Part 16

»Katselet? Katsele vaan! Samaa sukua sinäkin olet, vaikka senverran sileäkarvaisempi, että viitsin edes puhua kanssasi... Kuuletko nyt!»--Hän ponnahtaa ylös ja syöksähtää Olavin eteen.--»Minä halveksin teitä, ja minä vihaan teitä, niin monta kuin teidän elukkajoukkoonne kuuluu! Minä tahtoisin kynsiä silmät teidän päästänne--sinun päästäsi kaikkein ensimäiseksi!»

Hänen suurissa, ruskeissa silmissään loimuaa villi vihan palo ja hänen kasvonsa ovat niin luonnottoman vääristyneet, että Olavista tuntuu kuin edessään seisoisi raivotar eikä ihminen.

»Teidän rakkautenne!» hymähtää hän ilkkuen ja heittäytyy taas sohvalle. »Joo-joo, kyllä te siitä laverrella osaatte vaikka päiväkausia--siihen te puhallatte kuin pyypilliin, kunnes saatte meidät niin lähelle, että eläin voi hypätä nahkastanne ulos. Sanonko minä ketä te rakastatte? _Itseänne_, konnat! Me olemme vain nukkeja ja lystiä kissanpoikasia, joiden kanssa te leikitte. Te olette kuin nälkäiset sudet--sitä yhtä ja samaa te kaikki tähtäätte!»

Hän puhui niin karmivan ivallisesti, ettei Olaville johtunut mieleenkään puuttua puolustautumaan--tunsi vaan niinkuin olisi saanut selkäsaunan, mahdollisesti liian ankaran, mutta asiasta.

»Mikset mitään puhu, mikset nouse sukuasi puolustamaan? Tai aja minua ulos, kun minä teitä sätin, te narrit! Mitäs te meille tarjootte? Ruumista! Ja mitä vielä? Ruumista--hyi! Kyllä te silloin olette makeita, mutta sitte ... te käännätte kylkeä ja pyydätte että saisitte rauhassa nukkua...!»

Hän loi Olaviin pitkän, halveksivan katseen ja oli hetken vaiti, ikäänkuin odottaen.

»Mitä sinä tuollalailla kyyristelet kuin kipeä kissa? Mikä sinua vaivaa? Niin niin, sinähän olet nyt 'kristillisessä avioliitossa' ... 'yhden vaimon mies'--täytyy puhua siivommin. Teidän 'kristillisenne'! Avioliitto ja 'kavioliitto', se on teille samaa. Voitteko te nahkanne luoda kuin käärme? Ette! Mieli palaa aidan yli--ja hypitte kun sopii! Entäs vaimonne? Sanonko minä mitä he tuntevat olevansa? Samoja kuin me muutkin--teidän----!»

Tumma puna lensi Olavin ohimoille ja hän kuohahti kiivaasti: »Sinä olet...»

... »Raaka--sen minä itsekkin tiedän!» keskeytti toinen. »Mutta en koskaan niin raaka ja hävytön kuin te olette! Hyvä se on avioliitto sellaisille heittiöille--ruokitte edes lapsenne! Eikös joku teistä ole ehdottanutkin että valtion pitäisi ruokkia teidän kakaranne ... että rakkaus olisi kaunis ja vapaa, hah hah haa! Me hoidamme ja valtio antaa ruokarahat--Jumala, kuinka te olette jalomielisiä ja ritarillisia! Miltäs eläimeltä te tämän mallin olette lainanneet--kulkurikoiraltako?»

Olavi istuu jäykkänä ja katselee miltei tyrmistyneenä puhujan kiihottuneisiin kasvoihin. Niinkuin niiden takaa häämöttäisi nuori, lapsekas tyttö, jolla on kainot, luottavat lapsensilmät, pitkä ruskea letti hartioilla ja----

»Älä ollenkaan!» huudahtaa nainen, silmissä uhkaava välähdys. »Kyllä minä tiedän, mitä sinä ajattelet. Sinä inhoat minua. Sinä kyselet itseksesi olenko minä se sama äidintyttö, joka kerran istui polvellasi ja katseli silmiisi kuin Jumalaan. En, en olekkaan--jälellä on vain hapan marja! Etkö muka ymmärrä...? Oh, me olemme happamia ja raakoja ja vaikka mitä--sellaisia marjoja kuin te olette kettuja! Mutta sanonko minä sinulle kerran mitä me itse olemme--_me itse_, ymmärrätkö?»

Hän nousee sohvalta ja käy kiivaasti lattian poikki, istuutuen tuolille lähelle Olavia ja puhuen matalalla, läpitunkevalla äänellä, ikäänkuin tahtoisi sekä sanoin että katsein Olavin lävistää.

»Me olemme _naisia_--ymmärrätkö? Ja me kaipaamme rakkautta, kaikki, sekä hyvät että huonot--ei, meidän joukossamme ei olekkaan hyviä ja huonoja, vaan me olemme kaikki samaa lajia! Kaikki me kaipaamme teitä ja rakkautta. Mutta kuinka...? Sinun se pitäisi kyllä tietää! Vastaa minulle kuin Jumalan edessä, onko yksikään niistä tytöistä, joiden kanssa sinä olet ollut tekemisissä, pyytänyt sinulta ruumista--vastaa, mutta älä valehtele!»

»Ei ... se minun täytyy rehellisesti tunnustaa», sokeltaa Olavi liikutettuna.

»Se on hyvä, että olet edes rehellinen!--Ja siinä se on se juopa, joka meidät erottaa. Teille on ruumis a ja o, mutta niin ei meille. Mekin voimme tahtoa, kun meidät opetetaan tahtomaan. Mutta sitä, mitä me itse tahtoisimme, sitä me emme teiltä saa--me saamme vain humalaa ja kohmeloa! Ja me olemme herkkäuskoisia kuin lapset. Me petymme, mutta me yhä toivomme, ja me etsimme ja rukoilemme kuin kerjäläiset, kunnes huomaamme ettemme teiltä voi muuta saada kuin sitä, mikä yksinään inhottaa...»

Olavi huoahti syvään, niinkuin hän olisi ollut piiskurin paalussa ja saanut vain välillä hengähtää--raippa oli yhä koholla.

»Sellaisia te olette! Te otatte meidät, mutta miksette te myöskin meitä _pidä_? Miksi te annatte meille vain vihkisormuksia, ja rahaa, ja koreita vaatteita--miksemme me saa teitä itseänne, sillälailla kuin me tahdomme ja kaipaamme? Ettekö te ymmärrä että rakkaus on meille elämää, teille se on ajanviettoa. Mutta te ette ymmärrä mitään, te vaan lyötte rintoihinne ja kulette kuin puujumalat tietänne!»

Olavi istui tuhkanharmaana kasvoiltaan ja hänen yläluomensa räpähtelivät hermostuneesti.

Naisen kasvoilta oli iva kadonnut ja kovat piirteet lientyneet. Hän oli hetken vaiti, ja kun hän taasen jatkoi, oli hän aivankuin muuttunut, puhuen hiljaisella, pehmeällä ja värähtelevällä äänellä:

»Etkä ymmärrä sinäkään, Olavi... Kyllä minä tiedän, mitä sinun sisässäsi liikkuu. Sinä kysyt mitä tekemistä minulla on sinun kanssasi, kosket sinä ollut minun kanssani sellaisissa asioissa kuin ne muut. Se on totta, et ollutkaan, mutta kuitenkin sinä olet ollut minun kanssani syvemmin ja lähemmin kuin kukaan muu. Mitä minä heistä! He ovat elukoita ja minusta on aivan yhdentekevää onko heitä ollut vai ei. Mutta sinun kanssasi minulla on ollut yhteyttä ja siteitä, vaikket sinä sitä ymmärrä. Olavi! Kun minä istuin sinun sylissäsi, niin minä tunsin että minun vereni kuului sinulle, eikä se tunto ole koskaan minusta hävinnyt. Sinua minä olen nämä vuodet etsinyt ja sen kaipauksen tyydytystä, minkä sinä minuun jätit. Sinun hyväilyjäsi minä olen muistanut, kun heidän rosvonkäsivartensa ovat minua koskettaneet, sinun kanssasi minä olen hairahtunut ja syntiä tehnyt!»

Tuskanhiki helmeili Olavin otsalla--niinkuin ensin olisi ruoskittu, nyt teilattaisiin. »Ymmärrän, ymmärrän!» olisi hän tahtonut huutaa. »Nyt minä ymmärrän jo vaikka mitä!» Mutta hän ei saanut sanaakaan esiin.

Nainen oli siirtynyt lähemmäksi ja katseli häntä tulisin silmin.

»Oi Jumala, älä näytä tuollaiselta!» huudahti hän, heittäytyen lattialle Olavin eteen ja kietoen kätensä hänen polviensa ympäri. »En minä sinua yksin syytä. Minä lupasin kynsiä silmät sinun päästäsi, mutta en minä mitään kynsi. Minä olen hullu, me olemme kaikki hulluja, meissä on kaikissa syytä! Älä inhoa minua, älä työnnä minua luotasi. Minä ole kurja ja huono, mutta etkö ymmärrä että minä olen sinua rakastanut, sinua enkä ketään muuta!»

Olavi vääntelihe tuskissaan--niinkuin koko hänen entisyytensä olisi muuttunut mustaksi käärmeeksi, joka nyt kietoutui hänen jalkojensa ympärille ja tahtoi puristaa hänet kuoliaaksi.

»Anna minun olla näin, älä vääntele irti--hetkinen vain, minä menen heti. En minä sinua syytä, älä ole vihainen. Et sinä tiennyt millainen minä olin--emmehän me silloin tietäneet mitään, emme yhtään mitään.»

Hän tyyntyi, katsellen pitkän aikaa tutkivasti Olavin kasvoihin.

»Sanotko minulle yhden asian?» pyysi hän tuokion kuluttua. »Onko _muitakin_ käynyt sinun luonasi..? On, minä näen sen silmistäsi! Niin, ei kukaan voi sinua unohtaa, jonka kanssa sinä olet kerran ollut. Kun sinä olisit ollut niinkuin ne toiset--sellaisten luo ei kellään ole mitään asiaa. Mutta sinä olit ... niin, sinä olit sinä, ja me tulemme kaikki sen luokse, joka on kerran meidän _sydämemme_ ottanut. Me luulemme toisin ajoin häntä vihaavammekin, mutta emme me vihaakkaan. Ja kun maailma on meitä repinyt ja raastanut, niin me tulemme hänen luokseen, niinkuin ... kuinka minä sanoisin, niinkuin kirkkoon ... ei, vaan niinkuin pyhiinvaeltajat toivioretkelle ... tunnustamaan syntimme ... muistelemaan sitä, mikä oli kaunista ja puhdasta ... itkemään miksei se saanut aina niin olla...»

Ääni tupehtui. Hän työnsi lapion, jota Olavi yhä vielä piti toisessa kädessään, syrjään, niin että se kaatui kolahtaen lattialle--tempasi kiihkeästi hänen molemmat kätensä ja painautui niiden päälle hänen polviaan vasten hillittömään itkuun.

Olavista tuntui niinkuin hämärä olisi täyttänyt huoneen. Hän istui liikkumattomana kuin patsas, leuka painui raskaasti rintaa vastaan ja silmistä norahteli suuria pisaroita, niinkuin räystästä peittävän hangen alta keväällä.

Kului pitkä aika. Vihdoin nainen nosti itkusta turvonneet silmänsä, istuutui Olavin jalkojen juureen ja puheli hänen silmiinsä katsellen:

»Älä ole minulle vihainen, Olavi! Minun täytyi tulla ja saada purkaa se kivilasti, jota minä olen nämät vuodet kantanut. Minä olen ollut niin onneton. Kun minä nyt näen sinut noin, niin minä ymmärrän että sinullakin on kuormasi. Anna minulle anteeksi mitä minä olen raakaa ja sopimatonta puhunut. Ymmärrätkö sinä--ellen minä olisi niin puhunut, en minä olisi voinut mitään puhua, vaan olisin ruvennut heti itkemään kun sinut näin ... Olavi! Puhuinkos minä jotain sinun vaimostasikin? Ei ei, en minä häntä vihaa. En minä tiedä enää itsekkään mitä minä puhuin. Mutta minun on nyt parempi, kun minä sain taas kerran sinut nähdä.»

Hänen katseensa irtautui Olavista ja harhaili kaukana, ikäänkuin hän olisi istunut iltahämyssä yksinään ja haaveillut.

»Kuule, Olavi!» sanoi hän hetkisen päästä, silmissä omituinen loiste. »Eikös kirjoissa kerrota että toivioretkeltä palataan toivovalla mielellä kotiin?... Kotiin!»--Hän säpsähti kuin unesta havahtuen.-- »Jospa minä menisinkin kotiin...? Mitäs sinä siitä sanot, Olavi? Isä ja äiti odottavat. Minä tiedän että he ottavat minut mielellään takaisin, vaikka olisin millainen, kun vaan tulen. Tiedätkö, Olavi? Minä en ole ollut kahteen vuoteen kotona--voi, millainen minä olen ollut!... Ja niin minä teenkin--nyt, heti paikalla! Mutta anna minun istua näin vielä hetkinen ja katsella sinua silmiin ... niinkuin ennenkin, sitte minä taas jaksan.»

Ja nainen katseli häntä kauvan. Mutta Olavi istui ja tuijotti niinkuin hän olisi nähnyt näkyjä, sekavia näkyjä, jotka kulkivat kuin tummat varjot hänen ohitsensa.

»Kuinka sinä olet muuttunut, Olavi, sitte kun minä sinut viimeksi näin», puhui nainen hellällä äänellä. »Onkos sinulla ollut paljon suruja...?»

Olavi ei vastannut--vain huulet puristuivat lujemmin yhteen ja alaluomien reunaan ilmautuivat täyteläisyyttään värähtelevät kyyneleet.

Naisen kasvot alkoivat nytkähdellä liikutuksen väänteissä.

»Sellaista se on elämä...!» sanoi hän tukehtuneella äänellä ja painoi kasvonsa äkkiä Olavin polviin.

Tuokio syvää, raskasta hiljaisuutta.

»Nyt minä menen», sanoi nainen vihdoin.--»Olemmekos me nyt...?»

Hän katsoi Olavin silmiin niinkuin lapsi, jolta uupuu sana, vaan joka toivoo että hänen tarkotuksensa kuitenkin ymmärretään.

Mutta Olavi tarttui kiivaasti hänen molempiin käsiinsä:

»Menetkö sinä nyt kotiin?» kysyi hän niinkuin se olisi ollut elämän ja kuoleman kysymys.

»Menen--mutta olemmekos _me_...?»

»Olemme!» huokasi Olavi kuin omille ajatuksilleen, puristi hänen kättään ja nousi.

Hän hoiperteli kuin juopunut saattaessaan vierastaan kuistille, nojautui pihtipieleen ja jäi katselemaan hänen jälkeensä--mutta näki ainoastaan niinkuin iltasumu olisi noussut maasta ja peittänyt kedon.

31. TILINPÄÄTÖS

Mies miettii--huone ei huokaista henno.

Koputusta...

Mies säpsähtää, kohoaa kyynärpäittensä varasta ja katsahtaa ympärilleen levälleenrävähtänein silmin, niinkuin ei muistaisi missä on. Katsahtaa ovea kohti, ja ahdistava tuska ryntää kuin kylmä viima hänen lävitsensä: joko taas, kuka nyt...?

Kolkutusta...

Hän kavahtaa seisoalleen. Tuska pirskahtaa vaahtoavaksi raivoksi, lyijynä maannut veri liikahtaa ja syöksyy suhisten eteenpäin, hiljaa levänneet keuhkot vetävät kiihkeästi ilmaa--hän ryntää ovea kohti.

»Sisään!» huutaa hän survaisten oven paukahtaen selälleen. »Pian, kaikki! Hattupäät ja hatuttomat, viisaat ja hullut! Minä olen seisonut kuin koulupoika teidän edessänne, jo riittää! Pian, yhtaikaa--kaikki te kuitenkin tulette. Lopputilille! Jokainen saa--kappaleen kukin--minä olen valmis!»

Mutta hän huutelee tyhjään porstuaan. Ja kun hän sen vihdoin huomaa, niin hän lamautuu kuin taistelija, joka ei tapaakkaan vastustajaansa, vaikka tietää sen yhä vaanivan. Hän vetää hitaasti oven kiinni ja palaa takaisin.

Koputusta...

»Näkymättömät perkeleetkö minua ahdistavat...? Tilille!»

Hän kääntyy ympäri.

Taas koputusta--ja hän huomaa pienen linnun, joka istuu ovensuun ikkunan puitteella ulkopuolella ja kurkistaa kirkkain silmin tupaan.

»Sinäkö--? Sinun silmäsi...? Pois, pois, metsään! Etkö vielä tiedä mitä ihmisten asumuksissa on? Saaliinhimoisia silmiä, korisevia rintoja ja vertatihkuvia sydämiä. Pois metsääsi--äläkä enää koskaan lähene näitä kurjuuden majoja!»

Mutta lintu vain keikauttaa päätään ja katsoo häntä suoraan silmiin.

»Etkö ymmärrä...? Mene, mene!»

Hän kopauttaa ikkunaan. Lintu livahtaa tiehensä.

Niinkuin hänen verensä olisi taasen saennut liikkumattomaksi ja tuskanpärskeet puristautuneet jyrkkien törmien väliin.

»Te ette vielä tule ... minä tiedän sen. Te tulette yksin erin, te tahdotte repiä minut pala palalta! Te seuraatte kuin kosto minun jälessäni, että minä alati tuntisin teidän palavien katseittenne polton niskassani. Jokainen kapsaus saa minun vavahtamaan, jokaiset oudot naisenkasvot sydämeni seisahtumaan. Ja jos minä voin joskus teidät unohtaa ja ruveta elämään, silloin joku teistä taas ilmestyy--kuin aave, millä minkinlaiset elämän sinimarjat kasvoillaan.»----Hän istahti raskaasti.

»Mitä te minua oikein vainootte, vaikka minä olen kuin näännyksiin ajettu eläin? Senkötähden, että minä olen kerran teitä rakastanut? Ettekö te muista mitä me vannoimme? Ettemme koskaan muulla tavoin toisiamme muistelisi kuin kiitollisina niistä lahjoista, joita toisillemme annoimme? Me olimme rikkaita ja lahjotimme kultaa. Kuinka te nyt tulette kuin kerjäläiset? Ja valitatte köyhyyttänne, vaikka tiedätte että minä olen vieläkin köyhempi. Vai tuletteko te vain minun kanssani itkemään ... että me, jotka kerran olimme rikkaita, nyt olemme maantielle joutuneet?»----

»Ja kuitenkin te tulette kuin velkojat! Oletteko te hulluja? Minähän lauloin teille runoja! Elämä oli runoa ja rakkaus oli punaisia kukkia sen säkeiden välissä. Kuinka te nyt tulette ja koetatte uskotella että runo on muuttunut velkakirjaksi ja punaiset kukat numeroiksi, jotka osottavat summan suuruutta? Ei, menkää pois, jättäkää minut rauhaan! En minä kykene mitään lunastamaan. Ettekö te tiedä, että minä olen jo kaikki pantannut--sen viimeisenkin rovon, mikä minulla vielä oli jälellä?»----

Sitä muistaessaan hänet valtasi sellainen tuska, että se puristausi kylminä hikihauleina hänen iholleen.

»Panttasin! Mitä minä sinulle panttasin, sinä onnettomin heistä kaikista...? Sinä olit kuin ruhtinatar heidän joukossaan, ainoa, joka et notkistanut polvea minun edessäni, vaan astuit vertaisena rinnalleni. Ja sinun kohtalosi oli kuitenkin kaikkein kurjin--jäännöksiä, kuluneita repaleita, joihin ei kerjäläinenkään voisi tyytyä.»----

Hän tunsi samassa niinkuin joku olisi lyödä jysäyttänyt häntä rintaan sisältäkäsin, sitte niinkuin ilma olisi loppunut keuhkoista ja suonet valahtaneet sinä silmänräpäyksenä tyhjiksi. Sitte sydämen kiivasta tykytystä, lyönti lyönnin harteilla, veren syöksähtäessä päähän.

Hän vähällä tyrmistyi.

Taas jysäys--sama kaamea tyhjyydentunne--hetkisen päästä sydämen hätäisiä iskuja. Hän tarttui vaistomaisesti käsivarteensa ja etsi kiireesti valtimon. Nopeita lyöntejä--sitte seisaus ... seisoo... seisoo ... joko kokonaan lakkasi...? Hän valahtaa valkeaksi ja kylmä tuskanhiki pursuaa otsalle.--Jo laukesi! Suoni ei ennätä lyödä, se vain sykyttää yhtenä tyrskynä.

Hän karkaa ylös kuin tyhjyyteen raukeamista pakoon. Astuu muutamia askeleita ja jää sitte odottamaan. Kohtaus ei enää uudistu ja sydän rauhottuu, mutta rinnassa tuntuu yhä ilkeä tunne--hän pelkää kaatuvansa ja istuutuu.

»Sinäkö se olitkin, Elämä, joka minua iskit kurikallasi rintaan...? Ja tulitko sinä nyt tilinpäätökselle? Vuokraajako ihminen vaan onkin? Ja sinä olet isäntä, joka keräät laskut ja levität kerran tilisi eteemme? Kyllähän minä sinut oikeastaan tunnen--olenhan minä jo ennenkin nähnyt sinun kasvosi vilahdukselta silloin tällöin.»----

»Sinulla näyttää olevan paksu kirja!--Siitäkö asiasta ensiksi...? Tietysti, sitä minä juuri olen itsekkin ajatellut ... eikös se olekkin päätili meidän suvussamme? Eikös se ollut niin isälläkin--äiti puhui jotain siihen tapaan? Ja isän-isällä niinikään?»

»Sinä nyökäytät päätäsi ja viittaat minua katsomaan takaisinpäin--polkuihin, joilla minä näen omia jälkiäni. Minä tottelen, tietysti, ja kunnioitan sinua siitä että niin teet, etkä rupea saarnaamaan synnistä ja taivaasta ja helvetistä--siinä tapauksessa sinä saisit tehdä tilisi yksin! Sillä rakkaus on lihaa ja verta ja vetää niinkuin maneetti, niin ettemme me nykypolven ihmiset jätä synnin ja helvetin pelosta askeltakaan ottamatta--mehän kuitenkin saamme kaikki katuen ja rukoillen anteeksi!!! Mutta jos sinun kirjassasi on ainoastaan toisella puolella _teot_ ja toisella _seuraukset_, ja sinä näytät missä yhteydessä ne ovat keskenään ja miten ne vaikuttavat meidän kohtaloomme, niin me seisomme sinun edessäsi vaipunein päin ja ymmärrämme että sinun tilisi on kirjotettu meidän omalla verellämme.»----

Hän tuijottaa eteensä, niinkuin hän todella jotain näkisi. »Sinä avaat kirjasi ja näytät miten sinä olet minun tilini pitänyt. Tuota minä en ymmärrä, tuota viivain paljoutta! Tämä on minun polkuni ja nämät minun tekoni, sen minä kyllä ymmärrän. Ja nuo ihmisiä, joiden kanssa minä olen sattunut yksiin. Mutta tuo viivavirta? Kahtaanne...?»

'Seurauksia!' sanot sinä.

»Onko se mahdollista? Nämät, jotka tulevat tänne yhtäänne, minä jo käsitän--ne ovat minuun itseeni. Mutta nuo, jotka menevät toisaanne, äärettömiin...?»

'Seurauksia!' sanot sinä taasen--'muihin!'

Tuskan hiki alkaa jälleen helmeillä hänen otsallaan.

»Minä olen jo jonkun aikaa ymmärtänyt että on viivoja, mutta tällaista paljoutta... Vedätkö sinä aina viivan?»--'Vedät!'

»Kaikestako...?»

'Kaikesta millä on seurauksia ja vaikutuksia!'

»Eikö siis ihminen olekkaan vapaa?»

'On, hänen teoistaan vaan lähtee hienot seuraustenviivat, jotka usein ratkaisevat kokonaisia ihmiskohtaloja--katso...!'

»Ei, ei ... sule kirjasi ... minä olen nähnyt jo tarpeeksi! Kukapa sinun tilejäsi ja viivojasi ajattelisi silloin, kun hän kulkee myötämäkeä! Minä nauroin niille, jotka nuoruutensa paastoten kuluttivat. Ja minä nauroin sinun laeillesi, sillä minä osasin nauttia rakkautta tarvitsematta pelätä että mikään minua sitoisi ja ylpeilin ettei kukaan huutaisi minun jälkeeni 'isä'! Mutta nyt, vuosien kuluttua, minun tielleni ilmestyy ihmisiä, jotka puhuvat siteistä. Ja sinä talutat minun eteeni lapsen, äidistä, jonka kanssa minulla ei ole ollut mitään semmoista yhteyttä, ja sanot: katso, minulla on sellaisiakin lakeja, joita sinä et tunne! Ja kun minä nyt rukoilen lasta itselleni ja hänelle, jolle se on elämänkysymys, niin sinä käännät selkäsi ja vastaat ilkkuen olkasi yli: naura ja nauti rakkaudesta, olet saanut mitä olet tahtonut!»

Hän värisi kuin lankavyyhti tuulessa, tuntien taasen rinnassaan samaa pelottavaa tunnetta kuin äskenkin ja odottaen vain milloin jälleen jysäyttäisi--ja jos jysäyttäisi, olisiko se viimeinen jysäys----

Tuvan ovi aukeni.

»Terveisiä, Olavi! Minä viivyin niin kauvan, kun... Mutta hyvä jumala, mikä sinun on...? Sinähän olet kuin...»

Kyllikki juoksi suoraa päätä hänen luokseen.

Olavi ponnisti kaikki voimansa ja hymyili tyynesti:

»Älä nyt tuollalailla ... ihan pelästytät! Ei mitään, ei yhtään mitään. Minä vaan äsken tunsin äkillistä pahoinvointia ... se on suvussa, minä olen sitä ennenkin tuntenut ... pian se ohi menee.»

Kyllikki katseli häntä pitkään. »Olavi...?» sanoi hän vakavasti.

»Minä vakuutan sinulle, että asia on niinkuin sanoin!» hätäili Olavi.

»Sinun koko olemuksesi vakuuttaa toista. Sinulla _on_ jotakin--on ollut jo pitemmän aikaa, vaikket ole tahtonut minulle ilmaista. Enkä minä ole tahtonut kysyä, ennenkun itse pitäisit sopivana kertoa. Mutta nyt...»

»Ja jos minulla olisikin jotain pientä», puhui Olavi tuskaisena, »niin ymmärräthän että se on sellaista, joka koskee yksinomaan minua.»

»Onko meillä kummallakaan mitään, joka ei koske myöskin toista...?»

Olavi oli hetkisen vaiti.

»Miksei--sellaista, joka vain suotta lisää toisen kuormaa.»

»Ei--ei varsinkaan sellaista!» vastasi Kyllikki lämpimästi.

Hän meni nopeasti kamariin ja toi sieltä tyynyn.

»Sinä olet väsynyt, Olavi--sinun täytyy paneutua lepäämään!» sanoi hän, asettaen tyynyn sohvan toiselle päänojalle ja painaen Olavin hellänpakottavasti pitkälleen.

»Ja sitte sinä kerrot kaikki ... tunnethan sinä minut...!»

Hän istuutui Olavin viereen ja silitteli kuin viihdytellen hänen kalpeata otsaansa, jolla taasen helmeili tuskan hiki.

Kului kotva ennenkun Olavi voi tehdä päätöksensä.

»Tunnenhan minä sinut», sanoi hän hiljaa, tarttuen lujasti Kyllikin käteen.------

* * * * *

Alkoi jo hämärtää, kun he kohoutuivat istualleen.

Molemmat olivat kalpeita ja liikutettuja, mutta katselivat toisiaan niinkuin ne, jotka hätä ja tuska vihdoinkin on puristanut yhteen.

»Lepää sinä vielä, sillaikaa kun minä laitan illallista», sanoi Kyllikki, painaen Olavin jälleen hiljaa tyynylle takaisin.

»Ja huomenna on taas uusi päivä!» lisäsi hän säteilevin silmin, suudellen kepeästi kalpeata otsaa.

32. ODOTELLESSA

Emännättömässä talossa 6.9.1900.

Sinä siunattu!

Sain juuri kirjeesi. Et voi arvata kuinka minä olen sitä odottanut. Olisin jo lähettänyt tytön asemalta kysymään, ellen olisi tietänyt että Sinä kirjotat vasta meidän omaksi postipäiväksemme.

Ja Sinä voit hyvin! Sehän se onkin pääasia, mitään muuta ei tätä nykyä koko maailmassa olekkaan. Ja Sinä olet niin reippaalla tuulella, että voisit vaikka vuoria siirtää. Sitä minä tuskin voin itsestäni sanoa. Minun on ollut ikävä! Olen kovasti katunut että annoin Sinun lähteä sinne--tai oikeastaan toimitin Sinun lähtemään. Minä luulin olevani rauhallisempi, kun Sinä olet siellä, mutta siinä minä pahasti petyin. Miksei se olisi voinut yhtä hyvin täällä tapahtua...? Nyt vasta minä ymmärrän kuinka kiinteästi minä olen Sinuun kasvanut, etten minä voi tulla ilman Sinua missään aikaan. Kunpa se odotettu hetki pian tulisi, niin että Sinä taasen olisit kotona--Sinä ja _hän_!