Part 13

Löivät vielä lyötyä miestä, häpäisivät ilkein elein ja saastaisin sanoin, raapien maasta sammalta ja multaa ja nakellen sitä lakittomaan harmaaseen päähän ja itkusta hytkyvään selkään. Sillä Kauko itki, itki vanhuuttaan, voimattomuuttaan, leuka loukkua lyöden, hillintää tottelematta.

Silloin vaikeni yht'äkkiä rähinä, ja Kauko kuuli karkelokentältä tyttöjen laulun, heleitä, sulavia ääniä, kun lennäntä ja kaulakkain hypintä oli vaihtunut käsikkäin kävelyksi. Kauko itki yhä, voimatta tuskansa tyrskintää hillitä, kynsin rintaansa raastaen, hampaita yhteen kiristäen.

--Häpeäisitte toki! kuului yht'äkkiä heleä ääni.--Häpeäisitte sillä tavalla häpäistä vanhaa miestä!

Ja joku tarttuu Kaukoa käteen, joku nostaa häntä kainaloista, joku pyyhkii hiukset hänen otsaltaan ja asettaa päähän lakin. Nuori, pitkä tyttö, sinikauhtana, avopää, pitkäpalmikko.

--Älä heistä välitä! Mennään täältä! Tule minun kanssani!

Kauko nousi, tunsi kainalossaan voimakkaan, lujan käden, tunsi toisen pyyhkivän kasvoja, otsaa, niinkuin äidinkäden, niinkuin lemmityisen, hellivän, hoitelevan, hivelevän.

Vielä kerran lensivät kielien vasamat.

--Ka, löysipäs kantensa vakka!--Tapasi Saaren ylpeäkin omansa!

Mutta eivät sattuneet, putosivat puolitiehen, niinkuin olisi ollut jänne katehen jousesta poikki.

--Minne sinä viet minua? kysyi Kauko siniseltä tytöltä.

--Minne tahdot?

Tyttö tuki hänet rantaan, hoiti hänet rinnettä alas.

--Kiitokset avustasi.--Tästä pääsen yksin.

Kauko työnsi venheensä vesille.

--Lähdetkö jo? kysyi tyttö.

--Lähden.

Kauko astui toisen jalkansa venheeseen.

--Ota minut kerallasi.

Kauko veti jalkansa takaisin.

--Kerallani? Minne?

--Sinne, minne itsekin menet.

--Minun kerallani tulisit?

--Tulisin.

Tyttö seisoi, pää alas taipuen, kiinteinä tummat kasvot, luomet puoleksi ummessa, ripset vähän värähdellen, rinta nousten ja vaipuen.

--Kuka sinä olet?

--Talosta tuosta.

--Kylän suurimmasta?

--Siitä.

--Ja kuitenkin minun kerälläni tulisit? Minun, maailmankulkurin?

--Tulit viimein, jota ikäni vuotin.

--Mistä tiesit minua vuottaa?

--Kaikki sinusta haastoi. Aina sinusta unta näin.

--Olenhan väkäleuka ja vanha.

--Vanha--sankari olet. Voitit Pohjolan isännän, suistit hiiden hirven! Sankari olet!

--Muinoin lienen ollut, en ole enää.

--Olet yhä.

--Parta takkuinen kuin tappurakuontalo?

--Olkoon. Su'in sen.

--Tukka kuin tuulenkoura?

--Olkoon. Suorin sen.

--Rimppakinttu--variksenpelätti--harvahammas--ikäloppu--kulkukoira-- kuulithan! Pilkkaat pilkattua--sinäkin?

Kauko astui taas venheeseensä.

--Ota minut, Kauko!

--Sinun käy huonosti kanssani.

--Sitä sinulta toivonkin.

--Eihän minussa elättäjätänne, sinun ja lapsen.

--Elätän itse.

--Vaan mitä isäsi ja emosi?

--Ei Kauko ennen sitä kysynyt, kun tahtoi kenen ottaa. Et tahdo, kun kysyt.

Tyttö kääntyi mennäkseen, itkunsa niellen.

--Maltahan. Hylkäsikö sinut joku? Etkö saanut, lapsi, ketä halusit?

--En ole konsa ketänä muuta halunnut kuin sinua.

--Olihan tanhua tuolla täynnä soreita, nuoria.

--Ovat rähjiä rinnallasi muut.

Kauko seisoi suorana vaappuvassa venheessään, kädessä mela, selkä oienneena, ryhti kuin nuorena ennen--kuin sankarin suuren--tunsi sen itsekin--silmä hellänä, vaikka ääni vielä tylyksi tekeytyen:

--Syytät minua, jos sinut jätän.

--Lähden, konsa käsket.

Ei ole ihmisten lapsia tuo, metsänhaltijan verta mitä lienee tuommoinen tyttö!

--Tullet, kun tahtonet, sinipiika!

--Saanko! riemahti sininen tyttö, niin että raikahtivat tyynet rannat.

* * * * *

Vieri vuosi, vieri toinen, niin vuotena kolmantena lasketteli ulapalta myötätuulta pursi Saaren merellisen rantaan, kokassa lehtipurje, purjeen alla poikanen tuhdolla, kähärätukka, perässä melalla viilettäen sininen tyttö.

Riensivät rantaan saaren naiset.

--Sen sait, jota hait! pilkkasivat.

--Sen! sanoi sininen tyttö, äänessä iloinen uhma.

--Hyväkin lienee, jos isäänsä lienee.

--Sen mainetta kerran vielä maailma laulaa!

KUKITETTU.

Ulkona on häikäisevän kirkas kuutamoinen yo. Jäätyneistä ikkunoista kuumottaa hovin talliin himmeä, varjoton valo. Siellä vallitsee parhaillaan lyhyen sydänyöhetken hiljaisuus. Sen väki on asettunut levolle, ilta-appeet on syöty, rouskutus on laannut. Joskus vain kilahtaa ruuhen laitaan rautaisen marhaminnan varsi. Varsain karsinassa kahahtavat silloin tällöin vuodeoljet oikenevien koipien alla. Kuuluu huokauksia sieltä täältä pilttuista, toisaalta syöttilään tyytyväinen hyvänvoinnin puuskaus, toisaalta uupumuksen ja puutumuksen vähän valittava huoahdus työhevosen rinnasta. Muu talli on levolla, vanha Pekka yksin seisoo--täytyy seisoa--pilttuussaan äärimmäisessä nurkassa.

Pekka seisoo aina--täytyy seisoa--yöt päivät. On jo aikaa, kuinka paljon lieneekään, siitä kun viimeksi pani--kun voi panna--pitkäkseen, kesällä milloin lienee ollut, sulan, pehmeän maan aikana. Pakottaa jalkoja, niinkuin niitä aina on pakottanut, kuinka kauan lieneekään, niin kauan kuin muistaa ... liikkeellä ollessa, seisoessa yhdessä kohden, särkee kaikkia yht'aikaa, ei yhtä enemmän kuin toistakaan, ei erittäin kovasti, mutta aina ja tasaisesti, sitä säännöllistä, hiljaista jomotusta.

»Tulisin minä sentään vielä jaloistani toimeen, kun vain kävisi syönti.»

Vaan ei tahdo enää saada kovempaa rehua rouhituksi, ja kaurat luiskahtelevat hampaissa, pyörähtelevät kokonaisina kurkusta alas, mikä ei suollu suupieliin ja siitä maahan. »Kun tulisi kesä, että saisi tuoretta, joka sulaa itsestään suussa ... ja kun saisi kerran sokeria vielä. Se punakintainen tyttö syöttelee vain noita varsojaan. Ei minun varsuudessani varsat sokeria saaneet.»

Pekka miettii, niinkuin vanhat usein miettivät, varsinkin valoisina öinä, puoleksi valveilla, puoleksi torkkuen, nähden näkyjä äskeisistä ja etäisistä, muistellen eilisiä ja kaikkein kaukaisimpienkin aikain takaisia.

»Olihan se häpeä, olihan se häpeä semmoinen, ettei sitä ennen ole vielä tapahtunut. Enhän minä milloinkaan ole ollut mikään hyvä hevonen, en juoksija enkä vetäjä, mutta oli se kuitenkin häpeä.»

Olihan Pekalle jo hänen pitkän elämänsä aikana sattunut kaikenlaista, oli häpeitä isojakin, voimattomuuden ja vanhuuden, mutta ei tätä ennen, että olisi jäänyt pantu kuorma tielle. Hän oli kaatunut polvilleen, siitä kyljelleen, oli täytynyt riisua, eikä sittenkään ollut päässyt omin voimin jaloilleen. Kuorman olivat miehet jakaneet toisten rekiin.

»Oli se häpeä. Olisi antanut minun huoata hiukan ja muiden mennä edeltä. Ei olisi pitänyt sen halkokuorman kanssa pyrkiä suoraan ylös; enkähän minä olisikaan, jos sain ensin hiukan puhaltaa törmän alla. Ei pidä enää polvet. Kengissä ei ollut vikaa... Johan nyt, kun miesten piti kangella kammeta seisoalleen.»

Häntä raukaisi, pää vaipui alas, silmät painuivat hetkeksi kiinni.

Yht'äkkiä oli kuuluvinaan pamaus, niinkuin olisi kivi katosta pudonnut. Pekan pää pöllähti pystyyn ja kaviot kopaisivat siltaan. Rotta oli hypännyt häkistä ruuheen.

»Aina sinä tungettelet siihen minun eteeni! Etkö sinä uskalla muiden eteen?... Ole hänessä... Tai mitä sinä siinä? Mene muuanne!»

Hän hotaisi eläintä turvallaan ja luimisti. Rotta loittoni, vartoi vähän, livahti sitten takaisin kauran tähteille ja sai jäädä.

»Olisi se saattanut vajuuttaa kuormaa. Mutta tiesi hänet, jos sittenkään olisin jaksanut. Mahdoin malttaa mieleni enkä rientää toisten kilvalla, mahdoin malttaa, vaikka löikin. Mikä meillä aina lienee kiihko rientää suotta toistemme edelle ja toistemme tieltä, vaikkei käskettäisikään... Ja _vaikka_ käskettäisiinkin. Onko mikä pakko? Vaan kuta raskaampi kuorma, sitä suuremmalla ryskeellä mennään. Ei meistä koskaan toinen toistaan odota. Vaikka siihen sortukoon. Ei oma parikaan odota, vaikka kurkku kuristukoon siltä, joka kaatuu. Olisi parempi, kun odottaisivat, niin vanhatkin pysyisivät perässä. Emä, se odotti aina, kääntyi katsomaan ja hörhötti luokseen. Kun uuvutti tai laiskutti, asetuit vain eteen, niin pysähtyi.»

Pekka näki yht'äkkiä lämpimän, paisteisen ahon rinteen, jossa hän loikoi jalat ojoina emänsä vieressä, pitkänään auringossa, torpan haassa. Kohta aidan takana oli pihamaa ja penikkakoira, joka siellä terhenti.

Sinne ei päässyt, mutta sieltä tulivat turpaa silittämään ja selkää ruopottelemaan. Kun satoi, toi emä yöksi kujaan olkiselle tilalle. Kujan katto ropisi, ja joskus leimahteli taivas tulta ja jyrähteli. Emä seisoi liikkumatonna ja vavahteli.

Pekka muisti toisen kesänsä synnyinseudullaan.

»Karkailtiin kankaita pitkin kilpaa toisten varsain kanssa. Minulla vain oli tiuku kaulassa, muilla ei. Kaikki jäivät jäljelle. Ei silloin jalat pettäneet. Lintuina ojain yli lennettiin.»

Pekka näki ensimmäisen rekensä, hienoaisaisen, suuren kelkan. Pyrynä laskettiin jäätä pitkin, kaula tiukuja täynnä. »Ei silloin ummet estelleet. Se syötti parasta, mitä sai, hipleimmät heinät, antoi leipää kädestään kiitokseksi hyvästä kyydistä, harjasi monesti päivässä.--En ole häntä sen koommin nähnyt.»

Pekalla oli kaikki kulkemansa tiet mielessään, hän muisti joka kiven, joka puun, jokaisen tienkäänteen, kuulemansa äänet, ystävälliset tai äyskäisevät, vastaantulijat, koirat, tien tuoksun: milloin kesäisen lämpimän törmän, milloin notkon, kostean ja kylmän. Umpisilmässä, yölläkin hän tiesi osaavansa sinne, missä oli kerran käynyt. Sitä vain ei muistanut, missä oli ollut hänen syntymäpaikkansa ja miten oli joutunut sieltä pois. Tämän vain siitä muisti:

On pakkasaamu, poika tulee päre kädessä talliin, panee valjaat selkään, vie ulos ja valjastaa. Piha on täynnä hevosia ja rekiä, kulkuset kilisee ja hevoset hirnuu ja hyppii kahdelle jalalle. Hän hyppii ja hirnuu mukana. Ne lähtevät ajamaan pitkänä jonona karaten järviä, soita, metsäteitä ja mäkiä. Missä mennään, minne tullaan, sitä ei ole aika ajatella. Hän tahtoisi olla kaikista edellä, mutta kuta pikemmin hän polkee, sitä pikemmin pakenee edellä oleva... Illalla paistaa tulia suuren järven takana. Kun tullaan sinne, mistä ne näkyvät, on siellä leveitä teitä ristiin rastiin, suuria tulia ja taloja, kaikki yhdennäköisiä... Hän seisoo vieraassa tallissa vierasten hevosten kanssa, nostaa turpaansa pilttuun laidan yli, tavotellen emää hyväilläkseen: sieltä vinkaisee outo ääni, ja vihainen hammas näykkäisee huuleen.

Jää on huomenna mustanaan hevosta ja miestä. Hirnuvat, huutavat ja hihkuvat. Se oma poika istuu reen laidalla, toinen jalka ulkona, sokottelee ja viheltelee, välistä nousee taputtelemaan kaulaa. Muuan vieras mies tulee aukomaan suuta, kopeloi jalkoja, mittailee lautasta ja selkää, nostaa häntää. Käy poikaa kaulaan, puhuu sen korvaan, ojentaa kättä. Poika kohauttaa olkapäitään ja lähtee ajamaan pois. Toinen vieras mies hyppää rekeen. Ajetaan pois muiden keskestä, kierretään jäällä, palataan taas takaisin. Taas käy _se_ kaulaan, ojentaa kättä, ja nyt poika iskee vastaan. Vieras repäisee rinnuksen, auki, karistaa suitset päästä, jättää vain päitset. Poika sitoo rekensä aisat yhteen ja alkaa mennä, sitä takaa työntäen. Vieras mies panee uudet suitset suuhun, sitoo ne jonkin reen perään, istuu itse rekeen, jonka edessä on suuri, pitkäkoipinen koni. Pekka koettaa pysähtyä ja panna vastaan, saa takaa iskun piiskasta, ja täytyy rientää perästä pää sojona.

»Se oli iso, punanaamainen mies, ärhäkkä-ääninen, sen henki haisi toiselle kuin oman pojan. Kaksi päivää perässään juoksutti, mutta hyvästi yöpaikoissa hoiti. Ensin antoi heiniä, sitten vasta vettä. Harjasi ja pyyhki ja peitti nahkasilla. Hyvin hoiti kotonaankin, suuressa talossa. Mutta kuritti kanssa. Ei milloinkaan taputellut eikä sokotellut. Oli emoa ikävä. Luulin jokaista ruskeata tammaa emoksi. Missä lienee emo nyt? En löytäisi kotinakaan, vaikka irti pääsisinkin... Se punanaamainen juoksutti nuorassa pihamaata niin, että olin siihen pyörtyä. Ja ajoi jäätä aina yhtä ympyrää. Sitten ei enää juoksuttanutkaan. Muut ajoivat edelle. Pitempiaikaiset jätättivät. Vaikka ovathan ne jätättäneet lyhytjalkaisetkin. Kaikki ovat aina menneet minusta edelle. Ja kaikki ovat pyrkineet, paitsi emo. Se punanaamainen ei sitten enää pannutkaan juoksuvaljaita selkään. Toi toisen varsan, josta teki juoksijan. Minusta teki työhevosen.»

Mutta sitä ennen oli tapahtunut jotakin, jota Pekka ei koskaan käsittänyt, mitä se oli ja miksi se oli tapahtunut, vaan jota hän ei koskaan unohtanut mielestään. Se oli aina ruumiissa, niinkuin jalkojen pakotus, niinkuin väsymys, niinkuin nälkä ja jano. Se tapahtui sen ison, punanaamaisen talossa. Silloin kun se kiilusilmäinen mies kiersi köyden jalkoihin ja kaatoi pellolle tallin taa. Oli, niinkuin olisi pistänyt tulisen raudan ruumiin läpi.

»Kun paranin, pani työhön. Kesät auraa ja äestä, talvet kuormia. En heitä kaikkia jaksaisi ajatella, jos osaisin olla ajattelematta. Tuopi eteen kaikki, kun pääsee purkautumaan.»

Ja kun Pekkaa näin valvotti, niin purki eteen kaiken: joka miehen, joka häntä oli ajanut, joka talon, jossa oli käynyt, jokaisen piiskansivalluksen, jonka oli saanut, sitä useamman, kuta kankeammaksi oli tullut ja kuta vaikeampi oli päästä tieltä pois.

»Kun voisi laskeutua pitkäkseen ja nukahtaa. Kun tulisi vielä kerran kesä, että saisi paneutua pehmoiselle, aurinkoiselle aholle, kaula suorana, milloin selkä päin lämmintä, milloin vatsa. Mutta kai ne pian taas tulisivat potkimaan työhön. Kun saisi kerran koko kesän ajelehtia laitumella, varsain toverina.»

Viimein sai Pekka hiukan unen päästä kiinni. Hän torkahti, vaikkei nukkunutkaan. Pää vaipui yhä alemma, huuli venyi yhä pitemmäksi. Hän lepäsi hetken, tuntematta ainaista jomotusta. Etäiset asiat jättivät hänet hetkeksi rauhaan, vaikka hän näki ja kuulikin lähellä olevat. Rotalle oli ilmaantunut toveri ruuheen. Ne vikisivät ja tappelivat. Kuu meni tuon tuostakin pilveen, selviten taas. Tuntui rupeavan tuulemaan. »Huomenna on kai pyry ja sitkeä keli. Olkoon.»

Juuri kun Pekka oli päässyt torkahtamaan, tuli tallimies kolistellen sisään ja tallissa ruvettiin heräämään ja nousemaan. Päristellen ja pudistellen kävivät hevoset aamiaiseensa kiinni, riuhtoen heinätukkoja häkeistään kuin kilvalla, niin että puolapuut soivat; kuin uhalla, niinkuin olisivat pelänneet, että toinen ne edestä riistää.

»Älä siinä taas luimistele, Rusko! Milloinka minä olen sinun eväillesi pyrkinyt? Aina olet saanut oman osasi ja minunkin, milloin on valjaissa syöty.»

Pekkakin koetti puraista, mutta ei katkennut karkea kylvyheinä. Toisilta katkesivat kuin silppuraudan alla. Tallimies alkoi ajaa lantaa ränniin ja luukusta ulos. »Ka, ei sinun tarvitse minua lapiolla kintuille, vaikka olenkin muita huonompi.--'Syö!'--Syön, jos tahdon tai olen syömättä. '... luimistele!'--mutta sinulle minä aina luimistelen. Sinä olet raaka mies, vanhoja kaikkia vaivaat ja nuoria ruopottelet. Häklällä vähän hotaiset, et minua milloinkaan oikein harjaa, arimpia paikkoja revit, vaikka vanhan nahka olisi enemmän harjan tarpeessa kuin nuorten. Niitä siistit ja silität ja ruopottelet, vaikka pääsisivät ne kutkastaan ja karvastaan piehtaroimallakin. Sinä olet raaka ja sisukas, karjut ja häklällä kolhit. Jos tekisin, niinkuin pitäisi, alleni sinut kuopaisisin, niin että puna turskuisi, niinkuin siltä, joka oli täällä ennen sinua.»

Verestäen paloivat Pekan silmät sitä muistaessa. Se oli tapahtunut tuossa viereisessä pilttuussa. Se oli toisen teko, mutta iloiten ja peläten oli Pekka nähnyt, kuinka Äkäruuna, entinen aisatoveri, yht'äkkiä oli kaapannut miehen jalkoihinsa. Pää edellä se kannettiin ovesta ulos eikä sieltä palannut. »Lippu luokissa kuljetin minä mustaa kuormaa kirkolle, ja iloisesti kilahtelivat siellä silloin kellot. Antaisin saman kyydin sinullekin, jos olisi joku, joka sinut kaataisi... Älä tule!»

Tallimies oli taas aikonut hotaista, mutta jätti sen tekemättä ja meni pois, paiskaten oven räikkyen kiinni.

Heidän välillään oli olemassa ainainen kireys ärjymisin ja luimisteluin, läimäyksin ja hännänhuiskutuksin.

Ajomiehet saapuivat, raskain askelin, haukotella ärjähdellen, ottivat valjaat pilttuun pylväsnaulasta ja paiskasivat ne ajokkaittensa selkään ja taluttivat ulos. Rekien ratinasta ulkona kuuli Pekka, että siellä valjastettiin heinähäkkien eteen.

»Sinne minä jaksan, sinne ei ole mennessä mäkeä ja palatessa vain lyhyt kotitörmä. Siellä saa hipleätä, pehmeätä heinää. Oma ajaja antaa, tietää oikein valikoimalla valita, antaisi se tallissakin, jos saisi. Sinne menee suora tie selän halki lahden pohjaan ja kannaksen poikki, talon alaitse toiselle jäälle. Talosta tulee se musta koira jota miehet aina ärsyttelevät ja jolle hevoset luimistelevat. Tullessa pojat loikovat heinien päällä ja hoilottelevat.»

Pekka tuli niin hyvälle mielelle, että unohti kipunsa ja nälkänsä ja väsymyksensä. Hänen ajajansa tuli viimeksi. Se oli hyväntahtoinen, hiljainen, vanha ukko, joka ei milloinkaan äykkänyt eikä ihmeeksikään lyönyt--paitsi eilen oli ensi kerran, kai hätäillen, etten pääsisi mäen päälle--välistä vain hotaisi ohjasperillään ja maiskutteli suutaan ja hoputti. Pekka hörhötti hänelle vastaan. Mutta ukko ei tullutkaan hänen luokseen, näytti siltä kuin ei olisi tahtonut katsoakaan, otti rekivedon, joka vain silloin tällöin oli muiden mukana. Pekka jäi varsain kanssa talliin.

»Mitä tämä tietää? Eikö minua pannakaan tänä päivänä muiden mukaan? Lähteekö naisväki ehkä jonnekin? Niitä on kyllä hupainen ajeluttaa. Punakintainen tyttö antaa rappujen edessä aina sokeria. Niiden mielestä minä olen paras hevonen maailmassa. Ajavat kuin kunnioittaen, pitävät käsiään ohjastaessa ojona, niinkuin olisin juoksijaori, ja ptruukuttelevat kuin vauhkointa varsaa. En minä heitä ojaan aja, jo kaukaa minä kierrättelen vierut ja vastaantulijat. Mäet minä lasken niille mieliksi niin tasaisesti, että länget kaulalle soluu. Vastamäen alla ne pysähtyvät ja nousevat pois reestä. Ne käyvät monessa talossa ja panevat aina loimen selkään. Ne nauravat ja lepertelevät. Välistä minä vien ne piloillani väärään, pyöräytän johonkin pihaan, jonne ei ole ollenkaan mentävä. Siitä syntyy siunailua ja voivottelua, mutta ei ne silti milloinkaan lyö. Kun saisi aina olla naisten ajettavana. Kun olisi semmoinen talo, jossa ei olisi muita kuin naisia. Yksinäisenä hevosena.»

Päivä oli vähitellen valjennut. Ovi oli jäänyt auki. Ulkona näkyi putoilevan nuoskaa lunta isoina hiutaleina. Tuores, märkä ilma täytti tallin. Kuului ääniä, tallimiehen ja Herran. Tallimies puhui, Herran ääni sanoi vain silloin tällöin lyhyen: »Ohhoh, jahhah.» Sitten se kuului sylkevän ja rykivän ja sanoi taas: »Ohhoh, jahhah.» Renki tuli talliin, Herra jäi ovelle, savuavin suin. Renki puhui ja viittoili Pekkaan päin, tuli ja kahmaisi suuteita tukon hänen altaan, kohotti niitä ilmaan, Herralle näyttäen, ja nakkasi vihaisesti takaisin maahan. Sillä oli se ääni, joka sillä aina oli silloin, kun oli äkäinen siitä, että joku hevonen oli suoltanut. Herra ei sano muuta kuin: »niin, niin --höm, öhöm», rykii ja aikoo mennä. Silloin tulee renki pilttuuseen, koskee toiseen takaseen siitä, mistä se on arin, ja antaa potkaista; sitten se samalla tavalla koskettaa ja potkaisuttaa kaikkia muita jalkoja.

Kun renki peräytyy pilttuusta, koettaa Pekka vielä kerran tavoittaa sitä toisella takasellaan ... tuli, mitä tuli, teki mitä teki!... mutta silloin käy toiseen niin kipeästi, kuin menisi se poikki, ja Pekka on vähällä lyykähtää perälleen. Tallimies räjähtää ilkkuvaan nauruun. Herra sanoo alakuloisesti myönnellen: »niinpä niin, joo, joo», ja menee. Yht'äkkiä kuuluu ulkoa punakintaisen tytön ääni puhelevan Herran kanssa. Tytön ääni sanoo kiihkeästi: »Ei saa--voi voi, ei saa!» Herran ääni on hiljaista muminaa. Nyt kuuluu hameiden humina ja tyttö ilmaantuu kiireesti oveen. Varsat hypähtävät makuultaan, toinen kurkottaa päänsä karsinan aitauksen yli, toinen pistää turpansa sen raosta. Ne hörhöttävät sille ja kaapivat kavioillaan. »Se tulee tuomaan niille aamusokeria, sillä on sitä puristettu kourallinen, saattaa olla vielä taskussakin.»

Mutta punakintainen tyttö ei menekään varsain luo. Tuleekin Pekan luo, taputtaa lautaselle, kaulalle, tulee ihan eteen. »Pekka, Pekka--ei saa, ei saa.» Se antaa sokeria, syöttää sitä koko kouransa täyden, varsat eivät saa mitään. Sillä on sitä vielä taskussaankin, se antaa kaikki, mitä sillä on, kääntää taskunsa nurin ja levittää sormensa näyttääkseen, ettei sillä enää ole. Varsat inuvat ja raaputtavat, se ei ole niitä näkevinään, ei kuulevinaan. Se on ruvennut harjaamaan, vetelee ensin varovasti häklällä, sitten harjalla reippaammin ja hokee hellällä äänellä: »Ei saa, ei saa.»

Yht'äkkiä se pujahtaa ulos ja kuuluu menevän sinne, mistä reet vedetään pihalle ajoon lähdettäessä. Sieltä se tuo sen punaisen loimen ja panee sen selkään. Sitten se palmikoi harjan ja hännän. Kun arvaisi antaa vettä ja ripauttaa siihen vähän jauhoja sekaan. Se arvaa! Se ottaa varsain kipan, ottaa siihen vettä suuresta ammeesta ja jauhoja varsain hinkalosta. Kun Pekka juo, kannattaa se kippaa kädellään ja koettaa viheltää, mutta ei osaa. Se väliin sipaisee kintaalla silmiään. Ennenkuin se menee, hyväilee se huulia kintaalla. Siitä jää suolan maku.

»Mitä tämä oikein tietää? Minkä tähden se syötti ja juotti minua eikä antanut varsoille mitään? Pitääkö se minua, vanhaa romua, parempana kuin varsojaan! Ehkä naiset lähtevät jonnekin ja tarvitsevat minua? Lähtisivätkö jollekin pitemmälle matkalle? Ka, kelpaanko minä vielä niille? Minkäpä tähden en kelpaisikin! Kenkään syy se ei ollut, saattoi ollakin vain jotenkuten tapaturma. Semmoista sattuu jokaiselle... Ei jomotakaan enää jalkoja. Saattaisin ehkä paneutua pitkäksenikin. Vaan jo tulevat ehkä pian valjastamaan. Ka, kun ei enää kirvelekään sisuksia.»

Loimi lämmittää harjattua karvan juurta. Sokeri ja suurusjuoma hyväilevät sisuksia.

»Älkää olko, varsat, millännekään, antaa se vielä teillekin. Syökää te vain heiniä, teillä on hyvät hampaat. Ette te oikeastaan milloinkaan tarvitseisi sokeria ja suurusjuomaa. Jokohan tuo rupee joka aamu antamaan sokeria ja suurusjuomaa?--Aina minä kaksi varsaa voittaisin, vaikka päällenikin kävisivät. Minä olen puraisussa vahva, vaikka olenkin potkaisussa heikko. Minulla on torahammas pitkä ja terävä. Se on semmoinen hammas, että sillä viiltää verille lautasen minkälaiselta äytäriltä hyvänsä. Sen tieltä täytyi Äkäruunankin kaikota tammoista. Sen tieltä täytyy väistyä kenen tahansa. Aina minä kaksi varsaa, kolmekin, tulkoot vaikka kaikki maailman orivarsat!» Pekka on uinahtanut, pää riippuu melkein lattiassa. Mutta itse hän näkee seisovansa pystyssä päin, kaula kyömynä, häntä kohona. Talli laajenee, seinät häipyvät pois, on kesä, ruohoinen rannaton aavikko, heinikkoa aina vatsan tasalle. Pekka pienen kukkulan laella, ainoana orhina satojen tammojen ja varsain keskessä, eikä ole ketään, joka uskaltaisi tulla niitä ottamaan. Muut oriit saavat pysyä loitolla Pekan laumasta. »Hankkikoot omansa, kiittäkööt onneaan, etten tule heidän omiaan ottamaan. Saatte olla siellä sinnempänä--niin kauan kuin minä annan. Ajan pois, jos päähäni pistää. Otan tammoista omani, jos heistä minkä omakseni nimitän. Minä en pelkää ketään, minä uskallan tapella vaikka kaikkien aavikon orhien kanssa!»

»Käänny!» kuului raaka ääni ja Pekkaa sysättiin lautaseen, niin että hän olisi kaatunut, jollei pilttuun pihtipieli ottanut vastaan. Samassa tempasi tallimies toisen takajalan reisiensä väliin ja alkoi repiä kenkää pois. Saatuaan yhden kengän pois, repi se toisetkin ja nakkasi ne rautaromukoppaan. Pekka seisoi kuin hervotonna, karvaa väräyttämättä.

»Aikooko se panna uuteen kenkään? Mutta vastahan ne nämä pantiin?»

Mutta ei tallimies pannutkaan uusia kenkiä. Ei siis tulekaan naisten ajoon lähtöä eikä muuhunkaan ajoon? Paneeko se seisomaan? Vai annetaanko minut toiseen taloon? Mutta eihän kukaan ole katsonut suuhun eikä sitä varten jalkoja kopeloinut.