v. 1722 yli neljäkymmentä, joista yhdellä ainoalla alttarilla saattoi
olla luita ja sarvia 5 tai 6 hevoskuormaa. Yhteinen tunnusmerkki kaikille luonnonjumalille uhrattaessa oli, kuten jo ennen on huomautettu, se, että uhripuina käytettiin lehtipuita, tavallisesti koivua, josta myös muita uhriesineitä valmistettiin.
Vieraan kulttuurin luomia tai kehittämiä, kuten lappalaisten suuret luonnonjumalat, ovat myös useimmat heidän synnytyksenjumalattaristaan.
Synnytyksenjumalattaret.
Lappalaisten synnytyksenjumalattaret olivat _madderakka_ ja tämän kolme tytärtä _sarakka, juksakka ja uksakka_.
_Madderakka_ ("m.-akka") ei lähdekirjallisuudessa esiinny yhtä tärkeänä toimihenkilönä kuin hänen tyttärensä, vaikka hänet mainitaan muiden "akkojen" emona. Sidenius kertoo lappalaisten uhraavan tälle ainoastaan siinä tarkoituksessa, "että hän antaisi tyttäriensä palvella naisia". Hän huomauttaa kuitenkin, että tämä jumalatar muutamien käsityksen mukaan itsekin ottaa osaa tyttäriensä toimiin avustaen heitä. Jessen sanoo, että _madderakka_ luo sikiölle ruumiin, ja Randulf tietää hänen saattavan sekä naiset että naaraseläimet hedelmällisiksi.
Eräillä noitarummuilla esiintyy _madderakan_ ohella vielä miespuolinen _madderaija_ ("m.-ukko"), jonka myös ajateltiin jollakin tavalla edistävän lapsen syntymistä. Jessen sanoo hänelle uhratunkin samoin kuin hänen vaimolleen, kuitenkaan ei hänelle toimitettu yhtä suuria uhreja kuin jälkimäiselle. Siihen nähden, että mainittu "ukko" "akkaan" verraten on sangen harvinainen jumaluusolento ja hänen toimensakin varsin vähäpätöinen, on syytä Wiklundin tavalla olettaa, että tämä on vasta verrattain myöhään tullut aikaisemman "akan" rinnalle.
_Madderakka_, jonka nimen "sukuperää" merkitsevä alkuosa äänteellisesti vastaa suomen _mantere_ sanaa, oli _maassa asuva_ olento. J. Kildal sanoo hänen asuneen tyttärineen lappalaiskodan alla. Senvuoksi olikin synnytyksenjumalattarille kodan alaiseen maahan uhrattava.
Itse synnytystilaisuudessa näyttää sarakalla olleen suurin merkitys. Kuten Wiklund huomauttaa, johtuu hänen nimensä alkuosa tekosanasta _saret_ ("halkoa"). Skanke tietää häntä Saltenissa nimitetyn _sadsla-akka_, "jonka uskottiin avustavan naisia synnytyksessä". Viimeksimainitun nimen alkuosan hän sanoo merkitsevän "päästä halkaistua puuta". Nämä nimitykset muistuttavat mieleen erään synnytyksen helpoittamiseksi toimitetun taian, joka kuvastuu Forbuksen kysymyksestä: "etkö ole hakannut halkoja synnytyksen aikana _sarakan_ kunniaksi?" Epäilemättä on _sarakka_, jota toisin paikoin nimitetään myös _saredne_ ("s.-emo"), jossakin suhteessa _halkomis_taikaan.
Forbuksen kyselykaaviosta saamme lisäksi tietää, että näitä _sarakan_ kunniaksi halottuja puita pidettiin pyhinä; niitä ei poltettu eikä niihin saanut edes koskea. Toinenkin synnytyksen edistämistä ja helpoittamista koskeva taika ilmenee hänen kysymyksestään: "oletko tuona aikana käynyt lähteellä vettä noutamassa ja kaatanut sitä maahan _sarakan_ kunniaksi?"
Etupäässä lapsivuoteen aikana, sanoo Randulf, lappalaiset palvoivat _sarakkaa_. Paitsi vaimoja hän suojeli porolehmiä niiden kantaessa sekä lievensi niiden synnytysvaivoja. Senvuoksi lappalaisnaiset koettivat aina pysytellä hyvissä väleissä tämän jumalattaren kanssa. Miten syvästi _sarakan_ uskottiin ottavan osaa suojattinsa vaivoihin, käy ilmi lappalaisten käsityksestä, että hän tunsi samat tuskat kuin itse synnyttäjä. Samoin kuin _madderakka_ loi _sarakkakin_ lappalaisten käsityksen mukaan sikiölle ruumiin.
_Sarakan_ suojelukseen lappalaisnaiset turvautuivat myös kuukautisten aikana. Tällöin oli heidän Forbuksen mukaan riisuttava kauluksensa ja vyönsä "_sarakan_ kunniaksi". Tämä tapa johtui varmaankin siitä, ettei naisilla sinä aikana saanut olla solmuja vaatteissaan. Kuukautisten aikana naista pidettiin saastaisena. Leem kuvailee lappalaisten käsityksiä ja pitämyksiä tässä suhteessa seuraavin sanoin: "Nainen ei sanottuna aikana saanut astua mieshenkilön jalan yli tämän ojennetuin jaloin maassa istuessa; hän ei myöskään saanut astua pyssyn yli, jos se oli maassa, ei mennä asuinkodan katolle, ei astua rannalle niin pitkälle, että hän olisi joutunut siihen paikkaan, jonne kalastajat pyytämästä tultuaan viskaavat kalat veneestä, eikä lypsää lehmää. Kun naisen aika oli ohitse, pesi hän päänsä vesikattilasta, minkä sitten jauhoilla puhdisti ja missä leipoi leivoksen. Tämän sai ainoastaan naisväki syödä".
Jonkinlainen jauhoista valmistettu puhdistusateria syötiin _sarakan_ kunniaksi myös onnellisen synnytyksen jälkeen. Näitä puhdistusmenoja Jessen kuvailee seuraavin sanoin: "Ennen synnytystä joivat lapsivuoteessa olevat vaimot _sarakan-viinaa_ sekä synnytyksen jälkeen söivät läsnäolevien naisten kera _sarakan-puuroa_. Sarakan kunniaksi valmistettuja pitoja vietettiin heidän tapansa mukaan juhlallisesti. Sanottuun puuroon pantiin kolme puikkoa; yksi oli päästä halkaistu, siihen ripustettiin kolme rengasta, toinen oli musta, kolmas valkoinen. Nämä asetettiin pariksi kolmeksi vuorokaudeksi kodan oven alle. Jos sen jälkeen huomattiin, että musta puikko oli poissa, päätettiin siitä, että joko äiti tai lapsi tulisi kuolemaan; jos sitävastoin valkoinen puikko oli kadoksissa, tulisivat kumpikin jäämään eloon".
S. Kildal sanoo "sarakan-puuroon" olleen tapana asettaa pieni jousi ja nuoli, mitkä myöhemmin ripustettiin lapsen kehdon ääreen, jotta lapsesta, jos se oli poika, kehittyisi hyvä metsämies. Forbus selittää asian tarkemmin huomauttaen, että sanottuun puuroon pantiin jousi kolmine osineen, nim. varsi, kaari ja nuoli. Siitä, mikä mainituista esineistä sattui syödessä lusikkaan, arvoiteltiin jotakin. Jolleivät jousen osat sattuneet lusikkaan, ei niitä ripustettu kehtoon, vaan heitettiin pois. Forbuksen kyselykaaviosta voi päättää jousta säilytetyn toisellakin tavalla. Siinä on näet seuraava kysymys: "Onko sinulla pieni jousi tallella, jota sinun piti kantaa ylläsi?"
Samoin kuin päästä halkaistu puu tai puikko viittaa _sarakan_ nimeen samoin lienee synnyttäjän puuroon pantu jousi jossakin suhteessa _madderakan_ toiseen tyttäreen _juksakkaan_ ("jousiakkaan"), jota toisin paikoin nimitettiin myös _stäukedne_ ("jousiemo"). [Saltenissa _juksakkaa_ tai _uksakkaa,_ nimitettiin _jiukom-akka_ "hoitaja-akka".] Solander sanoo viimeksimainitusta, että hän "auttaa naista lapsen sikiämisessä ja syntymisessä". _Juksakan_ tärkein toimi oli _muodostaa tyttölapsi äidinkohdussa poikalapseksi_. Jotta hän sen suostuisi tekemään, oli hänelle uhrattava. Leemin mukaan lappalaiset uhrasivat hänelle ahkerasti, sillä he halusivat mieluummin poika- kuin tyttölapsia, tytöistä kun ei ollut mitään hyötyä metsästysretkille. _Juksakka_, joka noitarummulla joskus esiintyy jousi kädessä kuvattuna, näyttää kehittäneen poikalasta jaloksi jousimieheksi.
Kolmas _madderakan_ tyttäristä oli _uksakka_ ("uksi- eli ovi-akka") jonka ajateltiin _asuvan maassa kodan uksen alla_. Ovenvartiana hän suojeli ihmisiä näiden sisälle ja ulos astuessa. Synnytyksessä hänen tehtävänsä oli vastaanottaa pienokainen tämän maailmaan tullessa. Myöhemminkin _uksakka_ vartioi lasta varsinkin sen ottaessa ensi askeleitaan, jottei lapsi lankeaisi eikä loukkaantuisi. Hänelle vuodatettiin juomauhreja maahan hänen asuinpaikkansa kohdalle, kodan oven alle.
Jessen tietää vielä mainita, että _madderakalle_ ja _sarakalle_ pyhitettiin erikoinen asumus. Joskus on noitarummullekin asuinkotaa tarkoittavan piirroksen viereen kuvattu _sarakankin_ kota. Siihen katsoen, etteivät lappalaiset ole jumalilleen rakentaneet asumuksia, voi päättää, että n.s. "_sarakan_ kota" on muistomerkki niiltä ajoilta, jolloin lapsensynnyttäjän ei sopinut olla asuinkodassa, vaan oli häntä varten rakennettava erityinen kota synnyttämisen ajaksi. Niin tekevät esim. samojedit vielä meidän päivinämme. Lähetyssaarnaajain käydessä lappalaisten keskuudessa he jo näyttävät hyljänneen tämän vanhan tavan, kuitenkin heillä oli vielä tällöin jälkiä käsityksestä, että nainen on synnytyksen aikana epäpyhä. Leem kertoo, että lapsivuoteessa käytetyt vaatteetkin oli hävitettävä. Sairastaessaan oli vaimon kodassa pysyttävä muista erillään määrätyssä paikassa eikä hän sinä aikana saanut muuttaa sijaansa. Venäjän Lapissa häntä pidettiin saastaisena kolme, joskus kuusikin viikkoa, jona aikana hän ei saanut syödä eikä seurustella perheensä kera.
Uhratessaan synnytyksen helpoittamiseksi lappalaiset menettelivät toisin kuin uhreissa yleensä. Olsen kertoo, että lappalaisvaimo tuntiessaan äidiksi tulevansa hankki jo edeltäpäin pienen koiran, jota piti luonaan, kunnes synnyttämisen aika lähestyi. Silloin oli hänen vähää ennen kuin asettui lapsivuoteeseen uhrattava se, "jotta jumala auttaisi häntä niin, että kaikki onnistuisi hyvin, että hän ja lapsi saisivat pitää elämänsä ja terveytensä ja jälkeenkin päin elää hyvissä voimissa ja terveinä". Jollei sanotusta uhrista ollut apua, piti kutsua noita, joka tainnostilaan langettuaan tiedusteli vaikean kirvoituksen syitä. Manalaiset saattoivat näet estää lasta maailmaan tulemasta. Tällöin oli niille uhri toimitettava. Kun synnytys oli onnellisesti päättynyt, uhrattiin jälleen joko poro tai jokin naapurikansalta hankittu kotieläin.
Synnytyksen jälkeen teurastettavan eläimen päähän oli sidottava _liinahuntu_ ja oli teuras sellaisenaan haudattava maahan. Muutamat kertojat huomauttavat nimenomaan, että synnytyksenhaltioille oli teuraat _elävinä_ uhrattava. Niin mainitsee Leem, että äidiksi tulevan oli haudattava koira elävänä maahan, ja J. Kildal, joka synnytyksen kiitosuhrina kertoo käytetyn m.m. hiehoja, vasikoita, lampaita, karitsoja, vuohia, porsaita, kissoja ja kukkoja, sanoo, että ne kuopattiin elävinä maahan ja tukehutettiin heittämällä multaa niiden yli; ainoastaan kukko suljettiin kiviröykkiöön, missä se saattoi jonkun aikaa elää ja kiekua, kunnes kuoli nälkään. Lukuunottamatta kukkoa, sanoo Jessen, ei _sarakalle_ uhrattu koiraseläimiä.
Paitsi teuraita uhrattiin "akoille" muutakin esim. juomaa. Kun myöhään illalla satuttiin kodassa kolistamaan, luultiin "akkojen" siitä suuttuvan ja oli niitä senvuoksi viinalla lyyliteltävä. Juomauhri kaadettiin niille maahan myös hyvän lapsenpäästön ja sikiön vuoksi. Raskaat vaimot uhrasivat joskus vielä lihaa ja juustoa synnytyksenjumalattarille. Myös jouluna, kun useita jumalia muisteltiin, toimitettiin "akoillekin" viinauhri. Eräs lappalainen, joka Westenille tunnusti toimittaneensa pakanallisia uhreja, kertoi, että hänellä oli erikoinen, kauniisti kirjailtu puupikari, jota hän käytti yksinomaan vuodattaessaan juomauhreja. Niitä hän toimitti muun muassa _madderakalle_, "jotta tämä olisi armollinen hänen vaimolleen ja sikiölle, kun vaimo sattui olemaan raskauden tilassa". Usein uhrattiin _sarakalle_ lieden tuleen, mutta _uksakalle_ aina maahan oven kohdalle. Randulfin muistiinpanoista voi päättää, että synnytyksenjumalattarille uhrattiin lisäksi _rukkeja ja värttinöitä_.
Leemin mukaan (synnytyksenhaltialle?) uhrattiin myös lehmän kantaessa, jolloin _ensi maito_ oli maahan lypsettävä. Puhdistusmenoissa käytettiin tässäkin tapauksessa _jauhoja_, joita siroitettiin kantaneen lehmän ja vasikan yli. Jauhoja oli sitäpaitsi pantava maitoonkin, ennenkuin miehet saattoivat sitä maistaa. Epäilemättä oli jauhoilla tällöin sama merkitys kuin naisten puhdistusaterioissa. Leemin mainitsema tapa oli tietysti vain eteläisillä lappalaisilla, jotka muutamin paikoin ovat alkaneet käyttää kotieläiminään myös lehmiä.
Monet piirteet yllämainituissa uskomuksissa ja menoissa todistavat, etteivät ne voi olla Lapissa kotimaisia. Yksin jauhotkin, joilla näyttää olleen niin merkitsevä sija, viittaavat maanviljelyksestä elävän kansan tapoihin. Senvuoksi onkin lappalaisten sarakanpuuroa verrattu Skandinavien vastaavaan ateriaan, n.s. _nornien puuroon_ (nornagreytur), jota nimitystä Färön vaimot käyttävät ensimäisestä synnytyksen jälkeen syödystä ateriasta. Troels Lund mainitsee synnyttäjien puuroon asetetun kolme puikkoakin, jotka vastaavat lappalaisten arpomispuikkoja. Myös rukkiuhri sekä vieraat uhriteuraat liinahuntuineen ovat epäämättömiä lainattujen tapojen todistuksia. Lappalaisten synnynjumalattaret esiintyvät noitarummulle kuvattuina usein vielä _kolmena_ haltiana, mikä kolminaisuus muistuttaa mieleen Skandinavien _nornat_. Niitä näet myös oli kolmiluku. Näyttää siis siltä, kuin _madderakan_ kolme kehittynein piirtein esiintyvää tytärtä olisivat naapurien jumalattaria; saadakseen _madderakankin_ mahtumaan synnynjumalattarien kolmilukuun, pitävät muutamat lähdekirjailijat _juksakkaa_ ja _uksakkaa_ samana olentona. Tämä on kuitenkin aivan ilmeinen erehdys. Todennäköisempää on, että _madderakka_ on tyttäristään erillään oleva synnynhaltia. Yhdelle näistä voi löytää suoranaisen skandinavisen vastineen nim. _uksakalle_. Sitä tarkoin vastaava haltia, kuten jo Laestadius huomauttaa, on näet ruotsalaisten "oviakka" (dörrkäring), joka oli valonarka, oven ääressä asuva haltia. Kun astui ovesta ulos kynttilä kädessä piti varoa, ettei se sammuttaisi kynttilää. Sellaisena elää muisto hänestä vielä nykyään Länsipohjassa. Myöskin _juksakka_ jousineen ei saattane olla omaperäinen lappalaisilla, joiden käsityksen mukaan nainen ja metsästysase eivät edes saaneet tulla kosketuksiin toistensa kanssa. Yhtenä kolmesta nornasta lienee siis _sarakkakin_ lainajumalattariin luettava. Hänen nimeensähän juuri "nornien puurokin" on liittynyt. Lisäksi on huomattava, että _madderakan_ tyttäret ovat olleet tunnettuja ainoastaan Skandinaviassa asuvien lappalaisten keskuudessa, etupäässä Norjan Lapissa. Mitenkä on sitten _madderakan_ laita? Fellmanin mukaan hän on ollut tunnettu Suomenkin Lapissa. Tällekin voi ehkä löytää vastineen Skandinaviasta. Ruotsalaisilla on näet säilynyt _madderakkaa_ vastaava nimitys "jordegumma", jolla nykyään tarkoitetaan kätilöä, mutta, kuten Setälä olettaa, on ennenvanhaan saattanut merkitä myös maassa asuvaa, lapsia antavaa jumaluusolentoa. Samanlainen sanan merkityksen kehitys tavataan lapissakin, Gellivaarassa on näet muistiinpantu nimi _sarak_ kätilönkin merkityksessä. Kuitenkaan ei _madderakan_ sen paremmin kuin kaikkien synnytykseen liittyvien uskomusten ja tapojen tarvitse olla lappalaisilla skandinavista lainaa. Vertailuja tehdessämme emme voi jättää huomioonottamatta, että samojedeillakin on aivan vastaava maassa asuva synnytyksenjumalatar, jolle nämä, T.V. Lehtisalon muistiinpanojen mukaan, uhraavat lappalaisten tavalla synnytyksen helpoittamiseksi _koiran kokonaisena kodan oven eteen maahan_.
Katolisena aikana on lappalaisten akka-uskoon liittynyt kristillisiäkin aineksia. Olemme jo vainajainpalvonnan yhteydessä puhuneet lappalaisten _kasteesta_, jossa lapselle annettiin jonkun esivanhemman nimi. Kastetoimitusta, jossa lapsi pyhitettiin _sarakalle_, nimitettiin vierasperäisellä sanalla _laugo_. Toimituksen jälkeen kaadettiin kastevesi kodanalaiseen, maahan tehtyyn kuoppaan, mikä jälleen luotiin umpeen. Paitsi vainajalle, joka kutsuttiin uudelleen eloon, uhrattiin tällöin, kuten Jessen kertoo, myöskin sarakalle. Epäilemättä ovat katolisen kirkon kastemenot, vaikka mahdollisesti jo esikristillisenä aikana puolipakanallisten Skandinavien välityksellä, vaikuttaneet lappalaisten nimenantamistapoihin. Venäjän lappalaisilla ei ole mitään erikoisia kastemenoja, kuitenkin hekin ovat antaneet lapselle entisaikaan esi-isän nimen sanoen, että lapsi täten "saa esi-isän _onnen_".
Kirkon ehtoollismenojakin ovat Trondhjemin sekä Nordlandin eteläosassa asuvat lappalaiset matkineet. Useat lähteet tietävät kertoa, että edellisenä päivänä tai seuraavana senjälkeen, kuin nämä kävivät kirkossa Herran ehtoollisella, he nauttivat _sarakan_ kunniaksi "hänen ruumistaan ja vertaan". Tämän he tekivät joko kotona tai kirkkomatkalla, jolloin heillä oli evästä mukanaan. Jessen sanoo heidän asettuneen jonkun puron rannalle, missä polvistuivat ja siunasivat ruokansa sanoen: "tämä on _sarakan_ liha". Syötyään he joivat vettä purosta sanoen: "tämä on _sarakan_ veri". Joskus juotiin veden asemesta olutta tai viinaa. Toisin paikoin toimitettiin samat menot jonkun muunkin jumalan kunniaksi. Näin kerrotaan heidän menetelleen estääkseen vanhoja jumaliaan vihastumasta, kun heidän pappien pakoittamina oli käytävä kirkossa Herran ehtoollisella.
Myöhemmin on neitsyt Maaria tullut _sarakan_ sijaiseksi. Erään suomenkieltä taitavan Tornion lappalaisen noitarummulle kuvattu synnytyksenhaltia selitettiin tarkoittavan "Maariaa, Jumalan äitiä", joka, "kun häntä rukoiltiin, auttoi etenkin lapsivuodevaimoja". Hänen rinnallaan oli pyhän Annan kuva. Tätä sanoi lappalainen Maarian sisareksi, joka yhdessä hänen kanssaan antoi apuaan. Neitsyt Maariaa tarkoittanee myös ennenmainittu _sergve-edne_, lappalaisten ylijumalan puoliso, "joka loi ihmisten ja eläinten sielut". Samoin lienee Kuollan lappalaisten "syntyemon" (_shant-ajk_) laita. Paitsi _sarakan_ on neitsyt Maaria joskus tullut _uksakankin_ sijaiseksi. Niin on erästä noitarummun kuviota nimitetty _Maarian uksa_ ("Maarian ovi"), josta Skanke sanoo, että se on "neitsyt Maariasta tehty jumaluusolento, jonka muutamat lappalaisperheet uskoivat vartioivan heidän kotainsa ovea sekä aukaisevan ovet myös noidille, kun näiden oli mentävä ja tultava _jabme-aimosta_".
Samoin kuin uksella oli kodan peräovellakin "akkansa", mutta hän ei ollut synnytyksenjumalatar, vaan on kodinhaltioihin luettava.
Kodin-, metsän- ja vedenhaltiat.
Olemme maininneet, että lappalaiset pitivät pyhänä kodan perukkaa (_poshsho_), missä he säilyttivät metsästysaseita, noitarumpua y.m. esineitä ja jonne naiset eivät milloinkaan saaneet astua. Pitäen silmällä eräiden suomensukuisten kansain vastaavia uskomuksia ja tapoja Julius Krohn olettaa lappalaiskodan perukassa säilytetyn entisaikaan myös kodinhaltiainkuvia. Lähetyssaarnaajat eivät siitä tiedä mitään kertoa. Kuitenkin he mainitsevat lappalaisilla olleen _poshshoakka_ nimisen haltian, jonka ajateltiin asuvan _kodan perällä maassa_. Solander sanoo, että tämä "sallii" metsästyksen. Kuten muille kodanalaisille akoille uhrattiin poshshoakallekin jouluna juomauhri. Lähdettä ilmoittamatta Vahl kertoo hänestä tehdyn kuvankin: "Tämän jumalattaren kuva oli kodassa pyhän oven ääressä ja lihan, joka sen kautta heitettiin sisään, tuli siis kotaan tullessaan kulkea hänen silmäinsä ohi. Myös piti metsämiehen, ennenkuin hän astui kotaan, sovittaa vuodattamansa veri sekä haudata teurastetun eläimen pääkallo jumalattaren jalkojen eteen".
Epävarmaa on, onko _poshshoakka_ todella vanha lappalainen kodanhaltia vai muiden kodassa elävien "akkojen" mukaan muodostettu. Suomen ja Venäjän lappalaiset eivät häntä tunne. Lukuunottamatta Vähiin tietoa, ei hänelle kerrota teuraita uhratun. Jouluna vuodatettu viinauhrikaan ei voi olla vanha toimitus, paloviina kun vasta 1500-luvulla tulee Skandinaviassa käytäntöön.
Kota-uhreja lappalaiset näyttävät toimittaneen, paitsi synnyttämisen aikana, pääasiallisesti vain "kuoleman hädässä", jolloin uhriteuras kokonaisena kuopattiin kodanalaiseen maahan. Sitä tarkoittanee myös Solander sanoessaan: "kodan alla asuu _sertendurik_, jolle uhrataan sairauden sattuessa".
Ihmisenkaltainen _kodinhaltia_ on Venäjän lappalaisten _kiöde-jielle_ ("kota-eläjä"), jonka Genetz mainitsee. Jokaisella kodalla on oma haltiansa, jota lappalainen pelkää niin, ettei hän tohdi yksin nukkua asunnossaan. Luultavasti samaa haltiaa Haruzin nimittää _pört-hozjin_ ("tupa-isäntä"), jonka uskotaan asuvan _lieden alla_. Sitäkin lappalaiset pelkäävät tehden iltaisin veitsellä ristinmerkkejä takkaan. Se ilmaantuu joskus koirankarvaisena. Lappalaiset uhraavat sitä lepyttääkseen ja ovat onnellisia, kun se kaikkoaa talosta. Kun he matkoille mennessään jättävät kotinsa, asettavat he liedelle halkoja, sytykkeitä ja tulitikkuja, jotta sitä pikemmin palatessaan voisivat tehdä tulen, ettei kukaan sairastuisi. Uunin ääressä, missä yllämainittu olento asustaa, on nelikulmainen noin 1/2 neliökyynärän suuruinen tila, jossa naiset eivät saa istua, eivät seisoa eivätkä edes astua ylitse. Todennäköistä on, että mainittu kodinhaltia on venäläisiltä lainattu (_hozjin_ = venäl. "hozjain", 'isäntä'). Suomalaisten välityksellä on lappalaisille tullut myös "tonttu" (_tonto_), ruotsalaisten "tomte" ('kotikonnun haltia'). Meidän "paraa" vastaa lappalaisten _smieragatto_ (ruots. "smörkatt").
Kielteinen todistus siitä, että lappalaisten pääjumalat ovat lainattuja, lausuu Kaarle Krohn, on lisäksi heidän sivistyksensä omaperäisiä aloja koskevan mytologian vähäpätöinen kehitys. Ihmeeksemme emme noitarumpujen kuvien joukosta, jossa esiintyy vierastenkin elinkeinojen, kuten maanviljelyksen ja merenkulun, suojelusjumalia, löydä muuta kuin yhden nim. _leib-olmai_ nimisen _metsästyksen haltian_ ja hänkin näyttää olevan tunnettu etupäässä vain Norjan Lapissa.
Samilin kertoo _leib-olmain_ "vallitsevan metsästystä; lappalaiset uhraavat hänelle, jotta hän antaisi heille metsästys- ja pyydystämisonnea". Forbuskin sanoo häntä metsästyksen jumalaksi, "jolle uhrattiin ja laulettiin ja jota rukoiltiin ja kumarrettiin". Että mainittu jumaluusolento oli etupäässä karhujen suojelushaltia, osoittaa seuraava Randulfin kuvaus: "_leib-olmai_ on karhumies eli -jumala, joka on säädetty sekä suojelemaan karhua, pyhää eläintä, että myös antamaan sen lappalaisille, kun he ovat sitä häneltä anoneet ja rukoilleet. Hänen nimensä merkitsee oikeastaan _leppämiestä_". Lisäksi hän kertoo, että, jolleivät lappalaiset ole häneltä anoneet apua, ei otus ainoastaan jää heiltä saamatta, vaan tämä jumala saattaa lisäksi avustaa karhua, kun se hyökkää pyytäjien kimppuun. Senvuoksi lappalaiset, ennenkuin lähtevät sitä pyytämään, tarttuvat rumpuunsa ja anovat sitä olemaan karhua puolustamatta. Vielä hän nimenomaan huomauttaa, että lappalaiset pitivät _leib-olmaita_ "karhun suojelijana".
_Leib-olmaille_ annetuista uhreista ei lähteissä sen tarkemmin kerrota eikä itse uhritavastakaan. Ainoastaan Randulf mainitsee hänelle uhratun metsämiehen tarpeita: _nuolia ja jousia_. Friisin teokseen kuvatulla lappalaisrummulla hän esiintyykin jousi kädessään, mutta Westenin vastaavassa piirroksessa on hänellä sauvantapainen ase. _Leib-olmaille_ uhrattaessa eivät naiset mitenkään saaneet ottaa osaa uhritoimituksiin. Tämän jumalan pyhyyden takia, selittää J. Kildal, eivät naiset myöskään saaneet lähestyä metsämiehiä, kun he palasivat retkeltään, ei kulkea heidän käyttämänsä pyhän peräoven kautta eikä paljain käsin viedä karhunlihaa suuhunsa, vaan heidän tuli pirskoittaa lepänkuorinestettä karhunkaatajien kasvoille. Forbus huomauttaa, että mainitun nesteen pirskoittaminen tapahtui juuri "_leib-olmain_ kunniaksi". Näinollen on tämän haltian nimi "leppämies" varmaankin johtunut lepänkuoren taianomaisesta käyttämisestä karhunpeijaisjuhlissa.
Mahdollisesti onkin _leib-olmai_, joka noitarummulla on _karhun viereen_ kuvattu, joskus karhunakin esitetty, juuri karhunpalveluksesta kehittynyt.
Suomen lappalaisilla kerrotaan olleen erikoinen runsain uhrein palvottu "metsän jumalatar". Tornaeus nimittää häntä _virku-akka_ ja sanoo hänen olleen "kuuluisan seidan", joka oli tavallinen puunkanto ilman mitään muotoa. Niureniuksen mukaan Kemin lappalaiset nimittivät häntä _viresakka_ ja muodostivat häntä kuvaavalle seidalle ihmisenkaltaiset kasvot. _Vironakka_ eli vielä Fellmanin aikana kansan muistissa Kemijärvellä, missä sen kuva oli ollut tiheässä metsässä. Jumalattaren nimen alkuosan merkitys on epävarma. Fellman näkee siinä suomalaisen "virka" (sadin) sanan. Mainittua "akkaa" on verrattu Agricolan mainitsemaan _virankannos_ nimiseen karjalaisten jumalaan.
Suomalaisten "Tapiota" tarkoittanee Kuollan lappalaisten _tava_ eli _tavaj_ (myös _tava-ajk_, "t.-emo"), jonka sanotaan suojelevan sekä metsästystä että kalastusta.
Venäjän lappalaisilla Haruzin tietää lisäksi mainita _miehts-hozjin_ ("metsänisäntä") nimisen metsänhaltian. Se on musta, hännällinen olento. Mitään pahaa ei se tee ihmisille, jolleivät ihmiset sitä vihoita. Jos metsässä huutaa, laulaa tai meluaa, silloin metsänisäntä suuttuu ja eksyttää ihmiset metsään niin, etteivät he milloinkaan pääse sieltä pois, metsänhaltia näet rakastaa hiljaisuutta. Paitsi tähän metsänhaltiakäsitykseen liittynyttä taikauskoa osoittaa sen nimikin (_hozjin_ = venäl. "hozjain"), että tämä haltia on lainattu venäläisiltä. Sama haltia lienee Genetzin muistiinpanema _värejielle_ ("metsä-eläjä").
Haruzin mainitsee Kuollan lappalaisilla olevan myös _luot-hozjik_ (hozjik = venäl. "hozjaika", 'emäntä') nimisen haltian, joka hoitaa poroja, kun ne kesäkauden paimenetta kulkevat metsässä. Tämä pitää niitä koolla, johdattaa ne hyville jäkälämaille sekä suojelee pedoilta. Ihmisiltä hän ei kuitenkaan voi varjella laumaa. Hän avustaa myös metsämiestä villipeuran pyydystämisessä. Lappalaiset eivät häntä pelkää. Ajaessaan porot keväällä laitumelle he rukoilevat häntä sanoen: "_luot-hozjik_, suojele porojamme!" ja syksyllä, jos löytävät kaiken karjansa, lausuvat: "kiitos sinulle, _luot-hozjik_, että varjelit porojamme!" Siinäkään tapauksessa, etteivät he löydä kaikkia eläimiään, eivät he häntä moiti. Tämä haltia, joka asuu tunturien jäkälärikkailla kentillä, muistuttaa ihmistä, sillä on ihmisen kasvot ja kulkee ihmisjaloin, mutta on kauttaaltaan _karvainen kuin peura_.
Sama haltia lienee Genetzin mainitsema _mintish_, joka ilmaantuu myös naispuolisena _meantash-ajk_. Eräässä sadussa esiintyy _mientush_ niminen olento, joka toisinaan ilmaantuu porohärkänä, toisinaan heittäen sarvensa muuttautuu ihmiseksi. _Mientush_ merkitsee _metsäpeuraa_ ja on nähtävästi siitä kehittynyt haltia, aivan samoin kuin _leib-olmai_ karhusta. Venäjän lappalaiset puhuvat _sudenkin suojelushaltiasta_; pahoinpitelemällä sutta se voitiin peloittaa pitämään suojattejaan kurissa.
Haruzin mainitsee Kuollan lappalaisten porohaltioina vielä _pots-hozjin_ ("poro-isäntä") ja _pots-hozjik_ ("poro-emäntä"), joilla oli sama toimi kuin _luot-hozjik_ haltialla.
Läntisten lappalaisten metsänväessä huomaa skandinavisia haltioita. Leem mainitsee _ganish_ nimisen vuoripirun, joka varmaankin on sama olento kuin Randulfin muistiinpanema _gidne_ (Piitimen _kine_, Luulajan _kani_). Tämä näyttäytyy metsässä; etupuolelta katsoen se on ihana neito, mutta takana sillä riippuu pitkä häntä. Metsänneito palvelee lappalaisia, kokoaa porot, kun ne ovat hajaantuneet tunturille sekä avustaa vaatimia lypsettäessä. Joskus se pyrkii harjoittamaan sukupuoliyhteyttäkin lappalaisten kera. Sen ulkomuoto ja käytös muistuttaa siis Skandinavien metsänneitoa. Friisin mukaan _ganish_ merkitsee myös "kaikua".
Nimensäkin puolesta vieras haltia on Norjan lappalaisten _gufittar_, joka on maanalainen kääpiömäinen metsissä ja tuntureilla asuva olento. Toisinaan se ilmaantuu maan päälle kauniine karjoineen, poroineen, lehmineen ja lampaineen. Joskus se ripustaa kellon karjansa kaulaan, joten lappalainen helposti kuulee, missä se laumoineen kulloinkin kuljeksii. Silloin ei tarvitse muuta kuin astua rohkeasti sitä kohti sivuilleen vilkuilematta ja näyttää rautapalaa tai heittää sellainen lauman yli, niin haltia kohta pakenee maan alle jättäen kalliit karjansa ihmisten haltuun. Kuten jo Leem huomauttaa, vastaa lappalaisten _gufittaria_ norjalaisten "go(d)vetter" ('hyvä haltia').
Samanlainen maanalainen olento on Ruotsin lappalaisten _uldda,_ joka myös nousee maan päälle karjoineen. Tämän kerrotaan vaihtavan yksikseen jätetyt lapset sekä monella tavalla häiritsevän ihmisiä, jotka ovat asettuneet asumaan sen olopaikkaan. Lappalaisilla on tapana kaataa sille juomauhri, esim. kahvia tai viinaa maahan. _Uldda_, kuten sen nimikin osoittaa, on sama olento kuin ruotsalaisten "huldra".
Muuttolintujen haltiatar on _barbmo-akka_ (vrt. _barbmolodde_ "muuttolintu"), joka palauttaa linnut pohjolaan lämpimistä maista. Lintujen yleinen haltia on _loddis-edne_ ("lintu-emo"). Helland vertaa näitä norjalaisissa kansansaduissa esiintyviin eri eläinlajien suojelushaltioihin.
Yleistä _vedenhaltiaa_ Skandinavian lappalaiset nimittivät _tshasolmai_ ("vesimies"). Sidenius sanoo tämän olleen kalastuksenjumalan, joka toi kaloja pyytäjän koukkuun tai verkkoon. Senvuoksi lappalaiset toimittivat sille uhreja. J. Kildal kertoo "vesimiehelle" uhratun, jottei se vahingoittaisi ketään vesillä liikuttaessa. S. Kildalin mukaan sitä palvoivat sekä tunturi- että merilappalaiset. Uhratessaan "vesimiehelle", jotta tämä haltia antaisi heille sitä suuremman kalaonnen, he tekivät siitä kauniisti veistetyn kuvan, jonka asettivat vuorenrotkoon. Randulf puhuu kahdesta kalastuksen erikoisjumalasta: Tonsie-jumala oli merijumala, jota rukoiltiin, kun tahdottiin menestystä merellä kalastettaessa; Harchild-jumala oli joki- ja järvikalastuksen kaitsija. Kuten Qvigstad huomauttaa, oli edellinen varmaankin Tunnsjön ja jälkimäinen Haarkjölenin kalaseita. Randulf kuvailee vielä, miten lappalaiset koettivat arvalla tiedustella kalaonnea, rummun kalvolle kun oli kuvattu myös kalavesi. Jos arpa sattui sen suunnikkaan muotoiseksi piirretyn alan keskelle, oli se hyvän kalastusonnen enne; jos se joutui vain koskettamaan sen reunaa, oli se merkkinä siitä, että jumala halusi uhrin; mutta jollei arpa ollenkaan lähestynyt sanottua kohtaa, oli se todistus siitä, ettei pyydystäminen tulisi onnistumaan, vaikka uhraisikin. Tavallisin vedenhaltian uhri oli Randulfin mukaan _kuollut koira_.
Skandinavian lappalaisten _tshasolmaita_, joka saattaa olla naapureilta lainattu, vastaa Venäjän lappalaisten _tshatse-jielle_ ("vesieläjä"). Genetz kertoo sen asuvan joissa ja järvissä. Se on vaarallinen olento, se näet koettaa vetää ihmisiä luokseen. Jo sen näyttäytyminenkin ennustaa onnettomuutta. Esimerkkinä mainitaan, miten vetehinen kerran näyttäytyi eräälle vaimolle. Kun tämä silloin uskalsi kysyä mitä hänen näyttäytymisensä ennusti, vastasi vedenhaltia: "onnettomuutta, onnettomuutta!" ilmoittaen vaimon pojan kohta kuolevan, mikä kolmen päivän kuluttua tapahtuikin.
Itkosen Muotkassa keräämien tietojen mukaan "vesi-eläjä" näyttäytyy monenmuotoisena ja erivärisenä naisena, alastomana lapsena ja kalanakin, kuten mateena ja kampelana, joka vastoin tavallisuutta tulee rantaan. On turmiollista tappaa haltiakala. Jos sen näkee, on rannalle asetettava uhriksi viinaa pikarissa, leipäpala ja vähän rahaa, esim. 15 kopeekkaa. Samoin on tehtävä, jos näkee haltian unessa. Vedenhaltian lapset ilmestyvät usein kalan (tavallisesti vesistölle oudon) muodossa. [Olisiko mainitun haltian ilmaantuminen kalana viittaus siihen, että vedessä asuva haltia alkuaan olisi -- kala-haltia, samoin kuin lappalaisten metsänhaltia alkuaan -- karhu-, peura-, susi- tai muu eläin-haltia?] Tällainen kala, jota nimitetään _märdes_ ("marras"), ennustaa pyydystäjälleen kuolemaa. Sama kerääjä mainitsee oudon tai oudolla tavalla vedestä tai maalla pyydystetyn ennuseläimen nimenä myös _meädus_, joka Setälän mukaan voi olla samaa sanajuurta kuin suomalainen _menninkäinen_ ja skandinavilainen "minning" ('enne').
Naispuolista vedenhaltiaa Venäjän lappalaiset nimittävät _tshatse-jienne_ ("vesiemo"). Haruzin sanoo sen asuvan järvissä. Alastoman naisen muotoisena se nousee rannalle kampaamaan hiuksiaan. Sen kasvot ovat vaaleat; suortuvat kauniit, mustat. Jos "vesi-emon" säikäyttää, syöksyy se kiireesti veteen jättäen joskus kampansa ja osan hiuksiaan kivelle, missä istui. Se houkuttelee ihmisiä, varsinkin miehiä luokseen.
Pitkähiuksisen, alastoman naisen näköisenä "vesiemo" mainitaan myös Itkosen muistiinpanoissa. Yöllä tai varhain aamulla se näyttäytyy, etenkin Reinnargan salmessa. "Kun se ilmestyy pelästyttämistarkoituksessa, alkaa vesi tyvenelläkin säällä kiehua renkaina. Haltiatar näkyy veden pinnalla silmiä myöten ja sukeltaa jälleen syvyyteen. Joskus se tarttuu nuottaankin. Hänellä on tiettävästi pieniä lapsia, mutta puoliso on tuntematon. Vesiemo sieppaa ihmisen, varsinkin lapsia uimaretkellä, toisinaan veneestäkin. On varottava, etteivät lapset pääse illalla meluamaan rannalle ja siten häiritsemään hänen yörauhaansa. Vesiemo suojelee pieniä vesilinnun poikia ja hukuttaa sen, joka niitä ahdistaa. Joskus se ilmestyy ihmiselle unessakin."
Mainitut Venäjän lappalaisten vedenhaltiat todistavat epäilemättä venäläistä vaikutusta. Jo nimensä puolesta vastaa _tshatse-jielle_ venäläisten "vodjanoi" vetehistä. Samoin ei _tshatse-jienne_ saata olla muu kuin venäläinen "rusalka", jonka näköisenä ja tapaisena se esiintyy.
Läntisten lappalaisten vastaava vedenneito on skandinaveilta lainattu. Fjellner kertoo _saiva-neida_ ("järvineito") nimisistä järvissä asuvista haltioista, jotka vallitsevat kaloja ja suovat hyvän kalaonnen sille, joka osaa hankkia ja säilyttää niiden suosion. Myös S. Kildal mainitsee vedenhaltian, jonka nimen _saive-neide_ hän tulkitsee sanalla "vesi-nainen". Kuten jo Düben huomauttaa on lappalaisten "järvineito" sama haltia kuin ruotsalaisten "sjöjungfru". Epätietoista on, tarkoittaako A. Thuresson mainitsemallaan _saive-almailla_ "järvi-miestä", vaiko vainajainpalvonnan yhteydessä esitettyä _saivo-olmaita_.
Nimensäkin puolesta vieraita vedenhaltioita ovat _akkruvva_ eli _avfruvva_ (skand. "havfru", 'merirouva'), jonka vartalon yläpuoli on ihmisen kaltainen, mutta alapuoli on varustettu kalanpyrstöllä, sekä _ravgga_, joka näyttäytyy monessa eri muodossa, kuten ihmisen, vedessä uiskentelevan esineen tai rannalla olevan kiven näköisenä. Usein tämä haltia oleskelee veteen hukkuneen ruumiin tai vaatteiden läheisyydessä. Meriläinen, joka nimittää sitä suomeksi meriraukka, kertoo sen näyttäytyvän juuri sen veneen soutuneuvoja tarkastelemassa, josta joku pian tulee hukkumaan. Tämänkin vedenhaltian ilmestyminen on paha enne, se tietää myrskyä, haaksirikkoa tai hukkumista. Kun "raukan" näkee rannalla kuljeksivan, pitää se tuliraudalla piirittää, niin se ei saata paeta tai jos katoaakin ilmestyy uudelleen. Silloin on siltä kysyttävä, miksi se näyttäytyy, kuka tulee hukkumaan ja milloin. _Meriraukka_ tietää tulevankin vuoden tapahtumat. Auringon noustessa tämä, kuten haltiat yleensä, katoaa näkyvistä. Vaihtamalla pukua meriraukan kanssa pääsee ihminen näkymättömäksi. Kuten jo Fritzner osoittaa, on lappalaisten _ravgga_ samoin kuin Norjan suomalaisten _meriraukka_ Skandinavien "draugr", veteen hukkuneen haamu, joka onnettomuuden edellä kummittelee.
Ruotsalaisten "necken" tavataan Ruotsin ja Suomen lappalaisilla _nik_ ja _nekke_ nimellisenä. Näiden käsityksen mukaan se on vaarallinen olento, joka varsinkin uimassa olon aikana koettaa upottaa ihmisiä. Taikauskoiset eivät mielellään lähde soutelemaan heittämättä vettä kädellään kolmasti rannalle. Lappalaisten näkki näyttäytyy myrskyn tai jonkun onnettomuuden edellä monessa eri muodossa, joskus köysivyyhdinkin tai kaatuneen veneen haahmossa.
Suomalaisilta saatu on lappalaisten käsitys erikoisesta _veden haltiasta_ (_tshatse-haldde_ "veden haltia"). [Paitsi veden haltiasta puhutaan joskus kodinkin y.m. "haltiasta".] Tälle ovat Suomen lappalaiset Fellmanin mukaan uhranneet pieniä hopearahoja, jotta se antaisi heille veden aarteita, kaloja, majavia, helmiä y.m. Meriläinen tietää lappalaisten uhranneen sille myös ensimäiseksi keväällä saadun kalan luut ehjinä veteen. Lappalaisten tavalle mennä juhannusyönä kosken rannalle tiedustamaan vedenhaltialta monenlaisia tärkeitä asioita löydämme esikuvan suomalaisilta. Suomalaista vaikutusta todistaa tämän toimituksen nimikin "hiiden markkinat".
Kansanrunoutemme "meritursasta" vastaa lappalaisten lainaama _vessedursses_ ("vesitursas").
Lappalaisten kodin-, metsän- ja vedenhaltioilla on verrattain vähäpätöinen merkitys. Heidän käsityksensä mukaan olivat _saivo_-asukkaat kyllin mahtavia suojelemaan heidän elämäänsä ja kaikkia heidän elinkeinojaan. Näiden ja elossa olevien varsinainen välittäjä oli lappalaisilla _noita_.
Noita.
Lappalaisten muinaisuskonnossa oli noidalla (_noaidde_) niin huomattava sija, että sitä syystä on voitu nimittää _noitauskonnoksi_. Kaikessa ja kaikkialla, missä jumalien tai henkien mieltä oli tutkittava, oli hän tarpeellinen välimies. Sitäpaitsi oli hänellä uhrintoimittajan tärkeä tehtävä. Tämän takia lappalaiset pitivät häntä suuressa arvossa ja hänellä oli usein johtava asema kansalaistensa keskuudessa. Mahtavimpia noitia, kertoo Lundius, mainittiin kunnianimityksellä "tunturiherra" tai "tunturikuningas". Heidän maineensa levisi laajalle yli Lapin alueiden ja heidän nimensä säilyi kauan polvesta polveen jälkeläisten muistissa.
Noidan arvo ja asema lappalaisten keskuudessa käy ilmi myös seuraavasta Olsenin kuvauksesta. Kun tietäjä kutsuttuna tai matkoillaan lähestyi lappalaiskotaa, menivät perheenjäsenet häntä vastaan paljastetuin päin ja kiittivät häntä kaikesta hänen ennen antamastaan avusta. Hänet asetettiin istumaan uudelle porontaljalle, hänelle tarjottiin herkullisimmat ruuat ja juomat ja kun hän jäi yöksi kotaan, annettiin hänelle leposijaksi aina paras paikka.
Paitsi määrättyä veroa (_verro_), jota maksettiin kahdesti vuodessa, kesällä ja talvella, sai noita kustakin toimestaan joka kerta erityisen palkkion sen mukaan, oliko kadonnutta tiedusteltava, sairas parannettava vai uhri toimitettava. Rikkaat antoivat usein runsaalla kädellä. Paitsi rahaa, hopeaesineitä ja vaatteita, annettiin tietäjälle porojakin. Jollei noitaa kaikin tavoin palveltu ja hyvitetty, ajateltiin hänen voivan aiheuttaa monenlaista onnettomuutta, esim. sairautta tai manata susia ja karhuja raatelemaan vihamiestensä karjaa.
Mutta vaikka noidan toimi lappalaisten keskuudessa oli yhtä kunniakas kuin tuottavakin, ei siihen kuitenkaan kuka hyvänsä saattanut ryhtyä, sillä se edellytti erikoisia luontaisia taipumuksia. [Kuollan lappalaiset selittivät, että noidan yliluonnollinen voima on jumalain lahja sekä rukouksilla ja uskonnollisilla harjoituksilla hankittava.] Noidan taipumukset kulkivat usein, kuten tietäjän toimikin, samassa suvussa ikäänkuin sukuperintönä isältä pojalle. Tavallisesti ne ilmenivät jo lapsuuden iässä, mutta joskus saattoivat näyttäytyä myöhemminkin, esim. jonkun ankaran taudin seurauksena. Tornaeus mainitsee, että kun lappalainen sairastuu, näyttäytyy hänessä pian kaikenlaisia hourailemisen oireita, jotka taudin uudistuessa yhä lisääntyvät. Useimpien kirjailijoiden mukaan on lappalaiskansalla erikoinen taipumus hermostumiseen. Vähästä he säikähtävät, helposti pyörtyvät ja pienimmistäkin seikoista ärtyvät ja käyttäytyvät kuin vähämieliset. Unissaan he ovat rauhattomia, väliin joikuvat, väliin itkevät ääneen. Noitien mainitaan käyttäneen kiihoituskeinojakin, kuten väkijuomia tai yhden päivän paastoa ennen loveen lakeamistaan.
Tästä sielullisesta herkkyydestä johtui, että lappalainen usein saattoi nähdä kaikenlaisia sairaloisia näkyjä, joissa hän uskoi _manalaisten_ hänelle ilmestyvän. Kenelle sellaista oli tapahtunut, hänet luultiin _saivo_-hengen valinneen välittäjäksi itsensä ja maan päällä elävien ihmisten välillä. Henki näyttäytyi usein näkyväisessä muodossa tullessaan kutsumaan asianomaista noidan virkaan. Joskus tämä kutsuminen tapahtui unessa tai päihtymyksentilassa. Kun noidan haltiat, joita nimitettiin _noaidde-gadse_ ("noitakansa") pyrkivät nuoren miehen palvelukseen, perustivat he usein vaatimuksensa siihen, että olivat ennen palvelleet hänen isäänsä ja tämän isiä. Jolleivät he saaneet häntä hyvällä suostumaan, käyttivät he uhkauksia, jopa väkivaltaakin. Mainitaanpa tapauksia, jolloin haltiat siihen määrään vaivasivat asianomaista henkilöä, että varhainen kuihtuminen ja kuolemakin oli seurauksena. Siinä tapauksessa, että lappalainen mielihyvällä suostui henkien kutsumukseen, olivat nämä hänelle suopeita, antoivat hänelle apuaan, opettivat hänelle loitsimistaitoa, harjoittivat häntä joikumisessa sekä neuvoivat, miten oli meneteltävä uhritoimituksissa. Tämä koulutus tapahtui joko maan päällä jossakin yksinäisessä paikassa taikka saattoi henkihaltia oppilaansa itse _saivoon_ kuulemaan maanalaisten suurnoitien viisautta. Kun lappalainen ensikerran elämässään sai haltian, käyttäytyi hän Lundiuksen mukaan puolen vuoden ajan kuin heikkomielinen; hän ei voinut sietää vaimoaan, lapsiaan eikä palvelusväkeään, vaan nauttimatta mitään ravintoa harhaili yksinään metsissä ja tuntureilla.
Saatuaan sekä haltioiltaan että vanhemmiltaan kaikki noidantoimessa tarvittavat tiedot, vihittiin tietäjä virkaansa erityisillä vanhan tavan mukaisilla menoilla. Jessen antaa meille teoksessaan kuvauksen, miten tämä toimitus tapahtui Norjan Lapissa. Jouluyönä, jolloin kaikkien henkien ajateltiin olevan liikkeellä, kokoontuivat vanhat ammattinoidat kokelaan asuntoon. Saadakseen tietää, oliko vasta-alkavalla tietäjän virkaan kuuluvia taipumuksia, kokeilivat he siten, että yksi vanhoista noidista kävi hänen kanssaan istumaan kodan oven suulle niin, että heidän jalkansa olivat sisäkkäin. Nuori noita alkoi nyt joikua ja lyödä rumpua. Jos haltiat tällöin saapuivat paikalle ja nuori kokelas yksin huomasi, kuinka ne astuivat heidän jalkojensa yli kotaan, vaan vanha noita ei sitä tuntenut, vaikka muista merkeistä tiesi niin tapahtuneen, silloin kokelas nimitettiin noidaksi, ja siitä päivästä alkaen oli jokaisen hänet siksi tunnustettava. Vahvistaakseen itseään voimia kysyvään virkaansa oli nuorella noidalla tapana nauttia n.s. _saivo_-vettä, jota saatiin pyhästä vuoresta. Myöhempää lienee erityinen kastetoimitus, "noidankaste", jolla tietäjä vihittiin virkaansa.
Koko elämänsä aikaa ei noita kuitenkaan saattanut olla vaikeassa virassaan. Tavallisesti hän tuli kelvottomaksi jo 50 vuoden ikäisenä, jonka jälkeen ei kukaan enää pyytänyt häntä mihinkään tärkeämpään toimeen. Mutta sitäkin ennen hän voi virkansa menettää, sillä noidalta uhripappina vaadittiin, että hänen ruumiinsa oli kaikin puolin virheetön; hampaankin menettäminen pidätti hänet noidan toimista.
Niin pian kuin lappalainen julkisesti oli vastaanottanut tietäjän viran ja arvon, alkoivat haltiat yhä tuttavallisemmin seurustella hänen kanssaan. Ne ilmestyivät hänelle milloin missäkin muodossa, joskus vanhuksen tai naisen, joskus lappalaispukuisen pojan tai kyynärän kokoisen kääpiön, joskus eläintenkin muodossa. Tällaisia haltioita, sanoo Lundius, oli muutamilla kolme, muutamilla neljä, viisi jopa yhdeksänkin. Että ne olivat vainajien henkiä, voi päättää siitä, että niiden uskottiin asuvan pyhissä vuorissa. J. Kildal sanoo noidalla olleen haltioita kahdessa, kolmessa tai neljässä vuoressa.
Näitä henkiä noita saattoi käyttää mielensä mukaan palvelukseensa. Hänen ei tarvinnut muuta kuin joikua, niin ne saapuivat hänen luoksensa. Kun hänen tuli matkustaa vierailla seuduilla, seurasivat ne mukana uskollisina oppaina. Metsästys- ja kalastusretkillä olivat ne hänen suojelushenkiään ja osoittivat palvelustansa antamalla runsaan saaliin. Myös omaisuudesta ja porolaumoista ne pitivät huolen. Kun oli lähdettävä kaukana sijaitsevalle markkinapaikalle, lähetti noita haltiansa edeltäpäin tiedustelemaan, joko kauppiaat olivat saapuneet. Hetken perästä palasi haltia ja ilmoitti, miten oli asianlaita. Samoin, jos noita oli poissa kotoa, vaikka kuinka kaukana, hankki hän haltiansa kautta tiedon omaisistaan ja porolaumoistaan. Myös tulevista tapahtumista saattoi haltia antaa tietoja omistajalleen. Näistä ja etäisistä seuduista tietoja hankkiva haltia ei ilmeisesti ollut muu kuin noidan oma helposti liikkuva "sielu". Sitä valaisee muun muassa Tornaeuksen kertoma tapaus. Kun hän kerta nuhteli erästä lappalaista tämän taikauskoisten menojen takia, niin tämä silloin heti tiesi ilmoittaa hänelle kaiken, mitä hänelle Lapin-matkallaan oli tapahtunut, ja väitti, ettei hän sille mahtanut mitään, että sai kaikenlaisia näkyjä.
Noita saattoi käyttää haltiaansa myös vihamiehiänsä vastaan. Kun kaksi noitaa riitaantui keskenään esimerkiksi markkinoilla juovuspäissä, tahtoivat he näyttää toisilleen, kummalla heistä oli voimakkaampi haltia. He asettuivat silloin vastatusten ja rupesivat loitsimaan. Tällöin uskottiin heidän haltiansa taistelevan keskenään porohärän muodossa. Se, jolla oli voimakkaampi haltiahärkä, pääsi kilpaloitsinnassa voitolle. Taisteluun käytettiin myös noidan lintua _vurnes-lodde_ ("v.-lintu"), josta Forbus sanoo, ettei se ollut "mikään jumala, vaan paha lintu, jonka lappalainen lähettää vihamiestään tahi toista noitaa vastaan, kun hänen on taisteltava tämän kanssa".
Noidan haltiaa Lundins sanoo Ruotsin lappalaisten nimittäneen _sueje_. Se seikka, että tämä saattaa pukeutua kalan, linnun ja käärmeen muotoon, osoittaa, että saeje-eläimet Ruotsin Lapissa vastaavat niitä noita-eläimiä, joita Norjan lappalaiset kuvittelivat avustavan tietäjää, kun hänen tainnostilassa tuli käydä tuonelassa. Sellaisia oli _saivo-sarva ("s.-poro"), saivo-lodde_ ("s.-lintu"), _saivo-guole_ ("s.-kala") ja _saivo-gärmai_ ("s.-käärme"). Muutamien lähteiden mukaan niiden uskottiin asuvan pyhissä vuorissa, senvuoksi esiintyy niiden nimissä _saivo_ sanan sijalla toisinaan myös _passe-väre_ ("pyhä vuori") esim. _passe-väre-sarva._ Lieneekö tämä kuitenkaan ollut lappalaisten alkuperäinen käsitys? J. Kildal, joka olettaa näiden eläinten asuvan pyhissä vuorissa, huomauttaa samalla, miten ne erosivat vuorenväestä: "Noidalla on monta _passe-väre-olmaita_ ja monta _passe-väre-neidaa_, niin että jos hänellä on neljä _passe-värea_, on hänellä _passe-väre-olmai_ ja _passe-väre-neida_ jokaisessa niistä; mutta noidalla ei tavallisesti ole muuta kuin yksi _passe-väre-lodde,_ yksi _passe-väre-guole_ ja yksi _passe-väre-sarva_". Forbus kiinnittää myöskin huomiota siihen että "_saivo-guole_ ei kuulu maanalaisiin jumaliin, vaikkakin hänen tointaan ja palvelustaan käytetään _jabme-aimoon_ mentäessä". Selvästi näkyy, että nämä eläimet olivat _sielu-eläimiä_, joiden muotoon noidan sielun ruumiista irtauduttuaan uskottiin pukeutuvan. Porohärkänä se kiiti maita myöten, lintuna se lensi ilman halki, kalana sukelsi vetten läpi, käärmeenä luikerteli maan sisässä. Samaa todistaa seuraava J. Kildalin kuvaus: "Kun kaksi noitaa ovat kumpikin laskeneet sarvansa taisteluun toisiaan vastaan, niin tapahtuu, että mikäli taisteleva _sarva_ voittaa tai häviää, sikäli sama noita saa voiton tai tappion; jos toinen _sarva_ puskee toiselta sarven, silloin sairastuu se noita, jonka sarvan sarvi katkesi; jos toinen sarva tappaa toisen, silloin kuolee se noita, jonka sarva sai surmansa. Tässä taistelussa tapahtuu myös siten, että yhtä väsyneeksi ja uupuneeksi kuin kamppaileva sarva käy, yhtä väsyneeksi ja uupuneeksi käy myös noita, jonka puolesta sarva taistelee". Sama kertoja mainitsee myös, että, kun noita lankee loveen, "matkustaa hän _passe-väre-guolessaan jabme-aimoon_", ja kun hän herää horrostilastaan, silloin "on _passe-väre-guole_ tuonut noidan vahingoittumattomana _jabme-aimosta_ takaisin tämän ruumiiseen". Jessen tietää lisäksi kertoa, että "mitä voimakkaammin noita saattoi joikua, sitä pitempi oli hänen käärmeensä". Huomattava on myös, että suomalaisillakin on tarinoita siitä, miten lappalainen lentää lintuna ilmassa; kun sellaisen linnun ampuu, putoaa lappalainen maahan. Forbus nimittää näitä haltia-eläimiä, joita toisinaan näkee noitarummullakin kuvattuna yhteisellä nimellä "noidan _varjoksi_". Paasosen mukaan _sueje_, kuten olemme maininneet, lienee alkujaan merkinnyt ihmisen "haamusielua, varjoa".
Muuntelemistaito oli noidan haltialle tarpeen varsinkin manalassa suoriutuakseen siellä kaikista vaikeuksista, etenkin jos sen oli tuotava takaisin jonkun sairaan sielu, jonka manalaiset, tämän liikkuessa ulkona ruumiistaan, olivat vanginneet ja riistäneet tuonelaan. Vainajat näet olivat usein varsin vastahakoisia luopumaan saaliistaan. Lundius sanoo, että maanalaiset henget tietävät jo edeltäpäin, koska noita aikoo tulla heidän luokseen. Tällöin he tarkoin telkeävät ovensa, mutta taitava noita löytää kuitenkin aina jonkun reiän, mistä hänen sielunsa saattaa pujahtaa sisälle. Usein syntyy ankara ottelu maanpäällisen ja maanalaisen noidan välillä, kunnes tuonelaiset vihdoin määrätystä uhrista suostuvat sovintoon. Kun asia on päätetty, tuo noidan haltia asianomaisen sielun jälleen kotipaikalleen vuorien ja laaksojen kautta suurella vauhdilla niin, että hiekka ja kivet sinkoavat heidän ympärillään.
Manalaan sanoo Forbus noidan menneen myös, kun hänen oli tuotava joku sukulaisistaan, isä, äiti tai muu henkilö maan päälle sekä asetettava hänet paimentamaan poroja määrätyllä tunturilla yhden, kahden, kolmen tai neljän vuoden ajaksi, jona aikana vainajalle oli vuosittain uhrattava.
Lappalaisten noita-uskolle, samoinkuin heidän seita-palvonnalleen, voidaan löytää vastineita myös samojedien uskonnosta. T.V. Lehtisalo, joka kielitieteellisten tutkimusten ohella on muistiinpannut runsaasti uskonnollisiakin käsityksiä ja menoja, ilmoittaa, että samojedi-noidankin sielu henkimatkallaan pukeutuu, miten tarve kulloinkin vaatii, linnun, kalan, käärmeen y.m. muotoon. Samojedit uskovat lisäksi, aivan kuin lappalaiset, että noitain haltiat taistelevat keskenään esim. porohärän muodossa. Kaikesta päättäen on lappalaisten noitausko ikivanhaa, suomalais-ugrilaisille ja samojedeille yhteistä kulttuuriperua.
Paitsi mainittujen eläinten haahmossa uskottiin lappalaisnoidan sielun voivan lentää vielä _tuuliaispäänä_, minkä uskon jätteitä on Suomessakin muistiinpantu, sekä _tulena_.
Tulena kulkemisesta on Randulfin muistiinpanoissa mielenkiintoinen tiedonanto. Kun kaksi lappalaista riitaantuvat keskenään, asettuvat he maahan ja alkavat joikua, että heidän _saivonsa_ lähettäisivät heille heidän "valonsa" (_tshuovgganas_). Tämä on tulta, joka tulee Orionista (Kalevanmiekasta) ja lentää ilmassa revontulena. Kun nyt "valot" kohtaavat toisensa taivaalla, taistelevat ne keskenään. Tällöin kumpikin noita kuullessaan ilmasta kauheata melua ja räiskynää heittäytyy maahan kasvoilleen joikuen kiihkeästi saivoaan, jotta hänen "valonsa" voittaisi. Kumman tuli vihdoin heikkenee, hän sairastuu; jos se tykkänään sammuu, perii noidan kuolema. Tulena liikkumisesta johtuu suomalaisten lappalaiselle noidalle antama nimitys "tulilappalainen".
Noidan ja noidan välillä, joita suuressa lappalaiskylässä saattoi olla kolme tai neljä, oli joskus hyvinkin huomattava arvoeroitus olemassa. Oikein väkevän ja karaistuneen tietäjän uskottiin voivan tehdä mitä ihmeellisimpiä tekoja; hän saattoi vahingoittumatta pitää kädessään hehkuvaa kiveä, heittäytyä tuleen y.m.
Olsen sanoo lappalaisten luontoaan nostattaakseen käyttäneen myös eräänlaista "noidan juomaa" (_noaidde-jukkamus_), joka valmistettiin koivuntuhkalipeästä tai sekoittamalla veteen hylkeenrasvaa sekä kalojen päitä ja sisälmyksiä. Tätä nauttimalla noita voi karaista ruumistaan siihen määrään, että hän saattoi iskeä kirveellä otsaansa tai rintaansa vahingoittumatta. Teräs ja tuli eivät pystyneet hänen ihoonsa eivätkä vesi ja myrsky voineet häntä tuhota ja, jos hän oikein runsaasti nautti mainittua taikajuomaa, voi hän vaatteet riisuttuaan istua hehkuvalle tulisijalle sekä ripottaa tulta ja palavia hiiliä ylitsensä ilman mitään vaaraa. Sama kertoja mainitsee tällaista taikajuomaa annetun jo pienille lapsillekin, jotta niistä kerta sukeutuisi suuria noitia. Tämä taikajuoma lappalaisten uskonnollisissa menoissa lienee kuitenkin vasta myöhemmän ajan taikauskoon kuuluva piirre.
Loitsiessaan lappalaisnoita käytti rummuntapaista esinettä (_kobdas_), jonka puuaines otettiin kuusesta, petäjästä [eräs Tornion lappalainen väitti häntä v. 1691 kuulusteltaessa, että rummun puuaineksen aina piti välttämättä olla petäjää] tai koivusta, mutta välttämätöntä oli, että asianomainen puu oli kasvanut muista erillään ja jossakin varjopaikassa, jonne ei auringon säde sattunut. Nahka, jota käytettiin rummun kalvona, nyljettiin poron kaulasta, säämysköitiin ja naulattiin runkoon puunauloilla tai ommeltiin poron lihaksista saaduilla jännesäikeillä. Tälle sileäksi pingoitetulle kalvolle maalattiin lepänkuorinesteellä tai poron verellä lukuisa joukko kuvioita. Usein kuvattiin siihen kaikki lappalaisten jumalat ja haltiat, aurinko ja kuu, metsä- ja kotieläimet, kirkot, kodat ja ruoka-aitat, karjatarhat ja kalastusvedet, vieläpä tuonelakin asujamineen. Kuvat eivät kuitenkaan kaikilla rummuilla olleet läheskään samoja tai samanlaisia puhumattakaan siitä, että ne aina olisivat esiintyneet samassa järjestyksessä. Luonnollisesti on eri seuduilla ja eri aikoina noudatettu erilaista kuvaamistapaa. Itse rummun muodossakin, ei ainoastaan sen kokoon, vaan rakenteeseenkin nähden, voi selvästi havaita eroavaisuutta. Hallström, joka useissa museoissa on tutkinut lappalaisrumpuja, jakaa ne rakenteensa puolesta kahteen pääryhmään, joista toista voimme nimittää _seula_-, toista _kansi_ muodoksi.
_Seularumpu_, jota Lapissa näyttää käytetyn paljoa laajemmalla alueella kuin kansirumpua, rakennettiin siten, että nahka pingoitettiin kämmenenlevyiseen puuvanteeseen; vanteen tuli olla mikäli mahdollista oksaton, ohut lauta, jonka päät taivutettiin yhteen ja kiinnitettiin toisiinsa nauloilla tahi vitsasiteillä. Rummun kehän tuli olla yhtä puuta; usein käytettiin tähän tarkoitukseen jo luonnostaan kaareksi kasvanutta puuta. Sellaisia puita, jotka hyvin soveltuivat noitarummuksi, eivät lappalaiset ennenmuinoin mielellään käyttäneetkään muuhun tarkoitukseen. Vielä viime aikoihin asti on sellaisten puiden kaatamista pidetty rikoksellisena tekona. Seularumpujen kehän muoto oli tavallisesti soikea, harvoin oli toinen pää leveämpi toista. Kädensijan muodosti kapea poikkipuu, joka oli kiinnitetty rummun takapuolelle.
_Kansirummun_ koppa sitävastoin koverrettiin puusta kuperan kannen tapaiseksi, jonka avonaiselle puolelle pingoitettiin nahka. Kannen pohjaan lävistettiin kaksi pitkulaista reikää kädensijaksi. Sitäpaitsi se koristeltiin veistämällä siihen runsaasti korukuvioita sekä pieniä reikiä, jotka samalla antoivat rummulle kumeamman ja kuuluvamman äänen. Kehän piiri oli soikea, munanmuotoinen. Kansirummun koko, se kun aina rakennettiin yhdestä puusta, ei kovinkaan vaihdellut, jotavastoin seularumpuja saattoi olla tavattoman suuriakin.
Wiklund mainitsee vielä erään luultavasti Kemin Lapissa käytetyn rumpulajin, jota hän pitää molempien edellämainittujen välimuotona. Tämän pohjan muodostavat useat yhteenliitetyt puuliuskat.
Lappalaisrumpujen eroavaisuus ilmenee sitäpaitsi niiden kalvojen kuvituksessa. Seularummun kuvasto muodostaa ainoastaan yhden yhteisen piirin, jonka keskustaan auringon kuva on piirretty. Tämä on tavallisesti nelikulmainen, jonka kärkipisteistä lähtee neljä hienoa viivaa eli sädettä kalvon reunaa kohti; ani harvoin on auringon kuva näillä rummuilla ympyränmuotoinen.
Kansirummun maalattu pinta taas on jaettu osiin, kahteen tai useampaan, poikkisuorilla viivoilla, joiden yläpuolella näkee kuvioita rivissä, harvoin riipuksissa niiden alapuolella. Ylimpänä ilmaantuvat taivaalliset ylijumalat. Näillä rummuilla ei auringon kuvalla ole vallitsevaa asemaa kalvon keskustassa kuten seularummuilla. Sekamuotojakin on olemassa.
Lisäksi eroaa kumpikin rumpulaji toisistaan koristeittensa puolesta. Seularumpu, joka kuvitukseltaankin joskus muistuttaa siperialaista rumpua [kuvitettuja rumpuja tavataan esim. Abakan-tatareilla], on samoin kuin tämäkin varustettu kirjavilla tinalangoin kierretyillä hihnoilla sekä ketjuilla, joihin vielä on ripustettu monenlaisia hopea-, vaski- ja rautahelyjä. Hihnat ja ketjut ovat kiinnitetyt rummun takapuolelle joko puukehän reunaan tai kädensijaan.
Kansirumpuun kiinnitetyt koristeet näyttävät olevan eri laatua. Tavallisesti ne ovat petojen kynsiä, metsäeläinten korvia, karvoja y.m. Useasti nämäkin koristukset puuttuvat, jolloin niitä korvaavat vain rummun koppaan kaiverretut piirrokset. Viimeksimainittu rumpulaji, joka näyttää olevan omaperäinen muodostus lappalaisilla, on käytettävissä olevien tietojen mukaan ollut tunnettu pääasiallisesti vain Luulajan ja Tornion Lapissa.
Paitsi koristuksia ja helyjä kuului noitarumpuun poronsarvesta valmistettu, joskus majavannahalla päällystetty kaksihaarainen _vasara_. Useimmat talteen korjatut vasarat ovat varsin taitehikkaasti kirjaillut. Myöhempinä aikoina käytettiin rummulla loitsittaessa vielä irtonaista rengaskimppua, jossa isompaan vaskirenkaaseen tai -kolmioon oli ripustettu joukko pienempiä. Suomen lappalaiset nimittivät tätä esinettä arvaksi.
Hallström kuvailee perinnäistietojen perusteella, miten uusi noitarumpu vihittiin virkaansa. Koko kotakunnan tuli silloin olla koolla ja ottaa osaa pyhään toimitukseen. Täysikasvuisten naisten tuli rummun koristeeksi ripustaa vaskihely. Itse toimitus tapahtui seuraavalla tavalla. Lappalainen istuutui arvokkaimpaan paikkaan, otti lakin päästään, asetti rummun tulta vasten ja käänteli sitä niin, että siinä riippuvat helistimet kumahtelivat rummun kalvoon; näin hän teki, kunnes kuuli, että nahka lämmitessään oli kyllin kovaksi pingoittunut. Senjälkeen hän kumartui etuviistoon, koputti vasaran tasaisella puolella rummun kalvoa ja mumisi jotakin itsekseen. Sitten hän teki rummullaan muutamia eriskummallisia liikkeitä, muun muassa satutteli sitä eri esineitä vastaan kodassa ja vihdoin pani sen kalvolle kolmikulmaisen arvan ja alkoi tätä hiljallensa hypittää.
Noitarumpuaan mainitaan lappalaisen pitäneen erittäin suuressa arvossa. Jottei kuka hyvänsä olisi voinut sitä silmäillä, säilytti hän sitä nahkakotelossa kodan peräosassa. Varsinkin oli varottava, ettei naishenkilö joutunut rumpua pilaamaan; hän ei saanut edes kädellään koskettaa sitä eikä hänen sopinut kolmen vuorokauden aikana astua tienkään poikki, jota myöten rumpua muuttoretkellä oli kuljetettu. Jos hän sen teki, ajateltiin siitä olevan seurauksena kuoleman tai jonkun muun suuren onnettomuuden. Milloin tämmöinen teko ei mitenkään ollut vältettävissä, oli hänen rummulle lepytykseksi uhrattava vaskirengas. Varovaisuuden vuoksi vietiin rumpu kodasta yksinomaan perällä olevan pyhän oven kautta ja muuttomatkalla sitä kuljetettiin viimeisen poron reessä. Jos mahdollista kuljetettiin sitä vain sellaisia sivuteitä pitkin, joita ei kukaan ihminen ennen ollut kulkenut. Niin pian kuin noitarumpu jollakin tavalla tuli saastutetuksi, pidettiin sitä loitsimiseen kelpaamattomana. Jos sitä loukkasi, ajateltiin sen voivan ilmoittaa ääneen mielipahansa joko itkien tai uhkaussanoin. Mitä vanhempi noitarumpu, joka kulki perintönä isältä pojalle, oli, sitä suuremmassa arvossa sitä pidettiin.
Pakanuuden ajan lopulla noitarumpu oli Lapissa hyvin yleinen. Niinkuin kristityillä on raamattu, sanoo Friis, oli rumpu miltei jokaisessa lappalaisperheessä. Saipa v. Westen niitä Norjan Lapissa kristinuskoon kääntyneiltä lappalaisilta huostaansa toistasataa kappaletta. Ei kuitenkaan jokainen lappalaisukko, joka omisti tämän taikaesineen, silti ollut mikään varsinainen noita. Hän käytti sitä tavallisesti vain omiksi tarpeikseen arpomisvälineenä. Mihin hyvänsä näet lappalainen ryhtyi, muuttopuuhiin, metsästykseen, kalastukseen, tai jos hänen oli tiedusteltava, mistä hänen tuntureilla harhaan joutunut karjalaumansa oli löydettävissä tai mistä jokin vastoinkäyminen hänen elämässään oli aiheutunut, taikka jos hän tahtoi lepyttää jumaliansa uhreilla, aina hän turvautui rumpuunsa siltä tiedustellen.
Kun lappalainen syystä tai toisesta ryhtyi loitsimaan, oli ikäänkuin juhlapäivä. Hän peseytyi, kampasi hiuksensa ja pukeutui parhaisiin vaatteisiinsa. Samoin tekivät muutkin, jotka ottivat osaa pyhään toimitukseen. Sellaiseen tilaisuuteen sanoo Olsen tavallisesti kaikkien naapurienkin kokoontuneen "punaisissa ja sinisissä mekoissaan sormuksilla, välkkyvillä kaulakäädyillä ja kaikenlaisilla kirjavilla rintakoristeilla kaunistettuina". Kun itse toimitus alkoi, huomauttaa Thurenius, oli leikki kaukana, ei naurettu eikä loruttu, vaan suurimmalla hartaudella odotettiin noidan ilmoitusta. Loitsimaan ruvetessaan tämä laskeutui maahan vasemmalle polvelleen pitäen rumpua vasemmassa kädessään vaakasuorassa asennossa. Aluksi hän asetti arparenkaan rummun kalvolle auringon kuvan kohdalle ja alkoi sitä poronsarvisella vasarallaan hiljallensa hypittää naputtaen varovasti arvan ympärystää. Samalla hän joikui jonkinlaista laulua. Jos arpa alkoi liikkua myötäpäivään, oli se onnellinen enne, mutta jos se siirtyi päinvastaiseen suuntaan, ennusti se onnettomuutta, sairautta ja kaikkea pahaa. Mille kuviolle arpa vihdoin pitemmäksi aikaa pysähtyi, siitä arvattiin tutkittavana olevan asian tila. Metsästys- tai kalastusretkellä oli varma menestys, jos rengaskimppu jäi hypähtelemään jonkun metsäeläimen tai kalaveden kuvan kohdalle. Jos se taas pysähtyi jonkun jumalankuvan ääreen, oli se osoituksena, että asianomainen jumala halusi uhria. Uhriteuraan otollisuutta tiedusteltaessa oli tapana ottaa eläimen kaulasta karva ja sitoa se rengaskimppuun. Jos arpa siirtyi pysyväisesti tuonelaisten kohdalle tai tykkänään hypähti pois rummun kalvolta, oli se kuoleman tai jonkun muun suuren onnettomuuden enne. Otollisin loitsimishetki vuorokaudessa oli lappalaisten käsitykseen mukaan ilta.
Noitarumpua ei kuitenkaan Käytetty vain arpomiseen; muutamat lappalaisten käännyttäjät tietävät näet kertoa, että kun noita ensiksi oli menetellyt yllämainitulla tavalla, hän vielä rumpua päristämällä kiihdytti itseään niin, että lankesi tainnostilaan. Siitä Graan antaa meille seuraavan kuvauksen. Kun lappalainen tahtoi tietää, miten jonkun asian laita on jossakin etäisessä paikassa, asetti hän vaskirenkaan auringon kuviolle ja alkoi naputtaa rummun kalvoa yhä kovemmin kaksihaaraisella vasaralla. Samalla kun arpa hyppi edestakaisin kuviolta toiselle, lauloi noita omituista laulua, jota sanottiin _joikumiseksi_. Lauluun yhtyivät myös kaikki muut saapuvilla olevat lappalaisukot ja -eukot. Kuitenkin tuli miesväen joikua äänekkäämmin kuin naisten. Laulussa toistettiin tavan takaa sen vuoren tai tunturin nimi, missä niiden haltijain uskottiin asuvan, jotka saattoivat antaa haluttuja tietoja. Samoin lappalaiset mainitsivat sen seudun, jota heidän tiedustelunsa lähinnä koski. Kun noita kauan aikaa oli lyönyt rumpuaan ja muita äänekkäämmin joikunut, kiihtyi hän kiihtymistään, kunnes arparengas pysähtyi yhteen paikkaan, rummunlyöjän kasvot synkistyivät ja hän vaipui polvilleen jatkaen kädet puuskassa vielä joikumistaan yhä äänekkäämmin, kunnes vihdoin lankesi maahan ikäänkuin kuollut. Läsnäolevien miesten ja naisten tuli jatkaa laulamistaan siihen asti, että noita heräsi horrostilastaan. Silloin muistutettiin hänelle, mistä oli kysymys ja mihin asiaan tietoja tarvittiin. Tultuaan tajuihinsa oli noita uupunut ja hiestynyt, aivan kuin olisi hän tehnyt hyvin raskaan työn ja hän alkoi kertoa kaikkea, mitä hän horrostilassa oli saanut tietää.
Samoin kertoo Niurenius kuvaillen hyvin elävästi lappalaisten loitsimista. Kun lappalainen pärryttää vasaralla noitarumpua, syntyy siitä tavaton melu, jota taikakaluun ripustetut petojen luut ja kynnet sekä vaskirenkainen arpa rummun kalvolla hälinällään säestävät. Samalla noita joikuu voimainsa takaa karjuen hirveästi kuin haukkuva koira, joka kiukkuisena iskee hampaansa ympärilleen. Vihdoin arparengas poukahtaa maahan, mutta hypähtää heti jälleen omasta voimastaan takaisin rummun kalvolle. Yhtämittaista rummutusta ja joikumista kestää, kunnes arpa vihdoin pysähtyy määrätylle paikalle ja noita vaipuu tunnotonna maahan kuin kaatumatautinen. Näyttää siltä, kuin ei hänessä enää olisikaan elonmerkkejä ja kuin sielu olisi jättänyt asuntonsa. Tällöin on tarkkaan vartioitava, ettei mikään esine pääse koskettamaan noidan horrostilassa olevaa ruumista, sillä siinä tapauksessa ei sielu lappalaisten käsityksen mukaan enää siihen palaa. Kun noita vihdoin tulee tajuntaan, herää hän ikäänkuin syvästä unesta ja antaa tietoja kysymyksessä olevaan asiaan, vaikkakin ne olisivat olleet noudettavat pitkien matkojen takaa.
Viimeksimainittujen tiedonantojen mukaan lappalaiset käyttivät siis _yhtaikaa_ kahta aivan erilaista tiedustelukeinoa: _arpomista ja loveen lankeamista_. Tällainen menettelytapa tuntuu luonnottomalta. Useat lähdekirjat tekevätkin eron mainittujen loitsimistapojen välillä. Arpomiseen mainitaan rumpua käytetyn vain määrätyssä tapauksessa, kun oli kysymyksessä jokin vähäpätöisempi asia, esim. metsästyksen tai kalastuksen onnistuminen. Kuka hyvänsä mieshenkilö saattoi tällöin rumpunsa välityksellä ottaa asiasta selkoa olematta varsinainen noita. Mutta vaikeissa elämänkohtaloissa, kuten ankaran taudin tultua, tiedusteltiin onnettomuuden syytä yksinomaan tainnostilassa, johon päästäkseen lappalainen käytti rumpua kiihdytysvälineenä. Tällöin olikin aina turvauduttava ammattinoidan apuun; ainoastaan hän saattoi lähteä puhuttelemaan tuonelaisia, joista taudin ja yleensä onnettomuuksien ajateltiin aiheutuvan. Sairauden syynä oli joko se, että joku sukulaisvainaja halusi omaista luokseen tai oli tauti rangaistus jostakin rikoksesta tahi jonkun velvollisuuden laiminlyömisestä. Itse sairaan riutuminen ja surkastuminen johtui lappalaisten käsityksen mukaan siitä, että manalaiset olivat ryöstäneet hänen sielunsa tai vieneet jonkun häneen hyvin läheisessä suhteessa olleen esineen esim. kengän, lakin tai kintaan; luonnonkansoilla on näet sellainen usko, että jos joltakin voi saada jonkun häneen kosketuksessa olleen esineen, saa itse asianomaisen henkilönkin valtaansa. Tällöin oli noidan otettava selko siitä, mitä vainajat kaipasivat, mistä he olivat vihastuneet ja millä keinoilla he olivat lepytettävissä, jotta jättäisivät sairaan rauhaan.
Leem kuvailee, miten Norjan Lapissa loitsittiin sairauden sattuessa. Kun noidan oli tehtävä maanalainen tiedustelumatka, kutsui hän kokoon haltiansa, jotka tulivat hänen luokseen näkymättömässä muodossa. Läsnä piti olla myös kaksi pyhävaatteisiin puettua liinahuntuista mutta vyötöntä naista, yksi lakiton ja vyötön mies sekä keskenkasvuinen tyttö. Kun kaikki sekä näkyväiset että näkymättömät olennot olivat saapuneet koolle, otti noitakin lakin päästään, aukaisi vyönsä ja irroitti kenkänsä paulat, verhosi kasvonsa, pani kädet puuskaan ja kumartui eteen ja taakse päin lausuen: "valjastakaa vetoporo! --- työntäkää vene vesille!" Viinalla karaistuna hän sitten alkoi kiskoa tulisijalta kekäleitä paljain käsin, iskeä kirveellä polveensa ja huitoa sillä molemmin käsin yli olkainsa; vielä hän kiersi sillä kolmasti apulaisnaisensa ja viimein vaipui maahan ikäänkuin kuollut. Silloin ei kukaan saanut häneen koskea, ja oli tarkasti varottava, ettei kärpänenkään päässyt häntä likelle. Ruumiin ollessa tainnostilassa ajateltiin sielun vaeltavan maanalaisella matkalla jossakin pyhässä vuoressa. Läsnäolevat naiset keskustelivat hiljaa arvoitellen, missä hänen henkensä kulloinkin liikkui. Jos he silloin pyhiä paikkoja luetellessaan sattuivat mainitsemaan oikean, niin noita liikutti kättä tai jalkaa. Samalla he jännitetyin mielin koettivat arvailla, mitä kaikkea noita näki ja kuuli. Kun tämä vihdoin rupesi selviämään tainnostilastaan ja alkoi matalalla äänellä tavoitella laulun päätä, koroittivat naisetkin äänensä ja yhtyivät lauluun. Lopuksi noita ilmoitti, mistä sairaus oli johtunut, mille haltialle sairaan puolesta oli uhrattava, nimitti uhrieläimen ja uhripaikan sekä vakuutti sairaan paranevan määrätyn ajan kuluessa.
Leem ei kuitenkaan kuvauksessaan puhu mitään noitarummusta, jota vastoin Jessen nimenomaan mainitsee, että noita juuri sitä käytti välineenä tainnostilaan päästäkseen. Hän kertoo noidan maanalaiselle tiedustelumatkalle lähtiessään koonneen ympärilleen niin monta miestä ja naista kuin hän vain sai käsiinsä, tarttuneen rumpuunsa ja pärryttäneen sitä voimainsa takaa samalla joikuen jotakin lauluntapaista, johon kaikki läsnäolijat suurella äänellä yhtyivät. Näin tehdessään hän kiihtyi kiihtymistään, hyppi ja suoritti mitä kummallisimpia liikkeitä kaiken aikaa loitsien ja joikuen, kunnes vihdoin kaatui tiedotonna maahan. Tainnostilassa hän pysyi tunnin ajan, jonka jälkeen toinen noita hänet herätti unestaan.
Ruotsin lappalaisten loitsimista kuvailee Lundius. Kun noita jonkun aikaa on pärryttänyt rumpuaan, kaatuu hän maahan ikäänkuin kuollut ja hänen ruumiinsa on kova kuin kivi. Jäykässä asennossaan hän makaa tunnin ajan, jolloin läsnäolijat joikumalla herättävät hänet henkiin. Silloin vironnut noita tarttuu uudelleen rumpuunsa, asettaa sen korvansa juureen, näpäyttelee sitä hiljalleen ja tuumii. Jonkun aikaa mietittyään hän alkaa kertoa kaikkea, mitä hän näki ja koki maanalaisella matkallaan. Graan huomauttaa, että oikein kova noita saattoi hätätilassa käyttää rummun asemesta vaikka pytynkantta, jossa ei ollut minkäänlaisia kuvia. Vasemmalla kädellään hän tarttui sen ripaan, käänsi sileän puolen ylöspäin ja otti vyöstään vaskirenkaan, jota veitsellä naputtaen alkoi hypittää kannella, kunnes meni tainnoksiin ja vaipui maahan. Puolen tunnin ajan kuluttua hän heräsi ja antoi vastauksen kysymyksessä olevaan asiaan.
Edelläesitettyjen kertomusten tavalla esittää myös Olsen lappalaisnoidan loveen lankeamista eli "sukeltamista" (_de tshangali_), kuten he itse sitä nimittävät. Lisäksi hän huomauttaa, että noidalla aina piti olla _apulaisena toinen loitsija_, joka hänet tainnostilastaan jälleen saattoi henkiin. Apulaishenkilön piti olla nainen, mieluimmin neitsyt, jos sellainen sattui olemaan saatavissa. Tämän tehtävänä oli etsiä noidan sielu, kun se jossakin harhaili vuorten sisässä tai järvien alla, sekä johdattaa se jälleen takaisin ruumiiseen. Jos herättäjä oli toimeensa kykenemätön, eikä löytänyt noidan sielua, silloin ei tämä enää herännyt tainnostilastaan. Toiset vihamieliset noidat voivat myös eksyttää sielun maanalaisella retkellä ja siten estää sitä ruumiiseen palaamasta. Useiden noitien kerrotaankin jääneen vaaranalaiselle matkalleen. Ei ole siis kumma, että noita horrostilasta havahduttuaan monenlaisin mairittelevin sanoin ylisteli sitä, joka hänet jälleen oli joikunut henkiin.
Siperialaisen shamanin tavalla on lappalainen noita alkuaan käyttänyt rumpuaan ainoastaan kiihdytysvälineenä. Noitarummun käyttäminen arparumpuna näyttää olevan myöhempi keksintö. Fritzner olettaa tutkimuksessaan, että _seula-arvonta_, joka pohjoismaihin on tullut etelästä ja joka 1500-luvulla oli yleisesti käytännössä keski-Europassa olisi antanut lappalaisille aiheen ruveta käyttämään noitarumpuaan viimeksimainitulla tavalla. Suomalaisillakin, joilla ei noitarummusta ole säilynyt muistoja, on seulalla arpominen ollut yleinen. Lappalaisten noitarummussa olevia kuvia tarkastaessa huomaa, että useat niistä ovat myöhäsyntyisiä. Vanhempien rumpujen ani harvojen kuvien lisäksi on niitä vähitellen karttunut niin melkoinen määrä, että nuorempien rumpujen kokoa on täytynyt laajentaa. Niinkin suuria rumpuja Tornaeus kertoo tavanneensa Kemin Lapissa v. 1671, ettei niitä tavallisessa ahkiossa olisi voinut kuljettaa. Rummun myöhempi käyttäminen arpomiseen selittää myös syyn, miksi tämä taikaesine oli niin yleinen Lapissa ja miksi se saattoi niin kauan säilyä monessa lappalaisperheessä.
Vanhimmassa meille säilyneessä kuvauksessa lappalaisesta loitsijasta, joka on peräisin 13:nnelta vuosisadalta, puhutaan noitarummun käyttämisestä yksinomaan kiihoitusvälineenä. Siinä kerrotaan aluksi, miten lappalaiset ihmeellisellä tavalla paholaisen avulla voivat edeltäpäin ilmoittaa tulevia asioita, tiedustaa kaukana sijaitsevien seutujen tapahtumia sekä tuoda ilmi unohdettuja ja kätkettyjä aarteita. Taikakeinoillaan he voivat myös vastustaa sairautta, jopa itse kuolemaakin. Esimerkkinä siitä mainitaan seuraava tapaus. Muutamat norjalaiset kauppiaat olivat kerta tulleet lappalaisten luo ja istuivat paraikaa aterioimassa, kun heidän emäntänsä yhtäkkiä sairastui ja kuoli. Samalla kun vieraat olivat huolissaan ei niin paljon itse kuoleman takia kuin sen johdosta, että jokin kateellinen noita ehkä oli ryöstänyt tämän hengen, ja kun itse lappalaisetkaan murheissaan eivät tietäneet, mitä tehdä, nousi eräs tietäjä, levitti vaatteen ja asettui sen alle valmistautuen loitsimaan. Pian kohotti hän ilmaan seulantapaisen esineen, johon oli kuvattu valaskala, poro ahkioineen sekä vene airoineen, senkaltaisia kulkuvälineitä ajateltiin näet noidan haltian käyttävän kiitäessään yli lumisten, korkeiden vuorien ja syvien järvien kautta. Kun hän kauan aikaa täten oli joikunut ja tanssinut, lankesi hän vihdoin maahan mustannäköisenä. Kuola valui hänen suustaan, hänen vatsansa halkesi ja kauhealla kiljahduksella hän heitti henkensä. Silloin muukalaiset tiedustelivat kummankin henkilön kohtaloa toiselta noidalta, joka samalla tavalla, mutta paremmalla menestyksellä teki tehtävänsä: kohta näet nousi heidän emäntänsä terveenä pystyyn ja ilmoitti mistä maassa makaavan noidan kuolema oli aiheutunut. Kun näet tämän haltia valaskalan muodossa läksi matkalleen, niin toinen tälle vihamielinen haltia käytti tilaisuutta hyväkseen, muuttautui teräväksi paaluksi ja kätkeytyi erääseen järveen, niin että noidan haltia, kun hän huimalla vauhdilla syöksähti läpi järven, siinä puhkaisi vatsansa. Tapaturma näyttäytyi itse kodassa makaavan kuolleen noidan ruumiissa.
Ylläolevassa tiedonannossa mainitut kuvat lienevät, kuten Kaarle Krohn olettaa, lappalaisrummun alkuperäisimpiä piirroksia ja vastaavat siperialaisen shamanin rummulla olevia kuvia. Kuvien tarkoitus lienee alkuaan ollut vain tietäjän mielikuvituksen kiihoittaminen muistuttamalla hänelle niistä kulkuvälineistä, joita hänen sielunsa uskottiin käyttävän, sekä eläimistä, joiden muotoon sen uskottiin pukeutuvan manalaan matkatessaan. Muutamissa lappalaisilta saaduissa rummuissa näkeekin yllämainitut kuvat itse rummun keskustassa, joiden ympärille loitsimistavan muuttuessa myöhempinä aikoina on kerääntynyt monenlaisia muita kuvia.
Lappalaisten tapa käyttää rumpua loitsimiseen on nykyään Lapissa jo kaikkialla hävinnyt, mutta ei kokonaan kansan muistista kadonnut. Päinvastoin nykyisenkin polven keskuudessa elää perinnäistieto noitarummusta ja sen käyttämisestä ei vain arpomisen, vaan myös loveen lankeamisen välineenä. Skandinavian Lapissa vanhukset kertovat vielä viime vuosisadalla niitä omin silmin nähneensä. V. 1909 mainitsee A. Palm kuulleensa luotettavilta henkilöiltä, että pari kolme vuotta sitä ennen oli Åselen pitäjässä löydetty noitarumpu upotettuna lähteeseen. Sitä ei löytäjä kuitenkaan ymmärtänyt tallettaa, vaan on se sittemmin särkynyt kappaleiksi.. Norjan Lapissa on noitarumpua viimeksi käytetty v. 1860 Halfjelddalissa.
Suomenkin Lapissa on viime vuosikymmeniin asti säilynyt muistoja noitarummuista. Appelgrenin mukaan puhutaan näet Kemin kihlakunnassa _kannus_-lappalaisista sekä kerrotaan tarinoita noidan loveen lankeamisesta ja miten puoltaja eli arvaaja hänet jälleen lauloi henkiin.
Ei edes kaukaisessa Venäjän Lapissa, jossa aikomaan, kuten Tornaeus mainitsee, uskottiin olleen kaikkein suurimmat noidat, ole noitarumpu tiettävästi viime vuosikymmeninä enää ollut käytännössä. Genetz, joka