Chapter 1

LAPSUUTENI MUISTOJA

Kirj.

Teuvo Pakkala

Otava, Helsinki, 1921.

Siihen aikaan olin »mustalaispojan korkuinen», pahanen naskali vain, ja taisipa seitsemän ikävuotta levätä hartioillani. Ikä aimo tuo! Eihän surut eikä huolet säre silloin inehmonlapsen mieltä, ei köyhänkään. Kun hän levolle laskee saamatta illalliseksi niin jumalanjyvää ja aamulla sitten herää vatsassaan kurraava nälkä, jonka tyydyttämiseksi ei tuohon tuokioon ole tuumaa tulevaa, tuntuu tuo hieman tuimalta. Vaan annahan kun pääsee poikaparveen, niin silloin viisi koko tuimuudesta! Siellä leikin ja temmellyksen vimmassa unehtuu leipäaate kerrassaan kaikkine kiusauksineen ja mieli on kuin miekkoisella.

Lieneekö vielä ollut eineenkään aika, mutta olisinpa syönyt oikein hyvän sijalta, jahka vaan olisi ollut mitä syödä. Ruoanmurua en ollut suuhuni pannut sitten eilen puolilta päivin ja aivan niukalta silloinkin. Minun ikäiselläni, terveellä telmivällä pojanpoltolla on vielä ruokahalu sitä maata, että moni herkkusuinen herrasmies maksaisi siitä kauniin summan, jos ostamalla sen saada voisi, ja--jos olisi niinkuin sekin ehdoksi panna--tekisi pienen lahjoituksen vaivaiskassaankin. Nälkä oli minulla siis kova ja tuumailin mielessäni jotakin tähän suuntaan: kunpa saisi kerrankin syödä kyllältään, tahi kunpa olisi nyt edes pieni palanen leipää!

--Kalle, lähde ulos, siellä on muitakin poikia! kutsui minua muuan toverini. Kutsumuksensa teki hän ovenraosta, sillä hän oli niin innostuksissaan, ettei malttanut tulla oikein sisälle. Tule, tule, me menemme pallille!

Pallille! Ja vielä ensi kerta tänä kevännä. Ken ei olisi seurannut äänen kehotusta!

--Saat sinä mennä, vaan ainoastaan vähäksi aikaa, lupasi sisareni.

Minä olin valmis lähtemään. Portilla seisoikin suuri joukko iloa ja innostusta räyhäileviä poikia. Siihen sekaan kun pistäysi, niin ei tuntenut vatsankalvausta eikä nurkua hitustakaan mielessä. Hätä oli hukassa!

Keväinen aurinko paistoi räykiästi ja sulaili kiivaasti niitä viimeisiä repaleita, mitkä enään olivat jälellä maan talvivaipasta. Muuan läheinen kenttä oli jo niin paljaana lumesta, että ojissa vaan röhötti harvasyinen, karkea kinos ja itse kentällä pilkoitti siellä täällä joku pieni lumitäplä.

--Pojat! tuonne, kentälle!

Sinne kirmasi koko avojalkainen poikaliuta, jotta kintut vilisi.

--Ruvetaan tervasutille!

--Ei, ruvetaan suolalle!

--Mitä sitä tyhjää, pojat! Ruvetaan linnapallille!

--Joo, linnapallille, linnapallille!

Pantiin linnaa ja ruvettiin lyömään linnapallia. Lyötiin ja juostiin ja huudettiin.

--Hih, maailmassa, vaikkei olisi paitaakaan! kirkasi muuan juostessaan sisälinnasta ulkolinnaan.

--Hih, kun on hippusa elää, kun on nuori ja terve! jatkoi toinen jälessä juosten.

--Santtu, Santtu! katso kinttusi! huudettiin kolmannelle pojalle, joka myöskin juoksi sisälinnaan pallin vieriessä hänen kintereillään:

--Hätä ei ole tämän näköinen! vastasi Santtu perille päästyään.

--Eihän vaan, mutta olitpa menettää linnan.

--Mitä niistä olista, kun kesät heiniä kasvaa! oli Santun vastaus.

--Tolari! jopa lyöt »Pyhtisen vuorolla». Kalle lyö ensinnä: ja sitten minä, minun jälestäni on vasta sinun vuorosi. Lyö Kalle, että muutkin pääsevät lyömään.

Minä löin.

--No, niin se mies lyö!

--Pieni on tuo Kalle, vaan pippurinen!

--Maasta se pienikin ponnistaa.

--Kun huonoin mies meistä noin lyö, niin siitä voitte vähän haamistella, miten paras muksauttelee! Se oli Kallioisen Pekka, joka näin kehuskeli itseään kautta rantain. Hänen vuoronsa olikin nyt lyödä.

--Sepä oli emäisku!

--No, voi sun seitsemän seppää, kuinka korkealle meni!

--Eihän tuota näykään koko pallia!

--Tuollahan tuo piirtelee taivaslakia.

Vaan Pekka itse huusi:

--Kun me olemme meiltä, niin muita ei kaivata!

--Onko teillä kopinottajat kotona? huusi muuan toiselle puolueelle.

--Eipä taida olla siellä sitä miestä, joka uskaltaisi pistää käpäliänsä alle.

Vaan asettuipa sieltä muuan kopin ottoon. Se oli Kauppilan Juuso, pienen pieni pojannasta. Siinä nyt Juuso ojennetuin käsin ja nokka taivasta kohden liikkui askeleen oikealle, askeleen vasemmalle, eteen taakse, sen mukaan, kuin pallin kulku näytti hänestä vaativan, kun se laskeusi kaaressa ja tuuli sorteli sitä syrjään. Palli laskeusi, laskeusi lisäyvällä vauhdilla.

--Terve! sanoi voi potaatille! oli Juuson sanat kun palli lupsahti hänen kämmenensä väliin ja pysäytti kulkunsa siihen.

--Tuli kuin taivaasta, vaan tarttui se kuitenkin.

--Tarttui kuin hohtimiin.

--Eihän ne meidänkään miehet patapuukkoja ole.

--Kalle! sisaresi kutsuu sinua, huomautti joka minulle.

Minun piti siis nyt lähteä pois tästä ilosalista ja minä lähdinkin, vaan vastahakoisella mielellä ja kaipauksen tunnolla. Senpä tähden tuon tuostakin käännyin taakseni katsomaan, kun sieltä kuului joku suurempi remakka.

--Linna kaikki! huudettiin sieltä nyt ja huutoa seurasi suuri hälinä, mielihyvän ja mielipahan ääniä sekaisin. Minä katsomaan. Lyömässä ollut puolue asettui nyt kopin ottoon ja kukin heistä jakeli moitteita ja pilkkasanoja Pekalle, sillä hän se oli linnan menettänyt. Vaan toisella puolen asettui nyt Tarvosen Jussi lyömään. Hän oli puolueensa paras lyöjä ja sitäpaitsi ainoa mies mikä oli lyömässä, sillä muut olivat linnan vaihtuessa turvautuneet ulkolinnaan. Jussi oli siis lunastaja, jonka tuli lyönnillänsä päästää muut sisälinnaan. Hän näyttikin käsittävän tehtävänsä tärkeyden.

--Kyllä minä teidät pelastan, lausui hän. Kapasutti karttunsa nokalla maahan ja nosti sitten silmäinsä korkuiselle lausuen: tuosta ja tuohon!--se oli määräys pallinostajalle. Tanakassa asemassa, jalat hajallaan, ruumis notkistettuna ja karttu ojennettuna olan taakse, seisoi Jussi valmiina lyömään. Kaikkein silmät vartioitsivat häntä. Nostaja nosti, lyöjä löi, lyönti onnistui ja palli kaarsi korkealla ilmassa.

--Noin ne meidän miehet lyövät! Ei sitä meilläkään olla »Pekkaa pahempia»! huusi poikajoukko, mikä kilvan kiiti sisälinnaan.

--Jos ei teissä ole kopin ottajaa, niin saatte meiltä miestä lainaan, huusi Jussi vastapuoluelaisille.

--Pekka! ota koppi, jos mies olet! kehotettiin.

--Pekka, Pekka, äitisi näkee! huudettiin muka häiriöksi.

Sattui palli Pekan käsiin, vaan eipä tarttunut, kunmahtihan korkealle takaisin ja tipahti sitten maahan. Vastapuolueella syntyi naurunremakka ja kuin yhdestä suusta huudettiin: äitisipä näki! Vaan Pekan omat puoluelaiset tiuskivat vihoissaan: sen läskikäpälä!

--Auringonkilo kävi silmiini, jotta en voinut oikein nähdä, ja palli sattui vaan peukalon nokkaan, selitteli Pekka syitään.

--Miksi et sanonut sitä jo ennen?

--Olisit ottanut silmät pois ja katsonut reijillä!

--Mitäs pidät peukaloasi keskellä kämmentä!

--Sano Pekka minun syykseni! ilkkui Juuso ja sekös synnytti naurunremakan.

Mahtoi käydä Pekan ilkeäksensä kun suosio siirtyi Jussin ja Juuson puolelle. Hän oli aina ollut valmis muita pilkkaamaan heidän huonommuudestaan ja kehumaan omaa hyvyyttään ja nyt sattui pilkka kerta häneen itseensäkin.

--Tule nyt, Kalle! kiirehti sisareni.

Kun olin jo kotiportilla soi vielä korviini poikain huuto ja se kuului suloiselta kuin soitto etäältä.

Kun portaita nousin, kuului melu taas entistä kovemmin ja selvemmin. Vielä kerran pysähdyin kuuntelemaan:

--Juoskaa pojat linnaan! Lyö, lyö, Kyöstiä!--Ei käynyt!--Varo, varo Tolari!--Linna on meidän! Kopit turrattu!

Sitten väsäysi melu ja vasta kun astuin huoneeseen katkesi se kokonaan kuulumasta.

Asuntomme oli eräässä kaupungin syrjäisessä laidassa olevassa talossa. Huoneemme oli sangen pieni, katto lähellä lattiaa ja akkuna maarajassa. Se oli purettavaksi määrätty hökkeli. Hyvä se oli paremman puutteessa!

Äitini makasi sängyssä kalman kalpeana. Kätensä ojensi hän meille nähtäväksi ja ihmeteltäväksi, kun siinä hänen mielestään oli vaan neljä sormea. Huomasin että peukalo oli koukistunut kämmenen alle, jotta hän käsiselän puolelta kättään katsellessaan ei voinut nähdä sitä. Tämän viidennen sormen ihmeellisen poissaolon selitti hän meille siten, että se oli ompelemassa ja illalla kuuluu tulevan kotia ja tuovan ruokaa tullessaan. Käski hän sitten, meidän korjata pöydän, tuolit ja muut kapineet syrjään, jotta eivät olisi tiellä kun häntä ruvetaan pyörittämään. Semmoista päätöntä, perätöntä jutteli äitini siinä hourioissaan.

Lattialla istui kolmivuotinen veljeni ja leikki pienen kissanpennun kanssa--mistä lie se sinne kopeutunut. Kissa teki vinkeitään. Maaten kylellään korvat luimussa puri ja takajaloillaan kynsiä rahmusteli leikkikaluksi annettua keränalustaa, potaisi siitä laukkaamaan, pysähtyi, huiskautti häntäänsä, käänsihe ympäri, köyristi äkkiä selkänsä, pöyhisti häntänsä ja syrjäkareissa astua könötti kohti keränalustaa. Taas kaapasi laukkaamaan, pysähtyi, oli vähän aikaa olevinaan tietämättä leikkikalustaan, koskettihan muuatta oljenkortta, pureksikin sitä, vaan tarttuipa kauna tähkästä kieleensä, se piti kakistella pois, ja sitten kääntyi kohti keränalustaa, kyyristyi matalaksi, hiipi hiljaa lähemmäksi, pysähtyi, tähtäsi silmillään tarkasti esinettä, hetkutti ruumistaan saadakseen pohtia, vielä hetkutti ja--nyt se oli esineen kimpussa taas. Pieni veljeni nauroi herttaisesti. Vähällä on lapsen mieli tyydytetty! Vielä olivat hänen poskensa kosteina kyyneleistä. Äsken oli hän pyytänyt leipää ja itkenyt kovaa nälkäänsä, jonka hyvikkeeksi ei ollut antaa hänelle tään taivaallista.

Sisareni puuhaili pienen vakkasen siivoamisessa--se oli kerjuuvakkaseni. Sen pohjalta otti hän ryvettyneen paperin, kopisteli töryn pois, levitteli puhtaampaa paperia pohjalle ja laitteli nuorasta uuden sangan, kun alkuperäinen puusanka oli jo aikoja sitten luopunut palveluksestaan. Tällä aikaa sonnustin minä itseäni matkaan. Pujottelin sukanrääsyt jalkoihini, jotka kylmästä olivat turvoksissa ja punaisina, ja sioskelin hajanaiset kenkäni parhaan taitoni mukaan narunpalalla nilkasta estääkseni niitä siten luopumasta nykyisestä hallitsijastaan, joka jo olin kolmas luvulta. Ensimmäinen hallitsijansa, tahi oikeammin hallitsijattarensa, oli kuvernöörin neiti, joka hallittuaan niitä lyhykäisen ajan näki ne armossa arvolleen kelpaamattomiksi, luopui vallastaan ja antoi omistusoikeutensa joululahjana piialle, ja hän taas puolestaan käytettyään niitä hyödykseen, kunnes ne tulivat hänelle hyödyttömiksi, siirsi hyväntahtoisuudessaan käyttövallan minulle.--Jo olin tavallani vyötetty kuin matkaan kiiruhtavainen. Otin vakkasen kainaloon ja läksin vaeltelemaan. Tepastelin ja tepastelinpa siis samoissa kengissä, joissa kuvernöörin neiti ennen hipsutteli, vaan kaikitenkin eri retkiä: kuleksin joutavien palojen keruussa, anoskelemassa niitä muroja, jotka rikkaitten pöydiltä putosivat.

Jo olin eräitä kertoja ennenkin ollut tällaisilla retkillä ja silloin tavannut muutamia taloja, joista auliisti annettiin, vaan eipä käyttänyt käyminen kovin useasti, sillä »mieltä pitää olla kerjätessäkin, ettei kahdesti käy yhdessä talossa». Uusia elonlähteitä piti etsiä. Mutta ennen kuin keksi talon, mistä sai leipäpalan, kerkesi käydä monessa höystymättä kynnenvertaa. Siinä talossa röyhkeä piika, joka--katsoen tietysti talonsa parasta--ajoi anojan takaisin sen tulista vohkaa, tuossa siepattiin keittiön ovelta avain, kun nähtiin köyhä tulevaksi; tässä leiväkäs rouva nöyrään anomukseen vastasi valittavalla äänellä: eihän sitä lapsiraukka ole meillä sinulle mitään antaa.

Seisoinpa taas muutaman talon portilla. Vakkaseni oli vielä typötyhjänä ja nälkä kävi entistään kesummaksi. Muuta ei neuvona kuin lisätä kiirettä kerjuussani. Taloon sisälle. Mikä suloinen tuoksu täytti sierameni avatessani keittiön oven! Kunpa olisi suussa, mikä nokassa! Keittiössä ei ollut niin ristinsielua, vaan eipä siellä silti vallinnut hiljaisuus. Tulella oli rautapata, vaskikattila, matala, moniosainen rautapannu--ja mene tietämään kaikkia niitä keittokampeita!--joista kuului porinaa, kärinää ja kihinää valkoisen höyryn kohotessa korkealle lakeen. Tulipa vihdoin piika keittiöön kantaen käsissään suurta tarjotinta, missä monenmoiset astiat pitivät koko kilinää. Astioissa oli missä voita, missä sokeria, omenia, munaa ja missä mitäkin, mikä oli ihanaa nähdä ja lie ollut hyvää syödäkin. Piika ei ollut huomaavinaan minua, tahi hänellä ei ollut siihen aikaa. Vaan suuri, pörrökarvainen koira, joka tuli piian jälessä, lähestyi heti minua ja tyysti nuuskien tarkasteli kantapäästä saakka niin korkealle kuin ylti --siis leukaa myöten. Mutta piika hyöri ja pyöri kuin tuulessa. Hän kohenteli tulta, lisäsi vähän puuta, kohotti kattilan kantta, mistä sakea höyrypilvi rynkäsi ylös, nosti padasta suuren lihaköntin lautaselle, leikkeli sen pieniksi paloiksi, joista erotteli paraat ja jätteet antoi koiralle. Kateuden henki mieli minut valtaamaan nähdessäni kuinka makean näköiset lihapalat katosivat hurtan luksahteleviin leukoihin. Olisinpa melkein ollut halukas muuttumaan luppakorvan penikaksi--ainakin sillä kertaa. Kohotti taas piika kattilan kantta ja tähysteli sinne kotvasen aikaa--totta kai oli siinä tekeillä joku tärkeä herkkuseotus. Otti hän sitten voita suuren nokareen veitsenkärellä, ja pudotti sen siihen moniosaiseeen matalaan pannuun. Siitäpä ätäkkä nousi: kuhina oli kova kuin tuuliaispään peuhatessa petäjikössä ja tuprahti sakea ja makea höyrypilvi, joka peitti koko keittiön kuin pimeys ennen muinoin Egyptinmaan. Mitähän keisarin poika syöpi, tuumailin. Vaan en joutanut sen pitemmältä aprikoimaan, sillä keittiöön astui rouva.

--Pyytäisin leipäpalasta, aloin rukoilevaisesti.

Hän loi pitkän katseen minuun ja kysyi vihdoin kenen sinä olet poika?

Selitin.

--Kerjuulla! lausui hän kummeksuen.--Kuinka sinä olet kerjuulla?

Enhän älynnyt tähän vastata mitään, pureksin vaan lakkiani. Vaan rouva otti minua kädestä ja vei sisälle saliin. Uudet sukat, saappaat, housut, takin, lakin itselleni ja paljon ruokaa kotia viedäkseni luettelivat nopeat ajatukseni minun nyt saavani!

--Tässä tuon teille, tyttäreni, serkkunne nähtäväksi, lausui rouva siellä oleville neideille. Muutamalle herralle, joka myös oli siellä, selitti hän kenen olin poika. Jos lie rouvan selitys pöyristyttänyt neitosten silmät, niin kasvatti se myöskin äsken syntynyttä toivoani, joka jo alkoi venyä tiesi kuinka pitkäksi. Sillä aikaa kun rouva puheli neitosten ja herran kanssa--puhettaan en kuullut--kuvailin mielessäni oikein makeanleivän päiviä. Loin silmäyksen jalkoihin, joissa varmaan kohta oli olevan uudet saappaat. Oho, likaa oli kulkeutunut jaloissani. Siirsin jalkojani, ja kaksi märkää sijaa jäi korealle matolle. Rouva lähestyi minua ja minä hymyilin jo hyvässä toivossa.

--Minkä tähden kulet sinä kerjuulla? kysyi hän jotenkin tuimalla äänellä.

Äyskis! Mitä vastata? Yhtä ja toista pyöri aivoissani, vaan en älynnyt, mistä alkaa.

--Katso, mitä likaa olet tuonut matolle! sanoi hän ja viittasi jalkoihini.

Minä sen jo tiesin, senpä tähden en katsonutkaan. Vaan silloin rouva painoi minua päästä ja lausui: tuossa!

Minä häpesin ja seisoin kuin vahinko loukossa.

--Sinä et saa kuleksia kerjuulla! Etkö ymmärrä, että se on synti ja suuri häpeä? jatkoi rouva yhä ankarammalla äänellä.

Hei, pitkä toivoni vilahti silmistäni, ettei kinttusuoniakaan näkynyt. Suupieleni alkoivat vetäytyä väärään--itku oli tulossa.

--Eikö äiti anna sinulle ruokaa, vai miksi sinä kerjäilet?

No, nyt olisin tiennyt, mitä sanoa, ja ehättämällä koetin ehättää selitystäni, vaan itku kerkesi kumminkin puhjeta ilmi ennen. Semmoisella voimalla se myrskysi, jotta tukeutti vastaukseni katkomalla kaikki sanat, joita koetin lausua, eikä puheestani tullut mitään selkoa. Huomasin, että mahdoton oli minun antaa ymmärrettävää selitystä, jonka vuoksi lakkasin turhasta ponnistelustani ja laskin itkun valloilleen.

--Kalle raukka! sanoi muuan neitosista pannessaan piparikakun käteeni.

Vaan oloni näitten sukulaisten luona tuntui ahdistavan tukalalta. Tuo rouva oli minusta kuin Syöjätär itse, mistä olin kuullut saduissa, joita talvi-iltoina lapsiparvessa juteltiin. Läksin itkien pois menemään. Rouva avasi oven keittiöön.

--Mene nyt kotia ja sano äidillesi, että hänen pitää hankkia ja antaa sinulle ruokaa, eikä panna kerjuulle, muutoin minä tulen...

Enempää en joutanut kuuntelemaan rouvan puhetta, sillä koira muristen lähestyi, jotta kiireimmän kautta pynttäsin ulos.

Tuntui nyt helpommalta hengittää ja itku oli laantumassa.

Ei ole pojalla surua ollut, ja huhhahei, ja surua ollut, tähän päivään asti, ja tähän päivään asti!

Se oli muuan pojanpahanen, joka lauloi loilotteli astua tehveltäessään katua vastaani. Puvustaan ja vakkasesta kainalossaan päättäen huomasin hänen olevan saman elinkeinon harjottajan kuin minäkin. Kerjäläiset tunsivat toisensa, vaan minä olin vielä niin vähän aikaa kuulunut tämän elinkeinon harrastajain joukkoon, jotta minun »firmani» oli aivan tuntematon. Vastaan tulijassani herätin siis uteliaisuutta. Hän pysähtyi luonani. Vaan kun hän huomasi minun itkevän, rupesi hän ennen muita tutkimisia kyselemään syitä itkuun. Vastausta ei saanut, vaan kun katsoi vakkaseen, luuli hän keksineensä haikeuteni perusteet.

--Elä itke! Saat minulta aluksi, he!

Suuren palasen leipää pani hän vakkaseen.

--Minä tiedän hyviä taloja, joista annetaan. Lähde, niin minä vien sinua.

Lähdimme taivaltamaan yhdessä ja tutustuimme vähitellen. Me olimme »eripään poikia»: hän oli toisesta päästä kaupunkia, minä toisesta. Tavallisesti »pään» poikain sopu ei ollut kiitettävällä kannalla. Vaan sattumus nyt yhdisti meidät, Antin ja minut tovereiksi, emmekä tunteneet mitään vihan kaunaa välillämme. Hän näytteli minulle tavaroitaan vakkasessaan, ja mainitsi mistä talosta hän minkin kipeneen oli saanut.

On minulla sitten vielä kolme korppuakin täällä taskussa. Ne minä ostin viidellä pennillä, jonka sain muutamalta herralta, kun kävin hänen asiallaan apteekissa.

--Mistä sinulla nuo ovat? kysyin häneltä nappirihmaa, jossa oli tina-, luu- ja lasinappeja ja kaikki eri laatua.

--Ne minä olen voittanut seinärahalla ja potalla. Kotona minulla on kaksi vertaa enemmän kuin tässä ja vielä olisin saaliissakin monelta, kehuskeli hän. Mistä sinä olet tuon takin saanut? kysyi hän sitte minulta.

--Äitini on sen laittanut.

--Minä sain tämän takin muutamasta talosta, selitti hän omaansa, se on tämän kadun varrella.

--Sepä on hyvä takki.

--On tämä--ja melkein uudet housutkin sain sieltä, vaan niitä en pidä kuin suurina jnhlapäivinä.

--Isäsikö sinulla on saappaat? kysyin vuorostani.

--Ei nämä ole isäni, minun nämät ovat, vastasi hän katsellessaan jalkoihinsa.

--Ei suinketi niitä ole sinulle alkujaan tehty.

--Ei. Nämä ovat kuvernöörin vanhat saappaat. Enoni, joka on kuvernöörillä renkinä, oli saanut nämä, vaan kun ne olivat hänelle pienet, antoi hän ne minulle.

Kaksi paria jalosukuisia kenkiä kuleksi siis, tässä. Voi poloisia! Ennen kirkkaina ja kiiltävinä kävivät pitoloissa ja huveissa, jossa saivat ihailla loistoa, nähdä hekkumaa, iloa ja riemua, nyt olivat kiertelemässä mierontiellä, jossa näkivät alhaista väkeä, kurjuutta ja köyhyyttä.

--Siinäpä on ruotsi ruoalla, Venäjä verolla, tuumaili Antti kulkeissamme ohi muutaman eukon poikineen. Eukko istui muutaman portin luona havutakkansa päällä, vieressään pienoinen poikansa. Poika järsi leipäpalasta, eukko itse mätti suuhunsa helmastaan potaatinkuoria ja imeksi sillinpäitä. Toverini kiirehti kulkuaan ja vihdoin alkoi juosta suurine saappaineen ja rallatti juoksulleen tahdiksi:

Onpa rik rik rik onpa kai kai kai onpa rikkaita ja rikkaita.

Silläval val val sillä koi koi koi sillä valkoisella varsalla.

Antti oli huomannut muutaman toverinsa ja hänen luokseen kiiruhti hän tätä vauhtia.

--Oletko saanut paljonkin, Jaakko? kysyi hän luokse päästyään ja katsahti Jaakon vakkaseen.

--Enkä ole, vastasi Jaakko asettuessaan istumaan kauppapuodin portaille. Siihen istui Anttikin ja minä seurasin esimerkkiä. Siinä istui nyt meitä kolme Latsarusta--vaan ilman paisumia! Antilla, joka oli suurin meistä, oli pukunaan pitkä hännystakki ja kuvernöörin vanhat saappaat, joihin, sekä takkiin että saappaisiin, olisi, kokoonsa nähden, mahtunut toinen Antin kokoinen mies. Sitä ylellisyyttä kerjäläisessäkin, kun pitää kaksi sen vertaa enemmän vaatetta yllään kuin tarvitseekaan!

Jaakon puku oli seuraava: jaloissaan vanhat kalossit, harmajat sarkahousut, joissa oli paikka paikassa kiinni, takkia hänellä ei ollut, vaan sen sijassa oli sininen pohjavaatepusero, jossa toista hihaa ei ollut kuin kyynärpäätä myöten, toista kyllä pituudeltaan enemmän, vaan ainevaraltaan lie ollut yhtä verran, sillä suuria reikiä ja palkeenkieliä oli se täynnänsä; päässä oli koppahattu, jonka päälaessa oli suuri aukko, mistä hiustupsu pörrötti kuin mikähän töyhtö. Minun puvussani oli silmiin pistävintä kenkäni.

--Voi sinun hattuasi, Jaakko, kun on reikä laessa! nauroi Antti.

--Ei se tee mitään, yksi kolo ei komeassa haittaa? oli Jaakon vastaus.

--Mitä ne nuo kalossit sinulla jaloissasi merkitsee? Samahan olisi kuin olisit avojaloin!

--No, komeutta kissalla korvat! Etkö sitä tiedä?

--Ja reikiä pusero täynnä!

--Eihän reikä paina eikä ratkein purista.

--Tuommoiset paikkahousutkin!

--Kyllä ne välttää väliksi, ei niitä perillä pidetäkään!

Ei onnistanut nyt Anttia! Tarkoituksensa oli moittimalla Jaakon vaatteita kääntää hänen huomionsa omiin hyviin vaatteisiinsa ja saada häntä kyselemään, mistä hän ne oli saanut. »Hyvistä-taloista» olisi hän silloin vastannut, ja sanoakseen Jaakolle jonkun niistä, olisi hän tahtonut häneltä palkkioksi makeaa lihaa tahi näkkileipää. Kun tämä keino ei vedellyt, oli hän keksivinään toisen. Taskustaan otti hän korpun ja pyöritteli sitä käsissään ja aina vähän jyrsäsikin laidasta.

--Mitä sinä sairaana syöt, kun nyt vehnästä vetelet? Taidat syödä munia ja makkaraa! tuumaili Jaakko eikä korppu näyttänyt hänessä herättävän mitään himoa.

--Annatko vähän lihaa, niin saat puolet tästä, lausui Antti huomatessaan ettei paljas näytteleminen mitään vaikuttanut.

--Enpä tiedä, vastasi Jaakko. Kumminkin hän repäsi lihaköntistä, mikä hänellä oli vakkasessaan, sirpaleen ja antoi Antille.

--Anna yksi potaattikin!

Antoi Jaakko potaatinkin.

--Anna vielä vähäsen tuota näkkileipää, niin saat tämän kokonaan, houkutteli yhä Antti.

Suostuikin Jaakko kauppaan, katsahdettuaan korppuun ja mitä hän oli antanut Antille. Arvelin jo minäkin pyytää ostaa piparikakullani Jaakolta lihaa, potaattia ja leipää, vaan en rohennut.

Antti syötyään saaliinsa esitteli Jaakolle seinärahalle rupeamista.

--Ruvetaanpa vaan, myöntyi Jaakko.

Minusta kävi jo pitkäksi odottaa niitä Antin »hyviä taloja» ja luulinpa, että niitä ei olekaan tahi että hän on jo unehuttanut lupauksensa. Vaan vetipä hän samassa minun käsipuolesta vähän syrjään.

--Käypä tuossa talossa, jonka portilla on suutarinkyltti, kuiskasi hän korvaani.

Seurasin neuvoansa.

--No Kalle! Hyvää päivää! lausui muuan kartanolla oleva vaimonpuoli, jonka tunsin, sillä hän oli muutamia kertoja käynyt meillä.--Mistä sinä nyt tulet?

--Kotoani.

--Tule sisään. Kuinka äitisi voipi? Hän ei ole täällä käynyt herran aikoihin.

--Hän on kipeänä.

--Kipeänä? Käy istumaan Kalle! Onko hän huononakin?

--On. Hän hourailee myötäänsä.

--Herra Jeesus hyvästi siunatkoon! Onko hän jo kauankin ollut?

--On kai hän jo muutamia viikkoja.

--Mhy! hynkäsi hän katsahtaessaan mieheensä, joka tuli kuuntelemaan keskusteluamme.--Olen käennyt ja käennyt käydä siellä teillä, vaan kun sitä on tuota työtä ja hommaa, niin eihän sitä kerkiäisi, eikä tahdo päästä liikkeelle senkään vertaa. Hyöriessä ja pyöriessä tuossa työn kimpussa livahtaa aika niin pian, että. Olenpa joskus mielessä ajatellut, mikä mahtaa syynä olla kun hänkään ei ole täällä käynyt. Viimeksi oli hän täällä Väinöä ristittäessä ja siitä nyt on kuukausi aikaa--eikö niin Juhani?

Miehensä nyökäytti päätään.

--Et suinkaan ole syönyt vielä puolista Kalle? Tulepa nyt meidän kanssamme ruoalle!

Puolisen söin täällä isännän, emännän ja heidän pienen tyttärensä kanssa samassa pöydässä. Syödessämme kyseli isäntä ja emäntä vuoroon tilaamme, onko lääkäri käynyt, kuka on hoitanut äitiä, onko ketä käynyt siellä, onko meillä ruokaa j.n.e.