisin kelvannut, vaan en kelvannut vanhemmille!»

Se tuli värähdellen kuin vihlova valitus, saaden kuulijat miltei säpsähtämään.

»Mikäs sen nyt on--ei se ole ikänä tuollalailla laulanut?» »Ole vaiti ja kuuntele!»

Nuorukainen katseli hetkisen veteen, meloen hiljalleen takaperin, ja jatkoi sitte toisella sävelellä:

»Kosken rannalla kotini seisoo, ja vaahto se seinään lyöpi. Maailman koskissa jalkani kastuu, sen tyrskyt ne kasvoille lyöpi.»

Kuulijat katsoivat hämmästyneinä toistensa silmiin: se laulaa itsestään!

»Eikä se ollut kevätpäivä, kun minä tänne synnyin; vaan se oli synkeä syksypäivä, kun minä kulkija synnyin.»

»Äitini itki ja kukkia katsoi, kun mua kuopusta kantoi; tulipunakukkaa äitini katsoi, kun mulle rintaa antoi.»

Nuorukainen oli nyt keskellä lahtea ja meloi taasen hiljalleen, kalpeat kasvot yhä veteen tähtäsivät. Rannalla ei kukaan hievahtanutkaan, jokainen vain odotti.

»Se kukka mun tielläni punotti, se oli niin kaunis ja suuri; sen riemuin rintaani painalsin, vaan siin' oli murheen juuri.»

»Sen kukan tähden kotoa läksin, ja isä se polki jalkaa; ja äiti itki ikkunan luona: nyt sinun surusi alkaa!»

Joku tyttö pyyhkäsi silmänurkkaansa. Kaikki olivat liikutettuja.

»Se on se tulipunakukka, tulipuna-, tulipunakukka! Sinä sen kukan kyllä tunnet, sinä tyttö, tyttö-rukka!»

Hän heilautti nopeasti hattuaan ja kääntyi joellepäin, alkaen ripeästi soutaa.

Hatut heiluivat ja liinat liehuivat. Ne liehuivat kauvan ja innostuneesti, mutta nuorukainen ei enää katsonut taakseen, vaan souti niin että vesi kohisi pölkyn nenässä.

12. VEDENNEITO JA AHTI

Virta vieri hiljalleen--virta vieri, kaisla huojui.

Virran toisella rannalla asui vihreä havumetsä, toisen olivat niityt ja pellot itselleen vallanneet. Viimemainittujen keskitse, muutamia kymmeniä syliä rannasta, kulki maantie.

Maantietä astui nuori tyttö--levotonna, epäröiden, tuon tuostakin joelle katsoen.

Tyttö pysähtyi. Joella kajasti tukkilaisten puomi, toisella rannalla valkoisia keksiä. Ja vielä joku--mies, joka loikoi metsänrannassa pää käsivarren varassa.

Tyttö katseli. Mies ei hievahtanut.

Tyttö yhä epäröi, astui askeleen, toisen jo takaisin. Astui vihdoin päättävästi maantieltä niitylle ja hävisi puronojanteeseen, joka kulki sillä kohti suoraan rantaan.

Jälleennäkemisen ilo kamppaili loukatun ylpeyden ja katkeruuden kanssa nuorukaisen rinnassa. Hän olisi tahtonut juosta veden yli, rientää vastaan ja sulkea tytön syliinsä--mitään ajattelematta, mistään välittämättä. Mutta välillä oli jotakin, kylmää ja kirkasta kuin se vesi, joka heidät erotti.

Tyttö saapui rannalle, pysähtyi ja katseli veden yli--hievahtamatta, sanaa sanomatta.

Nuorukainen ei voinut enää itseään pidättää, vaan ponnahti ylös.

»Sinä tulit!» sanoi hän miltei lämpimästi, astuen rantaan.

»Tulin--en minä voinut olla tulematta», vastasi tyttö niin hiljaa, että se tuskin kuului toiselle rannalle.

»Enkä minä sinua ajattelematta...»

Joki katsoi kumpaistakin silmiin: »Kunpa minä nyt olisin jäässä!»

»Etkö sinä voisi mitenkään tulla tänne--hetkiseksi vain?» kysyi tyttö empien.

»Sitä minäkin juuri ajattelin. Mutta me emme voi siellä olla, sillä miehet tulevat heti illalliselta.»

Hän mietti hetkisen.

»Etkö sinä tahtoisi tulla tänne, jos minä noutaisin--täällä on metsä? Uskaltaisitko tulla kopukalla?»

»Kyllä minä uskallan.»

Nuorukainen otti keksinsä ja irrotti puomista »kopukan»--kaksi kuusennäreillä soutulautaksi yhteenliitettyä tukkia--ja souti ripeästi toiselle rannalle.

»Niinkuin hyvä, kauvan odotettu sisar!» ajatteli nuorukainen, ojentaen tytölle molemmat kätensä ja taluttaen hänet kopukalle. Tyttö tarttui lujasti hänen käsiinsä ja katsoi syvälle silmiin, mutta ei puhunut mitään.

»Nyt sinun täytyy istua tuolle poikkitelalle--et sinä voi seisoa, sillä tämä keikkuu soutaessa.»

Tyttö istui, nuorukainen sousi.

»En minä olisi uskonut, että sinä sellainen ystävä olit!» sanoi nuorukainen, kun he astuivat rannalle.

»Ystävä!» virkkoi tyttö luoden hellän, kiitollisen katseen--että nuorukainen löysi niin oikean nimen sille, joka oli hänet tänne tuonut ja jonka tähden hän oli niin paljo epäilystä ja tuskaa kärsinyt.

* * * * *

Aurinko oli jo mailleen menossa. Kaksi ihmistä saapui hiljaisesti puhellen rantaan.

Siellä he vasta ikäänkuin havahtuivat ja katsahtivat toisiinsa hämmästyneinä. Joki oli tyhjä, ranta tyhjä--takaisinpaluuta ei kumpainenkaan ollut ajatellut.

»Mitä nyt?» kysyivät kummankin silmät.

»Etkä sinä voi palata tämänpuoleistakaan rantaa--sen minä kyllä ymmärrän», sanoi vihdoin nuorukainen.

»En, en minä voi kulkea koko Vähän-Kohisevan läpi ja sillan poikki--ja minun pitäisi viedä mennessäni vasikatkin kotiin.»

»Eikä täällä ole missään venettäkään?»

Metsä katsoi neuvotonna, päivännoudot toisella rannalla painautuivat miettimään.

»Minä niin mielelläni teitä auttaisin!» virkkoi joki.

Nuorukaisen silmissä leimahti rohkea välähdys.

»Osaatko uida?» huudahti hän tyttöön kääntyen.

»Uida--?» vastasi tyttö hämmästyneenä. Mutta sitte hänen silmänsä avartuivat ja kirkastuivat:

»Kyllä, kyllä minä osaan!»

»Ja _uskallatko_ uida--minun kanssani, jos minä kuletan vaatteesi yli?» kysyi taasen nuorukainen.

Tyttö värisi ehdotuksen rohkeudesta ja sen salaperäisestä hurmaavaisuudesta.

»Kyllä minä uskallan--sinun kanssasi!» huudahti hän ja he katsoivat toisiaan pitkään.

»Riisuudu sinä tähän!» puheli nuorukainen. »Ja kääri kaikki vaatteesi puseroosi ja vedä sitte hihat solmuun. Minä riisuudun tuolla alempana. Kyllä se hyvin käy!».

Hän riensi nopein askelin alaspäin.

Mutta tyttö karahti punaiseksi ja katseli hämillään, niinkuin olisi luvannut semmoista, jota ei voinutkaan täyttää.

Hän katsahti vihdoin neuvotonna nuorukaiseen. Tämä istui rannalla, poispäin kääntyneenä, ja riisuutui nopeasti.

»Kuinka minä olen lapsellinen!» huudahti tyttö ajatuksissaan ja astui nopeasti rantaan, painautui alas ja alkoi kiireisesti riisuutua.

Vesi solahti--nuorukainen miltei hävisi rantakorteikkoon. Otti saappaansa ja asetti ne, varret kaksinkerroin käännettyinä, niskaansa, kiinnittäen ne toisella saapasremmillä kaulan ympäri. Asetti sitte vaatemyttynsä saappaiden päälle ja kiinnitti sen toisella remmillä leuvan alle.

»Minä olen jo valmis!» huudahti hän olkapäänsä yli, katsellen alaspäin joelle.

Tyttö kietoi kiireisesti vaatteensa puseroon. Valkea ruumis värisi kainoutta ja maltitonta uhkarohkeuden riemua. Vesi solahti, valkea varsi katosi aaltoon, ui ylöspäin ja kätkeysi korteikkoon.

Nuorukainen lähti ylöspäin melomaan, vieno hymy kasvoillaan ja silmät koko ajan rannalla olevaan vaatemyttyyn kiinnitettyinä. Hän tarttui siihen toisella kädellään, sitoi vyöremminsä sen ympärille ja kiinnitti sen omien vaatteittensa päälle leuvan alitse.

Se olikin koko kuorma, kohoten korkealle pään yli.

»Kyllä ne hyvin säilyvät», nuorukainen vakuutti, »kun vaan en hätäile.»

Hän läksi uimaan toista rantaa kohti hitain, voimakkain vedoin.

Tyttö lepäsi liikahtamatta rantakorteikossa, katsellen nuorukaisen uintia.

»Kuinka kummallinen, voimakas ja rohkea hän on!» ajatteli tyttö. »Joki ei estä, vesi ei erota, kaikki taipuu häntä tottelemaan. Sellaisen kanssa ei pelkää mitään!»

»Siellä on _hänen_ vaatteensa!» ajatteli nuorukainen. »Ja minä niitä kuletan. Ja siellä on meidän ystävyytemme, joka alkoi uhmaten, jonka tähden on kuolemaa halveksittu ja rannalla hätäilty, tuskaa ja kärsimystä tunnettu--mielelläin sitä kulettaa!»

Nuorukainen saapui rantaan, irrotti tytön vaatemytyn ja heitti sen varovasti rannalle. Ui sitte alemmaksi ja heitti sinne omat pukineensa.

»Sielläkö sinä vielä olet?» huudahti hän toisen rannan ruoikkoon --huudahti, vaikka oli koko ajan toivonut että niin olisi.

»Niin», vastasi tyttö. »Minä en muistanutkaan lähteä--minusta oli niin hauskaa katsella kun sinä uit.»

»Tulisinkohan minä sinua vastaan--jos se tuntuisi turvallisemmalta...?»

»Kyllä se tuntuisi», tyttö vastasi.

Häntä ei enää yhtään kainostuttanut, vaikka nuorukainen katsoi aivan suoraan. Hän tunsi sitä salaista riemua, mitä ihminen tuntee astuessaan arkimaailman rajojen yli sadun ja seikkailun maailmaan, jossa kaikki on luvallista ja pyhää ja jossa se tunne, että heitä on kaksi omia salatuita teitään kulkemassa, on kuin puhdistava ja yhteensulattava tuli.

Nuorukainen ui nopeasti tyttöä kohti.

»Niinkuin Vedenneito ruoikossa!» huudahti hän ihastuneena, keskeyttäen uintinsa.

»Ja Ahti aalloissa!» vastasi tyttö riemusta säteilevin silmin, heittäytyen uimaan.

»Hyvinpä sinä Vedenneito uitkin!» sanoi nuorukainen. He lähtivät rinnakkain toista rantaa kohti.

Vesi solahteli hiljalleen, tytön valkeat hartiat välähtivät tuon tuostakin laineista ja pitkä letti viisti kaarrellen veden pintaa, joka paistoi kuin keltainen kulta ilta-auringon valossa.

»Kuinka kaunista!» huudahti nuorukainen, katsoen tyttöä silmiin. »En minä ole ikänäni mitään näin kaunista nähnyt!»

»En minäkään», vastasi tyttö liikutettuna.

»Emmekä mekään!» hymyilivät puut rannalla.

»Emmekä me!» nyökäyttivät päivännoudot vastakkaisen rannan törmältä.

»Niinkuin uisimme unhotuksen virrassa», jatkoi nuorukainen. »Jossa kaikki entinen katoo, kaikki huono ja katkera huuhtoutuu pois ja me muutumme kappaleiksi sitä samaa luojan luontoa, joka ympärillämme iloitsee.»

»Niin minäkin sen tunnen», tyttö vastasi yhä enemmän liikutettuna.

He saapuivat hiljalleen rantaan.

»Kuinka kapea se olikin!» virkkoi nuorukainen ja erkani kaihoisin mielin omia vaatteitaan etsimään.

Hän pukeutui kiireisesti ja riensi tytön luo.

»Saanko minä puristaa veden sinun letistäsi?» kysyi hän hellästi.

Tyttö vastasi silmillään.--Vesi vieri hopeapisaroina nuorukaisen sormien lomitse.

»Ja nytkö meidän täytyy erota?» sanoi Olavi liikutuksesta vavisten... »Minä tulen sinua saattamaan tielle saakka.»

Hän loi vielä kerran joelle kaihoisan katseen, ikäänkuin sen ainiaaksi mieleensä painaakseen.

He astuivat sanaa sanomatta ojannetta ylös maantien varteen ja seisahtuivat siihen.

»Voi Jumala», huudahti nuorukainen tarttuen hänen molempiin käsiinsä, »kuinka vaikea minun on sinusta erota!»

»Ja minun vielä vaikeampi», sai tyttö vaivoin sanotuksi.

»Voinko minä ikänä saada sinua mielestäni, sinua ja tätä iltaa?»

Tytön silmät värähtivät, hän painoi kiireisesti päänsä alas.

»Kyllikki!» sanoi nuorukainen epätoivosta väräjävällä äänellä. »Älä kätke minulta silmiäsi!--Kyllikki...?» sanoi hän uudelleen, toivo ja epäilys katseessaan--irrotti hiljaa kätensä ja laski ne kuin kysyen hänen vyötäisilleen.

Tytön vartalo värähti--kädet kohoutuivat nuorukaisen olkapäille ja kietoutuivat hitaasti hänen kaulaansa.

Kuohuva ilonhurmaus valtasi nuorukaisen. Hän sulki tytön tulisesti syliinsä, kohottaen hänet kokonaan maasta--tyttö kietoi käsivartensa yhä lujempaan.

Nuorukainen katseli kuinka tytön silmäin ilme heltyi ja muuttui--häntä miltei pyörrytti ja hän päästi tytön alas.

»Saanko minä...?» kysyivät hänen silmänsä.

»Saat!» vastasivat tytön silmät--huulet yhtyivät------.

Kun hän ne vihdoin irrotti, olivat tytön kasvot niin muuttuneet, että ne olivat aivan kuin toiset--hennolle alahuulelle tirahti pienenpieni veripisara.

Nuorukainen oli pelästyksestä huudahtaa. Mutta sitte hänet valtasi selittämätön huumaus: tuo punainen oli syvimmän ja salaperäisimmän ystävyyden salaperäinen sinetti--hän joi kiihkeällä suutelolla veripisaran ja unohtui siihen suuteloon, toivoen että maailma olisi sinä hetkenä hukkunut.

Eikä hän voinut enää sanaakaan sanoa, eikä tietänyt pitikö hänen olla vai mennä. Kaikki musteni hänen silmissään, ja hän läksi kuin juopunut horjuen, uskaltamatta taakseen katsahtaa.

13. NUOTIOLLA NEITOKALLION LUONA

Penikulma vuolasta, miltei suoraan vierivää virtaa. Penikulma tasaista, metsäreunaista niittypalstaa sen molemmilla rannoilla.

Se on uljas ja mieltätenhoava näky--mieltätenhoava joka aika. Syksyllä syyssateitten hedelmöittämä virta kuin kuohuva runsaudensarvi, talvella kaupungistapalaajat kilpa-ajosilla sen jäätyneellä pinnalla, keväällä niityille levittäinnyt kymi tempaa maamiehen mietteet faaraoiden maahan, ja kesällä heinäväki sirkkain laulaessa ja heinän tuoksuessa uneksii paratiisista, jossa ihmisen yhä vieläkin on suotu viettää muutamia päiviä vuodessa.

Penikulma virtaa, penikulma niittyä--vain eräässä kohti kaksi niityn vartijaa.

Toinen seisoo aivan virran rannalla, jalat vilpoisessa vedessä, ja katselee eteenpäin kurottuneena haaveillen vastakkaisella rannalla olevaa naapuriaan.--Neitokallioksi sitä haaveilijaa sanotaan.

Se toinen on kylmempi ja ylpeämpi. On väistynyt hiukan rannasta, pitää päätään karskisti pystyssä ja silmäilee pitkien jouhimäntyjen latvain kautta koko lakeutta.--Sitä Välimäeksi mainitaan.

Välimäen rinteessä lekotti punerva nuotio. Nuotion ympärillä viettivät tukkilaiset sydänyön hetkeä--kuka käsivarren varassa loikoen, kellä eväsreppu päänsä alla, ken naapuriinsa nojaten. Kymmeniä sinisiä savupilviä nousi piippunysistä ilmaan.

Punainen nuotio lekotti ja väliin korkeaksi lieskaksi leimahti, punaten mäenrinteessä seisovien mäntyjen kyljet ja leikkien salaperäisenä loimona virran tummalla pinnalla. Miehet äänettä piippujaan imivät.

»Katsokaapas, pojat, tuonne kallionlaelle!» huudahti vihdoin joku joukosta. »Aivan kuin se neiti nytkin siellä istuisi ja katselisi virtaa.»;

Useita päitä kohoutui yhtaikaa.

»Mutta eikös siellä istukkin joku...?»

»Katajapensas se vaan on, joka siellä nyt istuu. Mutta juuri niillä paikoin se kuuluu se neitikin istuneen.»

»Niin, se on semmoinen tarina...?» kysyy joku 'härkämies', joka kulkee vasta ensi kertaansa Nuolijoen varsia.

»Vai tarina--? Oletkos sinä ainoa muukalainen Jerusalemissa?» huudahtaa eräs vanhanpuoleinen mies. »Kyllä se tämä Antti tietää, ettei se mikään tarina ole. Eikä siitä maailman aikoja olekkaan, kun se tapahtui.»

»Täsmälleen neljätoista vuotta», sanoo Antti ja kopauttaa tuhkan piipustaan. »Kyllä minä sen muistan niinkuin eilisen päivän. Jaa-a, kaikkea sitä pitää maailmassa nähdäkkin!»

»Oikeinkos te sen itse näitte?»

»Kyllähän minä sen näin ja näinkin niin, etten ole vieläkään saanut niitä kasvoja silmistäni--enkä taida saadakkaan. Tuossa kalliolla minä sen ensi kertaa näin ... ja silloin sen vieressä istui nuori herra.»

Osa miehiä oli noussut istumaan ja lataili uudelleen piippujaan.

»Olikos se sen sulhanen?»

»Sulhanenhan se oli, taikka ainakin sen nimellinen--vaikka en minä sitä silloin tiennyt. Minä vaan lykiskelin tällä rannalla tukkeja ja näin kun ne siinä istuivat rinnakkain. Minäkin istahdin ja panin tupakaksi, ja ajattelin itsekseni että kaiken näköistä, vettä kuin vettä, mitäs se katselemisesta paranee! Vaan jotainhan niidenkin pitää kötistä, mitenkäs ne muuten saisivat aikansa kulumaan.»

»Entäs sitte? Entäs sitte?»

»Mitäs sitte, ne tietysti istuivat aikansa ja menivät. Mutta kun minä sitte seuraavana päivänä lykiskelen tällä samalla kohdalla, niin se neiti taasen istuu tuolla samalla paikalla--mutta herraa ei enää olekkaan...»

Olavi, joka oli siihen saakka maannut kädet pään alla ja katsellut pilviin, kohoaa äkkiä lyngälleen ja katsoo jännittyneesti kertojaan.

»Aika lippari tytökseen, ajattelen minä ja panen taasen tupakaksi. Annas kun viipsii yksinään viisi virstaa kaupungista tänne--olisihan niitä ollut kallioita lähempänäkin! No no, ajattelen minä, mitäs se sinuun kuuluu. Ja sitte se tuli joka päivä--juuri siinä puolenpäivän rinnassa, ja istui ihan samalla paikalla.»

»Mitäs se oikein teki?»

»Ei se mitään tehnyt, istui vaan ja katseli.»

»Taisi Anttia omakseen katsella!» joku nuorukainen ilvahtaa. »Tehän olitte siihen aikaan vielä nuorimies?»

»Paneppas, poika, kuolaimet suuhusi--ei tämä ole mikään pilajuttu!»

Miehet katsahtavat hyväksyen toistensa silmiin. Männyt mäellä ikäänkuin huokasevat vienon tuulenleyhkän väräyttäminä ja kahden rinnakkain kasvavan petäjän yhteenhankautumisen vieno valitus juoksee kuin orava runkoa myöten alas maahan--piiput ailahtavat miesten hampaissa.

»Niin, siinä se istuu, ei puhu eikä laula--mitä lie ajatellut, sen yksin Jumala tietää. Minä sitte eräänä päivänä menen joen yli ja ajattelen lähteä Metsämantilasta voita ostamaan. Tuosta juuri menen ja oikasen tuon kallion vieritse Mantilaa kohti.--Se siellä kallion takana tulee minua vastaan, ja on puettuna ihan mustiin.

»No...?»

»No sitä minäkin ensin hämmästyn--kasvoillakin on musta harso. Mutta voi ihme kuinka kaunis se on, niinkuin herran enkeli ikään! Minä nostan lakkia, ja silloin se nostaa kerran silmänsä ja nyökäyttää päätään. Ja se tekee minuun niin kummallisen vaikutuksen, että minä käännyn ympäri ja jään katselemaan hänen jälkeensä.

»Olikos se nuori?»

»Nuori, nuori--liekkö ollut vielä kahtakymmentä. Ja minä katselen ja katselen, kunnes se katoo puiden sekaan. No nyt minä ymmärrän! ajattelen minä. Siltä on isä kuollut, taikka äiti, siksi se noin mustissa käy ja kulkee täällä suruaan haihduttamassa.--Minä Mantilaa kohti oikasemaan.

»Mutta kun pääsen kallion ohi, niin toinen tukkimies tuolla alempana tältä rannalta kirkasee että 'nyt se vältti!'

Niinkuin kivellä olisi minua rintaan jysäyttänyt.

'Mikä tuli?' huudan minä ja juoksen rantaan.

'Se viskautui kalliolta!' huutaa kumppanini ja juoksee kuin hullu rannalla.

Me juostaan molemmat, mutta mitään ei näy. Ja odotetaan, mutta ei nouse pinnalle. Minä kylään, toverini kaupunkiin.

Pian se saadaankin ylös, jo ensi naarauksella--oli painunut kuin kivi pohjaan ihan siihen paikkaansa. Henki vaan ei enää palaja, ei millään kurilla. Mutta kaunis se oli vielä kuolleenakin, voi voi kuinka kaunis! Meidän täytyi virvotellessa sitä vähän riisuakkin, ja niin oli iho kuin valkoinen silkki, niin että ihan synniltä tuntui edes koskettaa tällaisilla jätkänkourilla.»

Kukaan ei virka hetkiseen mitään.

»Sen surun tähdenkös se itsensä lopetti?» joku vihdoin kysyy.

»Surunpa tähden niinkin--vaan se oli se rakkaus, se rakkaus!»

»Niinkö--? Olikos sen hullusti käynyt?»

»Ei, ei mitään semmoista. Se vaan oli niin kiintynyt poikaan--siihen herraan, jonka kanssa silloin istui--ja poika jätti.»

Miehet istuivat vaiti. Olavin rinta jyskytti niin, että hän pelkäsi syrjäistenkin kuulevan. Silmät räpähtivät tuon tuostakin ja hän tuijotti huulet lujasti yhteenpuristettuina ja syvä ryppy kulmien välissä tuleen.

»Se on sitä herrasväen rakkautta!» hymähti joku.

»Ja tyttöväen erittäinkin», jatkoi toinen teeskennellyn hilpeästi, ikäänkuin yhteistä alakuloisuutta karkottaakseen. »Se on niiden sydän niinkuin niiden taskukellotkin: puistat pikkusen, niin rattaat sekasin!»