Part 3

_Huotari_ (kuiskaa jotakin Rännärille). ... Nyrhi on poissa.

_Rännäri_. Se on totta. — Eipä haittaa, että kuitenkin lähden itse asiaa valvomaan ja katsomaan, mitä aitassa tehdään. Vaan minä palaan vielä. Täällä näkyy olevan muitakin, joilla on millä mitäkin veroja vielä suorittamatta. Tahdon periä saatavat rahassa nyt, niin ei minun ole pakko pitemmältä matkustaa. Samalla iskulla lyön, niinkuin sanotaan, useampia kärpäsiä. He—he! (Menee seurueineen.)

_Multiainen_. Nyt, hyvät naapurit ja vieraat, nyt se tässä nähdään omin silmin, nyt se kuullaan omin korvin.

_Liukku_. Mitenkä kärpäsiä lyödään!

_Haataja_. Sydämeni pakahtuu oikein!

_Tarkka_. Poveni jo paisuu vihasta!

_Multiainen_. Äitini, siskoni tähden kärsin vielä, vaikka jo teki mieli minunkin käsiksi käydä.

_Vainikainen_. Estettävä olisi vääryys kuitenkin.

_Remes_. Ei ole myöhäistä vieläkään.

_Kupia_. Nyt jos koskaan on oikea hetki. Juhlaakaan, perhepitoja ei hän pyhänä pidä.

_Liukku_. Oikea hetki on. Ja mies aivan käsissämme tässä.

_Remes_. Aivan kuin apajaan ajautunut.

_Kupia_. Ja siitä ei ole häntä päästettävä.

_Ääniä joukosta_. Ei päästetä! Ei päästetä!

_Kupia_. Siis lähdetään! Avuksi emännälle!

_Multiainen_. Odottakaa, hyvät ystävät! Malttakaa vielä kotvanen, miehet! Hän lupasi tulla takaisin. Annetaan tulla, niin saadaan nähdä, mitä se vielä tekee. Vielä on aikaa sittenkin.

_Kupia_. No, odotetaan sitte. Sinun on talosi, sinä täällä käskijänä.

_Remes_. Niinkuin tahdot, teemme.

_Vainikainen_. Yksissä miehin auttaa tahdomme.

_Multiainen_. Yksissä miehin toimitaan, jahka aika tulee. Maltetaan vieläkin. Kärsitäänpähän vieläkin. Ei anneta syytä me.

_Nyrhi_ (syöksyy sisään). No, Inko, riennä äitisi luo aittaan pian, niin saat nähdä, minkälaisilla mitoilla Pertti vouti käräjäkapat mittauttaa. Kuninkaan leimaa niissä vain ei näy. Kaksikolmatta osaa rukiista tuomarin purnuun joutuu, yksi kolmannes hänen omaansa.

_Ääniä joukosta_. Nylkyri! Nylkyri!

_Multiainen_. Ja äiti antaa senkin tehdä?

_Nyrhi_. Vielä häntä kysyt? Kukas sen estää, ell'et sinä sitä tee?

_Ääniä joukosta_. Estä! Estä! Mene!

_Multiainen_. No! Menen sitte, — ell'ei se jo myöhäistä liene. (Menee.)

_Nyrhi_. Ja nyt seison tässä vielä minä ja kysyn: mitäs sanotte nyt?

_Ääniä joukosta_. Valmiit ollaan! Valmiit ollaan!

_Nyrhi_. Hyvä! Siis olkaakin valmiit ja varoillanne! Mutta antaa sen koiran ensin tulla tupaan takaisin, niinkuin hän uhkasi, ja ruveta saataviansa kiskomaan. Sillä aikaa lähtee osa miehistä ulos, varustautuu aseilla, ja kun minä viheltämällä merkin annan, niin on aika tullut. Eikä hituistakaan pidä hänen saada tällä kertaa talosta viedä. Kaikki mitä hän ryöstää, ryöstämme me takaisin. Omamme otamme takaisin. Eikö niin?

_Ääniä joukosta_. Sen teemme. Merkki vain!

_Haataja_. Tulkaa, miehet! Aseet käsiin valmiiksi! (Menee muutamien muiden seuraamana.)

_Helka_ (palaa itkien). Sitä rosvoa! Sitä varasta! Niin hän palkitsi minun hyvyyteni, minun anteliaisuuteni.

_Nyrhi_. Kas niin! Arvasinhan, ett'ei se siihen lopu. Mitäs hän vei?

_Riitta_ (juoksee kyyneleissä sisään). Maunu! Inko! Miehet hyvät! Kuulkaa! Kaikki hän vei, kaikki oravannahat, jotka oli säästetty, otti hän aitan orrelta ja antoi viedä rattailleen. Sillä lailla meidät nylki. "Rouvalleni", sanoi, "voit nämä läksiäisistäsi tuomisiksi lähettää. Ethän sinä kuitenkaan semmoisia nahkasia käytä."

_Nyrhi_. Ha-ha-ha-ha! Siinä sen nyt näitte. Ja te vielä läksitte sille vääryydellä vaatimiaan käräjäkappoja antamaan!

_Helka_. Minkäs sille voin?! Taivaan Isä!

_Nyrhi_. Ja kaikki vain kiltisti annoitte nylkeä itseänne? Entäs Inko?...

_Riitta_. Maunu! Mitä uskalsimme?! Sille tuli aseellisia avuksi!

_Nyrhi_. Aseellisia? Mitä? Mistä?

_Ääniä joukosta_. Vai on sillä niitä mukanaan?!

_Riitta_. Tuolla tien risteyksessä näkyvät olleen aluksi piilossa. Sitte yht'äkkiä ilmestyivät pihaan.

_Nyrhi_ (mietteissään). Vai ovat sillä lailla asiat?! — Missäs Inko on? Mitäs hän sanoi?

_Riitta_. Ei osannut mitään sanoa. Niin joutui ymmälle, kun sen näki.

_Helka_. Mitäs siinä kukaan voi?! Itkemään vain purskahdettiin ja miehet jäivät alla päin seisomaan.

_Nyrhi_. Nytpä ei auta itku ei miettiminen. — Nyt...

_Ääni oven suusta_. Jo tulee takaisin vouti.

(Rännäri, Huotari ja Multiainen ynnä osa Rännärin seuruetta ja vieraita palaavat.)

_Rännäri_ (kopeana ja voiton varmana). Kas niin! Niinkuin näette, ei tämä ole leikinasia lainkaan. Vaan, niinkuin sanoin, Multiainen, jääköön asia tällä erää sikseen. Verosi pidän suoritettuna ja sovitettuna nyt, myös sen ankaran loukkauksen, jonka alaiseksi niin pahasti talossasi tänään olen joutunut. Jääköön tuo kaikki läksiäisjuomain ja siitä syntyneen ajattelemattomuuden laskuun. Vaan en voi kuitenkaan samalla olla varoittamatta sinua ja muitakin: elkää antautuko ilkeämielisten yllyttäjäin petkutettaviksi! Teidän voi käydä hullusti kaikkien! — (Hilpeän lohduttavasti, vaan hieman ivallisella äänensävyllä Helkan ja Riitan puoleen.) No, no, lapseni! Elkää nyt joutavia enää itkekö ja turhaan olko huolissanne. Sanoinhan, ett'en ole vihainen enää. Ja nyt voimme kaikki olla iloisia jälleen! Iloisia ja tyytyväisiä kummaltakin puolen! Jatkakaa siis pitojanne vaan, elkääkä antako minun teitä häiritä! Sitä paitsi voin minäkin teidän iloihinne ottaa osaa. Onhan täällä tilaa minun ja minunkin miesteni huvitella. Vaan ell'ette tahdo, niin lähdemme, mutta sitä ennen ovat asiamme suoritettavat. Nähkääs: virka ennen kaikkia! Se on valtakunnan virkamiehen ja kuninkaan palvelijan mielilause. Siis... (Istuutuu mahtavasti pöydän ääreen.) Kirjurihan löytää luettelosta, ketkä ne täällä olevista ovat, joilla on syntejä niskoillaan. — Niin, niin! Yksi tie, kaksi asiaa, sanoo suomalainen sananlasku. Vaan tässäpä saanen nyt useampiakin samalla kertaa kuitatuiksi. No niin! Kuka siellä ensimäisenä korelee?

_Huotari_. Hannu Paavalinpoika Vainikainen.

_Rännäri_. Aivan niin. Muistan. Hannu Paavalinpoika...

_Huotari_. Ei ole heiniään ajoissa tuonut.

_Rännäri_. Niin juuri. Ja sakkoja kai lisäksi?

_Nyrhi_ (hiipii lavitsalle voudin taakse istumaan).

_Huotari_. Hannu Paavalinpoika, astu esille!

_Vainikainen_. Tässä olen. Mutta onkohan tässä nyt sopiva tilaisuus...?

_Huotari_. Elä mutise! Se ei kuulu sinuun. Toimita asiasi, kun vaaditaan.

_Rännäri_. Niin. Ja vastaa teostasi!

_Vainikainen_. Mitäpä siinä on vastattava?

_Rännäri_. Miksi et ole tähän saakka maksanut?

_Vainikainen_. En ole kyennyt. Heiniä ei ole ollut, kuin kotitarpeeksi, ja omia elukoitani en voi jättää kuolemaan.

_Rännäri_. Suorita siis nyt heinäsi rahassa!

_Vainikainen_. En osannut aavistaa, että täällä tultaisiin niitä minulta vaatimaan enkä siis ole ottanut massia mukaani.

_Huotari_. Elä tee verukkeita, mies!

_Rännäri_. Rahat pöytään! Maksa! Minkä voit.

_Vainikainen_ (kaivaa taskustaan esiin rahan). Siinä on sitte. (Paiskaa rahan pöydälle.)

_Rännäri_. Mitä? Puoliko markkaa?

_Vainikainen_. Teen, niinkuin käskitte. Maksan, minkä voin.

_Nyrhi_ (pyyhkäisee rahan pöydältä lattialle). Et sitäkään saa enää. Ja itse saat mennä samaa tietää. (Survaisee samalla Rännärin lavitsan päästä kumoon lattialle.) He-he-he. Tuossa se Pertti vouti nyt on maassa kellellään ja minä istun pöydän päässä omalla paikallani hänen sijallaan. Ja nyt tulee tästä ilveestä loppu. Kauan ollaan kärsitty, vaan nyt ei jakseta enää. Veroja et ota meiltä enää puolta markkaakaan. Annatpa kohta nekin takaisin, jotka jo ryöstänyt olet (Yleinen hämminki.)

_Rännäri_ (kiepsahtaa pystyyn). Sitokaa hänet, miehet! Hän raivoaa. Hän ei tiedä enää, mitä tekeekään.

(Muutamia miehiä voudin seurueesta hyppää pöydän yli, ottaakseen Nyrhin kiinni.)

_Nyrhi_. Vai sitoa minut?! (Luikahtaa samalla pöydän alitse keskilattialle, siepaten mennessään lavitsan alta kirveen käteensä.) Tulkaa vain! Sillä mitalla, jolla sinä mittaat, pitää sinullekin mitattaman. (Kohottaa kirveen molemmin käsin päänsä yli.)

_Riitta_ (juoksee väliin). Kiesus varjele! — Maunu! — Mitä teet?!

(Voudin miehet saavat takaapäin kirveen Nyrhin käsistä ja pitelevät häntä kiinni, vetäen häntä ovelle.)

_Rännäri_. No, Multiainen! Näistä pidoista talossasi pitää kuninkaan sittenkin saada tieto. (Aikoo mennä.)

_Nyrhi_ (viheltää pitkään ja kimakasti; ulkoa syöksyy aseellisia miehiä tupaan). Nyt kiinni nylkijöihimme! — Päästäkää minut! — Vapauttakaa roistojen käsistä! — Voutiin, voutiin käykää kiinni!

(Yleinen huuto ja melu. Taistelu vetäytyy ulos pihalle. Tupa tyhjenee niin, että sinne jää vain Helka, Riitta ja muutamia vaimoihmisiä.)

_Riitta_ (ovella). Auttakaa, miehet! Hyvät ystävät, auttakaa! Nyt ne vievät hänet. Surmaavat. Auttakaa, Jumalan tähden!

_Helka_ (vaipuu kauhistuneena polvilleen penkin viereen). Oi, pyhä Isä taivainen! Neitsyt Maaria, pyhä Pietari ja kaikki vanhurskaat pyhimykset! Auttakaa, auttakaa meitä vaivaisia syntisiä! Nyt ne surmaavat Ingon ja Maunun. Ja voudin tappavat. Mikä tästä tulee?! Kaikki kuolemme. Kaikki ollaan hukassa! Auta sinä, Ukko yli-Jumala!

"Ukko julkinen Jumala, Taatto taivon valtioija, Ole puolla poikiesi, Aina lastesi apuna! Varjele vakainen Luoja, Kaitse kaunoinen Jumala, Ett'ei poika pois tulisi, Emon lapsi lankeaisi Luojan luomalta luvulta, Jumalan sukeamalta. Pane enkelit etehen, Toiset enkelit taakse, Kupehelle kummallenki Miehen päätä päästämähän, Henkeä lunastamahan, Ettei pää pahoin menisi, Hyvä tukka turmeltuisi, Hienot hiutuisi hivukset."

_Riitta_. Rukoile, äiti! Rukoile vielä! Voi taivaan Isä! Mikä tästä tulee?! Mikä tästä tulee?!

(Muutamat naiset ovat vetäytyneet soppeen ja itkevät. Toiset kävelevät levottomina milloin ikkunalle, milloin ovelle.)

_Muuan nainen_ (juoksee sisään). Herran Kiesus! Ettekö kuulleet? Mikä kamala huuto!

_Riitta_. Mikä on?

_Nainen_. Nyt ne tappoivat!

_Riitta_. Kenen? Kenen?

_Nainen_. Mikä huutaa voutia, mikä Nyrhiä, mikä Multiaista.

_Riitta_ (kirkaisten). Jumala! Jumala! (Juoksee ulos.)

_Helka_ (pidellen molemmin käsin päätään). Pelasta Isä, pelasta meitä kaikkia syntisiä! Auta meitä! Anna anteeksi kaikki meidän pahat tekomme! Herra armahda meitä! Ah! (Kyykistyy lattialle ja menee tainnoksiin.)

_Tarkan emäntä_. Pyörtyi, pyörtyi! Auttamaan tulkaa!

_Haatajan emäntä_. Lavitsalle! Nostetaan! (Nostavat Helkan lavitsalle.)

_Nainen_. Heikko pää! Ei kestänyt!

_Haatajan emäntä_. Vettä pirskoittakaa kasvoihin.

_Nainen_. Ei. Käsiä ylhäällä pitäkää, — kohta tointuu.

_Tarkan emäntä_. Levätä antakaa rauhassa, se on paras. Kuka näitä kauhuja kestääkään?! — Noin. Johan se liikahti.

Riitta ja Multiainen (palaavat).

_Riitta_. Äiti! Äiti!

_Multiainen_. Missä on äiti?

_Riitta_ (heittäytyy polvilleen äitinsä eteen). Tainnoksissa! Äiti! Toinnu! Maunu elää, —on pelastettu. Ja tässä on veli.

_Multiainen_. Niin, rauhoitu! Kaikki olemme hengissä.

_Helka_ (tointuen). Poikani! — — Poikani! — — Elätte! — — Kaikkiko?

_Multiainen_. Toivottavasti kaikki meidän miehemme. Maunu kun saatiin irti, niin silloin alkoi toinen mylläkkä. Hänen johdollaan kävivät kaikki tuimaan otteluun voudin ja hänen joukkonsa kanssa. Jos oli voimaa sillä puolella, niin ei puuttunut uljuutta meidän taholta.

_Vainikainen_ (ja muutamia muita miehiä palaa). Kas niin! Jo on taistelu lopussa ja miehet paluulla.

_Helka_ (nousten istualleen). Entäs vouti? Elääkö vai...?

_Vainikainen_. Eiköpä lie käpristynyt. Pahoin kuuluu aidan seipäällä päähän kolautetun.

_Riitta_. Kuka se löi?

_Vainikainen_. Kukapa sen siinä rytäkässä eroitti. Löipä kuka tahansa!

_Helka_. Niin, niin. Ja nyt meidät hukka perii, kuolipa vouti tai jäi eloon.

_Liukku_ (ja muutamia muita miehiä tulee). Tässä tullaan pitoihin pidoista.

_Multiainen_. Ja ehjinä, Jumalan kiitos?

_Liukku_. Ehjinä. Ja ehjinä kai vastakin vielä pysytään. Sillä tuskin Rännäri nyt ensi hädässä veron kannolle yrittää.

_Muuan mies_. Käpälämäkeen pötkivät joka kynsi.

_Toinen mies_. Kuka vain kynnelle kykeni.

(Remes, Tarkka, Haataja ja vielä muita miehiä palaa, kantaen takaisin ryöstettyjä nahkoja.)

_Remes_. Ja mekin tässä vihdoin ollaan.

_Tarkka_. Ollaan ja tullaan — talon omat tavarat voittosaaliinamme.

_Haataja_ (pyörähyttäen emäntäänsä, joka on juossut hänen kaulaansa). Ja omat muorikultamme taas kaulassamme keikkuvat!

_Nyrhi_ (ja hänen mukanaan palaavat kaikki muutkin).

_Riitta_ (ovella odotettuaan). Maunu! Maunu!

_Multiainen_. Terve mieheen! Terve, kaikki!

_Nyrhi_ (ottaen Riitan kainaloonsa). Terve, omani! Terve, omaiseni! Terve, vierahat kaikki! Ja kiitos, kunnia työstänne! Tällaisia läksiäisiä ei liene näillä mailla ennen vietetty. Vaan jos oli alussa mielemme masennuksissa, niin voimmepa nyt sen sijaan rauhassa iloita ja pitojamme pitkittää. Sillä poissa on verivihollisemme nyt, — ainakin toistaiseksi.

_Helka_. Henkiin siis vouti jäi? Niinkö?

_Nyrhi_. Näkyvät saaneen pelastetuksi.

_Helka_. Onni, ett'ei siinä ainakaan miestappoa tapahtunut.

_Nyrhi_. Eipä ole ilon syytä. Voittoamme vain se onni vähentää.

_Multiainen_. Kuninkaalle tietysti nyt tiedon saattaa, niinkuin uhkasi.

_Nyrhi_. Saattakoon! Niinpä saapi kuningas kuulla, että oikean asian eteen taistellaan. Ja voitto on oleva meidän.

Esirippu.

Kolmas näytös.

Arpiaisen talon pihamaa. Vasemmalla asuinrakennus, jonka yhteydessä peränurkassa tupa: asuinhuoneisiin rappuset katoksineen likempänä etualaa, tupaan taas portaat aivan nurkkauksessa perällä. Oikealla kaksi koivua ja aita porttineen keskellä. Perällä rinnakkain kaksi aittaa, kapea sola välissä. Syksy. Aamu.

Katri ja Kirsti (istuvat aitan astimella, kynien lintuja).

_Katri_ (laulaa):

"Kirotut olkoot sormet, joill' oven avasit. Kirotut käsivarret, joilla minua halasit.

Kirotut kaksi jalkaa, joill' olit astuva, Kätesi myös kirottu, jolla koskit minua.

Kirotut kanssa silmät, joilla minua katselit, Kirottu viekas kieli, jolla minua viettelit."

Voi suurta surkeutta, johon olin joutuva! Kukas sen niin nyt käyvän olis tainnut uskoa?

_Kirsti_. Semmoisia ne ovat kaikki! Ensin — simasuin, mielin kielin, ja sitte — jättävät yksin maailman rantaa kiertämään.

_Katri_ (laulaa edelleen).

"Kun saisin pienen paatin, aalloille laskisin, Ja koko kotimaani iäksi jättäisin."

_Kirsti_. Niin tekisin. Enkä tulisi takaisin kuuna päivinä.

_Katri_ (jatkaa vielä).

"Tahi saisin pari lautaa ja maata pikkuisen Mullassa maatakseni uneni ikuisen."

_Kirsti_. Se se kaikkien parasta olisi!

_Katri_ (huoahtaa syvään ja kertaa tuntehikkaasti) "Mullassa maatakseni uneni ikuisen."

_Kerttu_ (tulee sisältä asuinrakennuksen rappusille). Mitä siinä rääytte, ruojat! Suu kiinni ja joutuin kynikää!

_Kirsti_. Mitäs tässä muuta tehdään?

_Kerttu_. Senkin helkkarin likka! Suu kiinni, Sanoin minä! (Kiepsahtaa alas pihaan, kädet puuskassa.)

_Katri_. Saattaahan tuo olla.

_Kerttu_. Ja olla pitää! Tässä semmoinen kiire ruoan hankkimisessa ja laittamisessa, ett'ei tiedä, miten ehtiä, niin ne siinä vielä lystikseen loilottavat, senkin Hiitolan satakielet. — Missä Liisa on? (Tytöt ovat vaiti.) Missä Liisa on, minä kysyn? (Tytöt ovat tirskahtamaisillaan nauruun.) Kuulitteko, senkin ryökäleet? Missä Liisa on? (Polkee äkäisesti jalkojaan.)

_Katri_. Itsehän käskitte pitämään suun kiinni.

_Kerttu_. Perttulin penikat! Mutta nyt käsken vastaamaan ja heti! Missä Liisa on?

_Kirsti_. Tuostahan se solasta meni ja luultavasti rantaan...

_Katri_. Kaloja siivoomaan.

_Kirsti_. Vaan onko se siellä tahi missä, sen ties kissa.

_Kerttu_. Lunttu! Sekös viipyy! — Kirsti! Juokse, Jumalan luoma, rantaan ja sano, että, ell'ei sillä ole kalat siivottuina sillä siunatulla hetkellä, niin minä otan ja tulen puhkaisemaan sen Liisan itsensä, kuin kiiskin. Puhkaisen ja paistan, sano niin. No!

_Kirsti_. Ka, pääseehän tästä. (Paiskaa linnun pois ja juoksee aika kyytiä solan kautta perälle.)

_Kerttu_. Todenperään! Senkin vetelyksiä! Tässä ei tiedä, miten saada aikaa riittämään, niin... Koht'sillään voivat käskynhaltija ja laamanni metsästykseltään palata. Ja tietäähän sen, mikä nälkä niillä on. — Huh! Oikein löi hikeen! — Entäs nimismies? Missäs se sitte on?

_Katri_. En minä sen perässä ole juossut.

_Kerttu_. Uh! Lehmä! Sekös vastaa. — Etkö ole miestäni nähnyt?

_Katri_. Johan siitä on aikaa.

_Kerttu_. Nyt, nyt, nyt etkö ole nähnyt, senkin...

_Katri_. Enkä ole, enkä, enkä. Johan minä...

_Kerttu_. Miks'et?! — Sekin koljaatti, missä kuljeksinee koko aamun. Johan sen pitäisi olla kotona. Sekin mitä saanee aikaan?! — Huh!

_Katri_. Pitääkö lähteä sitä hakemaan, vai?

_Kerttu_. Mistä? Mistä sinä sitä hakemaan lähdet?

_Katri_. Kah! Mistä löytyy.

_Kerttu_. Aasintamma! Ei tiedä mitä höpisee! — Istu siinä ja tee työsi! Kun nimismies palaa kotiin, niin tule minulle heti ilmoittamaan! Kuulitko sen?

_Katri_ (paljastaa korvansa, vetämällä huivin pois). Häh?

_Kerttu_ (polkee jalkaansa). Kuuroko sinä olet, mokomakin?!

_Katri_. Kuulinhan minä. Vaikka meni vähän lumpeen toinen korva.

_Kerttu_. No! — (Menee sisään.) Niitä tämän maailman ihmisiä!!

_Katri_ (purskahtaa Kertun mentyä nauruun ja alkaa taas kyniä lintuja, laulaen).

"Kirotut olkoot sormet..."

_Juhana Niilonpoika_ (tulee perältä hiljaa, hiipii Katrin taakse ja peittää hänen silmänsä käsillään). Ahas! Sainpas!

_Katri_. Hyi! Kuka se on?

_Juh. N:poika_. Arvaapas. Arvaa!

_Katri_. Laske! Päästä!

_Juh. N:poika:_. Enkä. Arvaa ensin!

_Katri_. Kerttu näkee. Päästä pois! Tuossa saat, ell'et... (Huitoo häntä linnulla ja viskaa vasusta höyheniä hänen päälleen.)

_Juh. N:poika_ (päästää kätensä). Huono olet arvaamaan, Katri!

_Katri_. Juhana! Mistä...?

_Juh. N:poika_. Kuule! Koko aamun olen jo etsinyt saadakseni tavata sinua kahden kesken. — (Vetää Katria kädestä etualalle.)

_Katri_. Oikeinpa sanot. Etkä ole muistanutkaan minua. Jätit, hylkäsit!

_Juh. N:poika_. Sitäkö tämä tietää, kun nyt Savonlinnasta asti olen tullut sinua tapaamaan?! Kun vihdoinkin pääsin.

_Katri_. Minuako muka tulit tapaamaan?

_Juh. N:poika_. Usko taikka elä! Ketäs? Ja kuinka lystiä, että nyt saadaan taas olla yhdessä! Mutta puhutaan sitte iltasella. Eikö niin? Tavataan varmaan? Silloin on aikaa. Nyt oli minulla sinulle ensin toista asiaa.

_Katri_. Mitä niin?

_Juh. N:poika_. Oikeata vakavaa. Kuule: sinähän olet nyt koko ajan oleskellut näillä seuduilla?

_Katri_. Niinpä olen. Entäs sitte?

_Juh. N:poika_. Mutta sanos ensin: voinkos sinuun luottaa täydellisesti?

_Katri_. Minuunko?

_Juh. N:poika_. Ihanko kuin paaviin ja kirkonkirjoihin. Katri?

_Katri_. Tiedäthän itse, että mitä meidän kesken on, sitä ei tiedä kukaan muu taivaan alla.

_Juh. N:poika_. No, hyvä. Sano sitte ensin: oletko äskettäin tuota kuuluisata Maunu Nyrhiä nähnyt?

_Katri_. Mitenkä niin?

_Juh. N:poika_. Muuten vain. Vastaa: oletko?!

_Katri_. Enkä. En nyt, enkä koskaan.

_Juh. N:poika_. Se ei ole mahdollista.

_Katri_. Niinkö vähän sitte uskotkin minua?

_Juh. N:poika_. No, no! Jos se on totta, jos niin vakuutat, niin uskonhan. Mutta olet kai kuitenkin kuullut hänestä puhuttavan, — mitä se mies toimii ja missä oleskelee? Siitä olisi niin hiton hauska kuulla. Se on koko mies.

_Katri_. Eiväthän ne minua liikuta sen toimet ja olinpaikat.

_Juh. N:poika_. Mitä sinä nyt joutavia! Elä tässä nyt viitsi noin vähätietoiseksi ja välinpitämättömäksi näyttäytyä! Olethan ainakin kuullut, mitä siellä Multialassa voudille tapahtui?

_Katri_. Kukapas sitä ei ole kuullut?!

_Juh. N:poika_. Ja mitenkä Nyrhi sen jälkeen on kyydillä kihlakuntaa kiertänyt ja yllytellyt niskoitteluun veronkannossa.

_Katri_. Lienee tuo jossakin ajellutkin, vaan samaa mieltähän nuo ovat taitaneet olla hänen kanssaan kaikki muutkin yllyttelemättäkin.

_Juh. N:poika_. Niinkö luulet? Oletko varma siitä? — No, jos se niin on, niin se pitääkin. Mutta meidän kesken sanottuna: et saa hiiskua siitä yhtään sanaa kellekkään! Aivan samaa mieltä olen minäkin.

_Katri_. Jokopahan? Linnanmiehiähän olet...!

_Juh. N:poika_. Totta vieköön! Näetsen: minun tekisi niin kovin mieli saada puhutella tuota Maunu Nyrhiä, ennenkuin hänen voi käydä hullusti. Sitä miestä minä kunnioitan! Vaan häntä pitäisi ajoissa varoitella. Kun vain saisin käsiini. Missä lieneekin nyt, kun ei hänestä kukaan tiedä mitään. Etkä sinäkään ole kuullut, Katri? Kyllä hän olisi pelastettava! Voi sentään!

_Katri_. En ole, niinkuin jo sanoin, kuullut yhtään mitään. Vaan kyllä hän, jos vain elossa on, tulee tänne muitten mukana kuulemaan käskynhaltijalta kuninkaan kirjettä. Ei se mies tulematta jää.

_Juh. N:poika_. Niinkö luulet, Katri? Oikeinko totta? No, on se, todellakin, sitte mies. Hyvä, että sanoit.

_Katri_. Onhan se kapula käynyt joka kylässä. Eiköpä sitte Nyrhinkin luona.

_Juh. N:poika_. Ja ihan uskaltaisi tulla?

_Katri_. Eihän se ole ollut arkalasta kotoisin ennenkään.

_Juh. N:poika_. Ei, totta totisesti! Ja jo minä sitä miestä kunnioitan. Vaikka eihän sillä oikeastaan ole enää mitään entisistä teoistaan pelättävääkään. Anteeksihan nuo kuuluu kaikki annetun.

_Katri_. Vai on. No, oikeassa hän sitte on ollutkin, niinkuin on sanottu.

_Juh. N:poika_. Mutta kuule! Jos vain saat tietää, missä hän on tahi että jo on tänne tullut, niin tule minulle ihan paikalla sanomaan! Tulethan?

_Katri_. Kah! Saattaahan tuon.

_Juh. N:poika_. Et kadu kauppojasi. Ymmärrätkös?

_Katri_. Mitä niin?

_Juh. N:poika_. Äh, teitä tyttöjä! Ihan voisi sanoa, että narrattaviksi olette luodutkin. — Sittepähän saat nähdä! Vaan mehän tavataan tänä iltana, eikö niin?

_Katri_. Enpä tiedä.

_Juh. N:poika_. Mitä et tiedä? Etkö siis huolikaan minusta enää, et välitä vähääkään?

_Katri_. Sinullahan tuota näkyy olevan muita asioita ajettavina. Minä vain siinä sivussa, jos enää ollenkaan...

_Juh. N:poika_. Elä nyt joutavia rupata, — noin alla päin. (Kiertää kätensä hänen vyötäisiensä ympäri.) Sydäntäni olet sinä aina lähimpänä sittenkin, Katri. (Suutelee häntä.) Kas noin. Siis iltasella? Niinhän? — Vaan tuollapa näkyy jo nimismies tulevan kotiin.

_Katri_. Ai! Emännälle sanoa pitää! (Juoksee sisään, josta vähän ajan kuluttua palaa työhönsä.)

_Juh. N:poika_ (menee portille nimismiestä vastaan). Huomenta, herra nimismies!

_Arpiainen_ (tulee lakki kourassa, pyyhkien hikeä otsaltaan). Herra linnankirjuri, hyvää päivää! — No jo sun seitsemänkymmentä seitsemän tuhatta tulikekälettä! Ihan tässä jo henki lähtee tämmöiseltäkin kääpiön käkkyrältä, kuin minä olen.

_Juh. N:poika_. Eikö siis mitään uutta?

_Arpiainen_. Samaa kysyn minäkin, saakeli soikoon!

_Juh. N:poika_. Ei ikinä mitään.

_Arpiainen_. Samaa vastaan minäkin, perhana periköön!

_Juh. N:poika_. Tehköön teille niin! Ette siis tiedä, mitä tuleman pitää?

_Arpiainen_. Jumal'avita! Sen tunnen kyllä jo vähän niskarustingeissani. Ja omilla silmävärkeilläni olen jo nähnyt, että kyllä tänne kaksijalkaisia tulossa on. Vaan en, jukoliste, aavista, mitä tulta tappuroihin tulee, vaikka nelin kontin olen kaikki pensaat ja pehkut nuuskinut.

_Juh. N:poika_. Eikä miestä näy, ei kuulu?

_Arpiainen_. Vannon Aatamin anopin kautta, että se nahkiainen on tulisissa vaunuissa pilvien tuolle puolen viety, ell'ei hän ole omissa housuissaan tänäpäivänä täällä.

_Juh. N:poika_. Sen uskon nyt jo minäkin, koska tämäkin profeetta sitä ennustaa. Ei siis muuta, kuin odotetaan hänen tuloaan. Terve sitte! Nyt on kiire. (Juoksee asuinrakennukseen, jonka rappusilla töytää Kerttua vastaan.) O—hoh! Anteeksi, mamma! En huomannut mahaanne.

_Kerttu_ (tulee alas pihaan). Hyi, juutas! Oikein kylkeeni koski! — No, Siinähän se nimismiesroisto vihdoin onkin.

_Arpiainen_. Elä rupeakaan minua tässä nyt kurtiseeraamaan, sinä pimeyden enkeli. Minulla on muuta tuumimista nyt.

_Kerttu_. Tietystikin. Et ole mitään aikaan saanut, senkin rupipiru. Sen näen jo päältäsikin.

_Arpiainen_. Yhtä paljon kuin sinäkin, mokomakin paholaisen munakokkelin keittäjä.

_Kerttu_. Enkös arvannut, saakeli vie.

_Arpiainen_. Tpiui, perhana, kun sinä kiroilet! Et sanaakaan osaa sanoa, kiroilematta.

_Kerttu_. Sinähän sitä.

_Arpiainen_. Sinäpäs!

_Kerttu_. Enpäs, kuin sinä.

_Arpiainen_. En, perkele vie, jouda kanssasi kiistelemään.

_Kerttu_. Tuota! Eikös kuulu kauniilta?