Part 15

Älä suutu, että minä sinulle kirjotan ... kuinka sinä voisitkaan suuttua että minä tulen sinun luoksesi, sinä, joka olet niin hyvä! En minä olisi tahtonut, mutta minun täytyy, sillä minulla on niin paljo sinulle kerrottavaa. Nyt on kevät niinkuin silloinkin, ja silloin minuun tulee aina semmoinen kaiho, että minun täytyy lähteä sinua etsimään ja saada puhua sinun kanssasi ... sitte minä taas voin odottaa seuraavaan kevääseen. Kyllä kai sinä olet tuntenut, että minä olen käynyt sinun luonasi ... nyt minä tulen tällä tavalla, kun minä sain kuulla sinun osotteesi.

Muistatkos sinä sitä tarinaa, jonka minä silloin kerroin ... siitä tytöstä ja pojasta ja merkistä, ja mitä minä silloin pyysin ja sain. Minä olen nyt myöhemmin ajatellut, että jäiköhän sinun mieleesi silloin joku väärinkäsitys, kun sinä tulit niin miettiväksi ja totiseksi, sellainen etten minä ollutkaan itsestäni oikein varma, vaan epäilin ja hätäilin etten olisikaan aina sinun omasi, niinkuin tahdoin. Mutta ei se niin ollut, rakas Olavi, kyllä minä jo silloinkin itseni tiesin, vaikken minä tietänyt sitä niin syvästi kuin nyt. Voi kuinka se on syvää ja lujaa! Minä olen lukenut erään runon, kyllähän sinä sen tunnet, ja siinä on yksi lause, joka sanoo kaikki: »_Se hetken on työ, kun salama lyö, mut ijäks jäljen se puuhun syö_!» Niin se on, siihen ei ole mitään lisättävää, se on kuin Jumalan sormella kirjotettu. Ja niin sen täytyykin olla, muutoinhan ei rakkaus mitään olisikaan.

Mutta ei sitä kaikki ymmärrä, eikä puoletkaan. Ihmiset ovat niin kummallisia. Ne ihmettelevät ja kyselevät kaikenlaista ... esimerkiksi sitä, kuinka minä olen näin yksin, aina vaan yksin. Vaan eiväthän he voi ymmärtää etten minä olekkaan yksin, en ensinkään yksin.

Vaikka ... oi Olavi, jos sinä tietäisit, mitä minä olen näinä vuosina tuntenut ja kokenut! Uskallankohan minä sitä kertoakkaan? Kyllä minun täytyy, koska minä sitä varten tulinkin, että kaikki kertoisin ja minun sitte olisi helpompi. Minä olen ikävöinyt sinua niin kauheasti, enkä minä ymmärrä kuinka minä olen jaksanut tähän saakka elää! Olavi, Olavi, älä katso sillälailla, minä vaan kuiskaan sen hiljaa sinun korvaasi... Minua ovat pahat ajatukset vaivanneet. Niinkuin joku olisi aina kulkenut minun takanani ja kuiskuttanut: katsoppas, tuossa on veitsi, se on ystäväsi, ota ja paina, ja se tuntuu rinnassasi niinkuin iltatuuli kuumilla kasvoilla! Etkö huomaa: joki on tulvillaan! Kaivon ohi minä tuskin uskalsin kulkea, sillä se katsoi niin kummallisesti, kuin kutsuen. Ja aivan varmaan minä olisin hukkunut, ellet sinä olisi minua pelastanut. Kun minä muistin miltä sinusta tuntuisi sellaista kuullessasi, silloin minä näin sinut ilmielävänä edessäni. Sinä katsoit minuun nuhdellen, katsoit etkä mitään puhunut, ja silloin minä häpesin että minä olin niin eksymäisilläni, että olisin voinut sinulle surua tuottaa. Ja sinä nyökäytit minulle päätäsi, ja annoit anteeksi ja olit jälleen hyvä.

Sitte minä toivoin että tapahtuisi joku ihme, joka toisi sinut jälleen minun luokseni. Minä toivoin että sinua kohtaisi tapaturma ja että minä sitte pelastaisin sinut omalla hengelläni. Että käärme purisi sinua... purevathan ne usein ihmisiä. Sinä tulisit yöllä tukkilaisten kanssa, ja jo aamulla kuuluisi kylän läpi huuto: voi voi, käärme on purrut Koskenlaskijaa, se makaa jo aivan tajutonna! Minä riennän muiden kanssa paikalle ja laskeudun sanaa sanomatta sinun viereesi, ja painan huuleni myrkkyhaavaan ... ja imen. Ja minä tunnen kuinka myrkky kulkee sinun veresi kanssa minun suoniini niinkuin suuri onni, jota minä olen kauvan odottanut. Minun pääni käypi yhä raskaammaksi ja painuu sitte hiljalleen nurmelle viereesi, mutta sinä jäät eloon ja ymmärrät että minä olin sinulle uskollinen kuolemaan saakka.

Tätä minä odotin joka kevät. Sitte minä toivoin että sinä sairastuisit. Olisit kauvan, hyvin kauvan sairaana, ja veresi olisi niin vähentynyt ja heikentynyt, että se enää vaan hiljaa tykähtelisi, itse jo makaisit horroksissa. Kun nyt olisi joku, sanovat lääkärit, joka antaisi ottaa vähän vertaan häneen, niin hän jäisi eloon, sillä tauti on jo voitettu. Ei ole ketään, kaikki ovat vieraita. Silloin minä saan kuulla asiasta ja juoksen joutuin sairashuoneelle. Lääkärit heti toimeen, sillä on kiire. Minun valtasuoneni avataan ja siitä viedään putki sinun suoneesi. Ja se vaikuttaa heti, sinä jo liikutat kättäsi, vaikka olet vielä horroksissa. Vielä vähän, sanovat lääkärit, kyllä sitä voi vielä ottaa, koska tyttö vain hymyilee. He eivät tiedä kuinka heikko minä olen. Ja kun sinä havahdut, makaan minä kylmänä ja kalpeana, mutta hymyilen kuin morsian, ja sinä annat minulle morsiussuudelman. Sillä minä olen nyt sinun verimorsiamesi ja ijankaikkisesti sinuun yhdistetty ja elän aina sinussa...!

Mutta se kaikki oli vain unta. Käärme ei purrut etkä sinä sairastunut, ja sitte minä en edes tietänyt mihin sinä hävisit. Silloin minä toivoin itselleni kuolemaa, sillä minä olin niin heikko. Ja odotin sitä päivästä päivään ja viikosta viikkoon ja kirjotin jo sinulle jäähyväiskirjeeni. Mutta kuolema ei tullut ... minun täytyi vaan elää.

Minä olen ollut niin sairas, Olavi ... minun sydämeni. Minä luultavasti olen liiaksi tunteellinen, sillä minua sanottiin jo lapsena uneksijaksi ja minua on nyt isompanakin moitittu. Mutta kuinka minä voisin unohtaa sinut ja ne hetket, jotka ovat minulle niinkuin koko minun elämäni rippi ja ehtoollinen. Kuinka minä unohtaisin ne illat, jolloin istuin lattialla ja pidin sinun jalkojasi sylissäni ja sain katsella sinua silmiin. Sinun jaloistasi tuli minuun lämpöä ja sinun vertasi virtasi minuun ... voi rakas Olavi, minä tunnen sen vielä nytkin ja värisen.

Anna minulle anteeksi, Olavi, että minä olen tällainen! Minun onkin nyt taas parempi, kun minä olen saanut puhua sinun kanssasi ja antaa sinulle tiedon minun rakkauteni uskollisuudesta ja minun kiitollisuudestani siitä, mitä sinä minulle annoit niinä lyhyinä hetkinä. Minä itse vaan olin silloin niin lapsellinen ja köyhä ... nyt myöhemmin minäkin olisin voinut antaa sinulle jotain. Kuinka onnellinen minä olisinkaan ollut, jos me olisimme voineet olla aina yhdessä, maa olisi ollut taivas ja ihmiset enkeleitä. Kun minä nytkin voin olla joskus niin onnellinen, vaikken minä saa omistaa sinua kuin salassa. Salassa minä sanon sinulle hyvääyötä ja suutelen sinua, ja kenenkään tietämättä sinä makaat joka yö minun käsivarrellani. Ja tiedätkö, Olavi? Se on niin kummallista, etten minä tiedä mitä se on. Nyt aivan viimeisinä aikoina minä olen joskus tuntenut niinkuin sinä olisit oikein elävänä ja lämpimänä minun vieressäni ja kuiskaisit: oma tyttö, oma tyttö! Silloin minä olen aina niin onnellinen ... mutta sen jälkeen minä itken niin kovin.

Oli minulla vielä jotain, vaan kuinka se nyt unohtuikaan. Se oli ... se oli ... no, nyt minä sen jo muistan! Niin, se olikin siitä kaikkein kauniimmasta ja suurimmasta, jota minä sinulta silloin pyysin. Tiedätkö sinä kuinka se on? Ihme on tapahtunut, vaikkei siitä muut tiedä! Minä sain sen sittekin sinulta, sinä keväänä, jolloin minä olin niin kovin sairas ... enkä minä voisi ilman elääkkään. Hän on nyt kahden vuoden vanha. Voi voi, jos sinä näkisit hänet! Sellaiset silmät, sellainen ääni ... hän puhuu aivankuin sinä. Älä ole huolissasi, kyllä minä hänet hyvin kasvatan ja opetan. Jokainen pistos hänen vaatteissaan on minun ompelemani, hän on kuin prinssi, ei kellään ole sellaista lasta! Me olemme aina yhdessä ja puhelemme sinusta. Äitiä minun vaan tulee sääli, kun se katselee joskus minua niin kummallisesti ja sanoo että minä muka puhelen itsekseni ... äitirukka, mitäs hän tietäisi minun prinssistäni ja sen isästä ja että minun täytyy puhella lapsen kanssa...

Niin, mitäs minun vielä pitikään ... en minä nyt enää muista. Minun on nyt niin hyvä olla, kun minä sain kaikki kertoa. Ja nyt tuleekin kesä, silloin minä tulen aina iloisemmaksi. Satoi juuri, ja nyt paistaa päivä ja linnut livertävät. Hyvästi, sinä minun ainoani, minun kesäni ja aurinkoni!

Elämänlankasi.

Älä kirjota minulle mitään, sillä minun on näin kaikkein paras. Kyllä minä tiedän ilmankin ettet sinä ole voinut minua unohtaa ... ja muuta minä en pyydä.

29. SALAINEN SINETTI

Niinkuin tie olisi alkanut livastella Olavin jalkojen alla. Niinkuin ilmassa olisi liikkunut salaperäisiä voimia, jotka liitelivät ja kuiskailivat, neuvottelivat ja liittoutuivat--häntä vastaan.

Ennen oli kaikki ollut selvää ja suoraa. Ei ketään, joka olisi voinut hänen tahtoaan vastustaa tai häntä uhata. Nyt uhkasi--salaperäisenä ja tuntemattomana, mutta kuitenkin aavistettuna ja pelottavana.

Hän ponnisteli kiihkeästi ja levottomasti, ikäänkuin aseita ja liittolaisia keräten. Hän kulki suoasian vuoksi talosta taloon yksityisiä taivutellen, ja suuressa yhteisessä kokouksessa hän puhui valtavasti ja sytyttävästi--äänessä oli malmin sointua, jokainen sana kuin vetonaula. Ja asia ratkesi onnellisesti ensi asteessaan: päätettiin hankkia ammattimies tarkastamaan ja kustannusarviota laatimaan.

Mutta sitä seurasi kotva toimetonta odotusaikaa, joka ikäänkuin riisui hänet jälleen aseettomaksi. Hänen täytyi taasen löytää jotain uutta, joka viritti ja jännitti, jossa oli vastuksia voitettavana. Ja niin hän juoksi erään viikon ristiin rastiin kotipitäjänsä ja naapuripitäjän välisessä metsässä.

Otuksen jäljetkin vihdoin löytyivät--uuden oikomaantien suunta.

Se oli oivallinen tuuma, se täytyi jokaisen myöntää. Siitä olisi tuntuvaa etua jo hirvijokelaisille, mutta varsinkin naapuripitäjäläisille ja monille muille, joiden matka asemalle, myllyille y.m. lyhenisi runsaalla parilla penikulmalla.

Olavi kulki taasen talosta taloon, vaikuttavimmille asiaansa esittämässä ja itsepintaisimpien vastarintaa järkyttämässä ennen yleisen kokouksen pitoa. Otti kotipitäjästä alun ja riensi sillä vauhdilla sitte naapuriseurakunnan isäntiä ahdistamaan.

* * * * *

»Onhan tämä Inkala?» kysyi Olavi pihalla liikkuvalta palvelustytöltä--sekä talo että haltijat olivat hänelle outoja.

»On oikein!» tyttö vastasi.

»Sattuukos isäntä olemaan kotosalla?»

»Ei ole--se läksi aamulla Muurilaan», toimitti tyttö.

»Vai niin... Milloinkas pitäisi palata?»

»En minä vaan tiedä.--Vaan emäntähän sen kyllä tietää. Vieras käypi sisään ... isäntäväen puolelle! Minä käyn sanomassa emännälle, se on nyt tuvassa.

Olavi nousi portaita ylös.

Hän oli tuskin ennättänyt vieraskamariin, kun sisäovelle ilmautui nuori, solakka, vaalea nainen.

»Hyvää päi...!» tervehti Olavi, mutta lause katkesi kesken ja hän tunsi sinä silmänräpäyksenä jähmettyvänsä jääpuikoksi.

Vaalea nainen pysähtyi hänkin--huulet liikahtivat, mutta ääntä ei kuulunut.

He katsoivat toisiaan jäykkinä ja liikkumattomina.

Välähdys entisyyttä, sarja muutoksia, tuttua ja tuntematonta --silmänräpäysnäky salaman häikäisevässä valaistuksessa.

Naisen poskille vihdoin syöksähti heleä puna ja hän astui päättävästi vieraan luo.

»Päivää, Olavi!» sanoi hän reippaan ystävällisesti, vaikkei voinutkaan estää ääntään värähtelemästä. »Ole tervetullut ... ja käy istumaan!»

Mutta Olavi oli yhä kuin iskun turruttama tai kirkkaan äkkivalon huikaisema.

»Sinä varmaankin ihmettelet ... tavatessasi minut täällä», alotti nainen reipasta luonnollisuutta tavottavalla äänellä, vaikka silmissä ja kasvoilla kuvastui syvä hämi. »Minä olen ollut täällä jo neljä vuotta...» Hän vaikeni, katsoen ujosti alas.

»Vai niin ... vai niin kauvan...» Muuta ei Olavi saanut sanotuksi.

»Sinä et tietysti ole kuullut minusta ja minun tänne tulostani mitään--minä sentään olen kuullut sinusta jotain ja tullut tietämään että olet nykyisin täälläpäin...»

»En, en, enhän minä. Luulin aivan vieraita asuvan, ja sitte... _täällä_, näin kaukana...»

»Niin, kaukanahan tämä on!» tarttui nainen innokkaasti puheeseen, ilostuen että ilmautui edes joku puheen aihe. »Kaikki täällä on niin toisenlaista kuin siellä kotipuolessa, vaikkei olekkaan maailmanmatkoja väliä... Outoa ja vierasta tämä oli alussa, taisi olla vähän ikäväkin, vaan kyllä minä nyt jo hyvin viihdyn. Ja me käymme usein siellä kotipuolessa, ja isä ja äitikin käyvät joskus täällä...»

»Niin, isäsi ja äitisi! Kuinka ne nyt voivatkaan, ovatko terveitä?» kysäsi Olavi vapautuvasti, äänessä mieluisen mieleenjohtuman pehmeä sävy.

»Terveitä, oikein hyvin voivat! Isä tosin sairasti viime talvena, mutta hänkin jo...»

Samassa raolleen jäänyt väliovi aukeni ja sisään astui reippaasti pieni miehenalku.

»Poju!» huudahti nainen hämmästyneenä, kavahti ylös ja riensi kiireesti ovellepäin. »Mitäs poju nyt--täällähän on vieraita--ja pojulla on likainen esiliina...»

»Poju vaan tulee!» vastasi pieni mies lapsen järkähtämättömällä päättäväisyydellä, astellen äitiään vastaan.

Olavi katsoi lapseen kuin aaveeseen.

Nainen seisoi kalpeana ja neuvottomana, pitäen poikaa kädestä.

»Mene sitte ... sedälle päivää sanomaan!» sopersi hän lopulta, tietämättä mihin hädissään turvautuisi.

Poika meni, mutta ei kääntynytkään heti takaisin, vaan jäi Olavin polveen nojautuen seisomaan ja tarkkaavin silmin hänen kasvoihinsa katselemaan.

Niinkuin huoneessa olisi hiipinyt lumous. Ei sanaa, ei värähdystä kenenkään kasvoilla, vain kolme kysyvää katsetta.

»Onkot tetä kaukaalta, kun ei ole ennen käyny?»

Väristys kulki Olavin läpi kuullessaan toisen kerran tuon äänen, jonka ensi värähdys jo oli saanut hänen rintansa jyskyttämään.

»Kuinkas poju nyt sillälailla...?» ehätti nainen tuskaisesti, riensi luo ja tarttui pojan käteen. »Poju menee tupaan--sedällä on äidille asiata--äiti tulee pian jälessä!»

Poika totteli sanaa sanomatta, mutta kääntyi vielä ovella ja loi sekä vieraaseen että äitiinsä kummastelevan, selitystä kyselevän katseen------

* * * * *

Vieras oli mennyt, Inkalan nuori emäntä istui yksin kamarissaan.

Se oli niinkuin unennäköä, kun hän nyt sitä itsekseen ajatteli. Oliko se todella Olavi, joka oli heillä käynyt? Vai oliko hän nähnyt näkyjä keskellä päivää?

Alussa oli kaikki ollut luonnollista. He tosin hämmästyivät tavatessaan toisensa niin odottamatta, vaan tyyntyivät pian ja alkoivat puhella.

Mutta sinä hetkenä, kun lapsi astui sisään, kulki kuin salaperäinen viima huoneen läpi--niinkuin he olisivat muuttuneet hengiksi, joilla oli vanha selvittämätön asia omillatunnoillaan.

Hän oli kyllä toisinaan ajatellut että voisiko kohtalo, joka jo kerran oli tarttunut salaperäisellä kädellään hänen elämäänsä, joskus viskata lapsen ja Olavin silmä silmää vasten. Mutta hän oli karkottanut sellaisen ajatuksen kuin pahan unen luotaan.

Nyt viskasi--nuo kaksi, joista jokainen olisi voinut vannoa että he olivat isä ja poika, mutta joilla ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä toistensa kanssa.

Niinkuin hän olisi seisonut elämänsä tilillä.

Ensin poikansa edessä, kun tämä lähtiessään pysähtyi ovelle ja katseli suurilla viattomilla lapsensilmillään tutkivasti heitä molempia.

Sitte kolmenkertaisella tilillä--Olavin, miehensä ja Jumalan edessä, koko salaisuuden edessä.

Ei kukaan muu paitsi hän itse ja Jumala ollut siitä tähän päivään saakka tiennyt. Nyt sen tiesi tuo kolmaskin, hän, jonka hän ei olisi suonut siitä koskaan vihiä saavan.

Ja se kolmas istui kuin jähmettynyt kysymys ja odotti selitystä:

»Annansilmä--?»

Hän olisi tahtonut kertoa hänelle kaikki, suoraan ja avonaisesti, niinkuin hän itse sen ymmärsi. Kuinka hän oli häntä kaivannut ja ikävöinyt, ja luullut ettei hän voisi koskaan ketään muuta rakastaa. Kuinka sitte hän ilmestyi--hänen miehensä. Kuinka sen rakkaus oli suurta, vilpitöntä ja uhrautuvaa ... että hän halusi köyhän torpantytön tällaiseen taloon emännäksi. Kuinka hän itse siihen aikaan kaipasi ystävyyttä ja tukea, ja kuinka hän lopulta luuli häntä todella rakastavansa.

Ei, näin hän ei voisi kertoa, siinä olisi jotain sopimatonta!--Niinkuin hänellä olisi omat sanottavansa kullekkin noille kolmelle.

Olaville hän sanoi ainoastaan:

»Minä _rakastin_ häntä, se on varmaa. Mutta meidän ensimäinen lapsemme ... sinä näit hänet itse? Se on käsittämätöntä! Minä luultavasti en ollut vielä silloin voinut kokonaan unohtaa sitä ... sitä silloista talvea. Mitään muuta selitystä minä en voi ymmärtää.»

Olavi istui kokoonlyyhistyneenä kuin arvotuksen edessä, jota hän jäi tarkemmin miettimään.

Mutta hän itse jatkoi, puhuen nyt Jumalalle, sillaikaa kun Olavi mietti:

»Sinä sen tiedät ... kaiken! Minä luulin olleeni hänestä vapaa, mutta minä en vielä ollutkaan. Minun sydämeni oli ollut hänen, ja rakkaus oli painunut minun sieluuni hänen kuvanaan, niin ettei rakkaudella minun mielessäni muuta muotoa ollutkaan. Ja kun minä sitte rakastin toisen kerran ja kannoin esikoistamme, niin ... sinä Jumala tiedät kaikki, minun ajatukseni ja mielialani. Ja sinä tiedät senkin, ristiriidan, kun lapsi syntyi ... etten minä kaikkina hetkinä olisi edes suonut hänen olevankaan kenenkään muun näköinen, vaikka minä kärsin siitä niin kauheasti.»

Lopun hän puhui miehelleen, kuiskaten:

»Se on ollut niin kauheata _sinun_ tähtesi--sinun, joka olet niin hyvä ja jota yksin minä rakastan. Niinkuin minä olisin ollut sinulle uskoton, ja kuitenkin minä tiedän sydämeni. Minä olen tahtonut kantaa sen yksinäni, siksi minä en ole siitä sinulle puhunut. Mutta nyt minun täytyy, ja minun mieleni on paha että kukaan muu sai ennen sinua siitä tietää.»

Hän katsahti Olaviin ja näki hänen silmissään odotuksen.

»Sinä arvaat sanomatta», puhui hän taas hänelle, »kuinka äärettömästi minä olen siitä kärsinyt. Ja kun minä tunsin tulevani toisen kerran äidiksi, niin minä itkin ja rukoilin salaa itsekseni. Ja minun rukoukseni kuultiin. Se on tyttö--isänsä kuva. Ja se antoi minulle jälleen rauhani ja onneni takaisin...»

Hän näki kuinka Olavi huoahti syvään ja kuinka jää hänen silmissään alkoi lientyä ja sulaa.

Ja hänet itsensä valtasi ääretön hellyyden tunne ja halu puhua Olavin kanssa. Kaikesta, mitä hän oli näinä vuosina yksinäisyydessä miettinyt--elämästä ja kohtaloista, rakkaudesta ja... Oliko Olavikin niitä asioita ajatellut? Ja millaisiin päätöksiin ja selvyyksiin hän oli tullut? Hän itse oli tullut sellaiseen, että ihmisten, jotka kerran yhtyvät ja avaavat toisilleen täydellisesti sydämensä, on niin vaikeata päästä kokonaan eroon ... erittäinkin naisen. Ja että se _ensimäinen_ on niin lujaa sentähden, kun siitä on haaveillut ja uneksinut ja siihen keräytyy kaikki niinkuin tulilasin silmään, ja se sitte yhtenä hetkenä ikäänkuin poltetaan ihmiseen...

Mutta hänen kielensä oli sidottu. Niinkuin he olisivat näinä vuosina kokonaan vieraantuneet toisistaan, niinkuin heillä ei itse asiassa olisikaan mitään toisilleen sanomista--vain se yksi asia. Ja siihen hänen ajatuksensa nytkin lankesivat, raskaina kuin syvä huokaus:

»Sellaista se on--oleva ei tule olemattomaksi--eikä elämää voi kukaan paeta...»

Sitte puhui Olavi--ainoa lause, minkä hän koko aikana puhui:

»Ei, me emme voi mitään paeta! Kaikki tapahtunut merkitsee meidät sinetillään ja seuraa kuin näkymätön varjo jälkiämme, ja yllättää meidät kerran, missä tahansa olemmekin--sen minä olen saanut viime aikoina kyllin kokea.»

»Oletko sinäkin...?» Ja hän tunsi taasen sanomatonta hellyyttä ja lähenemisen tarvetta. Kuinka paljo heillä olisikaan puhumista, vuosikausien kokemuksia ja ajatuksia? Hän tunsi selvästi omasta puolestaan että heillä olisi, ja hän kuuli sen toisenkin äänestä, tuosta yhdestä ainoasta lauseesta. Mutta ei! Niinkuin he olisivat olleet niin äärettömän lähellä, mutta kuitenkin niin äärettömän kaukana--lähellä entisyydessä, mutta kaukana nykyisyydessä. Sitä ei voinut auttaa, he olivat toisilleen sulettuja, se näkyi kummankin silmistä.

Mitä sitte tapahtui, sitä hän ei aivan selvästi muistanut--puhuivatko he vielä toisilleen, vaiko ainoastaan ajattelivat? Sen vain, että Olavi vihdoin nousi ja tarttui hänen käteensä.

»Anteeksi...!» sanoi Olavi ja ääni värähti niin omituisesti, niinkuin siihen sanaan olisi sisältynyt niin äärettömän paljon. Ja hän itse heltyi liikutuksen puistatuksiin ja sanoi samoin: »Anteeksi...!»

Hän ei ollut selvillä mistä Olavi oikeastaan anteeksi pyysi ja mitä hän itse sillä pyynnöllä tarkotti, oli vain tuntenut että se oli välttämätöntä ja kaunista--niinkuin jonkunlainen sovitus ja päätös jollekin entiselle, niin että he nyt vasta olivat toisistaan täysin vapaat...

Yhden kohdan hän vielä muisti--aivan hyvästijättäissä. Hän oli tuntenut sisäistä pakkoa sanoa sen Olaville, sillä se oli niin vilpitön ja lämmin ajatus hänessä ja hän oli niin usein sitä itsekseen ajatellut.

»Minä olen kuullut sinun vaimostasi, Olavi ... ja minä olen niin iloinen, että hän on _sellainen_. Sellaisen sinä tarvitsit ... ei kuka tahansa olisi kyennyt sille sijalle...»

Sanoiko hän sen ääneen? Niin hän luuli. Vai ainoastaan katseillaan? Sekin voi olla mahdollista. Varmaa vaan oli, että Olavi sen ymmärsi, jokainoan sanan--hän näki sen hänen silmistään.

Sitte Olavi läksi--niinkuin hänen olisi ollut kiire lähteä----.

30. TOIVIORETKI

Vieraita tulee! Oho! Mistäs sen tietää? Kasi pankolla istuu, silmiään pesee.

Mutta Olavi yhä veistelee ajatuksiinsa vaipuneena. On hiljaista kuin kirkossa, vain veitsenterä hiljalleen sahisee ja kello seinällä harvakseen naksaa.

Vakaisia vieraita tulee! Mistäpä sen tietää? Kasi niin vakaiseen kasvojaan pesee. Kasi usein kasvojaan pesee--Suon- rannassa harvoin vieraita käypi!

Olavi yhä lapionvarttaan vuolee. Valkea on haapainen puu, valkeat Kyllikin pesemän paidan hihat. Kyllikki kylällä, ajatus kotona.

Vieraita, vieraita tulee! Älä tyhjää! Askeleet jo porstuassa poukaa!!

Ovi narahtaa, kissa hypähtää säikähtyneenä lattialle, Olavi silmänsä työstään nostaa.

Se tulija on nuorehko, herraskaisesti puettu, tukka ylhäällä sykeröllä, kevyt hattu keimeästi kallellaan--suupielissä ivansekainen hymy.

Hän seisoo hetkisen kuin hämmentyneenä, niinkuin ei tietäisi mitä tehdä.

»Päivää!» virkahtaa hän sitte teennäisen tuttavallisesti, astuu nopeasti Olavin luo ja ojentaa kätensä.

Olavi katselee sanatonna kiireestä kantapäähän--niinkuin tuntisi, eikä tuntisi, eikä tahtoisikaan tuntea.

»Oo! Miksi noin suuret silmät? Etkö muka enää tunne--_omaasi_» Hän hymähtää lyhyen, ivallisen hymähdyksen: »Vai oletko nähnyt niin paljon pihlajoita ja muitakin puita, ja terttuja ja marjoja, ettet osaa niitä enää toisistaan erottaa...?»

Lapionvarsi vapisee Olavin kädessä, kasvot valahtavat vaaleiksi kuin paidanhihat.

Nainen nauraa päin silmiä hänen hämmennykselleen, nauraa ja heittäytyy sohvalle huolettomaan asentoon:

»No niin, tässä sitä nyt ollaan--ja töllistellään! Ei sitä aina näin töllistelty, vai kuinka...?»

Olavi on vaipunut istumaan, ei vastaa, ainoastaan katsoo.

»Onko se sinun ruhtinattaresi kotona?» nainen ivaten kysyy.

»Ei!» Olavin äänessä kuohahtaa kuumia, kirpelöiviä poreita.

Nainen huomaa sen ja suoristautuu.

»Se on hyvä se!» huudahtaa hän kuin uhmaten. »Hänen kanssaan minulla ei ole mitään tekemistä, vain _sinulle_ minulla on asiata.--Ja eikö lie parasta hänellekin ... tuskinpa minä olisin 'rouvalle' mieluinen vieras.»

Se oli pistos nauravilta huulilta, myrkkyä kielenkäressä.

Olavi tuntee niinkuin toinen puoli sydäntään jäätyisi hänen tähtensä, joka istuu ja puhuu, toinen kuohuisi kuumana niiden sanojen vuoksi, joita hän Kyllikistä lausuu. Hän aikoo vastata: puhu mitä puhut, mutta hillitse kielesi Kyllikkiin nähden--silloin nainen jo jatkaa:

»No, mitäs me nyt näin juhlallisina! Minähän tulin sinua katsomaan--pitkästä aikaa. Puhellaan nyt taas ... _rakkaudesta_, ehkä minäkin jo osaan siitä jotain pakista!»

Niinkuin toinenkin puoli Olavin sydäntä vetäytyisi jäähän nähdessään naisen kasvojen julkean ivan ja kuullessaan hänen lyhyen, onton naurunsa.

Mutta naisen kasvoilta katoaa äkkiä iva ja nauru.

»Yhdeksänkymmentä yhdeksän millaisia te olette--nyt kun minä teidät tunnen!» huudahtaa hän rajusti, polkaisten toista jalkaansa lattiaan. »Eläimiä kaikki tyyni--ero on vain siinä että toiset ovat sarvekkaita, toiset nupopäitä, ja se ei muuta paljokaan asiaa----