v. 1876 kävi tutkimusmatkalla Kuollan Lapissa kertoo, ettei hän silloin

enää missään tavannut itse esinettä, mutta että noitarummun käyttötapa kiihoitusvälineenä ynnä sen nimitys _kiömdes_ eli _kumdes_ vielä oli kansan tuoreessa muistissa. Heidän naapurinsakin Venäjän karjalaiset muistelevat lappalaisrumpua nimellä _kontakka_.

Venäjän lappalaisten nykyisestä loitsimistavasta Genetz antaa meille seuraavan kuvauksen. Ennenkuin noita ryhtyy itse loitsimistoimitukseen, haluaa hän nukkua unen, jossa luulee saavansa tietoja tutkiessaan, mikä tauti jotakuta vaivaa, miksi ilma on kurja, miksi kalastus tai poronhoito ei ota onnistuaksensa tai miten jokin onnettomuus on vältettävissä. Neuvoa kysyvän tulee itse mennä hänen kanssaan levolle saman peitteen alle. Itse loitsiminen toimitetaan vasta seuraavana päivänä. Noidalle pitää silloin antaa vähäisen hopeata, myös kirves tulee hänellä olla oikeassa kädessään, kun hän kumartuu kodan lattialle polvilleen. Samoin polvistuvat tai kyykistyvät muutkin, jotka ottavat osaa toimitukseen. Naiset asettuvat noidan oikealle, miehet vasemmalle puolelle. Silmät puoleksi ummessa noita alkaa lausua laulavalla äänellä muutamia sanoja, joihin muut yhtyvät. Vuorotellen kääntyy hän oikealle ja vasemmalle ja se puoli, jota hän näin innostuttaa, koroittaa silloin äänensä. Hiki tippuu noidan otsasta ja hän kuivaa sitä liinalla, jota eräs naisista pitää käsillä. Laulu on peräti yksitoikkoista; se tuskin nousee ja laskee enempää kuin puoli nuottia. Mutta mitä enemmän noita kiihtyy sitä kovemmalla äänellä hän muiden säestäessä joikuu. Jokainen uusi säveljakso aloitetaan aina korkeammalla äänellä. Sanat lausutaan niin epäselvästi, ettei niistä voi erottaa muuta kuin ehkä joskus jonkin jumalan nimen. Kun laulu on päättynyt, kattaa noita toimituksen aikana käytetyllä liinalla vähäksi aikaa lähimäisen naisen pään. Kaikki kiittävät häntä antamalla kättä ja nousevat sitten asennostaan. Tällaista loitsimista nimittävät Turjan lappalaiset _kikki_ (luultavasti sama sana kuin suomen "kykkiä").

Paitsi tainnostilassa ja unessa tietäjä saattoi "nähdä" monenlaisia asioita myös vedestä tai viinasta. Näin päästiin varsinkin varkaan perille. Leem kertoo siten voitavan myös pakoittaa tämän tuomaan takaisin varastamansa tavara; vahingoittamalla näet kuvan silmää tai muuta ruumiinosaa uskottiin varkaan vastaavalla tavalla kärsivän. Tästä lappalaisten käsityksestä Kaarle Krohnkin mainitsee esimerkkejä "Suomalaisten runojen uskonnossa".

Luonnonlasten usko, että mitä kuvalle tehdään tapahtuu myös asianomaiselle ihmiselle, ilmenee seuraavassa Randulfin muistiinpanemassa tavassa. Kun lappalainen tahtoo vahingoittaa jotakin lähellä tai kaukana asuvaa ihmistä, jolle hän on vihoissaan, käyttää hän tähän tarkoitukseen poronsarvesta tehtyä pientä kaarta vasamoineen ja nuolineen. Jos hän haluaa lamauttaa vihamiehensä käden, jalan tai muun jäsenen, niin hän ampuu tylsäpäisellä vasamalla sanotusta henkilöstä tehdyn kuvan vastaavaa ruumiinosaa, mutta jos hän tahtoo tuottaa tälle avoimen haavan tai alituisen ihonalaisen vaivan, niin hän ampuu terävällä nuolella tarkoitettua kohtaa kuvassa.

Noidan nuolta, joilla hänen luultiin voivan vahingoittaa sekä ihmisiä että eläimiä, lappalaiset nimittivät _gand_ [tämä sana esiintyy jo 1200-luvulta olevassa lähteessä], jota myöhempinä aikoina kuviteltiin myös myrkylliseksi hyönteiseksi y.m., sekä toisella nimellä _noidendirri_. Kuten jo Fritzner on osoittanut, johtuu edellinen skandinavilaisesta sanasta "gandr" ('noitasauva'). Samalta taholta on tullut _dirri_, joka suomeenkin on lainattu "tyrä" (noidannuoli) muodossa. Vieraista nimityksistä saattanee päättää, että lappalaiset ovat uskonsa "noidannuoliin" lainanneet skandinaveilta.

_Arpomiskeinoja_ oli lappalaisilla muitakin kuin noitarumpu. Hyvin yleinen oli riippuvan esineen, kirveen, veitsen, kiven, vyön y.m. heilumisesta arvonta. Lundius kertoo, että, kun Ruotsin lappalainen tahtoo tietää, mistäpäin metsän riistaa helpommin on saatavissa, sitoo hän langan kirveen varteen ja ripustaa sen kodan orteen. Sitten hän alkaa sitä puhutella, jolloin kirves rupec hiljakseen pyörimään. Minne päin kirveen varsi vihdoin pysähtyessään osoittaa, sieltä uskoo lappalainen seuraavana päivänä saavansa runsaan saaliin. Samalla tavalla hän arpoilee kivellä, joka kuitenkin pitää noutaa jostakin pyhästä vuoresta. Tämä arpomismuoto on entisaikaan ollut yleinen kaikkialla Europassa.

Vielä toisellakin tavalla lappalainen saattoi arpoa. Graan kertoo, miten lappalaisukko istuutui kodan perälle, laski kirveen maahan ja asetti kattilan sen päälle. Kattilaan hän pani monenlaisia työkapineita, heittipä siihen vielä lakinkin päästään. Sitten hän alkoi hitaasti kohottaa kattilaa samalla lausuen kysymyksiä, jotka koskivat porojen menestystä, metsästysonnea y.m. Hetken päästä hän asetti sen jälleen lattialle, laskeutui polvilleen, painoi päänsä kattilan sisään ja höpisi jotakin itsekseen. Pian istahti hän jälleen entiselle paikalleen ja alkoi uudestaan kohottaa kattilaa. Jos se nyt tuntui keveämmältä kuin edellisellä kerralla, niin hän tiesi saaneensa vastauksen kysymykseensä. Viimeksimainittu arpomistapa muistuttaa siis seitapalvonnan yhteydessä kerrottua kiven kohottamista.

Tietäjätoimensa ohella oli lappalaisnoita samalla _uhrintoimittaja_. Toisin paikoin Norjan Lapissa hänen kerrotaan käyttäneen uhratessaan erikoista pukuakin. Siitä Randulf kertoo seuraavin sanoin: "Jos lappalainen itse on noita ja kykenevä toimittamaan uhrin, tai jollei hän sitä ole, vaan käyttää tähän toimeen toista, niin on hänen tai sen, joka teurasuhrin toimittaa, vanhan pakanallisen tavan mukaan pukeuduttava erikoiseen uhripukuun, s.o. hänen päänsä ympäri on sidottava liinainen naisen nyörihattu, johon vielä pannaan lehti- ja kukkaseppele. Samanlainen seppele pannaan myös uhriteuraan päähän. Uhripapin hartioille ripustetaan lisäksi valkoinen esiliinantapainen vaate".

Jessen kuvailee uhrintoimittajan pukua vielä yksityiskohtaisemmin: "Uhripappi oli silloin parhaisiin vaatteisiinsa puettu, hänellä oli oikeassa käsivarressaan vaskiketju ja vyö oli sidottu hänen vasemman olkapäänsä yli oikean kainalon alitse kuin ritarinauha. Jos _saivo-neidalle_ tahi 'akoille' oli uhrattava, oli hänellä vielä valkoinen liinahattu päässään lukuunottamatta tavanmukaista valkoista liinapukua".

Jessenin tiedonannosta voi siis päättää, että uhripapin puku oli erilainen riippuen siitä, uhrattiinko mies- vai naispuolisille jumalille. Naisjumalillekaan ei naisten sopinut uhrata, mutta silti piti uhraajan puvun muistuttaa naisen pukua. Senvuoksi varmaankin oli uhripapilla naisen päähine. Olsen tietää mainita, että liinahuntu oli sidottava myös uhriteuraan päähän, kun tämä vaimon onnellisen synnytyksen jälkeen kokonaisena kuopattiin maahan. Tästä voinee päättää, että Jessen yllämainituilla "akoilla" tarkoittaa juuri synnytyksen jumalattaria.

Tämä rajoitetulla alueella käytetty uhriasu kukkaseppeleineen herätti jo lähetyssaarnaajien huomiota. Randulf vertaa sitä syystä roomalaisten uhripappien pukuihin. Suomensukuisten kansain menoista emme löydä sille vertauskohtaa, eikä se saata olla Lapissa omaperäinen, sillä epäilemättä ilmenee tässä kehittyneempi kulttuuri, kuin minkä lappalaiset ovat saattaneet luoda. Vaskiketjua, jota noidan kerrotaan pitäneen käsivarressaan, Olrik vertaa Skandinavien alttarin pyhään renkaaseen, jota uhripappi uhritilaisuudessa piti käsivarressaan. Eteläisistä sivistysmaista saapunut kulttuurivirtaus näyttää siis Skandinavien välityksellä ulottuneen Lapin tuntureille asti. Vyö, jonka Jessen sanoo muistuttavan ritarinauhaa, saa selityksensä seuraavasta J. Kildalin muistiinpanosta: "noita, joka uhrin toimittaa, riisuu vyön yltään nöyryyden osoitukseksi ja ripustaa sen hartioilleen". Uhritoimituksen edellä tuli noidan paastota sekä pestä ja puhdistaa koko ruumiinsa. Venäjänkin lappalaisten keskuudessa oli uhrintoimittajien tapana aina peseytyä sekä pukeutua uuteen pukuun pyhään toimitukseen ryhtyessään.

Onko lappalaisella tietäjällä siperialaisen shamanin tavalla ollut erikoinen noidan puku myös loitsiessaan, siitä ei ole tietoja olemassa. Ainoastaan muutamia viittauksia on, joiden perustuksella saattaa jotakin olettaa. Suomen lappalaisten kesken kerrotaan näet, että noidan pään piti olla peitossa, josta saattanee päättää, että hänellä aikoinaan oli jonkinlainen kasvoja verhoava päähine. Venäjän Lapissa puhutaan lisäksi jonkinlaisesta "noidan vyöstä". Shatkov sanoo sen olleen noin korttelin levyisen nahkavyön, joka oli päällystetty kolmella erivärisellä verkakaistaleella; ylimäinen oli keltainen, keskimäinen punainen, alin musta. Vyö oli vielä helmikoristeilla ja kolmella vaskirenkaalla varustettu. Nukkumaan asettuessaan tietäjä puki vyön ylleen uskoen unessa saavansa tietää sairaan kohtalon. Mainitun vyön pitäminen tiedustelutilaisuudessa sotii kuitenkin läntisten lappalaisten käsitystä vastaan, että noidan, vieläpä hänen apulaistensakin tuli riisua vyönsä loitsimisen ajaksi, ilmeisesti jottei se estäisi sielun irtautumista ruumiista. Vanhinkaan lappalaisten loitsimista kuvaileva tieto 1200-luvulta ei tiedä mainita mitään erikoisesta noidan puvusta.

Lappalaisten noita-usko, joka läheisesti liittyy heidän käsityksiinsä sielusta ja vainajista, on heidän muinaisuskontonsa "pääkappale".

Vainajien ja noitien merkitystä lappalaisten yhteiskuntaelämässä Olsen kuvailee kaunopuheisesti sanoessaan, että manalaiset, joiden asunnot, elintavat, puvut ja kieli ovat aivan samat kuin maanpäällisten lappalaisten, "käskevät heitä pitämään juuri semmoisia asuntoja, menoja ja tapoja, pukukuoseja ja tätä kieltä ynnä muuta näkemäänsä, velvoittaen siihen etenkin noitia, joiden tulee muita opettaa ja kurinpidolla kasvattaa; puhuvat heidän kanssaan lappia ja varoittavat heitä, etteivät mitään muuta kieltä viljelisi kuin lappia, se kun on kielistä paras, jota heidän jumalansa käyttävät ja jota heidän esi-isänsä ovat käyttäneet ja jonka heidän ensimäinen noitansa ja haltiakansa ynnä muut muinaiset ovat muodostaneet; jos he nimittäin tahtovat kauan ja hyvin elää, menestyä elinkeinoissaan sekä itsensä ja elukkansa terveinä säilyttää."