Part 8

Hänen sydämessään liikkui nyt jo kaksi ristiriitaista, tulista tunnetta -- halu kostaa isänsä kuolema ja siihen eriskummallisella tavalla sekoittunut rakkaus vihollisen tyttäreen. Edellistä himoa vastaan Ravenswood oli taistellut, kunnes se hänen mielestään oli masennettu. Jälkimmäistä hän ei ollut mitenkään vastustellut, sillä hän ei aavistanutkaan sen olemassaoloa. Että näin todella oli laita, sen todistaa varsinkin se, että hän jälleen päätti lähteä Skotlannista. Mutta vaikka hänen päätöksensä oli semmoinen, niin hän sittenkin viipyi päivän toisensa perästä Wolfs Cragissa ryhtymättä valmistelemaan päätöksensä toimeenpanoa. Totta on sentään, että hän asiasta oli kirjoittanut parille kauempana Skotlannissa asuvalle sukulaiselleen, erittäinkin markiisi A:lle, ilmoittaen heille aikomuksensa. Ja tavallisesti, kun Bucklaw kiusasi häntä sillä asialla, hän veti syyksi viipymiseensä sen, että hänen piti odottaa vastausta mainituilta herroilta, varsinkin markiisilta, ennenkuin hän toimeenpani niin tärkeän päätöksen.

Markiisi A. oli rikas ja mahtava. Hänen luultiin kyllä sydämessään vastustavan sitä hallitusta, joka vallankumouksen kautta oli päässyt valtaan; mutta hänellä oli ollut tarpeeksi taitoa kootakseen Skotlannin valtioneuvoskunnassa johtonsa alle puolueen, joka läheisesti liittyi englantilaiseen piispallispuolueeseen ja oli niin mahtava, että se uhkasi kumota sen puolueen vallan, mihin herra Ashton kuului. Näin mahtavan herran neuvon tiedusteleminen oli Wolfs Cragissa viipymiseen täysin pätevä syy, joka Ravenswoodin sopi tuoda esiin puolustautuakseen sekä Bucklaw'n että luultavasti myös omissa silmissään. Ja tämä syy sai vielä enemmän tukea yleisestä huhusta, joka tähän aikaan nousi, että muka Skotlannin hallituksessa oli tulossa ministerien sekä suunnan muutos. Nämä huhut, joita toiset lujasti väittivät todeksi, toiset yhtä jyrkästi kielsivät, kukin toiveittensa ja etujensa mukaan, ennättivät myös Wolfs Cragin raunioiseen torniin, varsinkin Kalebin, hovimestarin tuomina. Sillä ukko, muiden avujensa rinnalla, harrasti suuresti valtio-asioita, ja harvoin hän teki vanhasta linnastaan retken läheiseen Wolfs-Hopen kylään tuomatta palatessaan saaliinaan huhuja, jotka olivat seudulla liikkeellä.

Bucklaw ei siis voinut täydellä syyllä moittia Ravenswoodin nuortaherraa siitä, että tämä viivytti lähtöänsä Skotlannista; mutta sittenkin hän alkoi jo kyllästyä joutilaisuuteensa, johon tämä viivytys hänet pakotti. Ja jollei uusi kumppani olisi valloittanut niin suuresti hänen mieltänsä, ei mikään olisi saanut Bucklaw'ta tyytymään tämmöiseen elämään, joka oli perin vastakkainen kaikille hänen tavoilleen ja mielihaluilleen.

"Onhan teitä aina sanottu toimelliseksi nuoreksi mieheksi, Ravenswood", hän usein nurisi. "Mutta nyt te näytätte päättäneen elää nytkytellä tässä aivankuin hiiri loukossaan. Se pieni erotus siinä kuitenkin on, että tuo eläin on viisaampi ja laittaa erakkokotinsa semmoiseen paikkaan, missä edes saa ravintoa; mutta mitä meihin tulee, niin Kalebin anteeksipyyntöpuheet paisuvat paisumistaan sitä mukaa kuin hänen ruokavaransa kutistuvat. Pelkäänpä, että meidän viimein käypi niinkuin laiskiaisesta kerrotaan -- me olemme jo melkein syöneet viimeisen lehden puusta, eikä sitten ole muuta neuvoksi kuin pudottautua alas oksalta ja taittaa niskamme."

"Olkaa huoleti", virkkoi Ravenswood. "On meitäkin kohtalo odottamassa, ja mekin saavutamme voiton tuossa lähenevässä vallankumouksessa, joka jo on tehnyt monen sydämen levottomaksi."

"Mikä kohtalo -- mikä vallankumous?" kysäisi kumppani. "Meillä on jo ollut yksi liika vallankumous minun mielestäni."

Ravenswood keskeytti hänet siksi, että ojensi hänelle kirjeen.

"Ohoo", vastasi Bucklaw, "minun unennäköni uudistuu -- olinhan tänä aamuna unissani kuulevinani, että Kaleb pakotti jotakuta onnetonta miestä juomaan kylmää vettä vakuuttaen sen olevan paljoa terveellisempää vatsalle aamusella kuin olut tai paloviina."

"Markiisi A:n sanantuoja se oli", selitti Ravenswood, "joka kovan kohtalonsa sallimuksesta oli joutunut Kalebin ylellisiä vieraanvaroja nauttimaan; lopuksi hän sentään luullakseni sai vähän kaljaa sekä silakkaa. -- Mutta lukekaa, niin saatte nähdä, mitä sanomia mies on meille tuonut."

"Kyllä luen niin joutuisaan kuin voin", vastasi Bucklaw. "Mutta en juuri ole parhaita lukijoita, eikä armollinen markiisi näy olevan parhaita kynämiehiä."

Ystävämme herra kirjanpainajan selvien kirjasimien avulla on lukijalla nyt tilaisuus lyhyessä hetkessä lukea kirje, johon Bucklaw'lta meni runsas puoli tuntia, vaikka Ravenswood autteli häntä. Sisällys oli seuraava:

"Korkeastikunnioitettava oma serkkumme.

Sydämellisimmät tervehdyksemme ensin. Me lähetämme tämän vakuuttaaksemme teille, kuinka hartaasti suomme teille onnea ja menestystä hankkeissanne tämän onnen enentämiseksi. Jollemme teoilla ole osoittaneet teille todellista hyvänsuontiamme niin paljon kuin me rakastavaisena sukulaisena ja veriheimolaisena mielellämme olisimme tahtoneet, niin pyydän, uskokaa sen tapahtuneen vain siksi, ettei meillä ole ollut tilaisuutta osoittaa hyvää tahtoamme, eikä minkään penseyden tähden. Mitä siihen tulee, että te aiotte lähteä ulkomaille, niin emme tahtoisi siihen tätä nykyä kehoittaa senvuoksi, että pahansuovat ihmiset, niinkuin semmoisilla on tapana, saattaisivat keksiä syitä lähtöönne, joista me kyllä uskomme ja tiedämme teidän olevan yhtä vapaan kuin me itsekin. Mutta sittenkin heidän sanansa saattaisivat käydä todesta niissä paikoissa, missä semmoinen luulo voisi olla teille suureksi vahingoksi, jota nähdessä me tuntisimme mielipahaa ja surua, voimatta sittenkään auttaa teitä.

Tällä tavoin, niinkuin sukulaisen sopii, annettuamme teille mitättömän neuvomme ulkomaillelähtönne suhteen tahtoisimme mielellämme lisätä muutamia tärkeitä syitä, jotka suuresti saattaisivat olla teille sekä teidän isänne suvulle eduksi, jos te suostuisitte viipymään Wolfs Cragissa tämän elonleikkuuajan loppuun asti. Mutta kuinka sananlasku sanoo: Sat sapienti -- viisas saa puolesta sanasta enemmän viisautta kuin tuhma koko saarnasta. Ja vaikka olemme nämä mitättömät rivit kirjoittaneet omalla kädellämme, ja vaikka täydesti luotamme sanansaattajamme uskollisuuteen, joka meihin on kiinnitetty monin sitein, niin asia on sittenkin sellainen, että liukkaalla tiellä on kuljettava varovasti; emme siis uskalla panna paperille asioita, jotka mielellämme virkkaisimme teille suullisesti. Sentähden olisi aikomuksemme hartaasti pyytää teitä tulemaan meidän vuoristo-erämaahan hirviä ampumaan ja keskustelemaan niistä asioista, joihin meidän nyt täytyy vain monella vaivalla ja verukkeilla viitata. Mutta asianhaarat eivät tätä nykyä salli tätä yhdessäoloamme, joka siis on jätettävä semmoiseen aikaan, jolloin täydellä ilolla saamme puhella noista asioista, joista nyt olemme vaiti. Sillä välin uskokaa, että me nyt ja vasta olemme teidän hyvä sukulaisenne ja ystävänne, joka vain odottaa aikoja, joista jo niin sanoakseni hämärä haamu näkyy, osoittautuaksemme myös todelliseksi hyväntekijäksi. Ja siinä toivossa me sydämellisesti allekirjoitamme,

Korkeasti kunnioitettava Herra, Teitä rakastava serkkunne, A.

Annettu meidän köyhästä B:n kartanostamme j.n.e.

Otsake: "Korkeasti kunnioitettavalle ja kunnioitetulle sukulaisellemme Ravenswoodin nuorelleherralle. -- Tällä on kiire, kiire, postikiire. Ratsasta ja riennä, kunnes se on perille joutunut."

"Mitä te tästä epistolasta arvelette, Bucklaw?" kysyi Ravenswood, kun hänen kumppaninsa oli saanut kirjeen koko tarkoituksen ja melkein kaikki sanat selville tavatuksi.

"Totta puhuen, markiisin ajatusta on yhtä vaikea arvata kuin käsialaakin. Hän todella tarvitsisi avukseen 'Kirjaniekan Tulkin' tai 'Täydellisen opin kirjeitten kirjoittamiseen' ja teidän sijassanne lähettäisin hänelle yhden kappaleen noita kirjoja sanantuojan mukana. Hän kehoittaa teitä hyvin ystävällisesti kuluttamaan aikaanne sekä rahaanne viipymällä tässä kurjassa, tuhmassa, sorretussa maassa eikä tarjoa teille edes senkään vertaa kuin kartanonsa turvaa ja suojaa. Minun luullakseni hänellä on hankkeissa jokin vehje, jossa hän arvelee saavansa apua teiltä, jonkatähden hän tahtoo pitää teitä käsillä käyttääksensä teitä, kun hanke on kypsä, ja samalla hän kuitenkin tahtoo säilyttää vallan ja lähettää teidät tuuliajolle, jos hänen valtiovehkeensä keitos ei onnistuisi."

"Hänen valtiovehkeensä? -- Te arvelette siis jonkin valtiollisen salaliiton olevan hänellä tekeillä?" kysyi Ravenswood.

"Mitä muuta se olisi?" vastasi Bucklaw. "Markiisi on jo kauan ollut sen epäluulon alaisena, että hänen silmänsä vilkkuvat S:t Germainiin päin."

"Eipä hän kovin helpolla saakaan minua osalliseksi tämmöiseen hankkeeseen", virkkoi Ravenswood. "Kun muistelen ensimmäisen ja toisen Kaarlen sekä äskeisen Jaakko-kuninkaan aikoja, niin eipä se todella paljon kehoita miestä ja isänmaanystävää paljastamaan miekkaansa heidän perillistensä puolesta."

"Hm!" sanoi Bucklaw. "Te olette siis kyykähtänyt maahan itkeäksenne niitä paljaskorvaisia koiria, joita kelpo Claverhouse kohteli niinkuin heitä pitikin kohdella?"

"Ensiksi noille koirille annettiin herjausnimi ja sitten heidät hirtettiin", vastasi Ravenswood. "Mutta minä toivon näkeväni sen päivän, jolloin oikeutta suodaan tasan sekä whigille että torylle ja jolloin noita herjausnimiä ei enää saa kuulla muualla kuin kahvilavaltioviisastelijoiden kesken, vain yksityisen pilkan ja vihan sanoina, samoin kuin omenaämmät keskenään käyttävät sanoja luntus ja luuska."

"Niin ei tapahdu meidän aikanamme, herra Ravenswood -- eripuraisuuden oka on painunut kovin syvälle meidän ruumiiseemme ja sieluumme."

"Niin on kuitenkin kerran tapahtuva", vastasi Ravenswood. "Ihmiset eivät iänikuisesti säpsähdä noista herjaussanoista, niinkuin torven törähdyksen kuultuansa. Kun yhteiskunnallinen elämämme paremmin järjestyy, niin sen edut tulevat niin rakkaiksi ihmisille, etteivät he annakaan niitä alttiiksi vain joutavien valtiovehkeilyjen tähden."

"Ne ovat kauniita sanoja", virkkoi Bucklaw. "Mutta minun sydäntäni hivelee tämä vanha laulu:

"Kun nään hyvät viljat riihessä, ja whigit kaikki on hirressä, ja paikass' oikeass' oikeus on, niin riemuitsen kuni raivoton."

"Laulakaa vain niin huikeasti kuin mielenne tekee, _cantabit vacuus_ (joutilas laulakoon)", vastasi Ravenswood. "Mutta minun luullakseni markiisi on kovin viisas mies, ainakin hyvin varovainen mies ruvetaksensa teille tämän laulun säestäjäksi. Minä luulen hänen tarkoittavan jotakin vallan muutosta Skotlannin valtioneuvoskunnassa pikemmin kuin Britannian kuningaskunnassa."

"Voi, hiisi vieköön teidän valtiojuonenne!" huusi Bucklaw, "teidän kylmäveriset, pitkin päätä aprikoidut vehkeenne, joita vanhat herrat tikatuissa yömyssyissä ja puuhkareunuksisissa kotinutuissa ajavat aivan kuin shakkia pelatessaan, sysäten virasta jonkun valtiorahastonvartian tai valtioneuvoksen aivan kuin syödään jokin torni- tai hevosnappula. Ei, koppiset olkoot minun leikkini ja sota minun tositoimeni! Maila olkoon leluni ja miekka ruoanhankkijani! Ja teissäkin, Ravenswood, vaikka nyt olette olevinanne näin syvämietteinen ja viisas, teissäkin on ainetta, joka kuohuttaa veret kiireempään juoksuun kuin mitä teidän nykyinen, valtiollisista totuuksista saarnaileva mielentilanne sallisi. Te olette niitä viisaita miehiä, jotka aivan rauhallisella mielellä katselevat kaikkia asioita, kunnes veret kiehahtavat, ja sitten -- Jumala varjelkoon häntä, joka muistuttaa heille heidän omia viisaita opetuksiansa!"

"Kenties", virkkoi Ravensvood, "te todella käsitätte luonteeni oikeammin kuin minä itsekään. Mutta se, että oikein ajattelen, on epäilemättä sentään johonkin määrin auttava minua myös tekemään oikein. Mutta, kuulkaas! Minä kuulen, että Kaleb soittaa päivälliselle."

"Minkä hän aina tekee sitä kaikuvammalla kohteliaisuudella, mitä laihempi hänen hankkimansa ruoka on", sanoi Bucklaw, "ikäänkuin tuo helvetin helinä ja kilinä, josta kerran vielä koko kellojalka on kellähtävä alas kalliolta, voisi muuttaa nälällä näännytetyn kanan lihavaksi ja lampaanlavan kauriin takapaistiksi."

"Soisinpa, että saisimme edes sen verran kuin teidän pahin luulonne lupaa, Bucklaw. Sillä Kaleb asettaa tuon yksinäisen, kannella katetun vadin aika juhlallisin menoin pöydälle."

"Kansi pois, Kaleb! Kansi pois Jumalan tähden!" huusi Bucklaw. "Salli meidän käydä käsiksi siihen, mitä sinulla on antaa, ilman pitkiä esipuheita. -- Johan se seisoo tarpeeksi kohdallaan, mies", lisäsi hän maltittomasti vanhalle hovimestarille, joka mitään vastaamatta asetteli vatia, kunnes viimein oli saanut sen matemaattisen tarkasti seisomaan aivan keskikohdalle pöytää.

"Mitä siinä on, Kaleb?" kysyi Ravenswoodkin vuorostansa.

"Hm, herra, kyllä te olisitte sen ennenkin saanut tietää; mutta armollinen Bucklaw'n herra on niin kovin maltiton", vastasi Kaleb, yhä vielä pitäen kiinni vatia toisella kädellään, kantta toisella, nähtävästi vastahakoisena näyttämään sisällystä.

"Mutta mitä siinä on, Jumalan nimeen -- eihän toki pari kirkasta kannusta, toivon minä, niinkuin ennen muinoin meidän rajaseuduillamme oli tapana tarjota?"

"Hm, hm!" pani Kaleb. "Te suvaitsette, armollinen herra, tehdä pilkkaa. -- Mutta sittenkin uskaltaisin sanoa, että se oli hyvä tapa, ja, niinkuin olen kuullut, kunniallisen, varakkaan suvun tapa. Mutta mitä tähän tämänpäiväiseen päivälliseen tulee, niin muistin meillä olevan Pyhän Margareetan aaton, joka pyhä rouva oli arvoisa Skotlannin kuningatar aikanansa, ja arvelin, että te, korkeasti-kunnioitettavat herrat, kenties katsoisitte sopivaksi tänä päivänä, jollette täydellisesti paastota, niin ainakin pitää ruumista voimissa jollakin keveämmällä ravinnolla, esimerkiksi suolatulla sillillä tai jollakin sentapaisella." Ja nostaen kannen hän näytti neljää kappaletta noita maukkaita kaloja, lisäten matalammalla äänellä: "Eivätkä ne olekaan aivan tavallisia sillejä, vaan suussa sulavaa lajia jokainen, ja emännöitsijä -- Anna-Maija rukka -- on ne erinomaisella huolella suolannut nimenomaan meidän armollisen herramme varalle."

"Hiiteen kaikki puolustuspuheesi!" kirosi nuori Ravenswood. "Käykäämme käsiksi siileihin, koska ei parempaa ole tarjona! -- Mutta alanpa minäkin jo niinkuin te, Bucklaw, arvella, että me par'aikaa järsimme vihoviimeistä vihreää lehteä puusta. Ja täytynee meidän tosiaan muuttaa majaa muonan puutteessa, huolimatta markiisin valtiojuonista ja odottamatta mitä niistä lopuksi koituu."

KAHDEKSAS LUKU.

Hei! Iloiten kun metsätorvi soi ja otus kavahtaapi piilostaan, ken, jossa vielä veri nuori kuohuu, loikoisi niinkuin kanto kaatunut, hyläten ilot luonnon tarjoomat?

_Ettwald. I näytös, I kohtaus_.

Keveän aterian perästä seuraa aina keveät unet. Jos siis muistamme, minkälaisen päivällisen Kalebin omatunto -- tai pakko, joka, niinkuin välistä tapahtuu, piili omantunnon nimen alla -- oli Wolfs Cragin asujamille määrännyt, niin emme liioin kummeksine, miksi heidän unensa ei ollut kovin pitkällinen.

Aamulla Bucklaw hyökkäsi talonisännän kamariin huikeasti huhuillen, mikä olisi saattanut herättää kuolleetkin.

"Ylös, ylös, Jumalan nimeen! -- Metsämiehet ovat liikkeellä, ensimmäinen huviretki, jonka olen kuukauden päiviin nähnyt. Ja te loiotte tässä, herra Ravenswood, vuoteella, jota en tiedä mistään muusta kehua kuin että se kenties on hiukkasen pehmeämpi kuin teidän esi-isienne hautaholvin kivilattia."

"Olisin suonut", virkkoi Ravenswood kohottaen vähän suuttuneena päätään, "että te, herra Bucklaw, olisitte säästänyt minulta tämän liian aikaisen leikinteon. -- Kovin hauskaa tosiaan ei ole tulla herätetyksi siitä lyhyestä levon hetkestä, jota par'aikaa olin alkanut nauttia valvottuani kaiken yötä mietiskellen onneani, joka on vielä paljoa kovempi vuodettani, Bucklaw."

"Loruja, loruja!" vastasi hänen vieraansa. "Nouskaa -- nouskaa! -- Koirat ovat liikkeellä. Minä olen itse satuloinut hevoset, sillä Kaleb-ukko huusi tallirenkejä ja palvelijoita eikä olisi varmaankaan käynyt työhön käsiksi ennenkuin kaksi tuntia pidettyänsä saarnoja noiden miesten poissaolosta, jotka ovat monen sadan virstan päässä täältä. -- Nouskaa, Ravenswood! -- Kuulkaa, koirat ovat liikkeellä -- nouskaa, sanon minä -- metsämiehet ovat ajossa!" Ja Bucklaw juoksi ulos.

"Ja minä sanon", virkkoi Ravenswood hitaasti nousten, "ettei mikään asia voi minuun sen vähemmän koskea. Kenenkähän koiria ne lienevät, jotka tulevat niin lähelle meitä?"

"Korkeasti kunnioitettavan lordi Bittlebrainin", vastasi Kaleb, joka oli astunut maltittoman Bucklaw'n herran perässä isäntänsä makuukamariin. "Enkä tiedä tosiaan, millä syyllä ja oikeudella näin haukutaan ja paukutetaan metsästysmaillanne, jotka ovat uhkasakonalaiset ja teidän omaksi tarpeeksenne rajoitetut!"

"Enkä minäkään, Kaleb", vastasi Ravenswood, "jollei se tapahtune sen syyn nojalla, että he ovat omakseen ostaneet sekä tilukset että metsästys-oikeudet ja arvelevat saavansa käyttää oikeutta, josta ovat rahansa maksaneet."

"Olkoon vaikka niin, korkea herra", vastasi Kaleb. "Mutta ei ole sopivaa aatelismiehelle tulla tänne ja harjoittaa tätä oikeuttansa semmoisella ajalla, jolloin te, korkeasti-kunnioitettava herra, olette kotona omassa Wolfs Cragin linnassanne. Lordi Bittlebrainin pitäisi suvaita muistaa, mitä lajia hänen sukunsa on ollut."

"Ja meidän pitäisi muistaa, mitä me nyt olemme", virkkoi Ravenswood hilliten katkeruutensa. "Mutta annapas tänne takkini, Kaleb, minä tahdon huvittaa Bucklaw'ta tämän metsästyksen katselemisella. Olisin itsekäs, jos uhraisin vieraani huvin itseni tähden."

"Uhraisitteko!" toisti Kaleb äänellä, joka näytti osoittavan, kuinka perin hulluna hän piti sitä, että hänen herransa kohteliaisuudesta täytyi myöntyä kenen mielen mukaan hyvänsä. "Uhraisitteko te! -- Mutta suokaa anteeksi, korkeasti kunnioitettava herra -- minkä takin te suvaitsette tänä päivänä pukea yllenne?"

"Minkä vain sinä tahdot, Kaleb -- minun vaatekertojani luullakseni ei ole kovin monta."

"Eikö monta!" toisti hänen apulaisensa. "Onhan tässä harmaa, hopealla kirjailtu, jonka te, korkea herra, annoitte Hew Hildebrandille, postinkuljettajallemme -- ja ranskalainen samettinen, jonka herra-vainaja, teidän isänne, sai kanssaan hautaan -- Jumala olkoon hänelle armollinen! -- ja herra-vainajan, teidän isänne muut vaatteet, jotka ovat annetut perheen köyhille ystäville -- ja drap-de-berry nuttu -- --"

"Jonka annoin sinulle, Kaleb, ja joka tietääkseni lienee ainoa saatavilla oleva nuttu paitsi sitä, mikä eilen oli ylläni -- ole hyvä ja anna se minulle äläkä puhu asiasta sen pitemmälti."

"Jos teidän niin tekee mieli, korkeasti kunnioitettava herra", vastasi Kaleb, "ja onhan sittenkin nuttu tumma väriltään, ja teillä on suruaika -- mutta en ole koskaan vielä koettanutkaan tuota drap-de-berry nuttua -- eihän sitä sopisikaan mokoman miehen pitää -- ja kun ei teillä, korkeasti-kunnioitettava herra, tätä nykyä satu olemaan toista vaatekertaa käsillä -- ja se on puhtaaksi harjattu, ja kun tuolla on naisväkeäkin -- --"

"Naisväkeä!" sanoi Ravenswood. "Ja mitä naisväkeä, sanopas?"

"Mitä minä heistä tiedän, armollinen herra? -- Minä vain katselin alas vartiotornista ja näin heidän vilahtavan sivuitse helisevin suitsin ja heiluvin sulkatöyhdöin, aivankuin keijukaisten joukon."

"Hyvä on, hyvä on, Kaleb", sanoi hänen herransa, "autapa nuttu ylleni ja anna tänne miekkavyöni. -- Mitä kavioiden kopinaa pihalta kuuluu?"

"Se on vain Bucklaw, joka itse taluttaa hevoset ulos tallista", vastasi Kaleb katsahdettuansa ikkunasta, "ikäänkuin ei olisi väkeä tarpeeksi tässä talossa tai kuin en minä osaisi toimittaa kenen virkaa tahansa kaikkien niiden sijasta, jotka ovat kylässä."

"Voi, Kaleb, eipä meillä olisi paljosta puutetta, jos sinulla olisi yhtä paljon voimaa kuin tahtoa", virkkoi hänen herransa.

"Eipä teillä, korkeasti-kunnioitettava herra, toivoakseni olekaan puutetta paljosta", sanoi Kaleb, "sillä kun kaikkia punnitsemme, niin kannatetaanhan täällä, minun nähdäkseni, suvun kunniaa niin hyvin kuin vain asianhaarat suinkin myöntävät -- se vain, että Bucklaw aina on niin suulas ja nenäkäs. -- Ja tuossapa hän jo on taluttanutkin teidän ratsunne ulos, armollinen herra, eikä ole satulalle koristeeksi levittänyt kirjailtua lointa, jonka minä hetkessä olisin harjannut puhtaaksi."

"Kaikki on hyvin näinkin", virkkoi hänen isäntänsä pujahtaen pakoon ja astuen ahtaita, jyrkkiä kiertoportaita myöten, jotka johtivat alas pihalle.

"Kaikki _saattaa_ olla hyvin näinkin", sanoi Kaleb vähän närkästyksissään. "Mutta jos te, armollinen herra, viipyisitte hetkisen, niin sanoisin teille, mikä _ei_ ole hyvin."

"Ja mitä se olisi?" kysyi Ravenswood maltittomasti, mutta sittenkin seisahtuen.

"Niin, se vain, jos te käskisitte jonkun herran tänne kotiin päivälliselle. Sillä minä en voi pyytää toista vierasta paastoamaan pyhäpäivänä, niinkuin peijasin Bucklaw'n Margareeta-kuningattarella. -- Ja totta puhuen, jos te, korkeasti-kunnioitettava herra, hankkisitte tänään itsellenne sijan lordi Bittlebrainin päivällispöydässä, niin minä lupaan kelpo lailla pitää huolta aamiaisesta. Tai jos te sen sijaan vaikka vain söisitte päivällisen heidän kanssaan kestikievarissa ja voisitte keksiä jonkin keinon maksun suhteen. Voisittehan sanoa, että kukkaro oli teiltä unohtunut -- taikka väittää, että kestikievarin akka ei vielä ole maksanut teille veroansa, ja luvata vähentää tämän laskun, kun tili tulee."

"Tai keksiä jonkin muun valheen, mikä ensiksi mieleen johtuu, eikö niin?" jatkoi hänen herransa. "Hyvästi, Kaleb, suuri kiitos siitä, että pidät niin hellää huolta sukuni kunniasta." Ja hypättyään hevosen selkään hän seurasi Bucklaw'ta, joka jo samassa, kun näki Ravenswoodin jalan jalustimessa, oli täyttä neliä, niskansa silminnähtävästä vaarasta huolimatta, lähtenyt ajamaan sitä jyrkkää polkua myöten, joka tornin pihalta laskeutui alaspäin.

Kaleb Balderston katsoi tuskaisin silmin heidän jälkeensä ja pudisti harvoja, harmaita hiuksiansa: "Kun ei vain heille tulisi vahinkoa! -- Mutta jopa he ovat päässeet alas tasaiselle maalle, eikä voi muuta sanoa kuin että hevoset ovat raisut ja rivakat."

Mielensä luontaisesta maltittomuudesta ja tulisuudesta yltyneenä nuori Bucklaw ajaa karautti hurjasti kuin tuuliaispää. Eipä ollut Ravenswoodkaan paljoa hitaampi kulussaan, sillä hänen luonteensa oli sitä lajia, joka vastahakoisesti herää mietiskelevästä joutilaisuudestaan, mutta kerran liikkeelle päästyänsä väkisinkin ja kiihkeästi pyrkii perille. Ei ollut myöskään hänen vauhtinsa liikkeelle saattavan syyn mukainen, vaan pikemmin verrattava kiven vauhtiin, joka yhtä hurjasti hyppii vuoren kuvetta alas, olipa sitten jättiläisen koura tai poikanulikan pivo sen ensin pannut liikkeelle. Ravenswood tunsi siis sydämessään ratsastuksen hurjaa iloa, mikä huvitus on niin ominainen kaikensäätyisille nuorukaisille, että se pikemmin näyttää olevan meidän maalliseen olentoomme kuuluva luonnonvietti, joka tasoittaa kaikki säädyn sekä kasvatuksen erotukset, kuin tottumuksesta syntynyt halu joutuisaan liikuntaan.