Part 6

»Sanoisin vaan», jatkoi nuorukainen niin hiljaisen hillityllä äänellä, että se kuului miltei kuiskaukselta, »että jos te, neiti, joskus huomaisitte antaneenne ruusuillenne liian suurta arvoa, niin taittakaa se pyydetty kukka ja pankaa rintaanne. Ei sen tarvitse teitä nöyryyttää, se on vain merkki että voitte pitää kulkijaakin ihmisenä.»

»Sen verran arvoa niille aina annetaan», tyttö vastasi ja katsoi nuorukaista suoraan silmiin, »että sen, joka uskaltaa niitä itselleen toivoa, sen täytyy uskaltaa muutakin kuin kukkia pyytää--sillä sellaista uskaltaa kuka kulkija tahansa.»

He katselivat silmää räpäyttämättä hetkisen toisiinsa.

»Pannaan mieleen!» virkkoi nuorukainen merkitsevällä äänellä. »Hyvästi!»

»Hyvästi!» kuului puutarhasta.

Tyttö katseli kauvan hänen jälkeensä.

»Eikä se aivan tavallinen olekkaan, siinä ne kyllä totta puhuivat», puheli hän kumartuessaan keskeytynyttä työtään jatkamaan.

* * * * *

Sunnuntain iltapäivällä kihisi Kohisevan sillalla kirjavanaan uteliasta väkeä. Kaikki eivät edes sillalle mahtuneet, vaan rantatörmilläkin liikehti sankkoja parvia.

Huhutar oli kertonut kummia viestejä--siitä se väenpaljous.

»Ensi sunnuntaina kello neljän aikaan iltapäivällä», oli huhutar torveensa toitahuttanut, »tapahtuu Kohisevalla koskenlaskukilpailu!»

»Mitä?» huudahtivat ihmiset pyörein silmin, sillä Kohisevasta ei ollut vielä kukaan pölkyllä laskenut. Oli tosin kerran, kymmenkunta vuotta takaperin, ollut mies nuori ja ylpeä--joku joensuun-puoleinen--joka tahtoi uhmata ja laski vähemmän ryöpeästä alakoskesta. Laski, ja ruumiina lahden rannalle nostettiin--synkkä näky, joka sen kesän auringon ihmisten silmissä himmeämmäksi muutti.

»Mutta nyt se lasketaan!» vakuutti Huhutar ylimielisesti hymyillen. »On tällä kertaa kummassakin joukossa tavallista kummemmat laskumiehet. Syntyi kiista päälliköiden kesken, eikä siitä muuten selvitty kuin että veto lyötiin--korppukahvit koko tukkilaisjoukolle, sen päällikön maksettavaksi, jonka mies hävii.»

Koko Kohiseva oli liikkeellä, jopa joukkoja naapurikylistäkin--niin kummana pidettiin Kohisevan laskemista.

Sillalla liikutaan, puhellaan, kiistellään.

»Mikä ne nyt riivasi semmoista vetoa lyömään?»

»Juovuksissa kuuluvat olleen», joku selittää.

»Sen saattoi arvata, ei se ole selvän eikä viisaan tekoja!»

»Entäs laskijat, niistähän tässä kysymys onkin?» joku utelee.

»Mikä lie päästään paleltunut se toinen--menee vaikka tuleen, jos vaan usuttaa että ei ole ketään, joka uskaltaa.»

»Sitäpä! Vähän hullu se pitää ollakkin.»

»Ei huoli vielä hullusta huutaa, on se kuuluisa laskija!» joku inttää.

»Taitaa sentään Kohiseva olla vielä kuuluisampi! Entäs se toinen?»

»Ettekös te sitä tunne? Sehän on se kymmenniekka, Olavi--tuo tuolla!»

»Tuoko, joka melkein herralta näyttää?»

»Se!»

»Mikäs se oikein on miehiään, eihän se ole tukkimiehittäin puettukaan?»

»Ota selvä, jos osaat, ei hänestä muutkaan sen enempää tiedä kuin mitä päältä näkyy. Koulunkäynyt kuuluu olevan ja kieliäkin osaavan, eikä sentään ole muuta nimeä kuin Olavi.»

»Jo on uuspeili!»

»Onhan sitä meidän sakissa jos jotakin. Ja sen minä sanon, että jos joku laskee, niin kyllä se on hän, joka laskee!»

»Älä profeteeraa--musta olet jumalaksi!» joku vastapuolueen sakkiin kuuluva tokasee.

»Mutta mitäs Moision ukko niin touhussaan päälliköiden luo astuu?»

Päälliköt seisovat keskellä siltaa. Toinen, Falkki, nojaa kaiteeseen ja polttelee pitkävartista, punatupsuista piippuaan, polttelee ja myhäilee. Toista sanotaan Väntiksi--mies kuin tervaskanto, aina hajasäärin, kädet housuntaskuissa ja sikaaria tupruttaa. Ja ylpeä on tämä kanto, ylpeä karjalaisesta kielestään ja vielä ylpeämpi kotimaansa lapikkaista, noista merkillisistä kikkanokkaisista jalkineista, joiden varret ulottuvat aina haaroihin--pelkkää lapikasta koko mies alaosaltaan.

»Kuulin että tämä homma on saanut alkunsa päälliköiden vedonlyönnistä», sanoo Moisio painokkaasti. »Ja neuvoisin että peruutatte sen heti paikalla. Minun muistiaikanani on tämä koski jo viisi vainajata tehnyt, ja se mielestäni riittää tämän kylän osalle.»

»Elekeepäs nyt, Moisio!» Väntti sanoo, ottaa sikaarin suustaan ja sylkeä tirskauttaa toisesta suupielestään. »Eihän tässä vainaita oo meinattu laittookkaan, ilmanpahan vaan hauskuuveks kyläjäälle.»

»Mitä lienette meinanneetkaan», jatkaa Moisio tanakasti, »sanon vaan tässä koko kylän kuullen, että jos onnettomuus sattuu, niin minä kylänvanhimpana vedän teidät oikeuteen siitä, että olette ihmishengistä vetoa lyöneet.»

»Moisio puhuu oikein!» huudetaan useammalta taholta.

Päälliköt kääntyvät toisiinsa ja alkavat hiljaisesti neuvotella.

»Ka, olokoon männeeks!» sanoo Väntti hetkisen päästä ja ojentaa Falkille kätensä.

»Me tässä kaikkein nähden puramme vetomme», Falkki selittää, »ettei kenenkään tarvitse meitä syyttää. Toinen asia on suostuvatko laskumiehet senvuoksi kilpailuaan heittämään--se on nyt heidän asiansa!»

Kaikkein silmät kääntyvät kilpailijoihin, jotka seisovat vastakkain, kumpikin sakkinsa ympäröimänä.

»Tämä poika ei pelkää vainajia eikä aijo itsekkään vainajaksi tulla, kyllä se vaan laskee!» huutaa ylimielisesti toinen kilpailijoista, jolla on tulipunainen takki.

»Peruutukaa te!» sanoo Moisio Olaville--»ei tuo toinen yksin viitsi laskea. Tiedättehän itsekkin, ettei tästä yläkoskesta ole kukaan ennen uskaltanut, eikä ole uskaltamista.»

Olavi tarkastelee mietteissään koskea. Ympärillä olevat jännittyneinä odottavat.

»Te puhutte oikein, sen minä tunnustan kaikkein kuullen», sanoo hän vihdoin. »Mutta tämän asian suhteen on niin määrätty, että tänään uskalletaan sellaista, jota ei kuka tahansa uskalla--siksi sitä ei voi peruuttaa», jatkaa hän niin selvällä ja korkealla äänellä, että sen kuulee jokainen sillalla seisova.

Moisio vetäytyy sanaakaan sanomatta takaisin.

»Kumpi ensiksi laskee?» kysyy Falkki.

»Kyllä minä olen niin ajatellut, että minä laskisin», sanoo punatakkinen. »Sopii hyvin minun puolestani!» Olavi virkahtaa.

»Pankaa edes muutamia miehiä tuon toisen puolen kossalle vahtiin kaiken varalta!» sanoo Moisio päälliköille.

»Ei minun varaltani!» huutaa punatakkinen kopeasti. »Ellei tämä naapuri kaivanne onkimiehiä...?»

»No minun varaltani sitte!» sanoo Olavi lyhyesti. »Hyvä se on joka tapauksessa.»

Miehet etsivät keksejään, sillalla olevat odotellen koskea katselevat.

Komea on Kohiseva keväisissä vaahdoissaan. Sen jäykän niskan yli kaartuu vankka silta. Sillan alla yläkoski jo vauhti-askeleitaan ottaa ja sitte suoraa uomaa juoksuun ryntää, kohisten ja tasaisesti tyrskyillen. Ensin suoraan, sitte puolipyörössä oikeaan, kunnes karkaa vaahtopäisenä Äkeänlinnan kalliota vasten. Se linnakallio seisoo kuin jättiläinen kosken keskellä, halkeamastaan kohoava tuuhea tuomi päälaella kypäränä huojuu--seisoo ja kosken keskijuoksun kahtia jakaa, vasemmaiset vaahdot suoraan myllynuomaan, oikeanpuoleiset jyrkkään, kallioonporattuun tukinuittoväylään. Kiivas on väylässä vesien karku, tulinen kuohujen tanssi--vaan lyhyt kuin elämän ilo: valkeat vaahdot syöksyvät jo pauhaten paria syltä korkealta kallionkynnäältä patamaiseen »Eevanpyörteeseen». Siinä talttuvat, tyyntyvät ja senjälkeen hiljaisempana alakoskena taas eteenpäin vierivät.

Sellainen on Kohiseva! Yksinään seisoisi linnakallio kuohujen keskellä, elleivät tukkilaiset uittoaikana laskisi sen ja vasemman rannan väliä tukkia täyteen. Siitä syntyvä kossa on kuin mahtava silta, jota vastaan tukit hurjasti puskevat, ennenkun porattuun kallioväylään imeytyvät.

Yläkoski on kilpailijain määrä laskea ja hypätä Äkeänlinnan kossalle, jos hyppäämään pystyvät--kallioväylässä ei kukaan voi tukilla seistä eikä Eevankynnyksessä elävänä säilyä.

Vahtimiehet seisovat jo paikoillaan, kilpailijat lähtevät liikkeelle.

Olavi vilkasee ohimennessään sillalla seisovaan tyttöparveen.--Erään poskilta on veri karannut ja hän luo katseensa alas.

»Eikö lasketa paria koepölkkyä pyörteiden ja salakivien selvillesaamiseksi?» Olavi ehdottaa.

»Eiköhän oteta kerta kaikkiaan maanmittaria, joka merkitsee kivet karttaan--laskemme sitte oikein kartan mukaan!» ilvahtaa punatakkinen.

Punatakkilaiset nauramaan, kaikki katsovat Olaviin.

Lievä puna lennähtää nuorukaisen kulmille, mutta hän ei virka mitään, purasee vain huultaan ja kääntyy koskea tarkastelemaan.

Punatakkinen häneen ilkkuen silmää ja rientää keksi olalla laskupuomille, parisenkymmentä syltä sillan yläpuolelle.

Jo hyppää sumalle ja valitsee laskupuun--paksuhkon, kuoritun kuusen, lyhyenpuoleisen ja kepeästi uivan.

Nuorukaisen kasvojen yli kiitää omituinen, kepeä hymynhäive.

»Näittekö?» virkahtaa joku sillalla naapureilleen. »Se ei merkinnyt hyvää, kyllä se tietää!»

»Hei vaan!» Punatakkinen suoltaa puunsa laskuvarpin alitse ja hypähtää pölkylleen. Survasee sen sitte jaloillaan kiivaaseen pyörintään, »sorvaa» jotta vesi ympärillä sirisee.

»On siinä poikaa!» huudetaan sillalta.

Punatakkinen pysäyttää pölkkynsä pyörimästä, ylpeästi sillalle vilkasee ja viheltää, iskee keksinsä puuhun pystyyn ja astuu pari askelta taaksepäin--kädet lantioille, katse keksin-huippuun, »isämeitää» holottaa.

»Olettekos, pojat, ennen sellaista nähneet?» joku punatakkilainen sillalla huudahtaa.

»Ei ole nähty! Jo on, jo on!»

»Lopettakaa jo--ei se ole 'isämeitä' sellaista varten!» sanoo sillalla vakava ääni.

»Pentelettäkö se sinuun kuuluu luenko minä vai laulan!» punatakkinen huutaa. Lopettaa kuitenkin ja irrottaa keksinsä--silta jo lähenee.

Laskija pölkkyineen sillan alle, katsojat koskenpuoleiselle laidalle.

Jo nielee vihainen virta tukkia ja vesi hyrskähtää saappaille. Mutta laskumies seisoo terhakkana.

Vauhti kiihtyy, pölkky katoo harjasaallon tapaiseen poikkivuolteeseen--sillalla kukaan tuskin hengittää.

Taas nousee vuolteen alta. Takapää saa aallon harjasta voimakkaan syrjäiskun, kevyt tukki heilahtaa kalanpurstona sivulle, laskijan asento huojahtaa, keksi ailahtaa, mutta pian taasen mies varmana pölkyllään seisoo.

Syvä hengähdys sillalla.

»Tral-lala-lalla!» hyrähtää punatakkinen--pari keikailevaa tanssiaskelta.

»Ei ole Sysmästä kotoisin!» sillalta huudetaan.

Jotkut vilkasevat Olaviin: miltä tuntuu, kun kilpailijaa kehutaan?

Eipä miltään, nuorukaisen silmä vain tähtää terävästi kuohuihin ja odotus kasvojen jänteitä pingottaa.

Samassa pölkky puskee kuohujen salakiveen ja ammahtaa tärskähtäen takaisin. Kiireisiä, horjuvia juoksuaskeleita ... keksi lyö läiskähtäen kuohuihin, vartalo nojautuu tanakasti lyöntiin--mies jälleen suoraksi kohoo, taka-askeleita tanssii, pölkky jo kiven vieritse eteenpäin kiitää.

»Se ei ollut enää leikkiä!»

»Ei, ei, siinä ja siinä ettei pyllähtänyt!»

Pölkky kiitää, laskija taasen varmana seisoo.

Uusi tärskähdys. Pölkyn etupää lennähtää kohoksi oikealle »p----le!» kuuluu kohun keskeltä--punainen takki kauvas kuohuihin suistuu.

Sillalla kohahdus, hätääntyneitä liikkeitä, rantatörmillä istujat nousevat.

Punainen takki sukeltautuu kuohuista esiin. Voimakkaita uintivetäsyjä--laskija pääsee suvantoiseen rantapoukamaan.

Sadatuksia. Mies istahtaa rannalle ja kaataa veden saappaistaan, saa Äkeänlinnan kossamiehiltä keksinsä--hattu meni menojaan. Tuulispäänä rantaa ylöspäin rientää.

»Eikö nyt olisi aika lopettaa?» ehdotetaan sillalta. »Neuvo äitiäsi!» sähähtää hammasten välitse.

»Taitaisi jo karttakin kaupaksi käydä!» joku puoliääneen virkahtaa.

»Kun ei ole hattua, niin ei tarvita takkiakaan!» Punainen takki lennähtää rannalle, sininen paita sumalla vilskaa--uusi pölkky työntyy vihan vimmalla varpin alitse ja siltaa kohti soluu.

»Töllistelkää nyt tarpeeksenne, että toistekin tunnette!» Ei halaistua sanaa sillalta.

Pölkky kiitää sillan alitse ja puhkasee poikkivuolteen kunnialla. Voimakkaita keksinvetäsyjä oikealta, pölkky vasempaan--ensimäinen salakivi sivuutuu onnellisesti, vaikka laskijan asento hetkisen huojuukin.

»Ahaa, ahaa!--Katsoppas peijakasta!--Se taitaa lopultakin laskea!»

»Eikös se jo lähtiessään sanonut että katsokaa, jotta toistekin tunnette!» joku laskijan ystävä mahtailee.

Pölkky kiitää, vartalo sujuu, keksi vaakasuorana hiljalleen keinuu.

Toinen kivi lähenee, vartalo mataloituu ja vetäytyy hitaasti takanojoon. Ankara törmäys, eteenpäin syöksähdys, räsähdys, keksinvarsi kahtena--sininen paita kuohuihin katoo.

»Siinä se oli! Pääseeköhän se nytkin rantaan?» Väki kohisten liikkeelle.

Sininen paita kuohuista vilkkaa.

»Eikä pääse, on aivan uoman keskellä!»

»Miehet hoi, varallanne!»

»Jos se paiskaa sen Mällinkalliota vasten?»

»Ei, ei, keskemmältä se menee!»

Ja meni. Sininen paita kiitää suoraan kossaa kohti, toinen käsi pui torjuen vahtimiehille nyrkkiä.

Mutta miehet eivät välitä. Toinen työntää keksinsä laskijan haarojen väliin, kun tämä syöksyy kossaa vasten, toinen äkkiä niskaan tarttuu.

Vetävät--vesi painaa miestä ankarasti kossan alle. Vetävät--tuuma tuumalta sininen paita nousee.

Mies kahden tukemana rantatörmälle liikkaa, punaista polvesta pursuu.

»Ei laske, ei laske ihminen sitä koskea!» huutaa särkynyt ääni ja nyrkki viittaa siltaa kohti. Huutaa ja painautuu aitaa vasten nojalleen.

Sillalla hiljaa puhellaan, odotellaan--Olavi etsii keksiään. Hänen takanaan sormielee kalpea tyttö levottomasti vanhahkon miehen takinlievettä ja puhuu hänelle jotakin hiljaa--hiljaa, mutta kiihkeästi.

»Minä vielä kerran pyytäisin, että se lopetettaisiin tähän», sanoo Moisio Olaviin kääntyen. »Näittehän miten toverinne kävi!»

»Kyllähän minä sen näin, mutta kyllä minun nyt _täytyy_ laskea!» vastaa nuorukainen niin kylmänkirkkaalla äänellä, että se miltei teräkseltä helähtää ja iskee ihmisiin selittämätöntä luottamusta.

Lähtee, valitsee pölkyn ja koettelee tarkoin sen kantavuutta--pitkänlaisen, kuorimattoman kuusen, keskipaksuisen ja silmäänpistävän syvällä uivan.

»Ihan erilaisen hevosen se ainakin valitsi!»

»Erilainen taitaa ajajakin olla!»

Nuorukainen jo lähenee siltaa--tyynesti, sanaa virkkaamatta, suoraan koskeen katsellen. Sillan luona vain kerran silmänsä kohottaa ja yhdyttää kalpean tytön katseen. Silmät hymyilevät ja pää nyökkää tuskin huomattavasti kuin tervehdykseksi.

»Onneksi olkoon!» huutavat katselijat innostuneina--että hän niin kauniisti heille hyvästi heitti.

Sillan alitse, poikkivuolteeseen--kaikkein katseet jännittyvät.

Kuohu halkee pärskähtäen, syvällä uiva puu tuskin hievahtaa--laskija niinkuin permannolla.

»Näittekö, näittekö? Kyllä se tiesi millainen orit kuohuissa kestää!»

Pölkky kiitää, solakka vartalo kaartuu vasempaan, keksi ilmassa keinuelee.

»Mutta mitä se meinaa, kun ei aijo kiveä kiertää?»

Vartalo jännittyy, keksi jäykistyy keinumattomaksi, silmä tähtää tulisesti salakiven pyörteisiin, polvet hiljaa notkistuvat.

Tärskähdys ja notkea hyppy ilmaan. Raskas puu ponnahtaa kyynärän verran takaisin ja nuorukainen putoo sen selkään--kuin permannolle, ja seisoo kuin permannolla.

»Sillälailla, sillälailla! Sepä komeljantti! Ei ole ennen sellaista nähty!»

Taas eteenpäin. Kolme ripeätä, voimakasta keksinvetäsyä--pölkky sivuuttaa hipoomatta saman kiven, johon sinipaitainen sortui.

»Jo laskee, jo laskee kuin poika!» Sillalla alkaa käydä yleinen äänen sorina.

Vauhti kiihtyy, kaunis vartalo kaartuelee. Sysäys syrjästä, hän tanssii kuin vietereillä.

Taas ylävartalo jännittyy, keksi lakkaa keinumasta ja polvet lyykistyvät syvään--päät sillalla kurottuvat.

Tärskähdys kuuluu aina sillalle saakka, hyppy voittaa äskeisenkin. Syöksyaskeleita eteenpäin ... jo tapaa tasapainonsa. Tanssiaskeleita taaksepäin--taas pölkky kuohuja halkoo.

»Jo on koko juupeli! Ei ole mokomaa tanssimestaria nähty!»

»Vaan Mällinkallio! Saas nähdä kuinka se siitä mällistä suoriutuu?»

Mällinkallio siinä vartioi, missä koski alkaa kaartua.

Pölkky kiitää, vinoa, sileäksi hijoutunutta kallioseinää vasten. Vartalo ojentuu hiukan oikeaan, hyppy oikeaan, suoraan kuohuihin. Kallio tekee temppunsa ja tärskäyttää pölkyn pään ulospäin, laskija putoo suoraan sen selkään ja kiitää eteenpäin--pölkyn latva tärisevää jäähyväistään kallionrintaan piirtää.

»Mato on miehekseen! Jo nyt Kohiseva laskettiin!» Sillalla aletaan hurrata.

Nuorukainen kiitää keskiväylää. Koski kaartuu, Äkeänlinnan kossa lähenee.

»Nyt se on jo viimeinen!»

»Mutta pahin!»

Pari kolme lyhyttä askelta taaksepäin--tukki törmää suoraan kossaa vasten. Hypähdys, tärskähdys, juoksujalkaa miltei pölkyn etupäähän... siellä vasta vauhtinsa pysähtymään saapi.

Pölkky on ponnahtanut pari syltä kossasta keski väylälle ja värisee pitkin pituuttaan kuin pyörryttävän iskun saanut. Sitte jo kallioväylä alkaa imeä.

Vahtimiehet seisovat patsaina, silmät selällään. Yksi alkaa huutaa, toinen tarttuu päähänsä ja alkaa hänkin huutaa.

Vanha silta sätkähtää.

»Herra Jumala, nyt ei se pääsekkään kossalle!»

Kuka huutaa, ken syöksähtää eteenpäin, kuka kiveksi paikkaansa jähmettyy--törmillä seisojat alkavat juosta alaspäin.

Nuorukainen vilkasee vielä kerran Äkeänlinnan kossalle. Keksi heilahtaa, päättävä ympäripyörähdys, mies juoksee nopeasti latvaanpäin ja alkaa kiivaasti väylän poikki yläviistoon soutaa.

»Nyt se aikoo vastakkaiselle kossalle!»

»Ei se sinne pääse, eikä siellä ole edes yhtään miestä!»

»Voi voi, kyllä se nyt menee Eevanpyörteeseen!»

Kahdenkamppailua! Nuorukainen latvaa rantaanpäin kiistää, kallioväylä tyveä yhä kiihkeämmin alaspäin--nyt jo pölkyn pään vaahtoavaan kitaansa tempaa.

Pari hurjankiivasta vetäsyä, sitte pari joustavaa juoksuaskelta--nuorukainen ponnahtaa keksi koholla ilmaan. Lentää kossallepäin, laskeutuu, keksi iskeytyy kovasti läjähtäen johonkin--sitte ei sillalle näy mitään, kaikki katoo kossan taakse.

Alaspäinjuoksua ... huutoa...

Mutta hetkisen päästä alkavat Äkeänlinnan kossamiehet heiluttaa vimmatusti hattujaan, ja mylvinän tapainen huuto kiitää ylöspäin. Mitä se? Jotkut pysähtyvät, toiset yhä kiihkeämmin juoksevat.

Silloin kohoaa äkkiä vastakkaiselle kossalle solakka vartalo ja heiluttaa riemuisesti hattuaan sillallepäin. Kaikki pysähtyvät kuin paikkaansa naulatut. Hatut heiluvat, liinat lieskuvat ja valtava riemuhuuto kierii rantoja pitkin.

Olavi astuu ripein askelin rannalle, mutta kasvot ovat aivan verettömät. Ensimmäinen, minkä hän näkee, on päremyllyn luona seisova kalpea, liikutuksesta värisevä tyttö. Hän seisoo yksin, muut ovat vielä pitkän matkan päässä.

Nuorukainen pysähtyy--astuakko suoraan, vai toisaanne kaartaa? Tyttö katsoo alas.

Nuorukainen lähenee. Tytön katse kohoaa, läikähtää kerran syvästi ja lämpimästi, heti taasen painuu--poskille tulvahtavat punaiset ruusut.

Nuorukaisen silmä hymyää ja hän kohottaa ohiastuessaan iloisesti hattuaan.

Sitte hänet jo nielevät riemuitsevan joukon tervehdyshuudot.

»Kohisevan-laskija! Terve, terve! Kaikkien laskijain kuningas! Ei ole sen vertaista!» Levoton joukko tungeksii hänen ympärillään.

»No oot sie jumalanviljalla ruokittu, oot kuitennii!» sanoo Väntti ja lyödä läjäyttää Olavia olkapäähän--on yhtenä ilonhykäyksenä koko mies lapikkaineen sikaareineen.

»Ja nyt sinä taisit jo liikanimenkin saada», lisää Falkki.--»Ettet ole enää silkkaa Olavia...»

»Ohoh!»

»Koskenlaskijaksi sinut nyt on ristitty--kelpaako?» »Käyhän se laatuun--pankaa vaan kirjoihin!» nuorukainen nauraa.

»Ja nyt mennään myllärille ne kahvit juomaan», Falkki taas sanoo.--»Kyllä ne nyt kannattaa vaikka kahdesti juoda!»

Kun Olavi asteli sinä iltana kortteeriinsa, istui Moision kamarin ikkunanpielessä levottomasti odottava tyttö.

Ja maantien vieressä odotti ylimmän aidaksen halkeamaan pistetty helottava ruusu.

Nuorukainen hypähti ojan yli--tytön pää vetäytyi verhon suojaan.

Ruusu ilmautui rintaan. Kiitollinen katse kiipesi puutarhan rinnettä ylöspäin, mutta ei tavannut ketään.

Kamarissa vaipui vaaleakutrinen pää pöydille käsien varaan--nuori tyttö hyrähti hiljaiseen itkuun.

11. LAULU TULIPUNAISESTA KUKASTA

»Miksi sinä tänä iltana niin surullinen olet, Olavi?» kysyi tyttö katsoen häntä lämpimästi silmiin.

»Miksikö minä surullinen olen?» puheli nuorukainen kuin itsekseen, leikkien hiljalleen hänen lettinsä tupsulla ja katsellen surullisesti eteensä. »Kunpa minä tietäisin sen itsekkään!»

»Etkö sinä ole itsestäsi selvillä--?» tyttö kysyi.

»En, en tällä kertaa--sehän se juuri kummallista onkin!»

Puhe katkesi------.

»Ei minun sovi sinun surujasi udella», sanoi tyttö hetkisen päästä. »Mutta jos minulla olisi suruja ja minulla olisi ystävä, niin minä kertoisin.»

»Ja saattaisit sen ystävänkin surulliseksi--kun hän ei kuitenkaan ymmärrä.»

»Ehkä hän ainakin koettaisi ymmärtää.»

Mutta nuorukainen tuskin kuuli, mitä hän sanoi. Hän antoi tytön letin pudota alas, nojautui taaksepäin toiseen käsivarteensa ja katseli harhaillen eteensä.

»Elämä on niin kummallista!» sanoi hän kuin haaveillen. »Eikös se ole kummallista, kun on jostakin pitänyt, ja sitte tuntuu yhtäkkiä niinkuin se ei olisikaan mitään?» Tyttö katsoi kysyvin silmin.

»Esimerkiksi tämä minun elämäni! Se on tähän saakka ollut kuin kaunista satua, mutta nyt...»

»Mutta nyt...?»

»Nyt minä en tiedä mitä se on, onko se oikeastaan mitään. Kylästä kylään, koskelta koskelle, sadusta satuun...»

Puhe katkesi taasen------.

»Mutta miksi sinä sillälailla kulet?» kysyi tyttö hiljaa, kuin arastellen.--»Sitä minä olen usein ihmetellyt.»

»Ja minä itse ihmettelen miksi minun täytyy kulkea, ja että täytyykö minun, ja kuitenkin minun täytyy!»

»Täytyykö sinun? Etkö sinä voisi olla kotonasi...?» tyttö taasen epäröiden kysyi. »Eivätkö vanhempasi vielä elä--sinä et ole niistä mitään puhunut?»

»Kyllä, kyllä he elävät.»

»Jos olisit heidän luonaan...?»

»Minä en voi, sillä ne eivät minua kiinnitä!» sanoi hän miltei kylmästi.

»Etkö sinä pidä vanhemmistasi--?» tyttö kummastellen kysyi.

Nuorukainen oli hetken vaiti.

»Kyllä, kyllä minä pidän, niinkuin paljosta muustakin. Mutta minua ei kiinnitä mikään!»

Ja hän tunsi niinkuin hänen sisässään olisi alkanut paisua ja kuohua jotakin, jota hän oli kauvan pidättänyt.

»Ja minä toivoisin...» jatkoi hän kiivaasti, mutta keskeytti lauseensa.

»Mitä sinä toivoisit...?»

»Se koskee sinua, Kyllikki!» sanoi hän kuin uhaten.

»Sano vaan, kyllä minä sen voin kuulla», vastasi tyttö pahaa aavistaen.

»Minä toivoisin että me eroaisimme vihamiehinä!» sanoi hän melkein rajusti.

»Vihamiehinä--?»

»Niin. Me tapasimmekin miltei vihamiehinä, ja jos ero olisi samanlainen, niin se olisi parempi!»

»Miksi?»

»Siksi--sanonko minä suoraan?»

»Sitä minä toivoisin.»

»Siksi», sanoi nuorukainen, katsoen häntä kylmänterävästi silmiin, »ettet sinä ole ollut sellainen, kuin minä odotin ja toivoin! Minä olin ylpeä ja onnellinen, kun minä sinun ystävyytesi voitin. Mutta minä luulin samalla voittavani jotain muutakin--ja että se muu oli lämmintä, suurta ja kokonaista.»

Tyttö ei vastannut hetkiseen.

»Oletko sinä itse ollut lämmin ja kokonainen?» sanoi hän vihdoin väräjävin äänin.

»En! Mutta minä olisin voinut ja tahtonut sellainen olla, vaan sinä olet estänyt. Me olemme nyt olleet viikon toisillemme jotakin, emmekä kuitenkaan ole olleet mitään--minä olen tuskin uskaltanut sinua kädestä ottaa.»

»Mitä muuta sinun sitte olisi pitänyt--?»

»Mitäkö pitänyt? Omistaa sinut kokonaan! Kaikki, taikka ei mitään!»

Tyttö oli vaiti, taistellen sisäistä liikutustaan vastaan.

»Saanko minäkin sanoa sinulle jotain?» kysyi hän hiljaa.

»Sanovaan!»

»Omistaa minut kokonaan...?» Hän pysähtyi empien, mutta jatkoi sitte kalpein huulin: »Tänään omistaa ja huomenna lähteä--ja ehkä sitte joskus muistella, että olet kerran minutkin omistanut?»

»Minä voisin vihata sinua!» näkyi nuorukaisen silmistä, mutta hän ei sanonut mitään, ainoastaan katsoi.

»Ehket sinäkään ole ollut sellainen kuin minä odotin», jatkoi tyttö tyynesti. »Jos sinä olisit sellainen ollut, niin sinä...»

»Mitä sitte?» huusi nuorukainen kiivaasti, kuin syytöstä torjuen.

»Niin sinä et ... puhuisi minulle niin, kuin sinä nyt puhut», vastasi tyttö kuin välttäen. »Ja ehkä se, mistä sinä nyt olet minuun suuttunut, onkin niin ... ettet sinä voi saada enempää kuin mitä sinä voit itse ottaa?» Nuorukainen katseli häntä suurin, kummastelevin silmin.

»Ja ehket sinä», jatkoi hän tuskin kuuluvalla äänellä, »voi ottaa enempää kuin mitä jaksat--pitää?»