Part 2

-- Mutta sinun täytyisi pujahtaa venäläisten ohitse. Ne ottavat sinut kiinni.

-- Oho! Minut kiinni! No, kylläpä ne sitten olisivat aika jehuja. Eihän teidän iso sonnikaan uskaltanut käydä minun kimppuuni, ei silloin venäläinenkään.

Korpraali kuuli keskustelun ja sanoi:

-- Poika näyttää terävältä, voihan koettaa. Jos ne hänet saavat kiinni, niin eivät ne toki lapselle mitään pahaa tee.

-- Koettakoonpas vaan, tiuskasi Napukka. Kyllä minä näytän heille.

Asia päätettiin, Napukka sai lähteä. Jotta häntä perillä uskottaisiin, sai hän pienen paperipalan mukaansa. Sille oli Korpraali kirjoittanut asiansa. Ensin annettiin Napukalle hyvä ateria, jotta hän jaksaisi matkan kulkea.

Hän meni navetan parvelta hakemaan saappaitaan. Juuri kun hän aikoi ne vetää jalkaansa, hän tuumi, minne hän kätkisi kirjeen, jotta venäläiset eivät sitä saisi käsiinsä, jos sattuisivat ottamaan hänet kiinni. Jos sen pistäisi saappaasen, niin sieltä se varmasti haettaisiin. Äkkiä häntä alkoi kovasti naurattaa. Hän oli löytänyt varman piilopaikan, sellaisen, ettei sieltä kukaan hakisi. Hän riisui paikatut housunsa jalastaan, ratkoi istuimen kohdalla olevan paikan yhden reunan irti ja pisti kirjeen sinne. Ja kun hänellä aina oli neula ja lankaa vaatteittensa parsimista varten, niin ompeli hän pian reunan taas kiinni. Nyt oli kirje turvassa, sellaisessa paikassa, ettei sieltä kukaan ymmärrä sitä etsiä.

Hän veti housut taas jalkaansa, kiskaisi saappaat jalkaansa ja meni pihamaalle.

-- Onko sinulla kirje? kysyi korpraali.

-- Tietysti on.

-- Missä se on?

-- Onhan vain vississä paikassa.

-- Missä?

-- Sellaisessa, ettette tekään sitä löytäisi.

-- Onnea matkalle sitten, sanoi korpraali.

Napukka kuuli lähtiessään hänen sanovan isännälle:

-- Minä luulen, että tämä tuuma oli turha. Ei hän voi asiaa toimittaa.

-- Koetetaan, vastasi isäntä. Se on viisas poika, ja minä uskon, että hän jollain koiranjuonella ajaa asiansa. Se poika on tottunut saamaan tahtonsa täytäntöön.

Tuo isännän lause miellytti Napukkaa. Mutta se korpraali oli typerä. Oli muka niin varma asiastaan, vaikkei Napukkaa tuntenutkaan. Se suututti, ja hän päätti kiusallakin toimittaa asiansa.

Napukka juoksi mäen rinnettä tietä alas. Kun hän väärine säärineen livisti ja tomu pöllysi hänen ympärillään, niin olisi luullut suuren kerän menevän alas. Maantie kulki peltojen halki. Venäläisiä ei näkynyt missään. Napukka oli heittänyt juoksunsa ja käveli. Hänen sydämensä löi kiivaasti, sillä hän tiesi, että tuolla, missä tie jatkuu metsään, siellä niitä venäläisiä on. Hän koetti eroittaa niitä. Ei ketään näkynyt. Kaikki oli rauhallista.

-- Parasta on sentään valmistua, jos tässä saisi niinkuin ravata, ajatteli Napukka, riisui saappaat jalastaan ja otti ne käteensä.

Yhä lähemmäksi hän tuli metsän reunaa. Ei näkynyt vihollista, ei missään. Jo oli hän ensimäisten puiden kohdalla, kun kuula suhahti hänen ohitseen. Nytkös Napukka sai jalat alleen. Hui, kuinka sitä mentiin. Saappaat hän heitti tien sivuun ja ravasi täyttä kyytiä. Mutta takaa kuului juoksua. Se tuli lähemmäksi, yhä lähemmäksi. Napukka ponnisti voimiaan, mutta takaa-ajaja tuli jo aivan kintereillä. Samassa se jo ennätti hänet, sieppasi Napukasta kiinni, ja siinä hän nyt oli räpistelemässä venäläisen sotilaan kynsissä.

-- Anna minun mennä! tiuskasi Napukka.

Mutta siitäkös sotilas välitti. Hän tarttui Napukkaa niskasta kiinni ja vei häntä eteenpäin. Napukka oli niin hämmästynyt, ettei ymmärtänyt edes huutaakaan.

Sotilas vei Napukan läheiseen torppaan. Siellä oli venäläisten upseeri, partaleijuinen mies. Sotilas selitti hänelle jotain, jota Napukka ei ymmärtänyt. Upseeri viittasi ja pari sotilasta alkoi etsiä Napukan puvusta jotain. Napukka hosui vastaan, sillä hän arvasi niiden etsivän, onko hänellä kirjettä. Jo oli takki tutkittu, jo kopeloitu povesta, ja jo ne lähensivät käsiään housujakin kohden. Silloin Napukka vimmastui, hän katsoi vihaisesti upseeriin, joka hänen mielestään oli aivan Anttilan sonnin näköinen. Ja Napukka parkaisi! Voi, hyvänen aika, kuinka hän parkaisi! Sotilaat aivan hölmistyivät ja upseerikin astui askeleen taapäin, niin hän hämmästyi sitä suurta ääntä, joka tuosta lapsesta lähti. Napukka huomasi heidän hämmästyksensä ja parkaisi vielä huikeammin. Mutta silloin sotilaat remahtivat nauruun. Ne nauroivat niin, että Napukkaakin nauratti. Mutta nauruun hänellä ei ollut aikaa. Hän koetti livahtaa ovesta pakoon. Siellä oli sotamies tiellä ja tämä aikoi siepata hänet kiinni, mutta Napukka livahti käsistä ja pujahti pöydän alle. Upseeri tavoitti nauraa hohottaen häntä sieltä, Napukka syöksyi hänen sääriensä välistä pakoon. Ja nyt alkoi oikea ajo. Napukka kirkui ja sotilaat nauroivat. Poika välähteli kuin salakka sinne ja tänne, vuoroin oli hän penkillä vuoroin penkin alla, milloin oli hän siellä milloin täällä, väisti heidän käsiään, livahti heidän jalkojensa välistä. Lopulta hän hyppäsi tuvan pöydälle ja parkaisi siinä entistään kovemmin. Hän oli niin hullunkurisen näköinen seisoessaan vääräsäärisenä ja suuri suunsa ammollaan keskellä pöytää, että venäläiset unohtivat tarttua häneen. He nauroivat, ja kuinka he nauroivat! Upseeri piti vatsastansa kiinni. Hi-hi-hi, hirnui hän. Ja sotilaat ulisivat hohoho. Pihalla olevat sotilaat kurkistivat ikkunasta ja nekin nauroivat. Ovi aukeni ja nauravia sotilaita katsoi tupaan.

Nyt Napukka kiljaisi oikein kimeästi. Ja siihen vastasi sotilaitten naurunräjähdys. Samassa hyppäsi Napukka lattialle ja riensi ovelle. Hän pujahti etummaisten sotilaitten jalkojen välistä, ne kaatuivat ja kaatoivat pari muutakin ja keskellä hälinää pääsi Napukka pihalle. Hän livisti minkä ennätti porttia kohden, eikä kukaan ymmärtänyt pidättää. Mutta samassa jo syöksyi miehiä tuvasta. Jo oli Napukka portilla, kun tuli este. Torpan sika makasi keskellä tietä. Että se juuri sillä hetkellä oli tullut siihen makaamaan! Napukka kaatui sen päälle ja hädissään tarttui sian harjaksiin. Mutta tästäpä sika pelästyi, se nousi pystyyn ja lähti aika kyytiä juoksemaan pitkin tietä. Napukka kiljaisi kauhusta, sika vinkaisi ja kiisi eteenpäin. Napukka makasi suullaan sen selässä, hän siirtyi samassa hajareisin istumaan, jotta ei putoaisi.

Sotilaat aivan ällistyivät tätä merkillistä ratsastusta, mutta sitten remahti nauru. Ja sitä naurua kuului vielä sittenkin kun Napukka jo oli kaukana.

Sika pujahti erään aidan alle ja Napukka putosi maahan. Hän nousi istualleen ja ihmetteli itsekseen. Sotilaita ei näkynyt missään, maantie oli edessään. Hän ei oikein voinut käsittää, kuinka kaikki oli tapahtunutkaan. Hän oli ollut venäläisten vankina, vaan taas vapaana. Äkkiä muisti hän asiansa, tunnusteli oliko kirje paikallaan ja lähti sitten eteenpäin juoksemaan.

Kauvan sai hän juosta ja jo jalkoja väsytti, olisi tehnyt mieli istua, mutta se asia oli toimitettava. Vihdoin viimein näkyi Mikkolan talo. Jo näkyi suomalaisia sotilaitakin. Pian oli Napukka perillä.

-- Missä täällä on päämies? huusi hän pihalla.

-- Mitä minusta? sanoi eräs komea sotaherra.

-- Minulla on kirje teille.

-- Anna se tänne.

-- Odottakaa pikkuruisen, sanoi Napukka. Hän riisui housut jalastaan. Paita lekotti tuulessa hänen väärien sääriensä ympärillä, mutta kukaan ei nauranut, aivan kuin arvasivat, että tuo pieni mies toi tärkeitä tietoja. Napukka repäisi housujen istuimessa olevan paikan irti, otti kirjeen ja ojensi sen sotaherralle.

-- Tässä se on. Siellä meilläpäin on pahoja vieraita. Tulkaa sinne pian ja oikein himphamppua, sanoi hän.

Ja kyllä kiire syntyikin. Heti kun kenraali oli lukenut kirjeen, huusi hän komennussanoja. Hevosia tuotiin esiin, miehiä nousi satulaan ja kohta ajoi joukko täyttä laukkaa Anttilaa kohden. Napukka istui erään sotilaan takana. Jo tultiin lähemmäksi torppaa. Tuolla oli aidan takana sikakin. Se katseli kummastellen ratsujoukkoa. Napukka näki sian, kiljaisi sille. Silloinkos se pelästyi, se kiisi pitkin niittyä minkä alta pääsi.

Torpan lähellä syntyi vimmattu taistelu. Napukka seisoi sotilaan takana satulassa ja huusi, huusi kuin hullu, ilosta ja innosta. Jo lähtivät venäläiset pakoon ja sekös Napukkaa nauratti. Lepistö vain kahisi kun ne menivät karkuun.

Anttilassa oli ilo suuri kun apujoukko saapui, vaara oli ohitse, venäläiset pakenivat.

Napukka oli hiipinyt syrjään. Nurkan takaa hän katseli sotamiehiä, varsinkin tuota komeata kenraalia, jolle hän oli kirjeen antanut. Hän oli taistelussa ollut urhoollisin kaikista, taistellut aivan vimmoissaan, mutta kuinka lempeän ja hyvän näköinen hän oli nyt.

Samassa hän kuuli nimensä mainittavan. Ja sitten korpraali huuteli häntä.

-- Mitä ne nyt minusta? ajatteli Napukka.

Ja hän tuli äkkiä niin ujoksi ja hän koetti livahtaa piiloon korpraalia, kenraalia ja sotilaita. Mutta eräs sotilas näki hänet.

-- Tuolla se on! huusi hän.

Ja nyt juoksi usea mies hänen jälestään ja saivathan ne hänet kiinni ja toivat kenraalin eteen.

-- Siinähän se minun uusi sota-torveni on! sanoi kenraali. Mikä sinun nimesi on?

-- Napukka se vain on.

-- Eihän se ole mikään nimi.

-- Kyllä se on. Onhan se minun nimeni.

-- Eikö sinulla ole muuta?

-- Onhan minulla Matti, mutta kun Mattia on niin paljon maailmassa --.

-- Niin pidät aivan oman nimen, vai mitä? sanoi nauraen kenraali.

-- No, kun minä olen sellainen pikkuinen napukka.

-- Olet kyllä, mutta mies sinä olet ajamaan asiasi, oikein aika mies, sanoi kenraali.

-- Totta kai nyt sen verran osaa tehdä, sanoi Napukka. Ja teinpäs minä sen, tein kiusallakin, vaikka tuo korpraali ei sitä uskonut.

-- Eikö uskonut? sanoi kenraali nauraen.

-- Eihän se. Mitäs se semmoinen uskoisi. Hän aikoi lähettää naisia sille asialle, ei tytöt sellaista osaa tehdä.

-- Sen tekee vain mies.

-- Niin juuri, me miehet, sanoi Napukka ylpeänä.

Mutta äkkiä hän tuli taas ujoksi ja aikoi hiipiä pois.

-- Minne sinä nyt menet? kysyi kenraali.

-- Kun ne saappaani jäivät sinne metsän syrjään tien viereen, menen ne hakemaan, etteivät ne juuttaat vie ainoitani, sanoi Napukka.

-- Elä mene, sanoi kenraali. Kuule, rankaisemmeko korpraalia, rankaisemmeko? Lähetämme hänet hakemaan ja oikein hevosen kanssa.

Kuinka Napukkaa nauratti. Korpraali hakemassa hänen saappaitaan, tuo suuri mies hänen pieniä saappaitaan ja oikein hevosen kanssa. Oli se kenraali sentään hyvä kenraali. Ja Napukka nauroi ja kenraali nauroi. Ja sitten nauroivat kaikki. Napukka katsoi korpraaliin.

-- Mars matkaan nyt! huusi hän.

Korpraali naurahti, teki kokokäännöksen ja pian kuului kavioiden kopsetta.

-- Se oli oikein, sanoi Napukka, mitä hän joutavia epäili.

Sillä aikaa kun korpraali oli hakemassa saappaita, kertoi Napukka retkestään. Joka kerta kun hän huusi ja parkaisi, räjähtivät sotilaat nauruun. Ne nauroivat aivan kuin venäläisetkin ja kenraali piteli samoin vatsastaan kiinni kuin se venäläinen upseerikin. Ja kun sikaratsastus tuli esiin, niin ei tahtonut Napukka saada ääntään kuulumaan, niin kaikki nauroivat.

Korpraali toi saappaat. Nyt oli Napukka valmis menemään.

-- Miksi sinä aijot? kysyi kenraali Napukalta.

-- Sotamieheksi tietysti, tokaisi Napukka.

Samassa hän tuli hyvin, hyvin vakavaksi, hän katsoi miehiin ja katsoi sitten omiin vääriin sääriinsä. Ja sitten loi hän katseen kenraaliin. Hän ei uskaltanut sanoa, että eihän vääräsäärinen pääse sotilaaksi.

Mutta oli aivan kuin kenraali olisi arvannut hänen ajatuksensa, hän taputti Napukkaa olalle ja sanoi niin hellästi, niin sydämellisesti:

-- Se on sydän, joka miehestä tekee sotilaan, eikä vartalo.

Eikä kukaan sanonut enää mitään. Napukka katsoi vain kenraaliin ja suuret ilon kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.

-- Niinhän se on, sanoi hän hiljaa, sydänhän se on. Ja onhan se kurkkukin ja se huuto --.

-- Onhan se sekin, sanoi nauraen kenraali, taputti häntä olalle ja meni tupaan. -- Mikä tuon sotaherran nimi on? kysyi Napukka eräältä sotilaalta.

-- Se on se Adlercreutz.

-- Hänkö? Ja pidätkö sinä hänestä?

-- Miksi sitä kysyt?

-- Minä pidän niin että -- ja jollet sinä pidä, niin olet tyhmä mies, sanoi Napukka. Kun minä tulen suureksi, niin minä palvelen häntä.

Sotilaat kokoontuivat ja lähtivät pois. Vielä viimeiseksi nyökkäsi kenraali Napukalle. Napukka seisoi kujan suussa ja katseli heidän lähtöään, hän aikoi huutaa heille oikein kunniahuudon, mutta kurkku tuntui niin kuivalta, ei lähtenyt ääntäkään.

Ja sotaväki loittoni yhä, jo tulivat ensimäiset metsän reunaan. Silloin ponnisti Napukka ääntään, ja heleä, kirkas huuto kaikui läpi seudun. Kaikki sotilaat kääntyivät ja Napukka eroitti kenraalin heiluttavan hattuaan.

Ja Napukka katseli siksi kunnes viimeiset katosivat metsään, katseli vielä kauvan senkin jälkeen. Ja äkkiä hän huomasi suurten kyynelten valuvan pitkin poskiaan. Hän seisoi aitan nurkan luona ja itki, itki ilosta ja sydämessä tuntui niin ihmeellisen kepeältä.

von Döbelnin kuriiri.

Kauhajoen luona rakentelivat suomalaiset varustuksiaan. Toinen armeijaosasto von Döbelnin johdolla oli asettunut Kauhajoen kirkon luo odottamaan vihollisen hyökkäystä, jonka odotettiin tapahtuvan kahta tietä, Lappväärtistä ja Nummijärveltä. Vakoilijat olivat olleet liikkeellä ja olivat tiellä tavanneet vihollisparvia.

Sotilaat olivat innoissaan, Döbeln oli johtamassa, voitto oli siis varma.

Seitsemänkymmentä talonpoikaa, jotka juuri äskettäin olivat saaneet sotilastakin ylleen ja olivat siis aivan vasta-alkajia sotatoimessa, saivat korjata seitsemän siltaa, jotka vihollinen oli polttanut ja hävittänyt.

Toiset rakentelivat vallituksia joen reunalle. Uteliaina vilkuilivat miesten silmät toisinaan lyhyeen, hinterään mieheen, jolla oli musta side otsallaan, ja joka seisoen maantiellä katseli työn edistymistä. Jokainen oli kuullut puhuttavan von Döbelnistä, tuosta uljaasta kenraalista, mutta harvat olivat hänet nähneet. Ja nyt hän seisoi tuolla, tuo sotilaitten epäjumala, kaikkien ihailema sankari.

Uusien sotilaitten joukossa oli 17 vuotias nuori mies, joka erosi kaikista muista reippautensa ja ulkomuotonsa puolesta. Millä ilolla hän nosti puita ja kiviä vallitukseen; kirves, jota hän katkoessaan puita heilutti kädessään, näytti kuin kasvaneen kiinni käteen. Voimakkaasti se iski runkoon, jätti jälkeensä syvän ja sileän jäljen. Pari kolme lyöntiä ja puu oli kaatunut. Hän oli niin kiintynyt työhönsä, ettei hän huomannut kenraalia, ei huomannut silloinkaan, kun tämä jo lähestyi ja miesten työinto yhä vain kiihtyi. Döbeln katseli miehiä ja iloitsi pohjalaisten reippautta, mutta suurimmalla ilolla katseli hän tuota 17 vuotiasta miestä, joka työssä liikkui niin reilusti. Tuo nuori mies oli tavattoman tumma. Tukka oli pikimusta, ylähuulessa näkyi jo tumma viiksen juova ja parta oli alkanut tummentaa leukaakin. Kesäaurinko oli polttanut hänen kasvonsa aivan ruskeiksi. Vartalo oli hento, mutta jäntevä, koko ruumis näytti olevan aivan jäntereitä. Hänen vieressään oleva mies lainasi häneltä kirveen, hän olisi voinut levätä hetkisen, mutta työn vimma paloi hänessä. Edessään oli miestä korkeampi mänty. Poika tarttui siihen, kiskasi, puu ei noussut maasta, poika karjasi kiukusta, kiskasi uudestaan ja jo nyhtäsi hän yhdellä vedolla männyn juurineen maasta.

-- Pois tieltä! huusi hän ja suuressa kaaressa lensi heittämänsä mänty vallitusta kohden. Eräs mies kumartui syvään välttääkseen puuta osumasta päähänsä. Poika nauroi nähdessään kyyristyvän sotilaan. Mutta samassa oikasi sotilas ruumiinsa ja poika tunsi tuon kumartuneen sotilaan kenraalikseen. Tunsi hänet tuosta mustasta otsalla olevasta siteestä. Nauru kuoli pojan huulilla ja hän jäi aivan kivettyneenä seisomaan. Döbeln nauroi vain ja sanoi:

-- Nono!

Hän astui lähemmäksi poikaa ja kysyi:

-- Nimesi?

-- Maunu Ferm.

-- Se oli kaunis heitto, vaikkakin minun pääni oli vaarassa, sanoi kenraali ja taputti Maunua olalle ja jatkoi matkaansa.

Maunu katsoi hetkisen hänen jälkeensä. Kenraali oli puhutellut häntä! Taputtanut vielä olallekin! Kiittänyt häntä työstä!

-- Katsoisipa tuo nyt taakseen, ajatteli Maunu, niin nyt saisi hän nähdä!

Hän sylkäsi käsiinsä, tarttui suureen kiveen, jota kaksi miestä oli hitaasti vyöryttänyt eteenpäin, mutta jättänyt paikoilleen.

-- Etkö siitä lähde! huusi Maunu, ponnisti koko ruumiillaan, kivi heilahti, ja vyöryi eteenpäin, ja, kuten olisi se ollut lumipallo, hän kuljetti sen vallituksen luo.

Jo oli kivi paikoillaan. Hän oikasi ruumiinsa, vilkasi sinnepäin, jonne Döbeln oli mennyt. Kenraali seisoi paikallaan ja katseli häneen päin. Hän hymyilikin, kenelle? Hän nyökkäsi, kenelle? Hänellekö, Maunulle? Maunu vilkasi ympärilleen, lähellä ei ollut ketään muuta kuin hän, hänelle siis hän nyökkäsi. Tuntui niin hyvältä ajatella, että kenraali oli katsellut, miten hän vyörytti kiveä. Maunu nosti oikean kätensä korkealle ilmaan ja heilutti sitä. Uudelleen nyökkäsi kenraali etäältä. Se oli siis hänelle!

Maunun päivettyneen ihon alla näkyi ilon punastus. Hän iloitsi ja häpesi. Hän tuli äkkiä ujoksi, häpesi sitä, että oli kättään heiluttanut kenraalille, hyppäsi vallituksen toiselle puolelle ja ponnisti ja teki työtä siellä niin, että vieressä oleva mies sanoi:

-- Hellitä poika, aivanhan sinä taitat luusi työssä.

-- Pidä suusi kiinni! sanoi Maunu nauraen ja jatkoi työtään.

Yhä tiheämpään tuli tietoja vihollisen lähestymisestä ja sotamiehet intoilivat päästä taisteluun. Kenraalin oli vaikeata hillitä enää sotilaitaan.

Yötä päivää seisottiin valmiina taisteluun, ja yhä odotti kuitenkin kenraali. Sotilaat eivät sitä ymmärtäneet, sillä ainahan Döbeln ennen oli syöksynyt taisteluun heti kun vain tilaisuus ilmestyi.

Eräänä päivänä kokosi kenraali kaikki pohjalaisensa ja porilaisensa ja piti heille puheen:

-- Toverit! Vihollinen lähenee, ja Jumalan avulla saamme heistä voiton. Huomisaamuna saa taistelu alkaa. Silloin otaksun venäläisten olevan niin lähellä, että vallituksiemme avulla voimme heidät tuhota. En kehoita teitä urhoollisuuteen, siitä te olette tunnettuja, vaan tyyneyteen ja kylmäverisyyteen taistelussa, kun inhimillinen tulisuus siellä niin usein saa liian suuren vallan.

Innostus, iloisuus valtasi sotajoukon tämän kuullessaan.

-- Minä tarvitsen vaikeaan tehtävään miehen, joka tuntee tarkoin seudut täältä Närpiöön, jatkoi kenraali, tältä seudulta olevat miehet astukoot esiin.

Kaksikymmentä kolme miestä astui rintaman eteen.

-- Siinä voi henki olla vaarassa, jatkoi kenraali, uskaliaimmat vain jääkööt.

Ei ainoakaan mies noista kahdestakymmenestä kolmesta peräytynyt.

-- Hyvä on, sanoi Döbeln, astui miesten ohi tarkastaen jokaista. Moni miehistä oli vanha sotaurho, jonka kasvoissa näkyi arpia edellisissä taisteluissa saaduista haavoista. Oli joukossa nuoriakin ja niistä erottautui heti Maunu Ferm tumman muotonsa kautta. Döbeln pysähtyi hänen eteensä.

-- Seuraa minua, sanoi hän Maunulle.

Pappilassa Döbeln ojensi Maunulle kirjeen, joka oli ommeltu öljyvaatteiseen säiliöön.

-- Vie tämä kapteeni Gyllenbögelille Närpiöön. Matkaa on kuusi penikulmaa. Nyt on keskipäivä. Huomisaamuna kuudennella tunnilla täytyy sinun olla takaisin tuoden hänen vastauksensa. Matka on vaikea, vihollisen parvia risteilee tällä välillä. Sinun täytyy välttää niitä, urhoollisuus ei ole pääasia vaan viisaus. Kirje on ehdottomasti vietävä perille ja tuotava vastaus. Ota kuriirihevonen. Ja nyt Jumalan haltuun.

Ylpeänä meni Maunu talliin ja valitsi paraimman ratsun, hyppäsi satulaan ja lähti iloissaan matkalle.

Maunu ajoi täyttä laukkaa maantietä pitkin Kauhajoen kirkonkylästä Lappväärttiin päin. Tultuaan Keturin kylään, penikulman päähän Kauhajoelta, kävi hän hiukan neuvottomaksi. Närpiöön päästiin maantietä vain Lappväärtin kautta, ja siellähän oli venäläisiä. Hän kuuli Keturissa niiden jo etenneen sieltä Karijoelle asti, joka oli puolivälissä Keturin ja Lappväärtin välillä. Sitä tietä oli siis mahdotonta päästä perille Närpiöön. Mutta jos ajoi metsän halki pohjoiseen päin Teuvalle, neuvoi eräs talonpoika, niin pääsi sieltä metsätietä sitten suoraan Närpiöön. Jos hän tahtoi onnistua matkallaan, niin oli tämä tie ehdottomasti turvallisin. Keturista Teuvalle oli kaksi penikulmaa aivan asumattoman seudun läpi. Maunu tiesi, että hänellä ei ollut aikaa heittää hukkaan ja läksi matkalleen. Talonpoika viittasi kädellään:

-- Tästä suoraan on Teuva, melkein pohjoiseen.

Katsoen aurinkoa määräsi Maunu matkan suunnan, samoin piti hän silmällä metsässä puita, varsinkin honkia, joiden pohjoinen puoli runkoa aina on tummempi ja oksat pohjoisen puolella lyhemmät ja niin kutsutut "pohjoisoksat" aivan suorat. Vaikeata oli ratsun keralla päästä eteenpäin. Siellä, missä oli aukeata, saattoi hän ajaa täyttä laukkaa, mutta kivikoissa ja keskellä metsää täytyi hänen usein astua alas hevosen selästä ja taluttaa ratsuaan.

Niin hyvin oli hän kuitenkin laskenut ilman suunnat, että lopulta suoraan hänen eteensä ilmestyi Teuva. Hän ajoi suurimman talon pihalle ja juotti hevostaan talon kaivolla, kun talon isäntä, liukaskielinen ukko tuli häntä puhuttelemaan. Ukko oli tavattoman ystävällinen, niin ystävällinen, että se oudoksutti Maunua. Ukko alkoi tiedustella, minne tämä sotilas oli matkalla ja oli valmis tulemaan oppaaksi. Hän toi ladosta heiniä Maunun hevoselle ja sen tehtyään pyysi Maunua käymään tupaan lepuuttamaan jalkojaan. Maunu asteli hitaasti eteenpäin tupaa kohden ja kysäsi katsoessaan yli viljavan, lakean seudun, jossa kylätiet kulkivat kolmeen suuntaan, mikä niistä vei Närpiöön. Ukko viittasi erästä tietä, ja heti heräsi Maunussa epäilys siitä, että se ei ollut se oikea. Tuvassa ei ollut muita kuin kymmenen vuotias poika, jonka ukko sanoi pojanpojakseen. Kalle, se oli pojan nimi, lähestyi heti Maunua ja alkoi kysellä häneltä yhtä ja toista. Ukko sanoi menevänsä hakemaan vieraalleen jotain haukattavaa, ja heti hänen mentyään kysyi Maunu Kallelta:

-- Mistä tie menee Närpiöön?

Kalle vei Maunun ikkunan luo ja viittasi aivan toiseen suuntaan kuin ukko oli näyttänyt. Samassa huomasi Maunu ukon kulkevan nopeasti pihan poikki hänen hevostaan kohden ja kumartuvan sen vatsan alle ja puuhailevan jotain satulavyön kanssa. Maunu arvasi heti hänen jotenkin vahingoittaneen sitä, ehkä leikanneen sen poikki, joten satula ei pysyisi hevosen selässä. Maunu ei sanonut mitään, hän käveli vain tuvassa ja katseli ympärilleen. Oven suussa oli hevosen valjaita naulassa riippumassa, hän otti kuten ohimennen sieltä lujan hihnan, ja pisti sen salavihkaa taskuunsa.

Samassa saapui ukko sisään ja toi Maunulle maitoa ja leipää, jotka hän nopeasti oli noutanut toisesta tuvasta.

-- Meillä ei ole ketään muita kotona kuin minä ja Kalle-poika, sanoi hän, siksi täytyy minun palvella vierasta.

-- Missä muu väki on? kysyi Maunu.

-- Naapuritalossa.

-- Siellä on paljon -- sanoi Kalle.

Mutta ukko keskeytti heti pojan puheet:

-- Ole siinä vaiti, kun aikaihmiset puhuvat.

Maunu söi hyvällä ruokahalulla, mutta koko ajan hän piti ukkoa silmällä. Tämä oli mennyt tuvan nurkkaan ja aikoi ottaa seinältä alas kiväärin. Samassa nousi Maunu ja tuli hänen luokseen, tarttui kivääriin, kuten tarkastaakseen sitä ja huomasi sen heti samallaiseksi, kuin venäläiset käyttivät sodassa. Kiväärin laski hän kädestään penkille, kiitti isäntää ruuasta ja kätellen häntä veti häntä hiljaa ovea kohden. Ukko seurasi aivan ulos asti. Portailla hän pysähtyi ja Maunu riensi pikku Kallen seurassa hevostaan kohden. Hän tarkasti satulaa, sen vyö oli leikattu poikki! Hän vilkaisi tupaan päin, ukko oli kadonnut portailta. Nopeasti otti Maunu hihnan taskustaan ja sitoi sen avulla vyön lujaan kiinni.

-- Mitä naapuritalossa on? kysyi hän Kallelta.

-- Venäläisiä suuri joukko, vastasi poika.

Maunu hyppäsi satulaan.

-- Kalle, tule taakseni satulaan, niin neuvot minulle tietä Närpiöön ja saat ratsastaa vähän matkaa.

Hän nosti pojan satulaan. Samassa kuului laukaus. Ukko seisoi tuvan ovella ja ampui Maunua kohden. Kuula suhahti ohitse.

Maunu oli pannut Kallen taakseen satulaan ja ajoi nyt täyttä laukkaa eteenpäin.

-- Päästä poika pois! kuuli hän ukon huutavan.