Part 1
language: Finnish
LASISEINÄ
Romaani
Kirj.
SIGNE STENBÄCK
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1929.
I.
— _Anno Domini_ 1910. —
Alppilaakso on heräämäisillään. Virran vesi kuohuu ja pauhaa siltojen alla. Raikkaana se huuhtelee rannan kiviä, mutta suvantopaikoissa nousee jo kylmän vihreä värisointu pinnalle. Yöllisen rajuilman jäljet unohtuvat päivän koittaessa.
Pilvenuntuvat hyväilevät ohimennen rinteitä ja huippuja. Ne kiitävät, kiitävät nousten, laskien syvyyksien yllä, ikäänkuin yläilmoissa kävisi ankara näkymätön aallokko.
Pfarr-kirkon kellot soivat. On aamumessun aika.
Pyhän Johannan luostarin heikosti kellertävät rakennusryhmät kohoavat tummaa alppiseinää vasten vakavan jykevinä kaupungin etelärinteellä. Suuri kirkko suippokaarineen toisella. Ja ne puhuvat lakkaamatta, nämä vanhat muurit — varsinkin näin varhaisina aamuhetkinä, jolloin pyhäkkö lähettää kutsunsa yli laakson. Silloin aukenee luostarin pääportti ja joukko hiljaisia nunnia astuu ulos; heidän pukunsa on valkea ja musta. Pitkät, poimutetut hameet kahisevat tasaisesti, ja sileän hunnun alla ovat silmät alasluodut — melkein elottomat.
He kulkevat äänettöminä, kädet ristissä rinnalla. Heitä on vanhoja ja nuoria, kumaraselkäisiä ja sorearyhtisiä. Heidän yllänsä aukeaa taivaan pohjaton sini, ja kiurujen riemu hukkuu vähitellen suurten kellojen mahtavaan soittoon, mutta he kulkevat kuurojen tavoin eteenpäin, yhä eteenpäin, kunnes kirkon kaariovi sulkeutuu heidän jälkeensä, ja he häviävät kuin suuret linnut holvien vilpoisaan varjoon.
Sisar Felicia astuu joukon etunenässä. Hän on kookas ja hento, hienojen silmäluomien läpi kuultaa sininen suoniverkko ja lapsekas suu on päättävästi suljettu. Hän kulkee arvokkaasti, nöyrä alistuvaisuus joka liikkeessä; mutta hän hengittää intohimoisesti suloista aamuilmaa keuhkoihinsa. Se on tullut hänelle tavaksi, elinehdoksi näinä aamuina pitkien, tuskallisten öitten jälkeen, jolloin niin useasti sairaat luostarin parantolassa ovat hänen apuunsa turvanneet.
Sisar Felicia huokailee kuulumattomasti. He ovat tulleet ikivanhan roomalaissillan kohdalle, ja siellä hänen katseensa äkkiä kääntyy pohjoiseen päin. Kirkas välke syttyy hänen silmiinsä. Hänen sydämensä tervehtii huoletonta virtaa, jonka lähteet pulppuilevat juuri hänen lapsuuskotinsa lähettyvillä.
Miten mielellään nuori nunna pysähtyisikään hetkiseksi noita rakkaita kuohuja katselemaan! Mutta hän tietää, että kaikki tällainen olisi sääntöjä vastaan, ja hän jatkaa nurkumatta matkaansa kirkkoa kohti.
Sisar Felicia lukee Avensa hartaasti ja moneen kertaan. Se on varmin keino rauhan saavuttamiseksi, sen hän tietää, mutta ihmeekseen hänen tällä kertaa on myönnettävä, että jokin outo levottomuus yhä kasvaa sielun syvyydessä. Kasvaa ja raatelee!
Kaupunki heidän ympärillään nukkuu. Sisar Felicia huoahtaa keventyneenä huomatessaan, että pitkä rantakäytävä tällä haavaa lepää autiona ja puhtaana noista kirjavista tyhjäntoimittajista, jotka myöhemmin täyttävät sen heleillä nauruillaan ja vieraitten kielten soinnahduksilla. Niin, tännehän he tulvivat kaikilta maailman ääriltä, nuo oudot päivänkorennot! Mitä he hakevat? Terveyttä turmeltuneille ruumiilleen! — Nuori nunna pudistaa päätään. Hän, Felicia, tietää mitä he tarvitsisivat mutta karttavat. Rauhaa, rauhaa, hän mumisee hiljaa melkein suljetuin huulin. Ja rauhaa hän itsekin juuri nyt kaipaa.
Polttava tuska rinnassa hän muistaa aikaa, jolloin tietoisuus omasta pyhästä kutsumuksesta oli välkkynyt kuin pohjaton, kirkas lähteensilmä hänen sielussaan. Nyt se oli sumentunut. Eikä hän ripissäkään ollut saanut lohdutusta pitkään aikaan. —
Kalpeat posket ovat äkkiä lehahtaneet punaisiksi ja rinta nousee ja laskee. »Oo, pyhä Äiti!» hän toistaa toistamistaan. »Auta minua, armahda minua kurjaa!»
Kuin unenhorteessa hän lankeaa polvilleen marmorisen vihkivesiastian ääreen, kastaa polttavat sormenpäänsä ja ristii kasvonsa itkien. Hiljainen soitto täyttää kirkon, jonka hämärässä pyhä savu leijailee sinertävänä ja läpikuultavana kuin aamuinen usva vuorilla.
Sisar Felicia yrittää rukoilla.
Ennen hänen aina on ollut helppo vapautua huolista ja murheista sävelien soidessa hänen ympärillään. Nyt on päinvastoin. Kaikki koskee. Hän katselee ihmetellen nuorta noviisia, joka polvistuu hänen oikealla puolellaan. Miten on mahdollista, että nuoren tytön kasvot voivat loistaa tuolla tavalla! Sisar Felicia huomaa pienen, kostean kiharan neitosen ohimolla. Se on tumma ja kiiltävä, ja häntä puistattaa, sillä hänen omat, leikatut hiuksensa tulevat äkkiä hänen mieleensä painajaisunen tavoin.
»Kiittäkäämme ja ylistäkäämme!» kuuluu vanhan papin lempeä ääni. Niin, mistä hän kiittäisi?
Hiki helmeilee sisar Felician otsalla suurina karpaloina.
Kaukaisesta menneisyydestä lähenevät häntä lohdutuksen henget. Hän näkee pienen kotinsa, oman kylänsä valkean kirkon punaisine torneilleen. On pyhä ja suuret juhlat. He ovat jo varhaisesta aamusta saakka rukoilleet pyhältä Äidiltä apua eräälle pienelle, kultahapsiselle lapselle, joka istuu kirkkain silmin äitinsä vieressä kuorin lähettyvillä. He ovat pyytäneet ihmeen tapahtumista, ja se on tapahtunut.
Sisar Felicia sulkee silmänsä, hän tahtoo vaipua tuohon muistoon koko sielullaan, sillä olihan tuo lapsukainen ollut hän itse. Olihan hän silloin omassa, hennossa ruumiissaan tuntenut parannuksen voimien liikkuneen, ja uupuneet jalat tottelivat hänen käskyjään jälleen. »Kiittäkäämme ja ylistäkäämme!» oli pappi silloinkin sanonut.
Mutta äiti oli luvannut lapsensa Jumalalle — nunnaksi pyhän Johannan luostariin.
Kaikki olivat suuresti iloinneet, ihmeestä oli kerrottu pitkin laaksoa, jopa kaukana vieraissa kylissäkin, — isä yksin oli itkenyt painaen päivänpaahtamat kasvonsa lapsukaisen kullanhohtaviin hiuksiin kuin armoa anoen. Mutta sen päivän jälkeen tyttönen tiesi, että hän oli toisenlainen kuin muut. Hänelle puhuttiin paljon »ihmeestä», kunnes hän kuvitteli oman sydämensä valkoiseksi temppeliksi, jossa tuo muisto leijaili kuin hopeahohteinen kyyhky holvikaton harjalla, josta sen lempeät helmisilmät katselivat häntä pyhän savun läpi. —
Mielenrauha palaa hiljalleen sisar Felician sieluun näitä aikoja muistellessa —. Hän voi jälleen kiittää ja ylistää. Kiittää elämästä, jonka hän on pyhittänyt yksin Jumalalle ja rakkaudentyölle, kiittää luostarikammionsa viileästä yksinäisyydestä ja oman ruumiinsa koskemattomuudesta ja, yli kaiken, kiittää siitä hetkestä, joka niin tyyten erotti hänet maailmasta! Sillä — maailma on paha — siitä hän oli vakuutettu.
»Siunatut olkoot vuorilla sanansaattajan askelet, jotka julistavat rauhaa!» Papin ääni tunkeutuu hänen sydämensä sisimpään. Sisar Felician katse muuttuu samalla hätäiseksi. Sanansaattaja — kuka hän on, ja minkälainen? Nuori nainen on kauan kuvitellut häntä ruskeaihoiseksi mieheksi, mutta hänen kasvonsa, ovat aina jääneet häneltä kuin sumuun. Nyt hän näkee ne. Hänellä on sinertävän musta tukka ja voimakkaat käsivarret, tuuheat kiharansa hulmuilevat hänen astuessaan vuoren rinnettä pitkin heitä kohti, eikä silmissä näkynyt muuta kuin nuoren ihmisolennon aamuista riemua. Sisar Felicia on jälleen kylmien väreitten vallassa. Onhan hän nähnyt kaiken tämän ennen, kauan, kauan sitten!
Kotikylän vanha, jykevä linna muistuu hänen mieleensä, ja Franz, ainoa poika, hymyilee hänelle kuin kerran helluntaikarnevaaleissa, jolloin hän oli kantanut pientä, sairasta tyttöä olallaan läpi riemuitsevan kaupungin ja kutsunut häntä »Untuvaisekseen». Ramezin Franz!
Tukahdutettu huuto puristautuu suljettujen huulien välitse. Hän on kaatumaisillaan suulleen mosaiikkilattialle, mutta näkymätön voima pitää häntä pystyssä, ja hän rukoilee kuin kuolemantuskassa:
»Pyhä Neitsyt, armahda minua, syntistä!»
Ja voimat kasvavat kellojen soidessa.
He ovat taas matkalla kotiin päin, pyhän Johannan luostarin nunnat. Aamumessu on lopussa.
Sisar Felician posket ovat punaisia läikkiä täynnä. Tällä kertaa hän ei seisahdu sillalle, eikä hän anna muistoilleen valtaa. Ei, ei! Työ häntä odottaa!
Hän pakenee ajatuksissaan sairaittansa luokse. Miten paljon huoletonta elämää, heistä uhkuukaan, vaikka jokainen tietää, että puolet heistä jo on tuomittu kuolemaan! Hän tuntee säälinsekaista kiintymystä heitä kaikkia kohtaan — paitsi tätä yhtä, tätä viimeiseksi saapunutta. Eikä hän jaksanut kamppailla vastaankaan. Heidän välillään oli heti alusta syntynyt kuuma, sanaton taistelu.
Sairas oli nainen kaukaisesta maasta, Pohjolasta, oli isä Jacobus, lääkäri, ilmoittanut surumielisesti. Hän ei yskinyt, mutta verensyöksy voi millä hetkellä tahansa lopettaa hänen elämänsä. Tumma tukka aaltoili hänen pieluksellaan, ja voimakkaat, pitkät sormet näyttivät levottomilta. Olisi voinut luulla häntä etelämaalaiseksi, ellei iho olisi ollut niin vaalea ja hänen kielenkäyttönsä niin outo. Uupuneena sairas oli vaipunut horroksentapaiseen uneen heti päästyänsä vuoteeseen, ja ihmetellen sisar Felicia oli todennut, että kasvot muuttuivat lapsellisen pehmeiksi hänen nukkuessaan.
Mies istui hänen luonansa iltaan saakka. Hän oli jo valkohapsinen, olisi voinut uskoa isäkseen.
Angeluksen aikaan sairas heräsi. Hän hymyili ja katseli ympärilleen. Mutta kun sisar Anna, noviisi, kysyi, saivatko he aukaista ovet nunnien laulaessa, pudisti hän päätään.
»Ei kiitoksia! On parempi näin.»
Ja hartaat sävelet tunkeutuivat kuin anteeksi pyytäen suljettujen ovien läpi.
Mies istuu silmät ummessa. Hän kuuntelee ja vaimo katselee häntä uteliaasti.
»Eero!»
»Haluatko jotakin?» vastaus on säikähdystä täynnä.
»En, en kerrassaan mitään.» Hän viittoilee kädellään, ja mies siirtyy lähemmäs.
»Onko tuo laulu sinusta kaunis?»
»Ei. En voi sanoa. — Mutta se on harras.»
»Mistäs tiedät?»
»Tunnen sen.»
Veitikka vilahtaa äkkiä sairaan silmissä.
»Tunnet! Sinä viisas ja järkevä Eero Orjatmaa, poikakoulun rehtori ja logiikan opettaja, vakuutan sinulle, että kuvittelet. On niin helppo kuvitella istuessa noin sairaan vaimonsa vuoteen ääressä — luostarissa — Angelus-aikana.»
Eero ei vastaa. Laulu heikkenee.
»Kuulehan, jospa minä nyt jaksaisin hyräillä »Kuljin minä kesäyöllä — yksin» — olisi se yhtä harras. Etkö usko?
Äänettömyys jatkuu. Sairas nousee äkkiä istumaan.
»Luuletko, että minä koskaan enää voin laulaa?» hän kuiskaa kiihkeästi. »Mitä lääkärit arvelevat?»
»Eipä juuri mitään uutta, lapsukainen. Isä Jacobus on sanaton mies, mutta etevä. Häneen voit luottaa.»
»Minä en tahdo kuolla! Kuuletko, Eero, minä en tahdo. Olen saanut elää niin vähäisen vasta. Otit minut liian nuorena. Oletko koskaan ajatellut sitä?»
Mies on noussut. Hänen pitkä, kulmikas vartalonsa näyttää melkein jättiläismäiseltä avonaisessa ikkunassa. Sairas tietää, että hän takoo hermostuneesti ruutua. Kiihkeästi vaimo painaa huulensa valokuvaan, joka on hänen yöpöydällään.
»Pikku tyttöni, pikku tyttöni!» hän vaikeroi.
»Ritva!» Miehen ääni rukoilee. »Koeta tyyntyä, muuten viimeinenkin toivo sammuu! Kevät lähestyy, — ihmeitä voi joskus tapahtua.»
Sisar Anna ilmestyy oveen. Hän huomauttaa ystävällisesti, että olisi parasta, jos sairas nyt saisi jäädä yksin. Ja mies lähtee.
»Monta päivää en voi viipyä, pieni Ritva.
Ymmärräthän — kouluni.»
»Ymmärrän.»
Kaikki on hiljaista.
Käytävästä kuuluu silloin tällöin askeleita.
Ritva ei jaksa sytyttää valoa. Hän ei sitä kaipaakaan, vaan makaa selällään katsellen etelän ihmeelliseen, mustaan yöhön. Verhot liikkuvat, jokin perhonen eksyy huoneeseen, lepattaa hänen kasvojensa yllä ja häviää jälleen. Kaukaisia säveliä kuuluu boulevardilta, sieltä, missä terveet vaeltavat. Kumma jännitys valtaa hänet. Mitä orkesteri nyt esittää? Wagneria! Hän puree alahuulensa verille Siellä ihmisvilinässä, värien ja tuoksujen sekasorrossa, siellä hänen täytyy saada olla mukana kerran. Hän ei tahdo kuolla! Ei!
Ovi avautuu ja huoneeseen virtaa kirkas valo. Kynnyksellä seisoo mies, iloinen hymy silmissä. Hän tervehtii, mutta Ritva jää tuijottamaan.
»Olen Franz Haller, alilääkäri muuten.»
Hänen takanaan seisoo sisar Felicia kristallinen hedelmämaljakko kädessä. Kuulumattomasti hän liukuu lattian yli, asettaa oranssit pöydälle, peittää sairaan olkapäät huolellisesti ja toivottaa hyvää yötä. Silloin Ritva huomaa, että hän tuskin on vastannut tohtorin tervehdykseen.
»Olen Ritva Orjatmaa — Suomesta», hän sanoo.
»Aion tulla terveeksi täällä.»
»Aikomuksenne on hyvä. Koetamme auttaa teitä.»
Iltatuuli tuo mukanaan muutamia säveliä kaupungilta päin.
»Voitteko sanoa minulle, tohtori Haller, Wagneriako he soittavat?»
»Kyllä. Tannhäuser, ellen erehdy.»
Huomaamattomasti hän tutkii valtimoa ja lähtee.
Ritva Orjatmaa jää kuuntelemaan hänelle outoja ääniä, jotka tulvivat sisään suuresta pimeydestä. Kaikki on hänelle uutta, kaikki väsyttää.
Lopuksi hän sulkee silmänsä. Luomet polttavat, mutta hän on jo tottunut siihen. Ajatukset siirtyvät raukeina kaukaiseen kotimaahan, sinne, missä vielä talvi paukkuu nurkissa ja lumi narisee jalkojen alla.
»Lea ja Taru», hän kuiskaa. Heidän pienet kaksoisensa! Niin, nyt kai hekin jo nukkuvat. Inkeri-täti on käynyt sanomassa hyvää yötä, he ovat jutelleet kuiskutellen päivän tapahtumista — ja viimeksi — äidistä! Lealta on päässyt pieni itkunpätkä, mutta Taru on viisas ja järkevä kuten aina. Ja sitten Nukku-Matti on soudellut heitä unten saarille.
Ritva tietää, että Lea uinuu ylen kauniisti valkoiset sormet ristissä posken alla, mutta Tarun vuoteesta kuuluu levotonta liikettä. Hän kääntyy ja heittelehtii, kunnes vuodevaatteet, tummat kiharat ja puoliavoin suu muistuttavat jonkun modernistin asetelmaa. Silloin hän nukkuu.
He ovat jo viisitoistavuotiaat, Eeron ja Ritvan kaksoiset.
II.
Sisar Felician astunta on siro, pitkä puku aaltoilee pehmeästi hänen vartalonsa ympärillä, mutta Ritva pelkää pitkien sormien kosketusta, sillä kädet ovat kovat ja sydämettömät. Ne vetävät armottomasti raskaat kiharat hänen kuumeisilta kasvoiltansa ja paljastavat otsan niin, että sairaan silmät näyttävät eksyneiltä ja turvattomilta. Ritva koettaa alistua, hän on liian väsynyt vastustamaan, mutta toivoo joka aamu kiihkeästi, että sisar Anna, noviisi, tulisi auttamaan häntä pukeutumisessa. Ja usein se tapahtuukin. Silloin koko päivä muuttuu valoisaksi.
Sisar Annalla on lapsen kasvot ja neitseellisesti pyöristynyt povi. Hänen hillitty naurunsa on vielä nuori ja terve, ja pienet »ah»-huutonsa saavat Ritvan muistamaan omia villivarsojaan rupattavine huulineen.
»Miksi rupesitte nunnaksi?» kysyi sairas eräänä hiljaisena iltahetkenä ennen maatamenoa. »Kertokaa!»
Nunna punehtui vienosti. »Minä haluan pois maailmasta.»
Ritva hymyili. »Maailmaa ette tunne ettekä elämää, lapsi.»
Uteliaan hämmingin vallassa nuori nainen vilkaisi ympärilleen, mutta vanhempi jatkoi:
»Voin vakuuttaa, että kerran kadutte kyyneliin asti. Oletteko koskaan tullut ajatelleeksi, että — maailma on kaunis ja elämä rikas ja ihana?»
»Maailmassa ei palvella Jumalaa, — ja minä tahdon olla yksin Hänelle kuuliainen.»
Ritvaa ihmetytti äänen vakava sointi.
»Sen voi tehdä hyvin monella tavalla. — Tulkaa äidiksi, synnyttäkää maailmaan terveitä, suloisia lapsia. Sekin voi joskus olla Jumalan palvelemista.»
Nuori sisar Anna hyvästeli hätäisesti ja poistui huoneesta paeten.
Sen illan jälkeen sisar Felicia yksin toimitti työt Ritvan luona — mutta kun noviisin ja sairaan katseet kohtasivat toisensa avarassa hallissa, syttyi iloinen hymy molempien kasvoihin.
Ritva heikkeni päivä päivältä. Hänen korvissansa kohisi ja soi lakkaamatta, kunnes hänen väsyneet silmänsä sulkeutuivat unen horteeseen ja ajatukset yksin elivät ja liikkuivat. Helppo oli silloin siirtyä paikasta toiseen, kevyttä unohtautua häiriintymättä muistojen yrttitarhoihin, joitten portit aukenivat kuin itsestään. Silloin tällöin hän heräsi isä Jacobuksen ystävälliseen puhutteluun tai tohtori Hallerin rohkaiseviin sanoihin, mutta vaipui pian taas samaan tilaan ja soljui pois.
Mutta Ritva ei tuntenut tuskia. Hän oli onnellinen. Vallattomat tuulet huipuilla ja rehevien rotkojen syvyyksissä sujahtivat usein vilvoittavina hänen huoneeseensa. Silloin hän näki unta merestä, lapsuuskotinsa kesäisestä ulapasta.
»Paasi polttaa, äiti!» hän kuiskasi.
»Käännä kylkeä, kultakutri!» kuului äidin vastaus. »Paasi on juuri sinua varten, pieni. Sinun täytyy paahtua, muuttua ruskeaksi, ennenkuin syksy saapuu.»
Äidin ääni helähti hopeankirkkaana rannalta päin; hän istui siellä suurella, punaisenruskealla kivellä seuraten lapsensa leikkiä auringonpaisteessa. Ja aallot lauloivat. Niin, siinä hän todellakin oli, hänen oma, jumaloitu »kesä-äitinsä», joka melkein aina käytti tummia pukuja kotona, mutta joka pitkin talvea suurella lavalla muuttui kuin saduissa milloin sinipiiaksi, milloin perhoseksi — milloin ylvääksi prinsessaksi! Mutta kesäisin hän oli ja eli vain pikku tyttöänsä varten. Silloin hän oli voikukka-äiti, aallokko-kuningatar tai sorea säde-kaunokki! Mutta, kerran, kun äiti kirkkaana sunnuntaiaamuna oli noussut polkua pitkin rannalta päin, oli isä äkkiä tempaissut hänet syliinsä niin rajusti, että kaikki näkinkengät olivat karisseet hänen esiliinastaan maahan, ja sanonut: »Kesävirteni sinä olet, Anne, ymmärrätkö, olet elämäni syvin kiitoslaulu!» Tuota ei pieni Ritva silloin ollut lainkaan ymmärtänyt, vaan hän oli hämillään piiloutunut kuistin suojaan.
Myöhemmin nuo sanat usein kaikuivat hänen mielessään.
»Paasi polttaa!» Ritva toisti heikosti, aukaisi silmänsä ja tunsi suuren, viileän käden kosketuksen otsallaan. Herätessään hän huomasi tohtori Hallerin vuoteensa ääressä, mutta tuokion kuluttua hän vaipui jälleen uneen.
Oi, noita kotirannan aaltoja! Hänen ruskeat jalkansa loiskuttavat kirkkaita vesihelmiä ilmaan — miljoonittain, miljoonittain!
Samassa kuuluu askeleita. Äiti juoksee hänen luoksensa.
»Ritva, tulehan tänne!»
Ja lapsi tottelee.
Silloin äiti asettaa hänen eteensä kokonaisen kantamuksen pehmeätä, tummaa savea.
»No, nytpä löysinkin, näetkö? Tuolla kaukana suon reunalla sitä on. Mutta tämä riittää aluksi, eikö totta? Älä vain tuo kuistille äläkä huoneisiin, lapsi kulta! Täällä rannalla voit muovailla miten paljon haluat.»
Riemu on suuri, ja hennot sormet puristavat esille sadun ihmeitä kesän kuluessa. Pian ovat nukkekaapin hyllyt saviukkeleita ja kummia elukoita täynnä. Jokaisella on oma tarinansa, mutta kun niitä lopuksi on tullut liian monta, sattuu, että pieni taiteilija joutuu ymmälle. Jokin jää jutun ulkopuolelle ja Ritva kovistaa: »Sano heti paikalla, ken olet, taikka viskaan sinut mereen!»
Lapsi kasvoi, tuli neidoksi.
Mutta elämä jäi hänelle vieraaksi, unelmien harso peitti sen häneltä sinertävän autereen tavoin. Tyttöseurassa hän vaikeni, poikien parissa hän avautui ja oli luonnollinen. Hänen muovailutaidostaan puhuttiin paljon, mutta itse hän ei pitänyt sitä minään. Äidin taide oli hänestä jotakin paljon, paljon suurempaa. Hänen esiintyessään oopperassa Ritva istui aition nurkassa kuin lumottuna, joskus vuodattaen tuskan kyyneleitä, toisinaan autuas hymy huulillansa tietäen, että hän, juuri hän, oli ihanan Aune Talaan pieni tyttö. Ja tuo tietoisuus täytti hänet sanomattomalla riemulla.
Äiti opetti lapselleen plastiikkaa. Illalla, isän istuessa huoneessaan suurten kirjojensa ääressä, he tanssivat yhden ainoan kynttilän valaistuksessa hiljan-hiljaa, ja nuori varsi taipui harmaassa mekossa kuin keväinen virpi. Tukka kostui, ja äiti irroitti palmikot, jotta raskaat kiharat riippuivat valtoimina pitkin hentoja olkapäitä. Sellaisten hetkien jälkeen ilmestyi aina Ritvan saviolentoihin enemmän kauneutta ja linjoihin sanatonta, kuumaa kaipuuta.
»Mitäpä, jos tuosta lapsesta tehtäisiin — kuvanveistäjä?» kysyi eräänä iltana Eero Orjatmaa, isän ystävä, teepöydässä. Hän oli koko iltapäivän tuntijan silmin tarkastellut tytön töitä.
Ritva katsoi isään. Tämän ilme ei kertonut mitään, hän oli uudelleen vaipunut lehtensä lukemiseen, mutta äidin poskille leimahti tumma puna.
»Mahdottomia sinä puhut, Eero», hän sanoi. »Tiedäthän, että olemme köyhiä.»
Silloin lapsikin punehtui. Se tuntui pahalta. Mutta Eero nauroi.
»On tapahtunut kummempia maailmassa. Ritvan on päästävä taidekeskukseen, jossa hän oppii tekemään työtä. Lahjoja riittää kyllä.»
Syntyi pitkä, kiusallinen äänettömyys. Tyttönen poistui omaan suojaansa kuin pahantekijä. Ihmetellen hän katseli pitkiä, voimakkaita sormiaan, kunnes kuumat kyynelet täyttivät hänen silmänsä ja sydän pamppaili oudon tuskaisesti.
»Olemmehan köyhiä.» Niin oli äiti sanonut, mutta sanat kuuluivat vierailta tytön korvissa, sillä hän ei koskaan ollut sitä ajatellut. Olihan heillä oma kotinsa kaupungissa ja oma, suloinen kesämökkinsä! Isä opetti kieliä koulussa, jossa Eero Orjatmaa oli rehtorina — ja äiti, oma äiti, lauloi oopperassa. Köyhät olivat ne, jotka käyttivät likaisia vaatteita ja rumia sanoja! Ritvan seitsemäntoista-vuotias sydän teki vastarintaa. Ei, ei, hän ei tahtonut lähteä pois! Hän oli aivan suunniltaan kauhusta. Eikä Eero koskaan, koskaan enää saisi nähdä hänen savitöitänsä eikä päättää, hänen tulevaisuuden kohtalostaan mitään!
Hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi ollut nuori puu, valkoinen, kesäinen koivu, joka väkivallalla riistettiin irti juurineen kotirannastaan. Häneen koski, ja häntä hirvitti ajatus, että juuri Eerolla oli voimia suorittaa tämä työ.
— Oi Seine-virran kauneutta! Oi valkoisten siltojen iki-ihanaa kaupunkia! — — Sinne Ritva kuitenkin joutui. Kahden vuoden ankaran työn jälkeen hänet kutsuttiin takaisin Suomeen isän kuolinvuoteelle.
Pieni, kalpea äiti otti hänet vastaan kuumalla hellyydellä. Hän oli jo vuosi sitten lopettanut oopperatyönsä. Ja Ritva ymmärsi, että he nyt todella olivat köyhät.
Isä katsoi häneen sammuvin silmin. Hänen viimeiset sanansa olivat: »Muista, rakkaani, että Eero on ollut meille kaikki kaikessa näinä raskaina vuosina! Muista olla hänelle — kiitollinen.»
Eero Orjatmaa oli neljänkymmenenviiden vuoden vanha saadessansa Ritva Talaan omakseen. Hän oli suuren, uskonnollisen suvun viimeinen miehinen jäsen, suvun, joka silloin oli niin runsaasti siunattuna iäkkäillä hyväntekeväisyysyhdistysten johtohenkilöillä, vanhoilla neidoilla, jotka vetivät tukkansa niin siveän sileiksi pääkallonsa yli, että viaton kesäkärpänen auttamattomasti siinä liukastui, tädeillä, joitten mielestä Ritva oli korukapine, hyönteinen, tuhoperhonen suorastaan.
Mutta järkevä Eero oli huumaantunut ja onnellinen. Hän oli aina ollut selvä myötätuulten mies.
Nuori Ritva voihki hänen luisevassa sylissään. Hän huusi ääneen köyhän ystävänsä nimeä tuolla kaukana Seine-virran rannoilla, mutta mies hymähti.
»Olet lapsellinen, pieni vaimoni — et käsitä lainkaan omaa parastasi. Mutta sehän kuuluu taiteellisuuteen!»
Kuolemanpelon vallassa hän kulki huoneesta huoneeseen upeassa kodissaan Kalliosaarella, tuntikausia hän istui toimetonna kädet helmassa avarassa ateljeessaan. Siihen aikaan hän vihasi kuihtunutta pikku äitiäänkin, joka ei ollut yrittänytkään häntä auttaa. Häntä raivostutti.
Tyynnyttyänsä kauhustaan Ritva huomasi odottavansa lasta, ja hän tuli järkiinsä jälleen.
Eero Orjatmaa oli nuortunut. Hän käveli reippaasti hyräillen ja sulki puutarhaporttinsa itsetietoisen varmasti. Koulupojat hyötyivät suuresti rehtorin onnesta, ja he silmäsivät nuorta Ritvaa, joka niin ilmeisesti oli saanut heidän rehtorinsa suvaitsevaksi ja ystävälliseksi.
Suvun tädit kutoivat pikku vaatteita. Niitä ilmestyi tusinoittain. Ja tuojat olivat tärkeän näköiset, jutellen puoliääneen tulevasta suuresta tapahtumasta. Miten paljon he tiesivätkään. Nuori äiti ihmetteli, ettei hänen oma emonsa koskaan ollut kertonut hänelle moisia salaisuuksia. Inkeri-täti oli kaikesta päättäen viisain, mutta häntä Ritva pelkäsi monien kysymysten vuoksi, jotka aina niin helposti lipuivat hänen kieleltään. Ymmärsikö Eeron vaimo, mikä onni häntä odotti?
»En tiedä — tuskia minä ensin odotan.»
Vanha neito nakkasi niskojaan.
»Tuskia! — Vielä mitä! Niin puhtaan miehen vaimo pääsee paljon vähemmällä. Eikö Ritva ollut sitä kuullut?»
»Ei.»
»Synnytys voi muodostua vallan tuskattomaksi moraalisesti virheettömille ihmisille.»
Ritva poistuu. Häntä pyörryttää — ja inhoittaa. Hän katselee pingoittunutta, nuorta ruumistaan polttavin silmin.