Part 1

LAPSET

Kuvauksia lapsille lapsista

Kirj.

JALMARI FINNE

Helsingissä, Vihtori Kosonen, 1908.

SISÄLLYS:

Karhu. Napukka. von Döbelnin kuriiri. Sandelsin hattu. von Döbelnin ruusu.

Karhu.

Kenraali Adlercreutzin johtama uusmaalainen rykmentti oli peräytyessään venäläisten edellä saapunut Tampereelle. Mieliala armeijassa oli hyvin katkera sen vuoksi, että vihollista väistettiin ja Adlercreutzin upseerit kuulivat hänen puolikovaa lausuvan ankaria lauseita sodan ylijohtajasta Klingsporista joka kerta kun uusi käsky saapui armeijan peräytymisestä.

Oli maaliskuu ja purevan kova pakkanen. Juuri kun armeija oli lähdössä Tampereelta pohjoiseen päin, saapui uusmaalaisen rakuunarykmentin luo juron näköinen poika ajaen virman hevosen selässä. Hän pysäytti hevosensa torilla olevan ratsujoukon luo ja kysyi, kenelle oli ilmottauduttava sen, joka tahtoi liittyä väkeen. Korpraali kuuli kysymyksen, astui lähemmäksi, tarkasti poikaa, joka oli astunut hevosen selästä alas. Poika oli tanakka ja roteva. Kun hänellä oli oma hevosensa mukanaan, niin pääsi hän pitemmittä mutkitta rykmenttiin. Kuormastosta sai hän uusmaalaisten sinisen sotilastakin ylleen ja sotilastakin päähänsä. Korpraali kysyi hänen nimeänsä. Ehkä hän ei tahtonut sitä sanoa, hänellä oli kai omat syynsä ollessaan sitä ilmaisematta, mutta sille ei pantu sen suurempaa painoa, matkalle oli kiire ja nimen tiedusteleminen sai jäädä sikseen. Vähät nimestä, kun vain kykeni sotilaaksi ja rotevana näytti tuo poika täyttävän paikkansa, ja se tapa, jolta hän ratsuaan ohjasi, osoitti, että hän oli tottunut hevosen selässä istumaan.

Kun armeija ensi kertaa lepäsi matkallaan ja sotilaat vietyään hevosensa talliin istuivat erään talonpoikaistalon pirtissä lämmittelemässä, näki rykmentin tukanleikkaaja, että uudella tulokkaalla oli pitempi tukka, kuin mitä oli sallittu sotilaan pitää. Heti otti hän keritsimet esiin ja tyynenä istui poika katsellen miten pellavanvärinen tukkansa putoili maahan.

-- Mikä on nimesi? kysyi leikkaaja.

-- Ei minulla ole nimeä, vastasi poika.

-- Vai ei ole sinulta nimeä? vastasi sotilas nauraen. Lienetkö edes kastettukaan? Ei auta muu kuin että minä sinulle annan nimen. Karhu. Sopiiko se?

-- Miksi ei se sopisi, vastasi poika.

-- Sinulla on nimittäin tuollainen pyöreä naama kuin karhulla ja olet tukeva ja tanakka ja astuskelet hajareisin, aivan kuin karhu. Vanhako sinä olet?

-- Viidentoista vuotias.

-- Eipä uskoisi, kylläpä olet ikääsi nähden kookas.

Näin oli hän saanut nimen ja Karhuksi kutsuttiin häntä piankin koko rykmentissä, sillä kaikkien huomio kääntyi häneen heti kun hän hevosen selässä näytti taitoaan. Ja siinä hän olikin oikea mestari, hän saattoi pysyä seisaaltaan hevosen selässä ajaessaan täyttä laukkaa ja istuessaan satulassa hän saattoi putoamatta kumartua niin syvälle sivulle, että osasi ottaa minkä esineen tahansa maasta.

Tehdessään miesten huviksi kaikellaisia temppujaan osoitti Karhu kyllä vilkkautta, mutta sotamiesten seurassa hän oli jäykkä, juro ja harvasanainen. Hän ei koskaan yhtynyt sotilaitten keskusteluihin ja vastasi vain lyhyesti hänelle tehtyihin kysymyksiin, mutta aina hän kuunteli toisten puheita varsinkin silloin kun ne sodasta keskustelivat. Ja kun muut innostuivat, niin pysyi hän vaiti, hänen harmaat silmänsä vaan tulivat tummemmiksi. Ja varsinkin Adlercreutzistä puhuttaessa ne hohtivat niin ihmeellisesti ja hän oli silloin kaunis, niin omituinen valo levisi hänen muuten rumille kasvoilleen.

Sotilaat oppivat pitämään tuosta hiljaisesta pojasta, joka aina oli valmis toisia palvelemaan.

Eräänä iltana kun uusmaalaiset rakuunat lämmittelivät eräässä pirtissä, tuli sisään hämäläinen kuriiri. Heti hänen astuttuaan sisään vetäysi Karhu tuvan perimpään kolkkaan. Hän olisi pysynyt siellä, elleivät halot takassa olisi loppuneet ja korpraali käskenyt häntä menemään noutamaan lisää. Sanaakaan sanomatta nouti Karhu pihalta halkoja ja laski ne permannolle takan viereen. Hämäläinen kuriiri katsoi hyvin pitkään häneen ja kun Karhu aikoi jälleen palata nurkkaansa, sanoi hän pilkallisesti:

-- Vai täällä sinäkin olet?

Karhu tuli aivan kalpeaksi eikä sanonut sanaakaan. Kaikki pirtissä olijat katsoivat häneen. Syntyi pitkä äänettömyys. Lopulta läksi Karhu liikkeelle ja sanaakaan sanomatta, katsomatta kehenkään hän meni pihalle. Hän hengitti raskaasti seisoessaan pakkasessa ulkosalla. Sitten hän meni riihen luo, jonka oveen hän oli sitonut hevosensa, asettui sen viereen seisomaan, siveli sen kaulaa ja toisella kädellään syötti sille heiniä. Hämärässä hän näki, miten hämäläinen sotilas läksi talosta ja kohta huomasi hän rakuunojenkin valmistautuvan lähtöön. Hän päästi hevosensa irti, hypähti satulaan ja ajoi toisten luo. Hänen lähestyessään vaikenivat kaikki ja hän huomasi, miten jokainen häntä väisti. Karhu ei uskaltanut ajaa hevostaan rivin alkupäähän, jossa hän tavallisesti oli ollut ja hän huomasi, miten toinen jo otti hänen paikkansa. Hän pysytteli viimeisten joukossa pihamaalta lähdettäessä, mutta kun hän ajoi hevosensa viimeisen rakuunan rinnalle, niin tämä karautti äkkiä ratsuaan ja jätti Karhun yksin. Karhu näki, miten kaikki häntä karttoivat. Arkana jäi hän yhä kauemmaksi toisista eikä kukaan näyttänyt kiinnittävän siihen huomiota. Lopulta pysäytti hän hevosensa kokonaan ja antoi toisten ajaa yhä loitommalle.

Hän oli niin iloinnut sotilaitten seurasta ja nyt hän huomasi, miten yksin hän oli, kun kaikkien ystävällisyys oli haihtunut tuon hämäläisen sotilaan kertomuksen johdosta. Ja Karhu tiesi, mitä tämä oli kertonut tovereilleen, eikä hän sen vuoksi uskaltanut puolustaakaan itseään. Hänellä oli häpeäpilkku elämässään ja hän tiesi kaikkien välttävän häntä heti sen tiedettyään.

Kauvan hän antoi ratsunsa seisoa paikallaan. Se kävi jo levottomaksi, mutta Karhu ei sitä huomannut, hän tuumi lähtisikö kokonaan pois sotaväestä.

Silloin kuului hevosten hirnuntaa ja kavioiden kopsetta kaukaa. Se oli Adlercreutz, joka saapui oman vartiojoukkonsa kanssa. Siellä ei vielä hänestä tiedetty mitään, heidän seurassaan hän siis voi olla vielä jonkun aikaa. Hän odotti ratsujoukkoa tien syrjässä ja liittyi sitten heihin.

Adlercreutz oli jäänyt viimeiseksi armeijasta viiden ratsumiehen keralla. Hän oli levoton, sillä aivan viimehetkellä oli hän saanut vakoojien kautta tietää, että venäläisiä joukkoja kulki pitkin seutua aikoen hyökätä suomalaisiin.

Karhun liittymisen jälkeen eivät he olleet kauvaakaan ratsastaneet kun eräässä tien käänteessä ilmestyi äkkiä heidän eteensä parvi kasakoita. Nyt oli heidän käännyttävä tai hyökättävä kasakoitten rintaman läpi eteenpäin. Adlercreutz tuumi hetkisen, katsahti pieneen joukkoonsa. Heitä oli yhteensä seitsemän ja venäläisiä parikymmentä.

-- Eteenpäin! komensi hän. Suomalaiset kannustivat ratsujaan. Syntyi vimmattu taistelu, mutta niin äkillinen oli ollut suomalaisten hyökkäys, että venäläisten joukko hajaantui ja Adlercreutz kiisi täyttä laukkaa miehineen eteenpäin. Penikulman päässä he pysähtyivät suureen kartanoon, jonne edeltäajanut rakuunajoukko oli asettunut yötä viettämään.

Karhu näki entiset toverinsa ja nyt tiesi hän täytyvänsä lähteä pois. Adlercreutz oli mennyt kartanoon, jonka isäntä lämpimästi otti hänet vastaan. Karhu seisoi pihamaalla valmiina eroamaan joukosta, kun Adlercreutz ilmestyi portaille ja huusi:

-- Minun vartiostoni!

Nuo viisi miestä, jotka olivat ajaneet hänen seurassaan, riensivät portaitten luo. Adlercreutz laski heidän lukumääränsä ja sanoi sitten:

-- Missä on se rakuuna, joka tiellä liittyi meihin?

Karhu tiesi sillä häntä tarkoitettavan, eikä uskaltanut olla lähestymättä. Tultuaan portaitten luo viittasi kenraali heitä seuraamaan häntä kartanoon.

Astuttuaan sisään jäivät rakuunat oven luo riviin, Karhu jäi arkana heidän taakseen.

Adlercreutz lyhyenä, leveäharteisena käveli huoneessa ja kääntyi sitten rakuunain puoleen:

-- Se oli lyhyt, mutta tulinen ottelu. Minä saan hengestäni kiittää teitä. Onko kukaan haavoittunut?

Hän kulki miehen luota miehen luo kysellen, ja jokaisen hän tunsi nimeltään. Vaarallisia haavoja ei ollut kellään.

-- Sepä oli onnen kauppaa, sanoi kenraali mielihyvillään hykerrellen käsiään.

Hän näki Karhun toisten takana.

-- Sinä olet se, joka tiellä liityit meihin? kysyi hän.

-- Niin olen, vastasi Karhu.

Toiset väistyivät syrjään, niin että hän nyt ensi kertaa seisoi Adlercreutzin edessä.

-- Sinua minä en tunne? kysyi hän. Mikä on nimesi?

-- Karhu.

-- Ja kuulut rykmenttiini. Kuinka kauvan?

-- Kaksi viikkoa.

-- Kuinka vanha olet?

-- 15 vuotta.

Kenraali katsahti hämmästyneenä rotevaan poikaan, mutta ei sanonut sanaakaan. Hetkisen päästä hän kysyi:

-- Mistä tulit tänne?

Karhu kalpeni ja oli vaiti.

-- Vastaa, mistä tulit tänne?

Karhun päässä kiisivät ajatukset nopeasti eteenpäin. Nyt se siis oli tullut, ajatteli hän. Nyt hänen se täytyi sanoa, se, jota hän oli muilta salannut. Ja kenraalilleen hän ei voinut valehdella.

-- Mistä sinä tulit? Etkö saa suutasi auki?

-- Vankilasta.

Adlercreutz oli hetkisen vaiti rypistäen silmäkulmiaan.

-- Sinä karkasit?

-- Niin.

-- Mistä rikoksesta olit tuomittu?

Karhu tuli aivan punaiseksi ja vastasi hiljaa:

-- Varkaudesta.

Ankarana kajahti kenraalin ääni:

-- Etsi sitten onneasi muualta. Minun rykmentissäni ei ole varkaita. Riisu univormutakkisi pois. Heti paikalla. Ei hetkeäkään enää saa se olla ylläsi.

Karhu oli aivan kalpea. Olisihan hän vapaaehtoisestikin lähtenyt pois sotaväestä, mutta nyt hänet ajettiin. Ja sen teki kenraali saatuaan kuulla, että hän oli varas. Hän avasi takkinsa napit ja riisui sen yltään. Adlercreutz oli kääntänyt selkänsä sotilaille ja seisoi ikkunan luona katsellen pihalle. Tuvassa oli aivan hiljaista, sotilaat seisoivat aivan jäykkinä katsomattakaan Karhuun. Tämä kääri takin hellävaroen kokoon ja laski sen penkille. Kenraali kääntyi ja aikoi juuri käskeä häntä poistumaan tuvasta, kun sanat kuolivat hänen huulillaan. Hänen katseensa osui pojan rintaan. Risainen paita oli aivan verinen.

-- Oletko haavoitettu? kysyi hän.

-- Pari naarmua.

-- Missä ne sait?

-- Äsken.

-- Taistelussa kasakkain kanssa?

-- Niin.

-- Se olit sinä, joka sait iskun, kun eräs kasakka aikoi iskeä minuun?

-- Minä se olin, sanoi Karhu hiljaa. Hän, joka taistelussa oli ollut niin urhoollinen, oli nyt arka ja ujo.

Adlercreutz käveli hetkisen huoneessa edes ja takaisin. Sitten hän kääntyi Karhun puoleen. Äänensä oli käskevä, mutta samalla hellä:

-- Pue takki yllesi!

Karhu sävähti, hän ei ensin tahtonut ymmärtää käskyä. Hänkö saisi pukea takin jälleen ylleen! Sitä ei siis otettaisikaan häneltä pois! Hän saisi siis kuitenkin kuulua rykmenttiin.

-- Pue takki yllesi, sanoi Adlercreutz uudelleen.

Karhu sieppasi takin penkiltä ja puki sen nopeasti ylleen. Mutta vasen käsi ei löytänytkään hihan reikää, hän koetti nostaa kättään, se ei noussut. Hän katsahti arasti kenraaliin, ikäänkuin pyytäen anteeksi sitä, ettei hän osannut noudattaa hänen käskyään. Adlercreutz huomasi pojan avuttomuuden, hän tarttui Karhun hervottomaan käteen, nosti paidan liian ylös, ja ammottava verihaava tuli näkyviin.

Adlercreutz avasi nopeasti oven ja huusi ulkona vahdissa olevalle sotilaalle:

-- Kutsu välskäri tänne!

Nyt uskalsi Karhu kysyä:

-- Minä saan siis jäädä tänne?

-- Saat.

-- Eikä minulta enää koskaan oteta univormua pois?

-- Ei.

-- Vaikka minä olenkin ollut vankilassa?

-- Se on nyt unohdettu.

Karhun teki mieli sanoa jotain, kiittää, luvata jotain, mutta ei löytänyt sanoja. Veri kohosi hänen poskillen ja hänen silmänsä olivat tummat katsoessaan kenraaliin.

-- Kyllä minä vielä näytän, ajatteli Karhu, ettei hän suotta ollut minulle ystävällinen.

Samassa riensi välskäri sisään. Kenraali sanoi hänelle osoittaen Karhua:

-- Sido tuon pojan haavat, hän sai ne pelastaessaan tänään henkeni.

Sitten kääntyi hän Karhun puoleen ja sanoi:

-- Tänä päivänä sinä olet sovittanut sen, mitä ennen lienetkin rikkonut. Uusi sellainen teko ja minä mainitsen nimesi päiväkäskyssä.

Päiväkäskyssä! Oikein Karhu säpsähti, sehän oli suurin kunnia, minkä sotilas voi saavuttaa. Nimi päiväkäskyssä! Ja hän tiesi, että niin kauvan kuin vaaroja oli, hän saattoi sen saavuttaa. Ja vaaroja ei sodan aikana puuttunut, eikä siis tilaisuutta urhoollisuuteen.

Kun välskäri sitoi hänen haavojaan ja ompeli käsivarressa olevaa pistimen tekemää haavaa, kysyi hän:

-- Koskeeko?

Karhu nauroi ääneen, niin lapsellinen oli hänen mielestään tuo kysymys. Ja hänen naurunsa sointui niin oudolta, sillä hän ei koskaan sitä ennen ollut nauranut.

Haavoistaan huolimatta hän kuljeskeli pitkin pihamaata, kävi viemässä ratsunsa talliin ja puheli sille hiljaa taputellen sitä kaulalle ja kokosi suuren tukon heiniä sen eteen.

Kun kenraali teki iltatarkastuksen, seisoi Karhu rivissä jälleen omalla paikallaan ja kenraali nyökkäsi hänelle astuessaan hänen ohitseen. Karhu oli siitä onnellinen. Kenraali oli ystävällinen hänelle, vankilasta karanneelle varkaalle, kaikkien nähden!

Isossa väentuvassa hän aikoi asettua syrjään muista levolle, kun kuuli vanhan rakuunan Hakalan mainitsevan hänen nimeään:

-- Karhu! Tule tänne, poika!

Hakala kokosi runsaasti olkia tuvan perälle hänelle vuoteeksi. Kun hän astui sinne miesten ohi, ei kukaan enää katsonut vihamielisesti häneen, muutamat nyökkäsivät hänelle ja pari ojensi kättäkin. Kaikki oli siis taas hyvin, kaikki sovitettu yhden teon kautta.

Ei hän voinut nukkua. Haavoja kivisti hiukan, mutta mielensä oli niin pehmeä ja hyvä. Ja tietämättä miksi, tulivat kyyneleet hänen silmiinsä ja hän itki hiljaa.

Koko tupa nukkui, kuului vain miesten raskas hengitys. Ja Karhusta tuntui kuin jotain kovaa, tylyä, katkeraa, joka oli hänen mieltään painanut ja ahdistanut, olisi alkanut sulaa pois. Hän oli vapaa omasta häpeäntunteestaan ja tunsi olevansa toisten arvoinen, sillä se, jolle Adlercreutz oli nyökännyt, oli yhtä hyvä rakuuna kuin kuka muu tahansa.

-- Mitä sinä itket? kysyi pimeässä ääni hänen vieressään.

-- En mitään. Minun on vain niin hyvä olla.

Karhu nieli kyyneleensä, rukoili iltarukouksensa, rukoili kaikkien puolesta, rukoili varsinkin kenraalinsa puolesta. Hän ei saanut kuolla, hänen täytyi elää siksi, kunnes hän, Karhu, oli saanut tulla hänen päiväkäskyynsä, kunnes Adlercreutz omalla kädellään kirjoittaa hänen nimensä paperille, jonka kuningas saa lukea.

Lopulta painuivat hänen silmänsä umpeen, tuvassa kuului vain nukkuvien miesten hengitys ja sirkan sirinä uunin takaa.

* * * * *

Armeija kulki yhä pohjoista kohden antautumatta taisteluun venäläisten kanssa. Sotilaat olivat alakuloisia ja katkeria, he olisivat tahtoneet taistella, mutta sitä ei sallittu. Talonpoikien avulla venäläiset jakelivat suomalaisille kirjoituksia, joissa heitä kehoitettiin antautumaan. Kun sellainen kerran joutui Karhun käsiin, niin häpesi hän sitä, että sellaista uskallettiinkaan ehdoittaa suomalaisille.

Silloin tällöin uskalsivat sotilaat kysyä päälliköltäänkin, milloin aletaan taistella. Adlercreutz oli vaiti.

Armeija saapui Siikajoelle. Suomalaisen armeijan asema oli nyt niin edullinen, että Adlercreutz päätti ryhtyä taisteluun. Se tieto herätti sotilaissa tavatonta riemua. Vihdoinkin saatiin siis ryhtyä otteluun.

Taistelu oli kiivas, suomalaiset taistelivat monta tuntia urhoollisesti, mutta täytyi heidän lopulta peräytyä. Karhu näki tämän ja oli vimmoissaan. Täytyisikö armeijan taaskin lähteä pakoretkelle!

Äkkiä saapui hyökkäyskäsky. Adlercreutz oli nähnyt heikon paikan vihollisten rintamassa ja sitä kohden hän äkkiä lähetti ratsuväkensä. Hurraa-huudoilla ottivat sotilaat tämän hyökkäyskäskyn vastaan. Innoissaan joutui Karhu hämäläisten joukkoon, jotka etumaisina ryntäsivät. Hän iski kuin vimmattu, huusi ja hyökkäsi eteenpäin. Hän tiesi kenraalin katselevan kunnaalta joen toiselta puolelta ja odottavan taistelun tulosta, josta niin paljon saattoi riippua. Nyt tiesi Karhu sen hetken tulleen, jolloin hän voisi näyttää urhoollisuuttaan. Kasakan pistin osui häneen, hän pysyi horjumattomana hevosensa selässä. Mutta eräs vihollinen osui miekallaan hänen otsaansa. Hän tunsi kaiken mustenevan ympärillään, hän horjahti, koetti pidellä hevosen harjasta kiinni, mutta hän putosikin alas hankeen. Kun hän kylmässä lumessa virkosi tajuntaansa, huomasi hän taistelun loitonneen ja suomalaisten peräytyvän. Hän näki vieressään kuolleen upseerin, se oli hämäläisten johtaja, luutnantti Kihlström. Hänen miekkansa oli vielä hänen kädessään. Karhu koetti nousta, horjahti, nousi uudelleen. Hän tahtoi päästä taisteluun, hänen täytyi jaksaa nousta. Jo jaksoi hän pysyä seisaallaan, hän tahtoi rientää taisteluun, mutta hänellä ei ollut asetta. Hän otti miekan kuolleen luutnantin kädestä ja alkoi astua hangessa taistelevia kohden. Hevonen, jolla ei ollut ratsastajaa, kiisi hänen ohitseen, hän sieppasi sen kiinni, hyppäsi satulaan ja riensi sinne missä hämäläiset taistellen peräytyivät. Miekkaansa heiluttaen ja huutaen hän kiisi eteenpäin. Hämäläisten avuksi tuli uusmaalaisia rakuunoita, hänen omaa väkeänsä. Ne tunsivat hänet, ja yhdessä he ryntäsivät jälleen venäläisiin. Karhu oli kuten kirkastettu ajaessaan ratsun selässä, hän oli avopäin, kalpea ja silmät kiiluivat tummina. Hänen kasvoilleen valui verta otsassaan olevasta haavasta. Hänellä ei ollut muuta ajatusta kuin se, että heidän täytyy voittaa nyt, kun kenraali kunnaalta seurasi taistelua. Vähitellen alkoivat venäläiset peräytyä, ne taistelivat vielä vimmatusti, mutta lopulta pakenivat. Voitto oli suomalaisten!

Oli tullut jo ilta. Joen jäällä asteli hiljaa hevonen ja sen selässä makasi nuori mies, joka oli tarttunut lujasti hevosen ohjaksiin. Ne olivat kietoutuneet hänen käsiensä ympäri ja estivät häntä putoamasta. Karhu irroitettiin pyörtyneenä satulasta ja vietiin Siikajoen pappilaan, jossa haavottuneita sidottiin.

Hän oli tainnoksissa koko ajan. Nyt makasi hän olkivuoteella toisten haavottuneiden joukossa.

Adlercreutz käveli sairaiden välitse kuten etsien jotakuta. Avatessaan silmänsä näki Karhu hänen seisovan vieressään. Hän katsoi päällikköönsä ja tämä näytti ymmärtävän hänen katseensa, sillä hän sanoi:

-- Minä näin sen.

Tyytyväisyyden hymy levisi Karhun kuolemankalpeille kasvoille.

-- Ja huomenna sinä olet päiväkäskyssä.

Karhu aikoi nousta, mutta ei jaksanut, hän putosi raskaasti vuoteelleen ja kaikki pimeni hänen silmissään. Kun hän ne jälleen avasi, näki hän kenraalin seisovan koko esikuntansa seurassa hänen vieressään. Ja hän näki, miten Adlercreutz irroitti rinnastaan kunniamerkin, joka annettiin urhoollisuudesta taistelutantereella, ja kiinnitti sen hänen rintaansa veriseen paitaan sydämen kohdalle.

-- Minun kenraalini! sanoi Karhu hiljaa. Nyt minä kuolen! Hänen silmänsä ummistuivat ja hengitys tuli yhä heikommaksi, kunnes vihdoin taukosi.

Seuraavana aamuna laskettiin Siikajoen sankarit suureen yhteiseen veljeshautaan, ja liput painuivat alas, kun kenraali heitti kourallisen multaa erään vaaleatukkaisen pojan rinnalle, jossa loisti talviauringon valossa kunniamerkki.

Napukka.

Kyllä se Napukka nimeään vastasi, pieni se oli, tavattoman pieni, vaikka olikin jo seitsemän vuoden vanha. Olisi luullut, ettei sillä ikää ollut kolmea vuotta enempää. Ja ruma se oli. Tukka oli likaisen keltainen ja törrötti joka suuntaan, eikä sitä millään harjalla olisi saanut jakauksella pysymään. Naama oli aivan pyöreä ja sen keskellä pikkuinen pysty nokka, silmät olivat pienet ja pyöreät ja suu suuri. Ja sitten sääret! Ne olivat aivan väärät, ne olivat aivan kuin padan korvat. Ruma se Napukka oli, todella ruma. Mutta viisas poika se oli, osasi jo lukea ja kirjoittaa, ja minkä se kerran luki, sen se myös muisti. Eikä ollut vielä muuta kuin seitsemän vuotias! Ja kun sen kanssa keskusteli, niin huomasi, että ymmärsi se maailman menosta enemmän kuin monet aikamiehet. Sodasta Napukka varsinkin tiesi tarkoin kaikki, tunsi kaikkien päälliköiden nimet, tiesi kaikki armeijaosastot ja missä ne milloinkin olivat. Ainahan seudulle sattui tulemaan sotamiehiä, ja niiltäkös Napukka kyseli. Ja kun hän oli niin hauska poika ja niin viisas, niin vastasihan jokainen.

Jokainen piti Napukasta ja teki mielellään kaiken sen, mitä poika pyysi. Ja parasta oli tehdäkin, sillä jollei Napukka saanut tahtoaan täytetyksi, alkoi hän huutaa, parkua oikein vimmatusti. Eikä se ollut mitään tavallista parkunaa, hänen äänensä soi kuin torvi, niin että kuulijan korvia vihloi. Paimenessahan Napukka oli äänensä sellaiseksi saanut, huutamalla ja hoilaamalla pitkin metsää. Ja kyllä karja sen kuuli ja tuli sitä kohden. Jokainen, joka ensi kertaa kuuli Napukan äänen, aivan hämmästyi, kuinka sellainen suuri ääni tuli niin pienestä ruumiista. Olisihan ihminen jaksanut vähän aikaa kuunnella tuota toitotusta, mutta kun Napukka jaksoi huutaa vaikka kuinka kauvan, niin johan sitä lopulta suostui vaikka mihin, jotta hän taukoisi. Tämän Napukka tiesi ja käyttikin parkunaansa hyväkseen. Hän ajatteli pikku päässään näin:

-- Kullakin on oma voimansa. Voittaa se pikkuinenkin sen ison, voittihan Taavettikin Koljatin. Ja minun linkoni on minun kurkkuni.

Ei Napukalla ollut enää isää eikä äitiä, hän oli aivan orpo, ja eli ihmisten armoilla. Anttilan talossa pidettiin häntä mielellään, sillä poika oli viisas ja vilkas. Kesällä hän oli paimenessa ja sai karjan tottelemaan itseään. Kun hän ensi kertaa paimensi Anttilan karjaa, niin härkä tuli vihaisena Napukkaa kohden ja aikoi viskaista tuon nulikan ilmaan. Mutta Napukka parkasi, voi, hyvänen aika, kuinka hän parkasi. Härkä jäi silmät selällään ja häntä pystyssä tätä ihmettä katsomaan. Ja kääntyipäs, kääntyipäs poispäin eikä uskaltanut puskea. Mutta kun härkä kääntyi, niin silloinpas Napukka sivalsi sitä karahkalla selkään, ja siitä päivästä oli Napukka Anttilan karjan komentaja. Talvella hän oli opettanut lapsia lukemaan ja kova komento kävi tuvassa, jossa Napukka opettajana oli. Maantielle kuului kun Napukka parkaisi jollekulle laiskurille. Kauppilan Eemeli, joka oli pitkä poikaroikale, jo yhdentoista vanha, mutta ei osannut vielä lukea, ei kerran tuntenut i:tä. Mutta silloinkos Napukka huusi hänen korvaansa i--i niin kovaa, että Eemeli toiseen päivään asti ei sillä korvalla kuullut yhtään mitään. Mutta sen jälkeen Eemeli oppi ja pian luisti lukeminen kuin vettä vain.

Sota läheni kylää. Viereisessä pitäjässä oli venäläisiä sotilaita ja pian ilmestyi Anttilaan suomalaista sotaväkeä. Venäläiset ajoivat heitä takaa. He asettuivat talon luo suurien kiviröykkiöiden suojaan, ja pitivät uskollisesti puoliaan. Venäläisiä lähestyi yhä enemmän, ne alkoivat saartaa pientä parvea. Talosta, joka sijaitsi kunnaalla, näki etäälle joka taholle. Seuraavana päivänä ilmestyi venäläisiä jo talon toisellekin puolelle, metsän laitaan. He luulivat varmaankin suomalaisten joukkoa suuremmaksi ja sen vuoksi viivyttelivät lopullista hyökkäystä. Eräänä yönä koettivat suomalaiset murtautua venäläisten rintaman läpi, mutta heidän täytyi palata taloon takaisin.

Tämä pieni, kymmenmiehinen joukko oli tarkastelumatkallaan eronnut pääjoukosta, joka oli penikulman päässä. Jos heille vain saataisiin sana, niin silloinhan he voisivat tulla avuksi. Mutta miten pääsisi venäläisten rintaman läpi. Eräänä iltana eräs sotilas koetti pujahtaa talosta ja venäläisten huomaamatta päästä metsään, mutta he saivat hänet kiinni ja hän joutui vangiksi.

Napukka kuuli, miten korpraali neuvotteli talon isännän kanssa asiasta.

-- Ei mies pääse pujahtamaan täältä pois, sanoi korpraali, ei muu kuin nainen tai lapsi. Ja jollei sanaa saada pääosastolle, ei meistä parin päivän päästä ole ainoatakaan hengissä.

Nyt kysyttiin talon naisilta, lähtisikö kukaan heistä tälle vaaralliselle retkelle. Naiset kiljaisivat kauhusta kuullessaan asiasta. Mennä venäläisten rintaman halki! Se on mahdotonta!

Silloin Napukka vetäisi isäntää takin liepeestä ja kuiskasi:

-- Kyllä minä menen!

Isäntä oli hetkisen vaiti ja sanoi sitten:

-- Kuule, poika, sinä et tiedä, mistä on kysymys.

-- Kyllä minä tiedän, vakuutti Napukka. Mikkolan lähellä on pääjoukko. Minun pitäisi mennä sanomaan heille: Tulkaa meille, meillä on vieraita.