Chapter 2
--Herra isä armahtakoon! emäntä sydämellisesti päivitteli kuullessaan, ettei sisareni enkä minä ollut saanut ruokaa sitten eilen puolilta päivin ja pieni veljeni saanut tyytyä iltasella pieneen leivän palaan. --Toteen on rikkaita sukulaisia! lausui hän kääntyen miehensä puoleen.
Päästyämme ruoalta käski emäntä mennä minun kotia suoraan ja viedä terveisiä, että hän tulee siellä käymään.
Toverini olivat yhä lyömässä seinärahaa. Molemmat olivat kontallaan maassa, Jaakko koetti pingottaa vaaksaansa yltämään toisesta »kuprusta» toiseen.
--Ottaa se! tuumaili Jaakko.
--Ei ota. Hevonen heinähäkin kanssa raosta pääsisi! väitti Antti.-- Tule sinäkin, Kalle, katsomaan vieraanmiehen puolesta.
--Ottaa se, vakuutin, katseltuani tarkkaan.
--Vaan lyö Jaakko uudestaan! Se äsken kun löit, kävi minun jalkaani ja siitä kirposi tuohon lähelle.
--Raskin minä lyödä. Totuus tuopi ja vääryys viepi! arveli Jaakko, otti maasta kuprunsa ja löi.--Kilahti ja ottaa!--se on kaksi. En ole enään kuin kymmenen velkaa sinulle. Kahdessakymmenessäkö se jo oli!
--Niin.--Heitetään jo pois! esitteli Antti huomatessaan, että onnensa pyörä oli kääntynyt.
--Ei heitetä, sanoi Jänes-Jussi! Lyödään vielä vähän aikaa, niin minä pääsen selväksi!
--En minä viitsi enään.
--No, kun ei niin ei, rukoilemme ei. Napit saat vasta, minulla ei ole nyt muassani.
--Sinulla on seitsemän entistäkin velkaa, muistatko?
--Enkö ole jo niitä maksanut?
--Et sinä niitä seitsemää ole maksanut?
--Seitsemän on valehtelijan määrä, ei sitä tarvitse maksaa!
--Vai ei. Anna se lihapalanen, niin pääset kuitiksi.
--Elä luule rakas sielu, että kissa lentää!
--No, anna näkkileipää.
--Helpota »viiteen ja puoleen!»
--No, ei tarvitse sinun antaa kuin puolet siitä lihasta, helpotti Antti vaatimuksiaan.
--Tarvitseehan se köyhä kappeli itsekin kollehtansa!
--Maksa sitte luonnossa ne! vaati Antti jo ankarampana.
--Maksan kun jaksan.
--Maksa heti! äyäsi Antti.
--Elä nyt hätääsi kuole!
--Jos et vaan maksa, niin...? Antilla oli jo käsi nyrkissä.
--Maksan, maksan! lupaili Jaakko peräytyen hiljakseen ja kirmasi sitten äkkiä juoksuun.--Saat kun sattuu ja sakat happanee, että kokkareet päälle nousee! huusi hän päästyään välimatkalle, mikä näytti hänestä kyllin turvalliselta.
--Elä huoli Jaakko!--Pidä mielessäsi, kyllä minä ne sinulta perin!
--Peri Siipolaiselta, joka asuu Kutterin Matin kujan suussa, Tinatolppia vastapäätä, tuolla puolen tuulimyllyn, sillä puolen missä siivet on!
--Missä sinä noin viisaaksi olet tullut?
--Kysy mutkalta, kyllä väärä vastaa!
--Tulepa Jaakko tänne, niin minä näytän sinulle, miten Kemiksi löylyä lyödään!
--Tule sinä tänne, niin minä näytän sinulle, mitä muksu maksaa!
--No, seiso sitten paikoillasi, minä tulen. Eipä ole uskallusta taskussa!
--Häär fins fast hyry mykky, hiiden hyvä lykky!
--Tulepa meille!
--Tule sinä meille, meillä leivotaan, saat lämmintä leipää, jos annetaan!
--Vaan vielä saat sinä tuosta tuta! uhkaili Antti näyttäen nyrkkiään. Tässä on viisi piitä ja moukari!
--Vaan tässä on, vastasi Jaakko näyttäen hänkin nyrkkiään, se säynäjänpää, josta isäsi viisi vuotta velliä keitti!
--Tulehan puoli matkaa, minä tulen toisen!
--Yhtä nyhtää.
Antti antoi minulle vakkasensa ja läksi astumaan kohti Jaakkoa. Askele askeleelta lähestyivät molemmat toisiaan. Vaan vielä oli melkoinen matka välillään, niin Jaakko pyörähti juoksemaan käpälämäkeen. Mutta Antti seurasi ja pitkän matkaa he juoksivat perävilkkaa kunnes vihdoin kääntyivät erään talon portista kartanolle. Vaan väleen rynkäsi Antti takasin kadulle juoksupotkaa.
--En saanut kun kerran lyödä, lausui hän hengästyksissään päästyään minun luo.--Tohtorin Ralle pahus oli siellä kartanolla ja tuli Jaakon avuksi!--Liekö minulta pudonnut kupru? Kun läksin Jaakon jälestä juoksemaan, kuului kilaus, vaan en joutanut sitä ajattelemaan siinä kiireissäni.
Hän kopeloi taskuaan ja poissa olikin kupru. Menimme sille paikalle, missä hän oli kilauksen kuullut. Haimme vähän aikaa, vaan turhaan. Antti sylkäsi kämmenellensä ja toisen käden etusormella lyödä napsahutti sylkeen.
--Täällä sen pitäisi olla, sanoi hän mennen sinne päin, mihin suuntaan isompi määrä nylkeä oli pirskahtanut. Sieltäpä se vihdoin löytyikin.
--Se on hyvä taika tuo, vaan elä sano sitä kellenkään! varotti Antti.
Lähdimme taas astumaan yhdessä. Antti pisti lauluksi, johon minäkin yhdyin säestämään. Astuen laulutahdissa vetelimme:
Ralla-Kaisun rakkaus se paloi mennä vuonna, lieneekö jo sammunut, vai liekö tielle puonna, ralle lalle, ralle lalle jo laulaa saa!
Vaan siihen keskeytti Antti äkkiä laulunsa ja pysähtyi tirkistelemään aidan raosta eräälle kartanolle. Minä tein samoin. Näimme siellä kaksi kerjäläistyttöä seisovan huoneen seinustaa vasten. Toinen näytteli toiselle koreita paperilippuja, joita apteekissa sidotaan rohtopullon suulle.--Eipä sinulla ole tämmöisiä! ärsytteli näyttäjä toveriaan, saadakseen hänessä kateutta herätetyksi.
--Onpaan minulla kotona, vastasi toinen, vaikka asia saattoi olla ettei hänellä ollutkaan.
--Eipään! intti ärsyttelijätär.
--Onpaan!
--Mistä sinä olet niitä saanut?
--Niin--vaan onpaan minulla vaatetilkkuja hyvin paljon ja hyvinkin koreita, ja ne ovat parempia kuin nuo.
--Eläs kelposia!
--Vaan eipä teillä ole Raamattua!
--Onpaan, ja on virsikirjakin.
--Eipä teidän Raamatussanne ole niin hyviä kansia kuin meidän!
--Äitinikin on sanonut, että niin hyvää Raamattua ei ole--ei ole--ei-- keisarillakaan!
--Oho! Keisarilla kun on raamattu kullasta: kannet ja kaikki kullasta!
--Vaan sinäpä et osaa lukia.
--Osaatko sinä sitten?
--Osaapa äitini.
--Niin osaahan minunkin äitini.
--Minunpa äitini osaa paremmin!
--Osaa kun sattuu!
--Osaapaan!
--Eipään!
--Osaapaan!
--Vannopa!
--Vannopa sinä värttänä!
--Silmääpä!
--Korvaapa!
--Opettelepa konttamaan!
Näin jankatessaan rupesivat he töykkimään toisiaan ja syntyi lopussa käsirysy. Heikompi läksi pakoon juoksemaan kadulle, vaan voittajatar seurasi kintereillä töykkien niskaan pakenevaa, ja huusi kuin syötävä.
--Vai sinä, Anna, pienempääsi sorrat! lausui Antti, asettuen ahdistetun ritariksi, ja otti Annan käsivarresta kiinni ja pyöräytti häntä ympäri, että Anna raiska silmälleen tipsahti.
--Antti, kantti, karvajalka, repohuuli, rengassilmä! huusi Anna päästyään Antin käsistä jonkun välimatkan päähän.
--Mitä se lintu syöpi, joka noin koreasti laulaa? huusi Antti hänelle.
--Koettele sormellasi, tahi katso annakasta! oli vastaus.
--Elä räkytä Anna! kielteli Antti. Ajattele heikkouttasi: sinä olet linnunluista ja pottuvoista. Jos minä viitsisin satuttaa kättäni sinuun, niin ei sinusta olisi jälellä kuin märkä sija!--Joko tulen! Antti teki muka liikkeen lähteäksensä.
--Antti! elä astu pataan, pata kalisee, oljet kahisee, äitisi kuulee, isäsi luulee penkin alla molemmat!
--Pidä, pidä leipälaukkusi kiinni, kupparin Anna, muutoin ei hyvä seuraa! huusi Antti.--Se on pieni, vaan pahankurinen, tuo Anna, tuumaili hän minulle, eikä ollut enään kuulevinakaan Annan pakinoita. Tunnethan sinä sen Kuppari-Kaisan, Kosu-Kaisan, tämä on hänen tyttärensä, selitti toverini jatkaessamme matkaamme ja alkoi laulaa:
Kupparilla on kumma laatu, kummempi kuin muilla: Imee verta ihmisistä eläimitten luilla.
Vastaamme tuli sama herra, jonka näin sukulaistalossa.
--Antakaa minulle patruuni se paperossin pää! pyysi Antti nöyrästi.
Herra viskasi paperossin suustaan kadulle ja Antti vikkelästi sieppasi sen.
--Se on niin komeata, kun mies kulkee ja savu jääpi! tuumaili hän vedellessään aika savuja.
--Kuka tuo herra oli? kysyen häneltä.
--Se oli Ursinin patruuni.--
Jo olimme tulleet kadunristeykseen, mistä oli minun eroaminen kotia.
--Elä sano kellenkään sitä taloa, jossa kävit, kielteli hän minua ja minä lupasin olla sanomatta. Me nyt erosimme ja Antin kuulin alkavaksi laulua:
Nuorena ollessani minä elämäni riemuja nautin...
* * * * *
Poissa oloni aikana oli sisareni käynyt pyytämässä pari vaimonpuolta naapurista avukseen kääntämässä sairasta äitiäni toiselle kyljelle, jotta toinen kylki ei kovin väsyisi eikä hautuisi. Eukot seisoivat nyt minun tullessani sängyn ääressä katsellen sairasta.
--Kyllä hän pääsee pian tuosta taudistaan.
__Niin, eipä mahtane hän kauan enään sairastaa. Hyvin lähellä näyttää parantuminen olevan.
Niin tuumailivat he pois lähtiessään.
--Ville nukkuu? kysyin sisareltani.
--Niin.--Poissa ollessasi pyysi hän ruokaa ja itki kovasti. Koetin lohduttaa häntä sillä, että sinä kohta tulet ja tuot ruokaa. Itki hän kumminkin, kunnes siihen nukahti.
Suutarinemäntä tyttärineen astui asuntoomme. Kun hän meni sängyn luo katsellakseen sairasta, seisoimme mekin hänen vieressään ja katsoimme vuoroon äitiämme vuoroon vierastamme silmiin. Syvän huokauksen laski hän vihdoin ja katsahti meihin. Silloin rupesi sisareni itkemään rajusti. Minun ajatuksiini ei ollut tähän asti mahtunut semmoista mahdollisuutta, että äitini voisi kuolla, nyt tunsin jotakin semmoista pelkoa, vaan aivan hämärää. Rupesin itkemään minäkin, vaan kuitenkin enemmäksi kuin puoleksi sen tähden kun sisareni itki.
--Elkää itkekö lapsirakkaat! Jumalan avulla voi vielä äidistänne tulla terve, lohdutteli vieraamme pyyhkien vyöliinallansa kyyneleisiä silmiään.
--Itketkö sinäkin lapseni? lausui hän tyttärelleen.--Niin, opi Aina rakas ottamaan asioista vaaria. Ole aina tottelevainen vanhemmillesi, sillä ei sitä tiedä milloin elämän herra voi katkaista minun tahi isäsi elämän langan. Pidä aina hyvät aivotukset sydämessäsi, niin voit erota autuaallisella tunnolla täältä, kun taivaallinen isäsi kutsuu sinut pois luokseen. Jos mailmassa satut joskus pääsemään rikkaaksi ja joudut ylhäisiin piiriin, niin elä anna loiston huikaista silmäsi eläkä rikkauden sokaista ja paaduttaa sydäntäsi. Silloin olisi ainoana silmämääränäsi omien himojesi täyttäminen, ja unehuttaisit, että on monta köyhää raukkaa, jotka kärsivät suurinta puutetta ja kurjuutta silloin kun sinä iloitsisit ylellisyyksien nautinnoissa. Muista aina Jeesuksen vertausta rikkaasta miehestä ja Latsaruksesta. Mieti tarkasti tätä tilaisuutta, se opettaa sinulle paljon.
Talon emäntäkin tuli nyt meille. Hän oli merimiehen leski, ei rikas eikä köyhäkään, toimeen tuleva. Usein oli hän meitä auttanut ruoan murulla, antaen milloin leipää milloin särvintä. Hänpä oli toimittanut lääkärinkin käymään äitimme luona sekä ostanut omilla rahoillaan rohtoja. Niin avulias hän oli, vaikka oli itselläänkin suita, jotka tarvitsivat: kolme vielä työhönkykenemätöntä lasta oli hänelläkin elätettävänään.
--Kuinka täällä sairas jaksaa? kysyi emäntä toivoteltuaan hyvää päivää.
--Eihän tään jaksannosta taida olla juuri mainitsemista, vastasi suutarin emäntä.
Molemmat katselivat sairasta hetkisen aikaa lausumatta kumpikaan sanaakaan.
--Jo tässä maailmassa muutamat kovan kokevat, puuttui vihdoin talonemäntä puheeseen.
--Niin sanokaa te! Ei Jumal' paratkoon täällä onnenpaloja samalla mitalla jaeta!
--Eipä vaan.--Koetti kai hänkin vaimoparka ahkeralla työllä elättää itsensä ja lapsensa. Päivät päästänsä istui hän ompelutyönsä ääressä, monesti jatkoi mielestään lyhyeksi käyneen päivän yöllä. Niin sai hän siksi paljon työtä valmiiksi, että oli jokapäiväinen leipä, vaikka niukkakin. Ei tarvinnut silloin lasten käydä hieroskelemassa ihmisten ovenpieliä ja rukoilemassa ruoan jäännöksiä. Vaan tuo onnettomuus nyt tapasi.
--Niin. Vaan kuinka moni, hyvä emäntä, elää täällä laiskuudessa ja toimettomuudessa, ja kumminkin nauttii ylöllisyydessä?
--Paljonhan niitä on.
--Kyllä se on suurimpia paheita ja vääryyksiä mailmassa, että ihminen, joka ei rikkaa ristiin tee, nauttii mitä suurinta maallista onnea ja taas toinen, joka työhön käyttää kaiken voimansa, saa ryömiä suurimmassa kurjuudessa.
--Niinhän se on. Veljeni heräsi unestaan.
--Nousepa syömään lapseni, täällä on nyt ruokaakin, lausui suutarin emäntä ja nosti veljeni istumaan pöydän ääreen.--Tule sinäkin, Maria, syömään, käski hän sisartani ja laittoi pöydälle tuomiansa ruokia.
Minäkin muistin leipäpalasen vakkasessani ja nostin sen pöydälle.
--No, mistä sinä tuon sait? kysyi suutarinemäntä.
--Ahon Antilta, vastasin.
--Toinen köyhä toista auttaa! lausui hän hymyillen.--Ahon Antti on myöskin eräs kerjäläinen, selitti hän talonemännälle.--Etkö käynyt missään talossa ennenkuin meille tulit?
Kerroin käyntini sukulaistalossa. Suutarinemäntä näytti vihastuvan kun hän kuuli, ettei sieltä mitään annettu, muuta kuin toria.
--Että semmoisia ihmisiä maa päällään kantaakin! ihmetteli hän.-- Annahan minä saisin sen rouvan käsiini, niin kyllä hän kuulisi kuminakakkunsa; minä sanoisin hänelle nenästä nokkaan! Minulla niin sappi kiehuu!
Vaan siinä paha, missä pahaa kaivataan. Ovi aukeni ja sisään astui puheenalainen rouva.
--Hyvää päivää! lausui hän.
Vastattiin.
--Kuinkas täällä on asianlaita? kysyi rouva äänellä ja tavalla, missä ilmaantui mahtavuutta.
Vaan siitäpä pääsi suutarinemäntä alkuun, pääsi jähdyttelemään kiehuvaa sappeaan.--Kuinka on asianlaita? Parempiko kysymä kuin näkemä? Eikö rouva näe kuinka on asianlaita? Eikö rouva huomaa mitään erotusta kun vertaa tätä asuntoa omiin saliloihinsa ja huoneihinsa? Ettekö näe tuossa kolmea nälän kuihduttamaa lapsiraukkaa? Ettekö näe edes tuossa makaavaa sairasta, joka siinä henkimeneissä on kuin kuolema itse. Tokko näette miten asianlaita on?
--Herra Jeesus! ... alkoi kysymyksiin upotettu rouva.
--Elkää lausuko Jumalan nimeä turhaan! keskeytti suutarinemäntä.
--Vaan enhän ole voinut aavistaakaan, enhän ole tiennytkään tätä!
--Ette ole voinut aavistaa, ettekä tietää! Kävisikö armeliaisuutenne ylen rasittavaksi, jos uhraisitte muutaman joutilaista hetkistänne käydäksenne kurjain matalissa majoissa katsomassa »kuinka on asianlaita?» vaan alentaisiko se arvoanne?
--Tulinhan minä nyt...
--Tulitte nyt! vaan mitä varten? Tulitte kieltämään, ettei tuo äiti saa laskea lapsiaan kerjuulle, vaan pitää hankkia ja antaa heille ruokaa. Näettekö nyt, ettei hänessä ole käskijää ei kieltäjää yhtä vähän kuin on ruoan antajaa eli ottajaa?
--Vaan hyvä rouva...
--En minä ole mikään rouva! keskeytti suutarinemäntä.
--Minä luulin, että--että... Hämmästynyt rouva sotkeusi sanoihinsa.
--Mitä luulitte? Luulitteko, että huvin vuoksi vaan tuo poika polonen kuleksi kerjuulla, tahi että äitinsä on pannut hänelle kerjuuvakan kainaloon kootakseen rikkauksia ja saadakseen elää laiskuudessa? Siinä luulossako laskitte pojan luotanne antamatta hänelle leivän palaakaan? Te rikkaat kannatte toisillenne ylen kalliita lahjoja paljaan kohteliaisuuden tähden, ylhäisien ystävyyksien rakentamiseksi ja kannattamiseksi, vaan köyhistä, joille anti olisi parempaan tarpeeseen, te vähän välitätte. Jos annatte köyhälle jonkun kipeneen, niin pidätte sitä suurena armeliaisuutena eikä heikkona velvollisuuden täyttämisenä huonompi-osaista lähimmäistänne kohtaan. Ylellisyyteen ja turhuuteen tuhlaatte empimättä runsaita rikkauksianne, vaan sydäntä teillä on tinkimään työmieheltä palkkaansa niin alhaiseksi kuin suinkin voitte saada...
Kuka tiesi kuinka pitkältä olisi tätä ripitystä kestänyt, jollei sairas olisi herännyt unestaan, johon hän oli vaipunut ennen vieraitten tuloa, ja alkanut tuskin kuuluvalla äänellä tahtoa suunkostuketta. Molemmat emännät kävivät toimeen täyttääkseen sairaan tahtoa. Vaan rouva parka oli kokonaan masennettu ja ujona hän seisoi eikä tiennyt mitä tehdä, miten käyttäytyä, mitä puhua.
--Tuossa on leipäpala, minkä kerjäläinen antoi kerjäläiselle, jonka te, rouva, ajoitte tyhjin suin ja käsin aarteittenne äärestä, tuumaili lopuksi suutarinemäntä näyttäessään leivänkannikkaa, jonka olin saanut Antilta.--Niin se on, että hyvä antaa vähästäänkin, vaan paha ei anna paljostaankaan!--Lähdetäänkö Aina jo kotia? lausui hän tyttärelleen. Vaan jos haluat jäädä tänne Marian ja Kallen luo vielä vähäksi aikaa, niin jää, minun pitää joutua kotia.--Hyvästi nyt lapset! Elkää olko kovin murheissanne, kyllä Jumala kaikki asiat parhain päin kääntää!
* * * * *
Näyttipä kuin suosiollisempi kohtalo olisi kääntänyt kasvojansa meidänkin puoleemme. Suutarinemäntä oli hommannut hoitajan äidillemme ja joka päivä väliin itse väliin tyttärensä toi ruokaa sairaalle ja veljelleni. Olipa hän toimittanut sisarelleni helpompaa ompelutyötä, jota hän hoitajan neuvolla kykeni tekemään ja sai siten irrotetuksi jonkun rahakipeneen, millä voitiin silloin tällöin ostaa leipänaula, särvintippu ja joskus pieni voinnokarekin. Sukulaistalon rouva lähetti palvelijallansa sanan, että sisareni ja minä saisimme käydä siellä puolisella kahdesti viikkoonsa--olihan sitä siinäkin.
Olimme erään kerran puolisella sukulaistalossa. Syötyämme pani rouva minut asialleen.
--Tiedäthän sinä missä pormestari Kurk asuu? Vie tämä sinne ja sano, että insinööri Kananderin rouva lähetti tämän pormestari Kurk'in rouvalle.
Rouva antoi käteeni valkoisella vaatteella peitetyn vakkasen.
--Vaan odotapas vähäisen! Mikä pilkku tuossa liinassa on? odotahan, minä käyn hakemassa siihen uuden liinan.
--Sano, Kalle, siellä, että kana lähetti kurjelle nämä munat! lausui piika Liisa rouvan poissa ollessa ja purskahti täyttä kurkkua nauramaan sukkeluudelleen.
Rouvan muuttaessa toista liinaa vakkaseen näin siinä olevan suurehkon hopeaisen kulhon täynnänsä munia.
--Pane, Liisa, sanoi rouva piialle otettuaan keittiön seinältä pyheliinan, tähän muutama naula sitä luulihaa--ymmärräthän? jota Viikille keitetään--niin Maria saa viedä kotiaan ja keittää äidilleen siitä velliä.--Niin mene vaan sinä, Kalle! Kanna sievästi vakkasta ja muista sanoa niinkuin käskin!
Kun käännyin pormestarin portista sisään, huomasin edelläni toisenkin taloon menijän. Kumarahartiainen äijä, saha ja kirves vasemmassa kädessä, oikeassa sauva, millä hän tunnusteli vuoroon maata vuoroon seinää, vaelsi siinä varovin askelin. Se oli »Sokea Olli», joka meni talosta puunsärkyä kysymään.
--Minnekä Olli menee?
--Pormestarille.
Näepäs! Kyllä Olli tiesi, missä hän milloinkin oli. Usein olivat pojanviikarit koetelleet Ollia puijata neuvomalla häntä milloin minnekin ja valehtelemalla ojan, kiven tahi seinän olevan hänen edessään, vaan eipä muuta kuin Olli kosketti entistä useammin kepillään maata ja seinää, niin sai hän heti oikean tiedon tiestään. Saha ja kirves olivat hänen tukenansa ja turvanansa, sauva oppaanansa olleet täällä elämän vaivaloisella polulla vuotta jo parikymmentä, jonka ajan päivänvalo oli hänen silmistään kateissa ollut.
Juuri kun palasin pormestarilta, astui Antti portin ohitse ja lauloi:
Ensi kerran halasin paimentyttöä, kontti oli hartioilla; tilurantanta tilu rantanta hei kontti oli hartioilla.
--Mistä sinä tulet? kysyi hän huomattuaan minut.
--Pormestarilta,
--Saitko mitä?
--Kävin vain asialla siellä.
--Yhy.--Katsopa, tuommoisen piipun sain Jaakolta.--Hän oli tämän löytänyt.
--Ettekö sitten olekaan enään vihoin?
--Ei; me olemme sopineet kaikki vanhat vihat ja rupeamme yhdessä luita keräämään.--Niitä ostetaan. Jaakko oli jo myönyt muutaman leiviskän.
--Ottakaa minuakin.
--Rupea vain. Tule meille vähän ajan perästä, Jaakko tulee myös, ja sieltä me sitten lähdemme.--Vaan sinulla pitää olla vasu mihin kerätä.
Puhuttu ja päätetty. Aikomuksessa kohta yhtyä läksimme kumpikin kotiamme astumaan ja Antti lauloi mennessään:
Kirjotin kirjan keisarille, toisen tuomarille, rallalilaa.
Meillä oli suutarinemäntä ja talonemäntä vieraina. Äitini oli jo siihen määrään parantunut että hän taisi vähin erin puhella heidän kanssaan.
--Jumala palkitkoon teille teidän hyvyytenne, jota olette osottaneet lapsi raukkojani ja minua kohtaan! lausui äitini emännille.
--Hyvä Maria, olemmehan vaan koettaneet täyttää velvollisuuttamme lähimmäistämme kohtaan, sen mukaan kuin olemme voineet, vastasi suutarinemäntä.
--En tahdo sanoa, että olisin teille ristiksi ja vastukseksi, sillä uskon että auttavaisuutenne on lähtenyt kristillisestä velvollisuudentunnostanne ja hyvästä sydämestänne, vaan sanon että suurta uhraavaisuutta olette osottaneet. En voi palkita teitä täydelleen omilla voimillani, vaan kaikkivaltias siunatkoon teille hyvyytenne.
Sukulaistalon piika astui huoneeseemme.
--Hyvää päivää! Kun oli muutakin kaupungilla käymistä, niin käski meidän rouva pistäytyä minun samalla täälläkin sanomassa, että tulevana tiistaina ei Marian ja Kallen tarvitsekaan tulla puoliselle. Hän oli unhottanut sanoa siitä Marialle. Meillä on häät silloin, niin ei kuulemma passaa.
--Kuka sieltä naidaan? kysyi talonemäntä.
--Lotta röökynä, vastasi piika.
--No, kuka se on naimamies?
--Ettekö tiedä sitä? puuttui suutarinemäntä puheeseen.--Ursin-- komesrooti tahi patruuni eli miksi ne häntä nimittävät.
--Patruuniksi häntä karahteerataan, virkkoi piika.
--Vai hän se on naimamies! No en olisi tuotakaan tiennyt, jos olisin eilen kuollut! ihmetteli talonemäntä.--Vai hän se naipi!
--Joo, vakuutti suutarinemäntä.
--No, olkaapas vaiti ollakaan--jatkoi talonemäntä--hänenhän hoetaan olevan yhtä rikkaan kuin konsuli Parkkisenkin!
--Kyllä kai hän onkin, arveli piika.
--Toki rouva on toimessaan? kysyi suutarinemäntä.
--No muutakos? vastasi piika.--Hän nyt häärää kuin huttu härkimessä. Siellä on semmoinen puuha ja touhu, että aivan minä olen katketa siihen.
--Eikö siellä ole muita piikoja--on kai? kysyi suutarinemäntä.
--Onhan niitä kyllä, vaan mihin niistä on! Minun niskoillanihan ne on kaikki tehtävät.
--Tuota, tuota, tuokkuraista--onkoon se Ursinin patruuni hyvä miehekseen? kysyi talonemäntä.
--Vieläkö mitä! vastasi piika.--Jos minä olisin Lotta röökynä, niin ennen ottaisin vaikka vieron suden kuin hänen! Sitten alkoi hän luetella sulhasmiehen vikoja, joita kuulusti olevan kosolta.--Hän on niin ylppiäskin, ettei koskaan sano minullekaan hyvää päivää! Kihlauksen kertoi hän myös juurta jaksain ja jatkoksi mainitsi monta monituista perheen salaisuutta, jotka hän näytti tietävän tarkemmin kuin almanakka kuun nousemisen ja laskemisen kesäkuukausina, jolloin kirkkaat yöt himmentävät sen valon.--Ei, minulla on jo kiire, lausui hän vihdoin.--Hyvästi!
Vaan kiire alkoi minullakin olla. Pyysin talonemännältä suurenpuoleista vasua lainaan, johon keräisin luita.
--Mitä sinä luista keräät? kysyi hän.
--Niitä ostetaan.
--Kuka niitä ostaa?
--Kyllä niitä jotkut kuulemma ostavat ja jauhattavat niistä jauhoja, joita käyttävät pellolle lannaksi, virkkoi suutarinemäntä.
--Vai niin. Mene ja käske Katrin antaa, on kai siellä semmoisia vasuja.