Part 2

En tiedä yhtään, hänkö sällinlakkini alla laulaa rentoja lauluja. Ainakin hänet on kastettu uudestaan johonkin iloiseen uskoon.

Ainakin on hänelle annettu uudet silmät, jotka näkevät vihreätä ja punaista ja aamuruskon kaikki värit.

Ja uudet korvat, jotka kuulevat paljon salattuja ääniä: ruisrääkän natkutuksen elopellossa hymyävänä aamuna.

Mutta maantietä hän astuu minun pitkävartisissani.

RANNALLA

Ihan pikkuisella kivellä, sormenmittaisella, asteli rantasipi minua kohden ja kertoi minulle monta salaisuutta.

En nähnyt sen silmiä, sillä hämärä lauloi vakuvirttä. Näin sen keikailevan nokan, kun se aukaisi sen sanoakseen hyvän illan. Johon minä: Jumal' antakoon, liikutettuna, huovaten tervaista venettäni.

Oi veljet, se ehtoo levisi hyvänä kuin mystillinen uhrilehto, jossa on tammia, jossa virvaliekit lämpöisinä tuohuksina palavat, jossa ilma on hiukan raskas horsman tuoksusta ja angervojen ja suurien mustien kukkien, joita ei ole kuin intialaisessa sadussa ja kumminkin on.

Tsindalon, tsindalon. Varmaankin kyntörastas. Varmaankin on se sen posetiivarilta oppinut tai suoraan Arnon rannalta mustatukkaiselta, kaunisluomaiselta diivalta. Hieno, varjostettu melodia. Uskontunnustus.

Nuottikodan takaa: Tsindalon.

ULLAKKOKAMARISSA

Luulen, että kaikki kummitukset tänä yönä laskettu on irti.

Ajatukset astuu permannolle niinkuin pikkulapset hippapiiriin. Yksi käyskentelee keikistellen päässä irvinaama narrinlakki.

Äkkiä se harppaa akkunasta jättäin tuijottamaan kaikki toiset pitkänpyörein, hiukan tyhmin naamoin.

Ajatus käy vinttikaivon luokse sääskein syötäväksi suvivaloon huoletonna istuin kannen päälle.

Joku piika avaa aitan oven pistäin lutinsolaan huivipäänsä, sitten paljaat punertavat jalat. Piika laukkaa kaivon luokse juomaan, sillä yö on helteinen ja raskas.

Lehtokurpan ääni koivun luota. Lepakoitten hyrrät yllä aitain.

Piian nuori, värisevä sydän tuntee keskisuven oudot kutsut: renki soittaa myllyahteen alla hanurilla tanssinrenkutuksen. nostain hoikat käsivarret ilmaan kulkeissansa taasen aitanluttiin.

Ajatus käy vinttikaivon luota. Kiiltomatoin värilyhdyt syttyy. Piha mahtaa odotella jotain.

Piippolakki-ajatus käy hiljaa, laiskana ja ehkä murheellisna kasteruohoin väliin pitkällensä.

JUHANNUSAAMU

Hei, kuule, huopaa lahteen! Me Kaukomieltä leikkien pois ryöstämme Saaren neiden vesikivellä istuvan.

Oli pikkuniemessä tanssit: ne soitti iloiten haitaria. Nyt valkoliinaiset tytöt vesikivillä vilkuttaa.

Ne istuu rivissä rinnan. Ne on hiukan viluissansa jo. Ne kärsivällisin silmin tätä paattia odottaa.

Ne istuu rivissä rinnan ja kurkoittuvat viileään ja värisyttävään aamuun, joka juuri kohoaa.

Ne kurkoittuvat päivään, joka nauraa järven takana ja kesyttömin käsin joka ainutta syleilee.

Ja riutuvaiseen tuleen lyö sauhu sinivälkkeinen. Joku syksymielinen sälli yhä soittaa haitaria.

VALLOITUSRETKI

Tänään vasta lähtivät kevään värisevät neitseet suurelle valloitusretkelle puhaltaen ruokopilliä. Ne kengittivät itselleen helmisandaalit ja ottivat etelätuulen hevoset. Huhuu, huhuu.

Ja naakat muistivat, että ne olivat vanhanaikaisia, ja varpuset, ja ne häpesivät keskenään.

Ja neitseet ajoivat taisteluvaunuissa ja tulivat ikkunani alle aivan orjanruusupensaan eteen.

Minä näin, miten lampaita laskettiin ulos, ja kuulin sonnin haikean ämyrin. Ja renkipoika tallin ylisillä viritti ainoan kultaisen laulunsa pienestä torpantytöstä ja palsamista ikkunalla... Ne pidättivät etelätuulen hevosia ja puhalsivat taikapilliä.

Hopeaiset laineet liplattivat vuoripurossa ja menivät suoraan sydämeeni.

Kaunis neiti Margareeta, tuletteko tanssiin tänään?

RIEMU

Ajattele, kuinka riemu kävi ylitseni kuin kirkastuksen pilvi.

Yksinäisellä suolla tuoksuivat pursut. Ja sadelinnun ääni, yksitoikkoinen, onnellinen, sekaantui laineitten hentoon pärskeeseen.

Kuin uni valkoinen lokki lensi poikki taivaan verkkokaton minun ylitseni, kun makasin aivan hiljaa ruohikossa suon äyräällä, valoisan järven luona.

Ajattelin hetkisen lämmintä oloani. Sudenkorento, järvensininen, heilahteli kuisman keltaisessa hatussa ja katsoa tikitti minua hassun virallisena.

KURJET

Olenkohan ennen nähnyt, että kurkien auransakarat ovat kuin häilyvä ajatus helteisten aivojen taivaalla. Katsohan, kuinka yksi nopeana kuin onneton Ikarus vahasiivin epätoivoisesti ponnistaen käy kärkeen.

Sen siivenlyönnit ovat tuulta tulvillaan.

Tänä valoisana päivänä, jolloin ystäväni poimi viimeiset kypsät omenat vihreään koriin käsivarrelleen, me kuljimme kauan pensasaitakujaa, joka on niin tuhatväriseksi tullut. Me näimme kurkien kaihoisat aurat, kun ne lähtivät pois, me kuulimme niitten sanomattoman tuskan. Emmekä me mitään puhuneet.

Ehkä näimme, että siellä lensi viimeisenä räpyttelevä Eros, ojennetussa kädessään viini, jossa ei ollut yhtään nuolta. Se räpytteli ja oli pudota meidän puutarhanaidalle.

Mutta se meni kurkien jälkeen, viimeisenä. Sen vahasiipien vitinän me kuulimme aivan kujan kohdalta, tuhkanharmaalta taivaalta. Me katselimme toisiamme, ystäväni ja minä.

5

KEHRÄÄJÄT

Syksy käski harmaat tyttärensä, jotka nauttii vasta lapsi-ikää, täksi yöksi kammioni loukkoon.

Miksi mietin sateenkaarisillat täältä sinne, missä armas elää?

Syksyn neidet ottaa mustat kehrät, istuu ympärille puolikehään, kehrää hämärissä unirihmaa keskenänsä hiljaa kuiskutellen alinomaa, uupumukseen asti.

Yksi kehrää tuulen ullakolle inisemään, kuinka aika vierii. Toinen kehrää pöllön kirkon ylle kuuluttamaan, että surma kulkee.

Yksi kehrää vanhan pappi Krabben luokseni. Sen kallosuussa hampaat nauraa mulle hurjan sameasti, silmäkuoppain fosforiset läiskät lävistävät sydämeni seinät.

Yksi kehrää linnan valkeen rouvan: kellertävät hiukset hulmahdellen paljaan paidan yllä juoksee rouva kuten ennen, sata vuotta sitten sipsuttavin jaloin läpi huoneen, vaikka pappi Krabbe tappoi hänet.

Jumi iskee hamaralla seinään.

MYLLYN LAKASSA

Mä punaisen myllyn lakassa ehtoolla istuen kuulen: kaikkialla hiljainen soitto soi.

Näes: kirkon katolla täplä. Se on kuu, sappinen, kuollut kuu. Ja naakkoja mustankarvaisia selässä torninkukon. Näes: ainoa tornipöllö on noussut huhuamaan.

Mä istun myllyn lakassa ja pelkään niin. Täys pieniä jalkoja mäki, lipojalkoja, käärmejalkoja. Käy tanssiin hautojen väki vitiviitoissa, härmäkaavuissa. Ja kuolema kivisellä aidalla tanssipilliä puhaltaa.

Ja punainen mylly kuin sääriluita jauhattaa.

Ja mä punaisen myllyn lakassa mun vanhan viuluni viritän sen kuoleman pillin sointiin ja soittelen rytkypolkkaa: puukoista, helapääpuukoista, kolmesta sällistä soitan.

RAUHATON RITARI

Minä harjaa linnan muurin kävin Naurun kiltaa päin. Ja rauhaton ritari laukkas, ja rauhaton ritari laukkas ja sen haamuratsun näin.

Minä kuulin: aarrekoira juoks tietä haukkuen, ja kirkon kukko huusi yli märkäin katujen.

Ja kuolleet munkit astui ja veisas kulkeissaan, pyhä risti kunkin käässä ja murhe kulmillaan.

Näin viimein oudon miehen: se synkkä ja kamala on. Se on kuin pitkäisen jymy, se on kuin pitkäisen jymy: se on ritari rauhaton.

* * *

Oli pertuskan nenässä lyhty. Ja kannukset kimmeltäin sen Vivikan ikkunan alle minä ratsastavan näin.

Se kerjäs: yhden katseen kun neito hälle sois jo hautaan rauhassa laukkais ja rauhassa maata vois.

Oi pieni Margareta: yks katse mulle suo! Ei heitetty sun ruumistas linnan portin luo.

Ei piikkineito saanut sua syliinsä kamalaan. — Mutta kaunis Vivika Trotte: hänet syöstiin kuolemaan.

Ja sydän ripustettiin yli portin rautaisen — Oi neiti Margareta, minä tiedän kyllä sen,

minä tiedän, Margareta: et voi mua rakastaa. Minä ikinä en tulla sun ikkunas alle saa.

LAPSENMURHA

Etkös pelkää, piika? Puiston ylle uusikuu niinkuin kirkas veitsi äkkiä laskeutuu.

Ehtoon katvetessa neiti jalosyntyinen, kuollut neiti ajaa keskeen varjojen,

sulkalakki päässä, jahtitorvi huulillaan, piiskansiimoin lyöden villiä ratsuaan,

kuulee pöllön huudon menninkäisten nauravan, muurin alta itkun lapsi-vainajan,

säpsähtää ja kiitää jahtihaukka olallaan läpi hämmästyneen, aution pihamaan.

Kuu on kirkas veitsi. Ruskeata verta on tulvillansa lehdet viileän puistikon.

PYÖVELINTALO

Kävin kevytmielisenä talosi ohitse, kuningaskunnan virkaheitto pyöveli. Sinun talosi katolla punavalkeat tiilet olivat ihmisen lihaa. Ja lamppusi tuikkeessa itse istuit ja luit, niin että kuului kadulle, katumuspsalmia vaskihelaisesta kirjasta.

Ja ilmassa ympärilläsi katselivat rikollisten punatukkaiset, syyttävät päät.

Minäkin olen rikollinen, oi virkaheitto pyöveli. Mutta en, en syytä sinua, vaan itseäni, joka on sinua säälimättömämpi.

LEIJONANKESYTTÄJÄ

Oi saavu, jos voit, ja vielä yli kaupungin vapisevan yks kerta katso: sä löydät mun huoneeni ikkunan,

jos havaita yltä pilvein, läpi savu-pylvästöin voit keltaisen kynttilän juovan, joka piirtyy keskiöin.

Minä ristikkoikkunaani, veli, nojasin kolkon pään — ja kasvot, opetetut joka hetki hymyilemään,

minä peitin kämmeniini. Hei, pedot, ulvomaan! Olen leijonankesyttäjä, minut kyllä tunnetaan.

Minä kesytin metsänluomat ja katseet neitojen. Jätin yhden kesyttämättä: tämän villisydämen.

* * *

Tämä lienee rakkausdraama, veli porvari-aatelismies: primadonna voi olla kuollut tai elääkin kenties.

Ens' rakastajan osa oli julma ja luonnoton. Veli, tunsit primadonnan: se sureva leskes on.

Sata jalopeuraa mulle meni kerran sydämeen. Sinun verelläs, huomenissa, veli, virutin tantereen.

Veli, onton katsees eestä minä vavisten pakenen. Sinun kuolleitten kasvojes väri on kynttilänkeltainen.

YÖLLINEN TELOITUSPAIKKA

Älä vapise, armas, yhtään! Olen kyllä syyllinen. Olen tappanut mä kerran ylen hyvän ihmisen.

Oi, tahdotkos mulle antaa, sä sydänystäväin, sun käsivartes ihanan, kun käymme sinne päin,

läpi kumisevan torin ja kujan pimeän luo kamalan hirttopaikan, min yllä riippuu hän — —

minun kaksoisolentoni, joka hamppusilmukoin on hirteen kohotettu. Sinut, armas, tänne toin,

ett' rukouksin pienin ja pienin kyynelein voit lepyttää sen miehen, min eessä synnin tein,

kun heitin sydämeni sun etees tomuhun — ja palasiks sen astui ihana jalkas sun.

SALOMEN TANSSI

Johanneksen kaulanleikkauspäivänä lensi pieni kiuru riutuvin siivin kohti kukkatarhaa.

— Oi minun nuori tyttäreni, jonka silmissä on autuas hurma, oi minun suloinen tyttäreni, joka olet sanomattoman kaunis, niinkuin värisevä onni:

joku tappoi miehen mustassa tornissa.

Johanneksen kaulanleikkauspäivänä alakuun aikaan lensi tuhkanvärinen yökkölintu riippuvin siivin kohti vauhkoa merta.

Metsässä rätisi peto. Se iski kynsin kuin luuhamarin tuijottavan rämeen puihin.

Ilma oli ihmeellisen väsynyt. Joku tanssi ilmeetöntä tanssia nauru hyytyneillä huulillaan.

— Oi minun nuori tyttäreni, jonka korvissa on korvarenkaat, oi minun nuori tyttäreni, jonka jaloissa on nilkkarenkaat: joku hautaa miestä esikartanoissa...

PYHÄ YRJÄNÄ

1

Prinsessalla oli vallattomat sormet: nyt ne olivat kaikki tiukkaan puristettuina nyyhkyttävälle povelle.

Kalmanvärinen lohikäärme vieri hänen jalkoihinsa hampaat kärsimättömästi loksuen.

Kirkkaitten silmien lähteet olivat valuneet täyteen tuskaa. Niihin kuvastui odottava ajatus:

-Joku laukkaa, joku laukkaa. Helmenvärinen silhuetti verestävällä taivaalla!

2

— Nosta siipesi, nosta kauheat siipesi!

Oi ryömivä lohikäärme, joka syljet häkää kaikista suistasi! Nauran sinulle hillitsemättömästi, minä joka tänäpänä saavun lansetti janoisena, haaskalinnut kintereilläni, jotka kohta pusertavat ulos, kaikki pullistuneet silmäsi! Prinsessan vallattomat sormet leikkivät kohta kypäräni teräksisessä silmikossa ja hänen rintansa huokaa niinkuin pienen lapsen povi onnellisesta itkusta.

Nosta siipesi, nosta kauheat siipesi: ei ole muuta kuin viha, ei ole muuta kuin rakkaus.

TYTTÖÄITI

»Pieni, sokea tyttäreni auringonjuovassa. Minä laulan kehdollasi univirren.

Ah, älä ajattele maailmaa, älä ikinä himoitse sinne, älä himoitse! Olen kulkenut sen säälimättömillä kaduilla: ne ovat mykät, tylyt kiviaavat.

Sinä et pääse koskaan sinne, pieni, väsynyt tyttäreni, ja miten hyvä se on: ei koskaan viekas renki, aivan nauravin silmin, tartu valkoiseen kyynärpäähäsi.

Ah, suviehtoita sinä et näe: se on todellakin vahinko, rakas, pieni tyttäreni!

Silloin on heinäntuoksua koko maailma, ja etäistä laulua. Huutaako joku minua? Ja minä menen, polvet oudosti väristen, pidellen molemmin käsin poveani, jossa on pakahtuva sydän. Tänään on tanssit.

Niin, kevät. Mutta sitten on syksy. Ja minä pakenen autioita, niljaisia katuja minkä ennätän. Lyhdyt ovat kalpeita aaveita. Ne huutavat rivissä minulle: mene, mene, mene. Ja kyllä minä menenkin. Mutta niin kylmää on olla vedessä näin myöhään.»

KUOLEMA

Olet ääneti. Huomaan kasvojes kalvenneen. Merensiniset silmäs on tulvilla mustaa uhkaa. Olet tarttunut kuumilla sormillas ranteeseen sitä miestä, min ruumis on kylmää, kylmää tuhkaa.

Ja lujasti puserrat, tahtoen huomauttaa, miten sinetinvarmasti kaikki on lukittu tänään, ja kellään ei, niin totta kuin seisoo maa, ole sanaa tai tavua lauluhun lisättävänään.

Ne työnsi sun pois. Ja sen miehen ne työnsivät pois. Tänä päivänä kenkään kättäsi ei pois työnnä: ne melkein sallis, ett' kätes hän saanut ois. Niin, sydän sen myöntää. Suu ei tietysti myönnä.

Ne istuvat piirissä rikkaissa muistoissaan. Ja äidillä näkyy jo olevan värjätyt hapset, ja isällä virttynyt parta ja hopeat kulmillaan. Ja ne istuvat myös, ne nyyhkivät toiset lapset.

Vain Henrik on makuulla. Portilta vuoteeseen on kapea, pieni ja punaisenruskea jana. Ja Henrikin kuolleille huulille mykistyneen ihan näyttää viimeinen, sangen lempeä sana.

Se sana on väkevä täyttäen taivaan ja maan ja äidin ja isän ja lapset ja, kuule, sinut. Ah, vanhat laulut on totta. Ne kerrataan, jok' ainoa, joit' olet hämyssä lauleksinut.

Sa lujasti puserrat, tahtoen huomauttaa, miten sinetinvarmasti kaikki on lukittu tänään, ja kellään ei, niin totta kuin seisoo maa, ole sanaa tai tavua lauluhun lisättävänään.

KOIRALAULU

Nyt hän kuoli ja haudataan: koira, sä yksin jäät. Kun hän kuoli ja haudataan nälkäpäiviä näät,

istut mykkänä ikkunaan toivoen saapuvan sen, ken toi ehtoisin tullessaan leivän ja särpimen,

ken toi hyväilyt tullessaan hienossa kämmenessään, ken niin mykkänä ikkunaan painoi kauniin pään,

kaarevan kaulan peittäen silkkiviuhkallaan... Saitpa silloin nähdä sen itkevän rakkauttaan,

pienet tohvelit jalassaan, pienet ja punaiset. Etkä sä kyennyt lohduttamaan, koira rukka, et.

VANHASSA HUVIMAJASSA

Hei, kuinka me nauramme kahden! Ja paperilyhdyissä liekit on, ja yllä hiljaisen lahden vyö hehkuva kuutamon.

»Mä pelkään niin», miks' sanoit ja kutripääsi painoit niin, kuin turvaa multa anoit ja hersyit kyyneliin?

... Käy harmaa kuollut teitä ja kurkkii katsoin sisimpääs. Voi, silmäs joutuin peitä ja kätke kaunis pääs!

... Se on sun kuollut ylkäs. Hän ehtookävelyllään on, kun neito hänet hylkäs, niin hurjan onneton.

... Hän astuu puiston teitä ja näkee sun ja näkee mun ja katsoo kauan meitä ja lähtee kulkuhun.

Ja sitten me istumme kahden. Ja paperilyhdyt on sammuneet. Ja kuutamo kultaa lahden hiljaiset veet.

TULI SIRKUS KAUPUNKIIN

Näin kerran viekkaan kissan: mä torilla näin sen. Juoks torilla vastaani musta kissa silmät palaen.

Oi kuulkaa, herrat ja naiset: tuli sirkus kaupunkiin. Ja suurta vaskipasuunaa sen ovella soitettiin.

Oi kuulkaa: kuu oli noussut sen teltan huipun taa, ja punainen klovni soitti vaskipasuunaa.

Oi kaunis Isabella, sun nimeäs mainittiin. Oi donna ihanaisin, klovni rakasti sinua niin.

Oi kaunis Isabella, kai muistat ehtoon sen kun hältä monta vuotta sitten raastit sydämen.

Oi kuulkaa, herrat ja naiset: tuli sirkus kaupunkiin. Sen ovella Isabellan nimeä huudettiin.

Näin silloin viekkaan kissan, mä torilla näin sen. Juoks torilla vastaani musta kissa silmät palaen.

KANSANSATU

Se unisena saapui ja kissan selkää silitti ja koukkuleuka-akalle se hiukan hymyili. Ja kuusivalkeata ja pirtin suurta hämärää se onnellisna katsoi. Ja sirkat, sirkat soitti.

Se otti ruokopillin, ja uuninpankon kulmasta se Tuhkimuksen löysi ja ruokopillikauppaa sen kanssa yritti. Ja viiteen äyrityiseen sai ruokopillin myytyä. Ja sirkat, sirkat soitti.

Niin uuninpankon nurkasta nous Tuhkimus ja puhaltain ja lurittaen läksi ja joutui karjatarhaan. Ja prinsessainen asui sen länsilaidassa. (Sen Tuhkimuksen takissa on paikka paikan vieressä ja prinsessainen loistaa kuin aamun kaunis koi.)

Kun Tuhkimuksen pilli soi sen karjatarhan laidassa, niin kaikki lehmät tanssi. Ja vanha, vanha kauppamies, se muuripata-kauppamies, hän myöskin hyppi haassa. Ja kaikki muuripadat läks polkkamasurkkaan.

Ja nihdit heponiekat nous tapparansa unohtain ja polki raskain saappain ma luulen, saksansaappain, maan vihreätä kamaraa, ja pienet linnut vieri kuin pallot taivaasta.

Vaan prinsessainen istui ja ihmetteli tornissaan.

Niin karjatarhan loukosta läks Tuhkimus ja puhaltain ja lurittaen astui sen prinsessaisen kammioon.

Ja neidot sinipaarat ne kehräs punapauloja ja silkkityynyin päällä ne istui parvittain.

Kun Tuhkimuksen pilli soi sen prinsessaisen edessä, niin kaikki kehrävarret niin ihmeellisen vikkelään ja riemuissansa hyppi. Ja sinipaaraneidot ne tanssi parvittain.

Vaan prinsessainen istui ja itki kultatuolillaan. Ja sirkat, sirkat soitti.

Ja Tuhkimuksen pilli on niin kummallisen väsynyt. Ja tehden ristinmerkin käy Tuhkimus mun luokseni ja yhden äyrin hintaan sen pillin myödä tahtoisi niin hiljaisessa loukossa kuin suinkin vain, ja salaa.

EPILOGI

LAULU IHANISTA SILMISTÄ

Me eksyksissä kaupunkia käymme pimeää.

Kuin pasuunien merkkiääni yössä kajahtais ja kaikki tuulet vaipuisivat ylitsemme,

katu uppoaisi kumahtain kuin harkko rautainen ja ummehtunut sumu esiin tulvahtaisi,

ja nousisivat satamasta vedet niljakkaat ja peittäisivät kangistuneet jäsenemme,

ja taikalinnut lentäisivät heltoin kamalin ja piesten kylmin nahkasiivin kasvojamme,

ja ikuisuuden tiimat matais päämme ympäri; me pienet ja niin ahdistetut olisimme,

ja Jumalaa ei olisi. Yks varjo sininen vain vieris ylle vesikentän pauhaavaisen:

sun silmiesi katse, joka tulvat hillitsee.