Part 1
LAULU IHANISTA SILMISTÄ
Runoja
Kirj.
P. Mustapää [Martti Haavio]
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1925.
SISÄLLYS:
1
Pieni lyhty Jumala poppelien alla Ikkunassa Nuori tyttö venheessä Lohikäärmelaivat Kahden Odotus Vihreän lampun kellarissa Tuulten ja auringon kuninkaat Tabu Hämmentyneet jalat
2
Filmi Hiirenpoika Hiljaisuuden akkunat Serenaadi Viimeinen nauru Resignaatio Totuus Viattomat kädet Kaksinaama Näkki Viimeinen laulu Kauhusilmä
3
Raatihuoneenkellarissa Epäonnistunut kysymys Kerjäläinen Laulu kaipuusta Uni Punarintainen lintu
4
Olen vielä kaukana Muodonvaihdos Rannalla Ullakkokamarissa Juhannusaamu Valloitusretki Riemu Kurjet
5
Kehrääjät Myllyn lakassa Rauhaton ritari Lapsenmurha Pyövelintalo Leijonankesyttäjä Yöllinen teloituspaikka Salomen tanssi Pyhä Yrjänä Tyttöäiti Kuolema Koiralaulu Vanhassa huvimajassa Tuli sirkus kaupunkiin Kansansatu
Epilogi
Laulu ihanista silmistä
1
PIENI LYHTY
Käy kautta harmaan taivaan yölinnun laulu villi kuin punaisena nauhana, kuin punaisena nauhana yön mustain kutrien.
Kuin kuuluis jostain lehtein ja kuivain oksain kahinaa.
Ja jossain soittaa huilu, ja jossain soittaa huilu. Ja jostain valo kelmee ui lomaan poppelein.
Ja heiluu pieni lyhty, kun tuuli taittuu latvaan puun.
Oi armas, varjos pitkä on nurmikolla levoton, oi armas, kätes karkaa, oi armas, kätes karkaa kuin kala kädestäin...
Sun silmäis suuri rauha mun etehesi vangitsi, mä olen kesy susi, mä olen kesy susi.
Nyt pilvet poies vaeltaa, ja katso, tähtein vihma on yön taivaanholvin peittänyt.
Ja keinuu pieni lyhty, kun tuuli hyppii latvaan puun sun hiuksiesi yllä, sun hiuksiesi yllä.
JUMALA POPPELIEN ALLA
Nää hetket, jotka joskus saamme, niinkuin armolahjan, ma luulen, että Jumala on tullut luoksemme.
Ma melkein tahdon paeta ja peittää askeleeni, oi armas, hänen kirkkautensa suuren edestä.
Hän kulkee alla vihertäväin poppelein ja kutsuu kuin lämmin ja niin viihdyttävä kuiskaus.
Oi armas, tänään matkalle! Ja kahden kulkekaamme me kiireellisin askelin ja silmin väkevin.
Näes, haaleana, väritönnä saapuu huomisehtoo. Ja Jumala on kadonnut. Ja me niin väsyneet.
Vaan tänään alla vihertäväin poppelein hän kutsuu kuin lämmin ja niin viihdyttävä kuiskaus.
IKKUNASSA
Minä istuin ikkunassa ja pilviä katselin. Sysimustat vaunut vieri yli Helsingin kaupungin.
Sysimustat vaunut vieri: näin tuulten ajavan. Ja peräistuimella oli varjo saatanan.
Minä käännyin ikkunasta pimeään tupaan päin: pyhän Jumalan enkelin seisovan ihan edessäni näin.
Sinun silmissäs ikkunan kuva oli aivan valkoinen. Minä istun ikkunassa ja sinua katselen.
NUORI TYTTÖ VENHEESSÄ
Mitään muuta ei ole kuin tämä päällekirjoitus vanhassa ohjelmassa.
Mutta anna mielikuvituksesi kyyhkysten lähteä itäiseen ilmansuuntaan aamuvihreän niityn halki! Ja näe elämän kauneus!
Hänen ruskeassa tukassaan on jalomuotoinen solmu, silkkinauhan sitoma. Ja hänen paljas kätensä, jota ei saa koskea — vain rakastaa, on puoliksi vedessä. Ja jos taidat nähdä, on hänen sydämensä kohonnut taivaaseen liekehtivänä, elähdyttävänä: se sinkoaa itsestään punaista, vihreätä, sinistä, keltaista, kaikki riemulliset tulen värit!
Ja kuule hänen laulunsa, joka on vielä liikkumattomana hänen huulillaan eikä voi päästä ilmoille! Se on korkea laulu: koko taivas antaa resonanssin. Ja äkkiä kilahtavat soimaan valkoiset, käsittämättömän heleät tiu'ut.
LOHIKÄÄRMELAIVAT
Älä luulekaan, että voit paeta! Katso, ajatuksesi ovat kapea vuono: taivaalla valtaiset lohikäärmelaivat täynnä rautalakkeja, täynnä rautakeihäitä, täynnä rautaisia sydämiä!
Pikkulintu vakuuttaa sinulle — saduissa linnut aina puhuvat niin kaikkitietävinä —: »Kyllä voit mennä, kyllä voit mennä. Kadun kulmassa odottaa nuori poika. Hänen jalkansa ovat rauhattomat. Hän on katsellut kelloaan kolmannen kerran hyvin tietäen sen lyöneen aikoja sitten etäisessä tornissa. Kyllä voit mennä.»
Katso, ajatuksesi ovat rajaton meri: taivaalla on suuri taistelu. Rautaiset keihäät pirstoutuvat, rautaiset lakit musertuvat — rautaisia sydämiä ei olekaan sinun punaisen sydämesi lyödessä.
Taivas on suuri samettinen valtameri, jossa soutaa rivi sinisiä gondooleja.
KAHDEN
Minun pieni armaani! Luulen, että tällä kohdalla ovat lyhdynpylväät sikinsokin. Luulen, että katukivet kaikki ovat poissa säädetyltä paikaltaan. Ja talotkin, katsohan, on Herra vihassaan pannut kyljelleen. Olen sinun kanssasi ensimmäistä kertaa kahden.
Minun pieni armaani! Ja ajatusteni teitä kulkee usvainen mies, joka näkyy kokonaan lävitse kuin lasimestarin ikkuna. Näethän sinäkin sen miehen lävitse, kuinka tyhmä hän on. Näethän, kuinka hän haluaisi sanoa sinulle, että hän tahtoisi kuolla tähtesi.
Ah, minun pieni armaani! Älä lyö naurusi nyrkeillä häntä vallan puhki katukiviin.
ODOTUS
Nyt katu vavahtaa kuin jännittävään riemuun odotuksen. Nyt katu vavahtaa, mä kuulen, kuinka rauhaton on sydän sen.
Ja kadun ihmiset on avonaisten kirjekoteloin tai niinkuin kirjain viaton sisällys, min lukea mä voin.
Ne kaikki odottaa nyt nauru, nyt taas murhe huulillaan. Ja katu odottaa nyt haudanvaiti, nyt taas kumistessa maan.
Sä olet laskenut sun ikkunoittes kaikki uutimet, ja lyhty niille luo sun kaari-ikkunoittes varjot hopeiset.
Nyt portti kilahtaa. Kuin soittais tiu'ut saranoissa sen. Nyt portti kilahtaa: on onni askeleissas suloinen.
VIHREÄN LAMPUN KELLARISSA
Nauroitko? Kuulin varmasti kolkutusta puoliyön hetkellä, arkaa, kuin joku ensi kerran olisi kolkuttanut.
Ehkä joku toivoton nuorukainen, joka oli sinuun rakastunut, Gretchen, sinun valkoiseen hipiääsi, jossa ei ole yhtään ihojauhetta.
Moni voi sinulle sanoa aivan turhia sanoja. Minä en. Sillä minä itse kolkutin sydämesi ovella.
TUULTEN JA AURINGON KUNINKAAT
— Miks olet niin viileä, neiti? He sangen jalot on. Toinen on tuulien kuningas ja toinen auringon.
Sinä seisoit pylvään luona. Sun silmäs paloivat. Kaks varjoa seisoi edessäs kädessä tapparat.
— Sua palvelin seitsemän vuotta ja oveas vartioin. Tänä suvipäivänä kosijas sun kammioosi toin.
— Minä olen sun nuori kosijas. Kaks varjoa mulla on: toinen on tuulien kuningas ja toinen auringon.
TABU
Oi, rakastettava poroporvari, huomautan sinulle, tosin ääneni alentaen: Tässä tulee luoksesi hurjan rikas mies kättänsä ojentaen. Terve. Tällä miehellä ei ole ranta-aittaa, tällä miehellä ei ole kaljaasia, tällä miehellä ei ole pajaa.
Ja jos tahdot kysyä, mitä hänellä on — jos sinulla on uteliaisuuden lahja — voi hän mainita: Hänellä on yksi nuori neiti, jolla on tulipunainen otsaripa ja kaksi tähtisilmää.
Oi rakastettava poroporvari kirkkomäellä. Me olemme hengenheimolaiset! Luokaamme arvosteleva, puolueeton katsaus kukin omaisuutemme kvaliteettiin! Tartuhan kainalooni. Marssikaamme käsikädessä ja vihellellen tyynen joen rantaa lehmusten ystävällisessä varjossa.
Niinkö? Ei millään. Valitan. Ei viidestä miljardista. Siinä on hämärä, mystillinen virta, ruusupensaita kahden puolen, yö, laulua; ja vene lipuu niinkuin aavelaiva hiukan kylmässä ilmassa, jossa on lämmintä, ja hän laulaa, jolla on otsaripa. Niin, ei millään. Hänen nimeään en sinulle sano, en viidestä miljardista.
HÄMMENTYNEET JALAT
Käy kellertävä hämärä kuin paksu, synkkä sumu mun silmieni eteen. Kuin ahdistava vanne ois päällä rintani.
Mä jäykän autiona oon ystäväni jättänyt ja puistoon yksinäni käyn ontoin sydämin. Ja musta sadehelmi mun kädelleni putoaa.
Ne nuoret jalat sipsuttain mun luotani on kulkeneet, ne jalat hämmentyneet, niin kovin hämmentyneet mun luotani on kulkeneet.
Käy kellertävä hämärä kuin paksu, synkkä sumu mun silmieni eteen. Ja musta sadehelmi mun kädelleni putoaa.
2
FILMI
Loppumaton perspektiivi kiviä, joissa on rosoisia sadepisaroita, jotka ovat imeytyneet syvään, iankaikkisesti.
Nyt paistaa aurinko. Sen valo on luonnottoman räikeä. Olemmeko me filminäyttelijöitä, koska käsket meidän paeta, hurjasti, kysymättä, säikähdystä teeskennellen?
Nyt suuria, harmaita linnunvarjoja autiolla, loistavalla kadulla, levottomia, värähteleviä laattoja, joilla ei ole syvyysulottuvaisuutta. Onnettomuuden symboolit ovat tulleet!
Ja nytkö meidän on palattava — emmehän aavistaneet tätä murhenäytelmäksi —? Juosten, onnellisina, kädet kiitokseen ojennettuina, kukkaseppele päässä viirien hulmutessa, heleäin viirien!
Vaipuaksemme toistemme syliin, kuollaksemme tikari- ja keihäsmyrskyyn, aivan tietämättä miksi. Kaksi lasta, jotka emme edes toisiemme sydämiä tunteneet!
HIIRENPOIKA
Juokse loppumattoman kauaksi! Sivuuta viimeinen ovi! Ja ihan hätääntyneenä kätkeydy viimeisen esiripun taakse!
Joku ajaa sinua takaa! Kaameita silmiä on perässäsi! Yksi pitkä, keltainen huuto lentää äärettömän nopein siiveniskuin! Petturi, petturi!
Nyt ne ampuvat raketteja: saframinväriset piiskansiimat rusentavat taivaan! Ne ovat vedessä kuin niljakkaat silmälasikäärmeet.
Nyt on valonheittäjä nostanut verenhimoisen kitansa maanpiirin katolle: se syö sinut!
Ole aivan pieni! Seisahdu! Älä liikahda! Ehkä hiirenpojansilmäsi saavat nähdä huomisenkin päivän.
Joskus minä olen aivan armollinen ja katselen sormieni lomitse: ja silloin sinä olet enkeli. Sinä hymyilet. Ja iankaikkisesti minä pyydän sinulta anteeksi sinun syntisi.
HILJAISUUDEN AKKUNAT
Ei mitään, ei mitään ole niiden tuolla puolen: siellä on kaikki, siellä on täyttymys.
Me olimme puhuneet toisillemme sanaakaan ymmärtämättä, koska Jumala kätki hyvyyden hiljaisuuteen.
Nyt me olemme ääneti näitten akkunain ääressä: me ymmärrämme kaiken, mitään ei ole välillämme, — mitään ei voi olla välillämme. Akkunain takana ei ole mitään: siellä on Jumalan huvipuisto, jossa kasvavat käsittämättömän hennot kukat aivan udun kaltaiset meille tajuamattomat.
Älä puhu, armahin! Katsokaamme kipuvuorelta alas, hiljaisuuden akkunain läpi, mitä varovaisimmin, nopeasti vilkaisten, kuin varkain, siihen maahan, mitä meille ei ole.
Älä puhu, armahin! Tämä hetki on meidän, meillä ei saa olla näin kauniita hetkiä!
SERENAADI
Etköhän sinä tahtoisi, sinä vihreäkatseinen, vikkelä kissa tänä ehtoona naukua ravistuvan oveni edessä mahdotonta laulua?
Elämähän on niin ihmeellinen: minun huoneeseeni on asettunut asumaan tyttö,
joka on seitsemän virstan päässä lasivuoressa, luulen, sillä hän on itse asiassa prinsessa, jota peikko vartioi — ja kumminkin hän on täällä, kuten voin todistaa, pääni kammiossa.
Tahtoisin niin mielelläni pitää hänelle serenaadin, ja aivan erikoislaatuisen. Sinä olet kovin sopiva, veljeni laikukas kissa, esittämään mainitun musiikkinumeron: äänessäsi on omituista kärsimystä, hiukan rakkautta ja paljon vihaa.
VIIMEINEN NAURU
Me päätimme tänä aamuna nauraa viimeisen kerran. Sillä on kuin sykähdyttävä onni jo olisi valjastanut hiirakon, pannut hopeasilaisen sitolkan sen selkään ja jättäisi nyt hyvästiä yhdessä nuoruuden kanssa.
Me nauramme sinun lapsenkengillesi, joista muisto on jäljellä, ja sinun pienille ajatuksillesi merkillisestä onnen maasta. Me nauramme poppelikujalle, joka näki sinun valkoisen tanssipukusi paperilyhtyjen paholaisenkuvien varjossa, ja vihreälle penkille, jolle usein istuimme hiljaisuuden akkunain ääressä.
Ajattele: nyt me lakkasimme nauramasta. Sinäkin astut onnen rekeen ja yhdessä nuoruuden kanssa te ajatte iankaikkista tietä...
RESIGNATIO
Sinä olit kerran. Sinä menit pois. Oli kerran hymy. Se kangistui äkkiä huulilleni hirvittäväksi naamioksi.
Kuka voi pidättää sydäntään puristetuin käsin?
Kuka voi hillitä askeleitteni määräämättömän kiireen: eteenpäin, eteenpäin! Hauta on edessä.
— Alistuminen on elämää: kukkasia nousee, -kalpeita, unisia kukkia, jotka elävät sunnuntaisin hautakummuilla!
— En tiennyt sinun koskaan valehtelevan: eihän minulla ollut kuin sinä. Sinä menit pois.
TOTUUS
Olen petetty ja myyty: ei totuutta ollutkaan.
Minä luulin: se piili jossain, minä etsin ja hain, ja ihmiset minä kysymyksin kiedoin; joka päivä ja yö minä riensin kuin haamu ihmeellinen.
Sinut kaukaa näin. Ja katsoin, miten tähdet satoivat sinun silmies autuudesta.
Joku kuiskasi salaa mulle sanat nöyrät ja varovat: Käy kiertotietä, ja lyhty ota käteesi matkalles!
Minä ryntäsin suoraan. Ja nuijaa minä heilutin rientäissäin; oli ylläni leijonan talja ja nilkoissa kahleitten jäljet.
Läpi pimeän erämaan!
Kun ennätin silmies eteen, olin lopen uupunut: näin kauhistuneena, kuinka oli silmäs vain raketit, jotka heittää valtavat kaaret yli Jumalan pilvien. Ja sammuvat. Pimeyteen koko taivas pakahtui.
Minä huudan erämaassa: ei totuutta olekaan!
VIATTOMAT KÄDET
Älä näytä käsiäsi. En ole sen arvoinen: ne on liian viattomat. Pirun kautta vannon sen,
pirun mustan naaman kautta, joka peilistä irvistää ja merkkikielin vakuuttaa, ett' vala voimaan jää,
vaikk' onkin syyllinen suuni sen valhein lausunut, sama ylen-syyllinen suuni, mi on käsiäs suudellut.
Älä näytä käsiäsi. En ole sen arvoinen: ne on liian viattomat. Pirun kautta vannon sen.
KAKSINAAMA
En, jumal'avita, voikaan minä sietää kauempaa. Tänä päivänä purjeet nostan, saa jäädä Franskan maa,
ja Castor ja Pollux johtaa saa toisia satamiin. Jumal'avita, liian kauaks minut pistit valjaisiin.
Tulin juhdaks ja kääpiöksi sun armoas ruikuttain. Saman arvoituksen aina ma vastattavaks sain:
Sano, kippari, miksi lienee kaksnaamainen Januksen pää? Jumal avita, mistäs taisin sen kumman selvittää.
Sinä toisia lemmit ja kuljit mun kanssani vierekkäin. Jumal'avita, ties sen, miksi sun enkeliksi näin.
Ja pirun naamaa en nähnyt — olis arvoitus selvinnyt ihan itsestään. Ja toinen olis kohtaloni nyt.
Mene toiselle, saakoon sinut joku onnellinen mies. Jumal'avita, nahjukseksi minut painoi juhdan-ies.
Mua vihreä meri ilkkuu ja tuuli hohottaa... Jumal'avita, purjeet nostan: saa jäädä Franskan maa!
NÄKKI
Tummat laineet puhuvat tummalle rannalle sanoinlausumattomia sanoja ja kivet paljastavat viluiset hampaansa.
Me näemme villejä kuvia: kai näkki karilla soittaa turhia toiveitaan.
En tiedä, onko tämä viimeinen kerta, kun seisot nojaten käteeni. Olen kuullut: En voi, sinun huuliltasi, valkeilta ja väsyneiltä. Ja myrskyn läpi singahtaa viiltävä ääni, kun näkki karilla soittaa nyyhkyttäviä virsiään. Tyhmä näkki.
Sinun tukkasi on vaalea, oi kuule, sinun silmäsi ovat kuin ulappa. Ja minäkö katson niihin tänään viimeisen kerran?
Ja näkki painaa päänsä ja on kauan vaiti. Sen tuska on äkkiä noussut minun sydämeeni.
VIIMEINEN LAULU.
Tämä on viimeinen lauluni sinulle: iankaikkisuus kulki ohitseni kauhistavin siivenhavinoin. Maa järkkyi.
Sieluuni valahti räikeä ääni kaukaisesta maailmasta, joka on tulisena pallona pudonnut avaruuteen kummallisen sattumalta.
Käsivarsissani oli tosin hirveä väkevyys: minä olisin kyennyt murskaamaan, minä olisin kyennyt luomaan. Mutta sittenkin olin pieni poika, niin viattoman mitätön, sidottuna kapaloihin.
* * *
Oi sinun silmäsi, oi sinun silmäsi! Ensin riuduttavat kuin pouta, sitten kylmät kuin hallayö!
Tuuli on tullut: se on pudottanut kukat sinun hiuksiltasi. Lempeät sadut ovat juosseet katseestasi. Tukkasi raivoaa autioitten kasvojesi yllä.
Niin minun väkevyyteni meni pois — en tiennyt varmasti, oliko sitä koskaan ollut.
Minä vaivuin piestynä eteesi, kauhea armaani: iankaikkisuus kulki pauhaten ohitseni, mitään ei ole enää, mitään ei ole ollut.
KAUHUSILMÄ
Hän näki kaikki suuren kuolon hirmut. Masto taipui, ja läpi sormein liukui kuumentunut köysi. Nyt kumahdus. Nyt lieskameri. Laiva uppos. Ja öljymeri ajelehti keltaisena.
Ja aukes pimeyden portit ruostesaranaiset. Ja taivaanlaki paloi mustin amppelein. Hän vaappui vetten pinnalla kuin harhaantunut höyhen. Hän tarrautui kokkapuuhun kouristuksin.
Hän havaitsi sen ihmetellen: yli vetten pinnan vois yhtä hyvin tulla sana pelastuksen, ja yhtä hyvin, hätärummuin, mustaharjaisena vois vyöryä, kuin hyökylaine, kuolema.
Ja raivoavin katsehin ja aivot läkähtyen hän näki vuorokautten jonon vaeltavan: yks seuras toista niinkuin musta paholaisten saatto. Hän paleli ja odotteli ratkaisua.
Ja suuri, punertava joko-tahi-kauhusilmä loi ulapalle jähmettyneen kajastuksen.
— — —
Ja kädet molemmat ja hampaat kiiluvat ja rautajalat hän irti laski hymähtäen kokkapuusta. Näin yksinkertaiset on ratkaisut. Ah, elämä on helppo. Oi kasvinsisko, rukoilethan puolestani?
3
RAATIHUONEENKELLARISSA
Kadulla on väritöntä lunta. Ruumissaatto ajaa torin poikki, jota raatihuoneen kello katsoo ehtoopäivätiimain-silmillänsä huolestunein vanhanpiian katsein. Kirkon suuret malmikellot huutaa väkevän- ja jäyhän-äänekkäinä. Ruumisvaunuin peräistuimella nuokkuu musta, hämärtynyt vaari.
Kellarissa soittaa saksalainen virheellisin tempoin villin laulun minulle ja tyttöhempukoille, jotka istuu sivupöydän luona tirskusilmin kahviansa juoden. Tiedän, ettei tilanteeseen sovi villi laulu eikä tirskusilmät. Yhtäkaikki.
Akkunasta näen ruumissaaton ylen jäyhän marssin, mustan, hämärtyneen vaarin nuokun, papin itsehurskaan maitonaaman, lesken pullean ja tylyn ilmeen — saattaa olla, murheen kyntelemän —.
Yhtäkaikki. Elämä on roskaa. Kyllähän sen tietenkin voi kestää tuohon loppuun asti, jolloin pääsee silkkikangasvuorilliseen arkkuun. Suunnattoman tärkeätä on vain, että kestää naurunkareet suussa, poutapilvi otsan yläpuolla. Traagillisen näyttelijän osa lienee yhtäkaikki koomillisin.
Jos on totta, niinkuin lienee totta, ett' on maailman pohjaväri harmaa, ehkä mieluimminkin tumman harmaa, pari purppuraista maalitäplää tekis taivaallisen vaikutuksen...
Niinkuin tässä maisemassa tekee kaunis, rohdinmekko kukkastyttö, harmaan talon rappusilla seisoin, käsi ovenripaan tarttumassa, viivytellen sisäänastumista, ruumissaaton poistumista oottain: syli täynnä purppuraa ja kultaa, oranssia, veriruskeata!
EPÄONNISTUNUT KYSYMYS
Metsä tuli äkkiä eläväksi: sadat keijukaiset, jotka entisaikoina lumosivat niin monta ritaria rakastumaan kauniisiin hiuksiinsa ja vihreään pukuunsa, ovat heränneet suureen kokoukseen.
Ne seisovat kahden puun välissä. Ja karvainen hiisi saarnaa niille elämänkatsomusta.
Ne kuuntelevat aivan hiljaa kuin vanhukset — ajat ovat kuluneet —. Niissä ei ole yhtään eloa. Niitten perhossiivillä on hiukan kullankeltaista hometta.
Metsä on ympärillä täynnä kuiskailevia lehtiä, myöhäissyksyn lehtiä, jotka valittavat.
Hiiden kielessä on outo kysymys: Kuka herätti meidät tyhjyydestämme? Miksi hän herätti meidät tyhjyyteemme?
Ja sadat keijukaiset ovat kuin puusta pudonneita.
Ja karvainen hiisi nauraa kylmin silmin eikä vastaa.
Oi nuori tyttö, joka seisot kanssani lämpöisessä metsässä hyvin onnellisena: miten tyhmän sadun kerroin sinulle.
KERJÄLÄINEN
»Kohtalo kipitti ohitsemme kohti hautausmaata.
Ojensin sääriäni, joitten rikkinäiset siteet olivat silkistä ja muistuttivat siitä, kuinka kerran oli ollut, ja sanoin veljelleni, sokealle: Tiedätkö, kenen laihat jalat painuivat hietaan? Kohtalon.
Sillä on graatian kasvot, hymyiset, kuin pyhän eetterin värinä. Sillä on yöhiusten kohdalla, hautausmaan puolella Haadeksen koiran naama.
Kohtalo kipitti ohitsemme, ei huomannut meitä.
Sillä on vaakakuppi hyppysissä, ja kupissa kykkivät kyynelhelmet, miljoonien orjien kyynelhelmet, jotka aina löytään köykäisiksi, keskentippuneiksi.
Kohtalo kipitti ohitsemme, ei huomannut meitä.
Me nauroimme kaksin.»
LAULU KAIPUUSTA
Oli kuin olisi viritetty pitkiä urkupiippuja taivaasta maahan. Ja minä olin urkuri.
Minä päätin sydänyöllä soittaa taivaisille valloille ja maalle, ja metsälle, ja kotkanpojille.
Kaipuu istui etelätaivaisella pieluksella, kuin hunnutettu haareminainen, joka ei näytä kasvojaan. Sen takana oli vaaleanpunainen ruskoituksen seinä Minä pyysin sitä tulemaan luokseni, istumaan oikealle puolelleni, pianissimoa soittamaan itse.
Ja me soitimme yhdessä, minä fortea, hän pianissimoa, ja ilman täytti sanomaton tuska.
Oli kuin minä olisin ollut tarpeeton mestari. Minä vaikenin, hän soitti.
Ja metsät ja kotkanpojat, ne kuuntelivat paljain päin, ja maan henget nyyhkyttivät pitäen toisiaan nytkähtelevästä kaulasta.
UNI
Käy joskus, hyvin onnellisin hetkin, uni luokseni ja lämpöisin ja omituisin uduin kätes peittää, äiti.
On silloin tupa outo ja niin kummallisen ihana. Kaks väsynyttä, pientä poikaa vaipuu nukkumaan.
Soi hämylintu suvisella ehtoonurmikolla. Sen ääni vaipuu punaisien marjatäpläin väliin.
Ja kettu mataa ilkkuvaisin silmin putkistossa. Ja korppi nokkii juustoansa aivan valkeaa.
Ja prinsessa on kumartanut nuoren päänsä maahan: hän etsii herneenjyviä ja tietä pakohon.
Vaan jättiläinen kauhistava nostaa väkinuijaa. Ja minä olen kääpiö. Mä juoksen äidin luo.
PUNARINTAINEN LINTU
Jostakin kuului ääretön valitus. Tiimalasi oli valumassa loppuun. Viimeinen jyvä vierähti äänettömästi ja huomaamatta, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Esirippu halkesi. Kaikki, mikä näkyi, oli verhottuna mustalla kankaalla.
Missään ei ollut valoa, joka on elämän ystävällinen katse. Mieletön ääni huusi toistamiseen: Turhuuksien turhuus! Ilma oli täynnä sokeita ajatuksia, jotka harhailivat päämäärättä.
Silloin sinä nauroit. Naurusi lensi kuin punarintainen lintu synkän miilun keskeltä. Se liverteli ja istahti onnellisena säikähtyneeseen rintaani.
Minun surullinen ajatukseni huikaistui kuin nahkasiipinen lepakko äärettömän ihanasta valosta.
4
OLEN VIELÄ KAUKANA
Olen vielä kaukana.
Huomenna saavun. Hei, minun matkalaukkuni, irvinaamainen reppuni, hei, ystäväni matkasauva: huomenna me saavumme.
Ihan aikaisin. Juuri kun ukko kirkonvartija aukaisee tapulin luukut. Saunat, lauantaisaunat. Piirileikkien rukkaslaulut soivat kylässä.
Olen vielä kaukana. Hämärä, villi velhohämärä etsii notkoja, kykkäitä, varjoja, haapasuppaita.
Lituskaiset kivet jalkojen alla, killisilmäiset kannot tien poskessa, terve teille, terve, minä olen ylkämies, onnen ylkämies. Ja niin hurjasti rakastunut.
MUODONVAIHDOS
En tiedä yhtään, kulkeeko minun pitkävartisissani eilinen mies, mies, joka maantien laidassa virstantolpan alla aivan masentuneena palvoi iankaikkisuutta.