Part 12

--Miksi en voisi sallia itseni ainakin ajatella sitä mahdolliseksi? Miksi en antaisi heidän ihanana haaveena uneksia, että heillä kullakin on palmulehtonsa tuolla puolella jonkin, tuolla puolella kaiken. Että tämä täällä jatkuu heille siellä eikä tähän pääty. Että Israel, jos kerran kukistuu niin, ettei enää nouse, rakentuu siellä--koskaan kukistumatonna. Että Salomonin temppeli hävisi täällä, mutta ei hävinnytkään siellä. Että niinkuin minulla tässä on tämä taloni, se on oleva samanlaisena odottamassa minua siellä. Että mitä täällä ajassa aloitin ja hahmottelin, sitä saan jatkaa ja täydentää siellä. Että kuta paremmin sain menestymään kaiken täällä, sitä parempi se sitten on oleva siellä. Kuinka silloin rakentaisin, kuinka silloin raataisin! En jättäisi mitään rappeutumaan, en laiminlöisi mitään, ahertaisin yötä ja päivää. Hoitaisin sitä--laintäyttämistäni--niinkuin taloansa se, joka tietää tulevansa siinä aina asumaan ja jolta se ei koskaan vieraalle jää. Sillä miksi en tunnustaisi sitä, mikä totta on: en hoida Herran taloutta niinkuin isäntä taloaan, hoidan sitä niinkuin palkollinen vierasta maata, vain sen verran kuin juuri luulen olevani pakotettu, lykäten huomiseksi, mitä en viitsi tehdä tänään. Miksi en tunnustaisi todeksi, mikä totta on: tämä taloni ränstyy, nämä huoneeni hajoo, muutan toisesta toiseen, en mitään korjaa, annan ohdakkeiden kasvaa. Eihän sen ylläpitämisestä ole minulle mitään hyötyä. Tehkööt muut, minä en jaksa, minä en viitsi, miksi hyväksi minä? Kun kerran lähden, muille jää kaikki... Olisihan se ihanaa, olisi haaveenakin ihanaa, ettei olisi kuolemaa, ei häviötä, ja että jos olisikin, se olisi vain uni, jossa siirryn illasta aamuun... Miksi ei minulla ole sitä uskoa, mikä heillä? Ja miksi ei _ole_, niinkuin he uskovat?

Ilta yhä pimeni. Raukeihin mietteisiin vaipuneena vanha saddukeus yhä istui talonsa edustalla.

Kuului ääniä laaksosta, josta hän äsken oli tullut, läheten tietä, jota hän oli noussut, nousten mäelle, laskeutuen hänen puutarhansa muurin sivua toiseen laaksoon, jonka yli yhä vielä häämötti pyhä kaupunki-- ääniä iloisia, askelia keveitä ja reippaita kuin lasten. Sanoja ei kuulunut, ainoastaan niiden sointu ja sävel, kohoten kuin aina uudistuvaksi kerronnaksi: »... autuaita ovat ... autuaita ovat ... autuaita olemme!» Se heikkeni, voimistui taas uusien parvien tullen ja heikkeni jälleen niiden mentyä, häipyen viimein etäiseksi hyminäksi, kunnes sekin sammui. Eikä vanha saddukeus enää tiennyt eikä kysynyt, olivatko ne vain olleet hänen korvansa, jotka olivat sitä soineet.

--»Autuaita ovat» ... ne uskovat sen kaikki. Siellä ei ollut ketään muita kuin minä, joka ei olisi uskonut. Sairaat, raajarikot, rammatkin, kaikkien silmissä kiilsi sama innostus. Spitalisetkin tulivat niin lähelle kuin pääsivät, huutaen minulle: »Mitä hän sanoo? Kerro meille, mitä hän sanoo!» Hän on heille hyväntekijä, hän on heille profeetta. Hän on antanut ihmisille uuden haaveen.--Miksi se ei ole tosi? Mutta eikö se, jota uskoo, ole tosi sille, joka uskoo? Jokainen, joka antaa uskoa, on hyväntekijä. Joka riistää joltakin jotakin, jota hänellä on, hän on pahantekijä. Ei ole sen suurempaa rikosta kuin ottaa lapsilta heidän ilonsa sentähden, ettei itse voi siihen ottaa osaa.--Fariseukset uskovat, että on ylösnousemus ja elämä kuoleman jälkeen. Ja kuitenkin he tahtovat tappaa hänet, joka voi antaa sen kaikille, jotka sitä kaipaavat, Jahve, sallitko sen tapahtua?

Vanha saddukeus oli kimmonnut ylös ja seisoi nyrkit puristettuina, kädet kohotettuina, tummana varjona tähtien valaisemalla talonsa seinustalla:

--Älä salli, Jahve, heidän tappaa häntä! Tapa, Jahve, heidät, jotka tahtovat hänet tappaa!

»MINÄ KIITÄN SINUA, HERRA...»

Se tapahtui siihen aikaan, kun meistä jokainen tiesi olevansa toistansa niin paljoa parempi, että saattoi rintoihinsa lyöden sanoa: »Minä kiitän sinua, Herra, etten j.n.e.»

Siihen aikaan tapahtui eräässä pienessä kaupungissa semmoisena hyvän omantunnon ja itseensätyytyväisyyden kirkkaana talvisena aamuna, kun ihminen, kahvit juotuaan ja tupakan pantuaan ja katsoessaan ikkunasta ulos lumiseen luontoon, väkisinkin viehättyy ajattelemaan: »Minä kiitän sinua, Herra, etten ole niinkuin tuo publikaani j.n.e.»--tarkoittaen sillä: etten koskaan ole julkaissut, en kuuluttanut, en totellut väkivallan käskyä, en koskaan myötävaikuttanut laittomaan tekoon, en ottanut vastaan lainvastaisella tavalla avonaiseksi joutunutta virkaa, vaan päinvastoin järkähtämättä, hetkeäkään omaa etuani ajattelematta ... uhrautumalla kansani ja maani hyväksi siitä mitään palkintoa tai edes vahingonkorvaustakaan saamatta tai vaatimatta j.n.e.--siihen aikaan tapahtui, kun entinen kamreeri Hellberg, joka oli menettänyt virkansa siitä syystä, ettei ollut antautunut väkivallan kätyriksi, ja nyt toimi yksityisen liikkeen palveluksessa, nosti päänsä papereistaan ja katsahti ulos lumiseen, paisteiseen puistoon saadakseen viimeiset päätesanat kirjeeseen, jossa hän oli tulkinnut sitä, mitä me kaikki siihen aikaan yleensä ajattelimme ja tunsimme--tapahtui, että hän kuuli huoneeseensa salin ja eteisen takaa ovikellon soivan. Hän ajatteli: soikoon, tottapahan menevät avaamaan, niinkuin sitten kuuli mentävänkin ja jonkun tulevan saliin. Ennenkuin hän nousee, tahtoo hän lukea sanat, jotka juuri oli kirjoittanut: »Sinä tiedät sanomattakin, vanha veli, että ne tietysti ovat olleet vaikeat tehdä, nämä uhraukset, mutta vähän, ylen vähän ne kuitenkin merkitsevät niiden sisäisten voittojen rinnalla, joita ne ovat meille itsekullekin tuottaneet. Voineeko mitään sisäistä, siveellistä voittoa katsoa suuremmaksi kuin sitä, että kiusauksista, houkutteluista, tarjotuista eduista huolimatta on pysynyt oikeuden ja velvollisuuden tiellä eikä ole hetkeksikään joutunut edes epätietoisuuteen siitä, miten oli meneteltävä. Mikä ero meidän ja heidän välillä! Ei liene toden totta kadehdittava sellaisten asema, jotka liukuvalle pinnalle antautuen ovat joutuneet sisäisestä nöyryytyksestä toiseen.

Tietää, mikä on oikeaa, ja kuitenkin tehdä sitä, mikä on väärää! Tietää, että esimerkiksi virka, jossa nauttii suuria tulojaan, on vääryydellä saatu ja toiselta anastettu, ja kuitenkin pitää se ja nauttia sen suurta palkkaa, silloin kun sen entinen lainkuuliainen hoitaja mahdollisesti, joskaan ei näe nälkää, niin kuitenkin saa vanhoilla päivillään ponnistella viimeiset voimansa elättääkseen perhettään, voimatta toivoakaan mitään vanhuuden eläkettä. En toden totta tahtoisi olla heidän sijassaan. Tuolla tavalla saadusta virasta kannettu palkka--eikö se ole suoraan toisen oman anastamista, eikö se ole kansan varojen itselleen kavaltamista? En ymmärrä, kuinka voisin asua huoneissa, joiden komea sisustus on sellaisilla synnin ja häpeän rahoilla ostettua. Sanot, että tuommoisten herrojen omantunnon vaaka ei ole kylliksi herkkä sellaisia arvoja merkitsemään. Olen kuitenkin varma siitä, että väärä teko on kaikille jäytävä koi, joka ajan mittaan tekee tehtävänsä. On nyt sentään suurenmoinen asia, että ihminen koettaa pysyä oikeuden tiellä. Ei ole maailmassa mitään turvallisempaa kuin hyvä omatunto ja täytetty velvollisuus.»

--Salissa on herra, joka tahtoisi tavata kamreeria.

--Kuka se on?

Palvelija pani käyntikortin pöydän kulmalle ja meni, jättäen oven raolleen.

Tuskin oli nimi sattunut kamreerin silmään, kun hän työnnähti pöytänsä äärestä taapäin sellaisella voimalla, että tuoli oli vähällä kaatua selälleen, samalla kun kortti läiskähti pöytään niin, että se kimpoutui siitä lattialle. Muutamia kiihkeitä askelia, sitten pysähtyi kamreeri hiuksensa pystyyn haraten.

--Hän uskaltaa tulla minun talooni! Hän rohkenee avata minun oveni? Niinkuin ei mitään olisi tapahtunut! Niinkuin kaikki olisi ennallaan! Eikö hävyttömyydellä enää ole mitään rajoja? Eikö meille kotimmekaan enää ole suojattu paikka? Onko meillä jouduttu jo niin pitkälle, että he voivat tunkeutua huoneisiimmekin sen pitemmittä? Mitä hänellä voi olla minulle asiata? Mies, jonka tuttavuudesta olen sanoutunut julkisesti irti...

Kamreerin sydänalassa etoi iljetyksenä kaikki, mikä ihmiselle ikinä voi toisessa olla vastenmielistä: muisto epämieluisesta ylioppilastoverista, joka vain hädin tuskin oli ollut siedetty, tuo ponneton, tunkeileva savolaisnousukas, ihrapinta, huulilla ilmeetön, itserakas hymy, tuo aina myönnyttelevä »jopajoo--jopajoo»--harmaat silmät, jotka eivät koskaan katso suoraan mihinkään--kietoo toverit asioihinsa, maksattaa heillä vekselinsä, häipyy sitten jonnekin Venäjälle sen sijaan, että rehellisten rappeutuneitten tavoin edes olisi mennyt Amerikkaan--sukeltaa sieltä »virkamiehenä erityisiä toimenpiteitä varten», lainaa itsensä varmentamaan kaikkia laittomuuksia, nyt päässyt poliisimestariksi kotikaupunkiinsa, tulee tervehdykselle vanhan toverinsa luo--kätyri, ilmiantaja, »hovineuvos Linnanen».

Oven aukeamasta oli kamreerin äsken tarvinnut nähdä hänestä vain vilahduksen nähdäkseen kaikki: poliisiupseeri ilettävintä kuosia, rasvattu tukka keskeltä jakauksella, viikset kierretyt ja käherretyt, huotra mahtavasti kupeella, käsi kahvassa, toisessa kokardilakki, siinä sotilashansikkaat--entinen ilme kasvoilla, sama katse, tähdättynä jonnekin ohi, ties mihin, mutta näkee kaiken... Katso sinä vain sinne, vakoilija, siellä on nurkassa »Lex», ja siellä on »Hyökkäys»!

--Minä en ota häntä vastaan. Seisokoon siellä, kunnes menee.

Kamreeri aikoi painaa oven kiinni, kun näki saliin tulevan pikku poikansa, menossa ulos, tervehtivän vierasta, iskevän kantapäänsä yhteen ja kumartavan, niinkuin hänet oli opetettu.

--Haluatteko tavata isääni?

--Minut on jo ilmoitettu, luulen.

--Vai niin, hän tulee kai pian, tehkää hyvin ja istukaa.

Poika kuului menevän.

No niin, koska hän tahtoo, niin saakoon. Koska mieheltä siis itseltään puuttuu äly ymmärtää asemansa, niin on siitä minun tehtävä hänelle selko. Kuulkoon kunniansa!

Kamreeri riisui työpuseronsa, veti ylleen käyntitakkinsa, järjesti tukkansa, partansa, kauluksensa ja pisti päättävästi kiinni nappinsa, ylimmästä alimpaan. Sen suoritettuaan tarttui hän oven ripaan ja astui selkä suorana, ilme jäykkänä ja kylmänä ja silmänsä hiukan pienemmiksi siristäen saliin.

Vieras ei ollut istuutunut, vaan seisoi yhä, ei oven suussa, mutta ei perälläkään, puolitiessä, pianon kulmassa.

--Nimeni on Linnanen, entinen Borg...

--Jahah.

--Pyydän anteeksi--tulen asioissa--en virka-asioissa, vaan yksityisissä--sitoumuksen johdosta, joka minulta aikoinaan jäi järjestämättä.

--Onko kysymys vekselistä, joka koko joukon toistakymmentä vuotta sitten jätettiin minun hoidettavakseni?

--Aivan oikein ... juuri siitä. Pyytäisin vihdoinkin saada suorittaa sen sisällön.

Hän oli asettanut lakkinsa pianolle, ottanut esille lompakon, astunut askeleen pari lähemmä, ja oli valmis lukemaan rahat.

--Jaha--minä--heti paikalla...

Kamreeri kiirehti huoneeseensa ja alkoi etsiä laatikostaan... Ohoo, kas vain! Maksaa velkansa... Siinä se on ... no niin...

Löydettyään paperin vei kamreeri sen saliin ja ojensi sen Linnaselle jäykästi kumartaen--kenties ei kuitenkaan niin jäykästi kuin äsken.

--Se on 2,000 markkaa.

--Pyydän hyväntahtoisesti laskemaan korot summalle ... korot ja korkojen korot kuluneelta ajalta.

Taas palasi kamereeri työhuoneeseensa, istahti pöytänsä ääreen, selaili allakkaansa ja alkoi laskea:--maaliskuun 1 päivästä 1890 maaliskuun 1 päivään 1905, kaikkiaan 15 vuotta. Se ei ole mahdollista? Ei, kyllä se sen tekee korkoineen ja korkojen korkoineen. Aikooko hän suorittaa koko sen summan? Epäilemättä. Sitä varten hän siis tuli. Oikeastaan hänen ei olisi tarvinnut olla tietävinään koko asiasta. Eihän missään tapauksessa enää olisi voitu hakea ulos vanhentunutta saatavaa. Pelkäsikö ehkä, että kuitenkin olisin käyttänyt sitä häntä vastaan. Hyvin luultavaa, että olisin sen tehnytkin. Mutta tietysti hänellä on oikeus saada paperinsa pois, jos hän kerran tahtoo sen lunastaa. Kas vaan...

Kamreeri ryhtyi kirjoittamaan puhtaaksi laskelmaansa: »Lunastettu Kansallispankin vekseli à 2,000 Smk. 1890... Korkoa korolle 15 vuodelta yhteensä 4,175 Smk.»--sehän on ollut siellä tavallaan kuin talletustilillä pankissa. Olipas miehessä sentään edes hiukan hävyn tunnetta. Viidettä tuhatta markkaa yht'äkkiä kuin pilvistä. Jotka jo aikoja sitten olin poistanut epävarmojenkin saamisteni joukosta... En tarjonnut hänelle kättä. Ei hän muuten näyttänyt sitä edellyttävänkään. Olihan pöytäkin välillämme. Esittelihe ja teititteli ... no niin, kuinkas muuten.

Kamreeri palasi saliin ja ojensi laskelmansa Linnaselle, joka luotuaan siihen silmäyksen asetti pöydälle valmiin setelipakan ja aikoi lähteä.

--Sopii ensin tarkastaa, onko korko oikein laskettu.

--Se on oikein.

Kamreeri jätti Linnaselle vekselin. Molemmat kumarsivat. Otettuaan lakkinsa pianolta, kumarsi Linnanen vielä kerran:

--Pyydän anteeksi, että asia on ollut niin kauan järjestämättä.

--Noo, onhan suoritus nyt tapahtunut täysin tyydyttävästi.

--Valitan, että vasta nyt olen päässyt tilaisuuteen sen tekemään.

Kulmakarvat kohosivat ja toinen suupieli venähti hiukan alaspäin, samalla kun silmissä välähti kuin ilakoiva ivan ilme jostakin, sammuen samassa. Sitten hän meni.

Kamreeri jäi hetkeksi seisomaan rahojen ääreen, aikoen ne ottaa, jättäen ne ottamatta, kävellen kerta pari edestakaisin lattialla.

--... »vasta nyt päässyt tilaisuuteen»----Kun on saanut sen viran, jonka avulla--Mutta mitä se minuun kuuluu, mistä hän on saanut mahdollisuuden sitoumustensa suorittamiseen? Olkoon mies millainen tahansa, tietysti hänellä täytyy olla oikeus saada paperinsa kuitattuna takaisin... Revittäväkö palasiksi ja heitettävä palaset vasten naamaa? Toisin sanoen: lahjoittaa rahat hänelle vielä kerran.

Ikkunan ääreen tullen näki kamreeri Hellberg Linnasen, upseerin sinellissä, leveänä, kasanskilaisensa täyttävänä, ajavan torin halki, kuin uhmaten.

--Ei kukaan voi väittää, etteivät rahat... Jos asettuu sille kannalle, täytyisi joka kerta, kun joku suorittaa jonkun sitoumuksensa, ottaa selko--mutta sehän veisi in absurdum... Lahjoittaa pois...? Mutta jos minä itse en voi niitä pitää, niin kuinka voin antaa ne toiselle? Eihän samea vesi siitä puhdistu, että sitä tarjotaan toiselle. Sitä paitsi ... minä otin ne jo ... sanalla sanoen...

Kello löi jotakin, ja kamreeri huomasi täytyvänsä heti rientää työpaikkaansa. Hän otti rahat pöydältä, vei ne työhuoneeseensa ja lukitsi ne. Hän oli päässyt selvyyteen siitä, että ne kaiken oikeuden ja kohtuuden mukaan, sekä oikeudellisesti että siveellisesti, olivat hänen.

Pöydällä oli kirje, joka äsken oli jäänyt kesken. Ei ollut aikaa sitä lopettaa. Kamreeri työnsi sen imupaperin alle ja meni.

Tämä tapahtui, niinkuin sanottu, siihen aikaan, kuin meistä jokainen tiesi olevansa toistansa niin paljoa parempi, että saattoi rintoihinsa lyöden sanoa: »Minä kiitän sinua, Herra, etten j.n.e.»

VANHA KAUKO JA SININEN TYTTÖ.

Kaukomieli istuu haapiossaan Saaren merellisen rannassa tyynen lahden suussa. Lahden pohjassa on kylä, kylän takana uhrilehto ja karkelomäki, jonka kupeella roihuaa kokko kesäillan taivaalle, kuuluu laulua ja soittoa ja välkkää valkeata kansaa koivujen välissä. Saaren väki viettää kesäjuhlansa lopettajaisia.

Kauko istuu alahangoilla ja viskaa vettä venheestään, joka on vuotava ja laho.

--Menenkö maihin? Vai soudanko toisiin saariin? Ei tuolla minua kaivattane, tuskinpa enää tunnettaneekaan?

Ei käy enää sotia Kauko, mutta maita, meriä kiertää, vaeltaa kesät, talvet, soutaa ja hiihtää; missä vain kansaa koolla, siellä hän. Tulee, lähtee, mihinkään asettumatta, missään viihtymättä, kotonaan kaikista vähimmin. Olisi Kaukolla kalaiset rannat, riistaiset korvet. Ei viitsi kalaa pyytää Kauko, ei metsää käydä, ei halmeita hakata.

--Menenkö maihin? Mitä minä sinne? Vanhat siellä jo entiset kullat. Airoihinsa tarttuu Kauko ja työntää ne hankavitsoista ulos.

--Siellä ovat vielä vanhat paikat. Siinä on rinteellä Annikin aitta. Siinä on Tuiran tyttöjen luhti. Tuossa on pelto, jonka rukiissa sulhon kateutta yökausi piiltiin. Morsian merkillä varoitti ja neuvoi:--»älä tule vielä!--nyt sopii tulla.» Eläneekö Terttu vielä tyttönsä kanssa? Akkoja lienevät, jos elossa ovat. Vähän minulla heistä enää iloa. Vaikea on nähdä vanha kulta. Ennen rantasipinä rantoja pitkin notkui, nyt hanhena pihapolkuja soutaa. Käden selkä ennen sileä kuin silkki, nyt karkea kuin hursti. Huulen alla ennen mehiläisen hunaja, nyt kielellä käärmehen myrkky. Semmoisia ovat. Kaunaa kantavat ne, jotka otin, kaunaa ne, jotka jätin, kaikista enimmän ne, joita en ottanut, en jättänyt. Pois soudan.

Mutta eivät uponneet vielä veteen Kaukon airot. Lepäsivät levällään kuin haukan siivet, tietämättä, noustako vai laskea.

--Eivät ehkä hyvinkään kaunaa kantane nämä. Ystävinä erottiin. Ruikuttaen rantoja juoksivat, kun lähdin. Liinat liehui, huivit huiski takaisin tullakseni. Olisi heitä hupaista kerran vielä nähdä, heitä ja tyttäriänsä. Jos ovat tulleet äiteihinsä tytöt, kaulaan sankaria kavahtavat. Vieläkö kävisin heidät naurattamassa, äidit niinkuin tytötkin?

Ylhäällä uhrimäellä välähteli valkeita vaatteita, heiskui helmoja koivun runkojen välitse. Kokkotuli roihahti puiden tasalle, huudettiin, hihkuttiin--tytötkin.

--Siellä ovat ylimmillään ilot. Siellä on olutta ja simaa!--Miksi en kävisi, katsoisi!

Posahtivat veteen Kaukon airot. Puoli pituuttaan kurahti pursi maihin. Yhdellä riennolla oli rientäjä törmän päällä. Siinä täytyi pysähtyä, hengähtää, rykiä, käden kaidetta haparoida.

--Liiaksi riensin...

Kauko astuu hiljemmin...--Olkoonkin jalkani kankea, selkäni on vielä suora. Joskaan eivät omat kantapääni enää karkelossa nouse, niinkuin ennen, nousee vielä tytön, jota heitän. Eikä se ole astunnassa, vaan olennassa, ei ole reuhdonnassa, vaan ryhdissä.--Ja Kauko näkee taas nuoruutensa näkyjä... »Katsokaa, siinä hän tulee!--Kuka hän on, joka tulee?--Kauko hän on! Ettekö tunne?--Joka voitti Pohjolan isännän! Joka suisti hiiden hirven! Joka koppoi Kyllikin korjaansa!--Kenenhän ensiksi ottaa?--Astu, tyttöni, eturiviin, että näkee, jos hyvinkin tahtoisi sinut ensiksi ottaa!»--Vartokaamme, valitkaamme. Katsokaamme, kiertäkäämme. Ei pidä kiirettä Kauko. Sai huoletta ennen, kenen tahtoi. Pysähtyivät karkelot ennen, kun tanhualle astuin. Pääsi ihastuksen huudahdus, kun näkivät, kuka tulee. Hymyssä suin akat kahta kämmentä yhteen löivät. Tytöt piilivät kuiskutellen toistensa taa. Miehistä vanhin kantoi haarikan huulieni alle.

Tyhjä on kylän raitti, kaikki ovat ilomäellä. Ei näe kukaan, kun Kauko kylän läpi astuu. Ei huomaa kukaan hänen tuloansa. Yksi huomaa, vanha repaleinen ukko, joka puuta vasten istuen lallattaa: »Myöhään tulit, äijä! Härkä on syöty, oluet juotu, simat särvitty! Ei ole täällä enää mitänä sinulle! Mene sinne, mistä tulit!» ja lallattelee ja käsillään huitoo.

Koivujen välissä istuu naisia ryhmissä, simakannut keskessään, toisaalla miehiä oluttynnörin ympärillä, haarikkain kiertäessä kädestä käteen. Toiset seisovat päin karkeloon, säestäen soittoa suin ja kämmenin ja notkuvin polvin. Kauko astuu, puiden suojassa pysytellen, lähemmäksi karkelotanhuata. Nuori väki lentää juhlansa lopettajaisia, niinkuin myrskypää heitä heitteleisi. Pojat riennättävät tyttöjään kentän laidasta toiseen, pyörittävät, heittävät ilmaan, itse ponnahdellen kuin joustavat pallot. Sorjia, notkeita, helavoita, kengän kautoja kauniita, ylpeitä, niskansa nakkelijoita--kullakin omansa. Yksi ainoa tyttö, mikä lienee, seisoo siellä yksin, erillään muista, puuta vasten, vaatteet siniset, kun muilla valkeat.

Kerta katsahtaen näkee Kauko: ei noista neidoista kukaan häntä karkeloon vaadi, ei ainoakaan heistä häntä katso eikä kysy... Syntyi ottelu ennen siinä, missä ei annettu, kun Kauko tahtoi ottaa. Ei ole hänen noiden kera kiistaan käyminen. Ei ole hänen noiden poikien nimikkoja väkisin vieminen.

Hänet täyttää vanhuuttaan viha ja kiukku, huonouttaan häpeä, avuttomuuttaan surku ja itsensäsääli.

Pitäisi lähteä, mutta yhä hän siinä seisoo, tuijottaen yhä kiihtyvään karkeloon, jonka vilinä himmentää silmää.--»Mitä minä täällä?»--Mutta ei pääse hän heistä irti.

Toisella puolen karkelotanhuan, puuta vasten nojaten, seisoo yhä se yksinäinen tyttö, siniseen puettu, kun muut valkoiseen.--»Mikset mene muiden kanssa sinä? Etkö kenellekään kelvannut, vai eikö sinulle kukaan? Mitä ylpeilet? Mitä sieltä tänne tuijotat? Etkö nähnyt äijä rähjiä ennen?»

»Mitä minä täällä? Mitä tänne lähdinkään? Pitihän tietämäni.»

Kauko peräytyy puun taakse, hiipiäkseen pois, kenenkään näkemättä. Häntä nykäistään kauhtanan hihasta. Takana seisoo nainen kysyvin katsein; sen takana toinen.

--Kuka tuo on?

Sitten tuntevin silmin, ensin yksi, sitten toinen ja kolmas--Annikki, Terttu, Tuiran tytöt--tuttuja kaikki, kaikkien posket palaen simaoluen iloa:

--Sehän on Kaukomieli! On totta tosiaan se Ahti! Tulkaa tuota katsomaan, akat muutkin!

Sitten ilakoivin ilmein:

--Nuorten iloihinko tulit?--Miksi et karkele, Kauko?

Niitä pyöri ympärillä räkättävä piiri, kasvot hehkuen simaoluen punaa.

--Mitä sankari täällä?--Lähditkö, lieto Lemminkäinen, näkemään meitä, vanhoja tuttujasi?

Ryhdistyen, suorana selkä, sitaisten kädet ristiin rinnan päälle, huulensa pilkkahymyyn pakottaen, vastaa Kauko:

--En teitä, vaan tyttöjänne!

Ovat tekeytyvinään surkeiksi akat:

--Et meitä? Voi, miksi et meitä? Emmekö sinulle enää entisen hempeitä?

--Ette.

--Vaikka oltiin sinun tähtesi järveen juosta! Vaikka silmät sua surren sokeiksi itkimme!--Vaikka niemien kivet sinua vuottaessa sileiksi istuimme!--Että hennoit meidät jättää? Etkö huoli, vaikka tulit!

Olivat itkevinään, esiliinoja silmille kohottaen.

Kauko pyrkii pois. Mutta minkä hän astuu eteenpäin, sen peräytyvät toiset. Juoksevat kaikki joutilaat katsomaan, mikä akoilla ilona.

--Etkö huolikaan meistä enää? Miksi et? Huolithan ennen. Yhden kun jätit, toisen jo otit. Et ketänä halpana pitänyt. Älä meitä jätä! Katso, eihän meitä poloisia enää kukaan karkeloon kutsu. Nuorilla on nuorensa, näetkö! Ukoilla on oluensa, kuulethan! Meillä ei iloa muuta kuin sima. Sekin jo loppui! Tyhjä pohjasta paistaa, katso!

Niin yhdet, tinakannuja rämistäen, toiset toisaalta näin:

--Kauko on meidän! Oma on omamme Ahti!

--Kaukon pitää meidän kera kisata!

Tarttuivat toisiaan käsiin, tekivät piirin, riehahtivat pyörimään ja laulamaan:

Se on ahti Saarelainen, se on kaunis Kaukomieli, se on veitikka verevä, hius sorea, solki kaunis, pitkä tukka, parta kaunis, jalan nousu virman varsan. ------ Se on Ahti Saarelainen, se on kaunis Kaukomieli-- Sua itki immet kaikki, sua kaikerti kanaset.

Jotkut eroavat piiristä, tarttuvat Kaukoa kauhtanan liepeisiin, nostavat, vetävät, pyörittävät.

--Tsht! siitä kintuistani, koirat!

Sihahti sana hullusti kahden pudonneen hampaan kolossa. Rähähti ilkkuva nauru niinkuin sille, joka joukon eteen kompastuu.

Kihahti veri Kaukolle päähän, eikä sihahtanut kieli enää toista kertaa, kun hän karjaisi kättään päänsä yli heilauttaen niinkuin reen perässä ruoskaansa ajaja, joka ärhenteleviä hurttia torjuu:

--Irti minusta, vanhat nartut!

Niinkuin olisi se sattunut jokaiseen heistä, ulahti lauma hänen ympärillään, säkenöivin silmin, kouristunein kynsin, herjaten kukin erikseen ja kaikki yhdestä suusta:

--Vai nartut!--Vai vanhat nartut!--Ja mikä sinä itse?--Parta takkuinen kuin tuppurakuontalo!--Tukka sotkuinen kuin tuulenkoura!--Rimppakinttu kuin variksen pelätti! Harvahammas! Haravahammas! Paikkahousu!

Iskivät kuin varikset vaivaista kotkaa, tähdäten arimpaan paikkaan ja siihen jokaisella nokan iskulla osuen.

--Ilkesit vielä tulla!--Kehtasit vielä näillä ilmoilla näyttäytyä!-- Ikäloppu!--Väkäleuka!--Tsht itse, kulkukoira! Ei kanat täällä enää sinulle kasva!

Oli hän tiennyt sen, mutta ei keneltäkään vielä tätä ennen kuullut. Ei pysynyt enää pystyssä uhma, petti ryhti, hervahti vanhan selkä, ja Kauko lyykähti maahan, käsin silmänsä peittäen.