Part 7
"Jos mieleni tekisi tehdä pilaa sukuni häviöstä", sanoi Ravenswood neuvoen vierasta yläkertaan, "niin saisin runsaasti aineksia ukko Kaleb rukasta. Hänellä on sydämen asiana puhua kaikista meidän kurjaan talouteemme kuuluvista asioista ei niinkuin ne todella ovat, vaan niinkuin niiden hänen mielestänsä pitäisi olla. Ja totta puhuen minua on usein huvittanut nähdä, mitä kaikkia keinoja se miesparka keksii hankkiaksensa semmoista, mitä hänen mielestänsä talon kunnia vaatii. Ja vielä lystillisemmät ovat hänen selityksensä, kun joku kalu puuttuu, jonka puutteen täyttämiseksi ei hänenkään älynsä ole voinut mitään keinoa keksiä. Mutta vaikka ei tornini suinkaan ole avarimpia, niin onpa meidän sentään vaikea ukon avutta löytää se kamari, missä valkea palaa takassa."
Näin sanoen hän avasi salin oven. "Tässä ainakaan", virkkoi hän, "ei ole valkeaa eikä vuodetta."
Sali olikin todella häviön perikuva. Tässä avarassa holvikattoisessa huoneessa, jonka lakihirret, kokoonliitetyt aivankuin Westminsterissä, olivat päistään kömpelöillä veistoksilla koristetut, oli melkein kaikki samassa tilassa kuin lordi Allan Ravenswoodin hautajaispitojen lopulla. Suuri tamminen pöytä oli vielä täynnä alassuin kumotuita pikareita ja nahkaleilejä, tinaisia tuoppeja sekä pulloja. Lasit, juhla-iloa vähemmän kestävät astiat, olivat sirpaleina kivisellä lattialla; monta niistä olivat vieraat tahallaankin uhranneet innostuessaan jostakusta mieluisesta maljasta. Mutta hopea-astiat, joita tätä tilaisuutta varten oli lainattu ystäviltä sekä sukulaisilta, oli heti huolellisesti korjattu, kun yllämainitut, yhtä tarpeettomat kuin sopimattomat tuhlaavaiset pidot oli pidetty ja lopetettu. Sanalla sanoen: ei näkynyt enää mitään, mikä olisi ilmaissut rikkautta; kaikki tähteet puhuivat äskeisestä tuhlauksesta ja nykyisestä häviöstä. Mustat verkaverhot, jotka äsken olleessa surujuhlassa oli ripustettu koinsyömien, repalaisten tapettien sijalle, oli osaksi revitty alas, niin että ne riippuivat seinältä erisuuruisina riekaleina paljastaen seinän karkean muurauksen, jota ei ollut millään kalkituksella eikä siloituksella tasoitettu. Kaatuneet tai sikinsokin heitetyt tuolit todistivat, minkälaiseen vallattomaan melskeeseen surupidot olivat päättyneet. "Tässä salissa, herra Bucklaw", lausui Ravenswood lamppua kohottaen, "tässä salissa mellastettiin silloin, kun olisi pitänyt viettää surujuhlaa; se on oikea kosto, että se nyt on surullinen, vaikka sen pitäisi olla iloinen."
He poistuivat tästä kolkosta salista ja menivät yläkertaan, missä Ravenswood turhaan avattuansa pari ovea viimein opasti vieraansa pieneen, matoilla varustettuun eteishuoneeseen. Siinä he suureksi iloksensa löysivät jokseenkin kelvollisen takkavalkean, jonka Anna-Maija oli saanut viritetyksi jollakin semmoisella keinolla kuin Kaleb taannoin oli neuvonut. Iloiten sydämessään, että tässä kuitenkin oli parempi olo kuin mitä tähän asti linnassa oli näyttänyt olevan tarjona, Bucklaw tyytyväisenä hieroi käsiänsä valkean yläpuolella ja kuunteli nyt paremmalla mielellä Ravenswoodin nuorenherran anteeksipyyntöjä. "Hyvää oloa", virkkoi tämä, "en teille voi tarjota, sillä sitä ei minulla itsellänikään ole. Siitä on aikoja, kun nämä seinät sitä ovat nähneet, jos lienevät ikänänsä nähneet. Katoksen suojan ja kätköpaikan, ne minä, toivoakseni, kuitenkin voin suoda teille."
"Ne ovat kelpo asioita, herra Ravenswood", vastasi Bucklaw, "ja jos siihen lisäksi saisi suun täydeltä ruokaa ja viiniä, niin enpä tosiaan tänä yönä muuta kaipaisikaan."
"Pelkäänpä", sanoi Ravenswood, "että te saatte vain kurjan illallisen. Minä kuulen juuri, kuinka Kaleb ja Anna-Maija siitä neuvottelevat. Kaleb Balderston paralla on muiden avujensa ohella sekin, että hän on vähän kuuro. Tästä johtuu, että paljon siitä, mitä hän on hiljaa erikseen puhuvinansa, saa kuulla koko seura ja erittäinkin ne, joilta hän hartaimmin tahtoisi salata pienet juonensa. -- Kuulkaapas!"
He rupesivat kuuntelemaan ja kuulivat vanhan palvelijan puhelevan Anna-Maijan kanssa seuraavalla tavalla: "Älä ole milläsikään, älä ole milläsikään, tyttö. Pitää näyttää iloiselta, vaikka peli olisi kuinka huono."
"Mutta muniva kana! Siitä tulee paisti niin sitkeää kuin jousenjänne tai saappaan pohjanahka!"
"Sano erehtyneesi -- sano erehtyneesi", neuvoi uskollinen hovimestari lepyttävällä, matalalla äänellä. "Ota koko syy niskoillesi, älä anna vain talon kunnian joutua pilalle."
"Mutta kana", vastusteli Anna-Maija, "huu, sehän istuu jossakin laen kohdalla isossa salissa. Ja minua peloittaa mennä pimeään, kun haltija voi olla siellä. Ja jos en näkisikään haltijaa, niin enpä sen paremmin näkisi kanaakaan, sillä siellä on pilkkosenpimeä. Eikä meillä ole muuta valoa kuin tuo sama siunattu lamppu, jota nuoriherra nyt pitää omassa kädessään. Ja jos saisinkin kanan kiinni, pitäisihän se sitten vielä tappaa ja höyhentää ja paistaa; ja kuinka sen teen, kun he istuvat meidän ainoan valkeamme ääressä?"
"Älä huoli, älä huoli, Anna-Maija", lohdutti muonamestari. "Maltas pikkusen, niin koettelen viekotella lampun heiltä."
Heti sen jälkeen Kaleb Balderston astuikin sisään aavistamatta, että huoneessa-istujat olivat kuulleet niin paljon hänen syrjäpuheistaan.
"No, Kaleb veikkonen, onko toivoa, että saamme jotakin iltaruokaa?" kysyi Ravenswood.
"_Toivoako_, että te saisitte iltaruokaa, lordi Ravenswood!" sanoi Kaleb korostaen ylenkatseellisella suuttumuksella sitä sanaa, joka ilmaisi epäilystä. "Kuinka siitä voisi olla kysymystäkään teidän omassa kartanossanne, lordi Ravenswood? -- Vai toivoa, että saisitte iltaruokaa, tosiaan! -- Mutta ettehän nyt huolinekaan häränlihaa? Onhan meillä joukko lihavia kanoja valmiina vartaaseen pistettäviksi tai halsterilla paistettaviksi. -- Ota lihava salvokukko, Anna-Maija!" huusi hän rohkeasti, ikäänkuin semmoinen eläin olisi ollut saatavissa.
"Se on aivan tarpeetonta", sanoi Bucklaw, joka arveli kohteliaisuuden vaativan, että hän hiukan helpottaisi pulassa olevan muonamestarin hätää. "Kunhan teillä olisi vähän kylmää ruokaa, taikka vain leipäpalanen."
"Aivan erinomaisia kaurakakkuja!" huusi Kaleb, paljon huokeammin hengähtäen. "Ja mitä kylmään ruokaan tulee, kaikki, mitä meillä on, lienee tarpeeksi kylmää -- vaikka enin osa kylmästä paistista ja piirakoista jaettiin köyhille hautajaisjuhlan jälkeen, niinkuin oikeus ja kohtuus vaatikin -- --"
"Kuules, Kaleb", sanoi Ravenswood. "Jo on aika kerrassaan tehdä loppu tästä asiasta. Tämä on nuori Bucklaw'n herra; hän piileksii, ja sentähden, ymmärräthän -- --"
"Hän ei nyt ole herkempi herkkusuu kuin tekään, lordi Ravenswood, sen takaan", vastasi Kaleb iloisesti, nyökäyttäen päätään merkiksi, että hän ymmärsi. "Mieleni on paha siitä, että tämä herra on ahdingossa, mutta olenpa samalla kuitenkin iloinen siitä, ettei hän paljon voi moittia meidän talouttamme, sillä onpahan hän itsekin luullakseni yhtä pahoissa pihdeissä kuin me. Ei, Jumalan kiitos, me emme olekaan pahoissa pihdeissä", lisäsi hän jälleen peruuttaen myönnytyksen, joka ensi riemunhetkellä oli livahtanut hänen suustaan, "vaikka epäilemättä emme nyt ole niin hyvissä varoissa kuin mitä ennen aikaan olimme tai mitä meidän pitäisi olla. Ja mitä ruokaan tulee -- mitä apua valheista? -- onpa meillä juuri loppukimpale lampaan lapaluusta, joka vasta kolme kertaa on ollut pöydällä, ja mitä likempänä luuta, sitä mehukkaampi liha, tiedättehän sen, hyvät herrat. Ja -- onhan meillä kannikka lammasmaitojuustoa sekä sirunen kelpo voita, ja -- ja -- niin, siinä onkin kaikki, mitä voi lukuun ottaa."
Ja aivan iloisella mielellä hän nyt kantoi esille vähäiset vieraanvaransa ja asetti ne hyvin juhlallisesti pienelle pyöreälle pöydälle, joka oli herrojen välissä. Nämä kävivätkin kimppuun hyvällä ruokahalulla pelästymättä aterian halpaa laatua tai niukkuutta. Ja Kaleb palveli heitä juhlallisen kohteliaasti, ikäänkuin olisi toivonut voivansa kunnioittavalla toimeliaisuudellaan täyttää sen puutteen, ettei ollut useampia palvelijoita.
Mutta ah! Paljonko tämmöisissä tilaisuuksissa ulkonaiset seikat, vaikka niitä noudatettaisiin kuinka tarkasti ja huolellisesti, voivat haihduttaa mielestä itse ruoka-aineitten vaillinaisuutta? Bucklaw rupesi hartaalla halulla syötyänsä aika palan lampaan lapaluusta, joka jo kolme kertaa oli ollut veitsen alla, pyytämään nyt olutta.
"Enpä juuri taida uskaltaa kehua oluttamme hyväksi", sanoi Kaleb. "Maltaat olivat huonot, ja hirveä ukonilma kävi viime viikolla. Mutta sellaista vettä kuin tässä talossa on, te harvoin olette tainnut nähdä, Bucklaw'n herra, siitä tahtoisin lyödä vetoa."
"Mutta jos teidän oluenne on huonoa, niin voittehan antaa meille tilkan viiniä", sanoi Bucklaw irvistellen kuullessaan mainittavan sitä puhdasta juomaa, jota Kaleb niin hartaasti kehui.
"Viiniäkö?" vastasi Kaleb hämmästymättä. "On meillä viiniäkin yltäkyllin. Vasta siitä on kaksi päivää -- voi, että sen piti tapahtua semmoisesta syystä -- kun tässä talossa juotiin niin paljon viiniä, että iso vene siinä olisi voinut uida. Viinistä ei ole koskaan ollut puutetta Wolfs Cragissa."
"Tuo sitten meille vähäsen viiniä", käski isäntä, "sen sijaan että lörpöttelet siitä." Ja Kaleb läksi rohkeasti tähän toimeensa.
Jokaisen tyhjennetyn tynnyrin koko vanhassa kellarissa Kaleb kaatoi alassuin ja pudisti siinä hurjassa toivossa, että claret-viinin pohjasakoilla voisi edes saada täytetyksi sen suuren tinatuopin, joka hänellä oli kädessä. Mutta onnettomuudeksi ne olivat jok'ainoa kovin tarkkaan tyhjennetyt. Kaikilla puristamisilla sekä muilla tempuilla, joita hän vanhana juomanlaskijana osasi käyttää, ei tullut kuitenkaan kokoon enempää kuin puoli korttelia, joka näytti olevan juomakelpoista. Mutta Kaleb oli liian hyvä kenraali jättääkseen tantereen peittämättä tappiotaan edes jollakulla sotajuonella. Rohkeasti hän paiskasi tyhjän pullon maahan, ikäänkuin hän sisäänastuessaan olisi kompastunut. Kutsuen Anna-Maijaa pyyhkimään viiniä, jota ei ollutkaan kaatunut, hän kantoi sitten toisen astian pöytään ja sanoi toivovansa, että vielä olisi sen verran jäljellä kuin herrat tarvitsivat. Ja olipa siinä todellakin tarpeeksi; sillä Bucklawkaan, vaikka hän oli viinirypäleen mehun uskollisia ystäviä, ei uskaltanut uudistaa ensimmäistä rynnäkköänsä Wolfs Cragin viinivarain kimppuun, vaan tyytyi, joskin vastahakoisesti tosin, selvään veteen. Leposijoista huolehdittiin nyt; ja koska salakamari määrättiin Bucklaw'lle, sai Kaleb siitä erinomaisen soveliaan syyn, joka selitti kaikki vaillinaisuudet huonekalujen, makuuvaatteitten ynnä muitten suhteen.
"Sillä kuka", sanoi hän, "olisi arvannutkaan, että tulisi tarve käyttää salakamaria? Sitä ei ole käytetty Gowrien salaliiton jälkeen, enkä minä ole koskaan uskaltanut antaa vaimoihmisen saada siitä tietoa, sillä senhän te ymmärtänette, hyvä herra, ettei se sitten enää kauan pysyisi salaisena kamarina."
SEITSEMÄS LUKU.
Salissa takka musta, kylmillään, ei ilomaljaa pöydän päällä näy, ei vuode viekoittele lämmöllään. "Huh!" sanoi Linnen herra, "hauskaks ei tää käy."
_Vanha laulu_.
Tämmöiset tunteet, joista tämä kaunis vanha laulu kertoo, liikkuivat Linnen herran mielessä kun hän tuhlattuaan koko omaisuutensa näki olevansa ainoa hylätty asukas "autiossa asunnossaan." Ja jokseenkin samanlaiset mahtoivat myös olla Ravenswoodin nuorenherran tunteet, kun hän nyt istui autiossa tornissaan. Hänellä oli kuitenkin yksi etu, josta tuhlaajapoika mainitussa laulussa ei voinut kehua, se nimittäin, että hänen köyhyytensä, vaikka se olikin yhtä suuri, ei kuitenkaan ollut hänen oman ajattelemattomuutensa aiheuttama. Hänen köyhyytensä oli isän perintö, ja jos siihen lisäämme hänen aatelisverensä sekä vielä aatelisnimen, jonka kohteliaat saattoivat hänelle suoda ja epäkohteliaat olla suomatta aivan mieltänsä myöten, niin siinä olikin koko perintö, minkä hän oli esi-isiltänsä saanut.
Tämä surullinen, mutta silti lohduttava ajatus johtui kenties onnettoman nuoren aatelisherramme mieleen, hiukan lieventäen hänen raskasta mieltänsä. Aamu, joka on yhtä edullinen tyynelle miettimiselle kuin runoilemisellekin poistaessaan yön pimeät, rauhoitti samalla myöskin ne myrskyiset mielenliikutukset, joiden alaisena Ravenswoodin nuoriherra edellisenä päivänä oli ollut. Hän pääsi nyt selville erilaisista sydämessään liikkuvista tunteista, ja hän päätti lujasti taistella niitä vastaan ja voittaa ne kokonaan. Tyynen, kirkkaan aamun valossa avara rämeikkö, joka mantereen puolella näkyi linnasta, oli hauskemman näköinen. Ja toisella puolella jalon ihana meri, karehtien tuhansin hopeavärein, levittelihe peloittavassa, vaikka samalla myös ihastuttavassa majesteetillisuudessaan taivaan ääreen asti. Tämmöisiä rauhallisen yleviä näköaloja ei ihmissydän saata olla ihailematta rauhattomimpinakaan hetkinään, ja niiden majesteetillisen vaikutuksen alla itää jaloja, kunniakkaita tekoja.
Näin täytettyänsä itsetutkimuksen tärkeän velvollisuuden tavattoman ankaralla tarkkuudella Ravenswood ensi toimekseen läksi katsomaan, miten Bucklaw jaksoi lymypaikassaan. "Kuinka voitte nyt, herra Bucklaw?" kuului hänen aamutervehdyksensä. "Miltä tuntui teidän mielestänne vuode, jolla maanpakolaisuuteen tuomittu kreivi Angus aikoinaan makasi täydessä turvassa, vaikka kuninkaan viha häntä tulisesti vainosi?"
"Hm!" hymähti herännyt nukkuja. "Eipä minun sovi juuri valittaa, koska olen maannut samassa paikassa, missä niin kuuluisa mies on majaillut ennen minua. Mutta olihan sentään patja kovinta lajia, seinät kosteanlaiset, ja rotat pitivät suurempaa hälinää kuin mitä Kalebin ruoka-aitan tilasta päättäen olisinkaan voinut arvata. Ja jos tuon rautaristikko-ikkunan edessä olisi ollut luukku tai vuoteen ympärillä uutimet, niin olisi se, minun luullakseni, ollut mukavuuden lisänä."
"Kovin vähän mukavuutta tässä onkin, se on toden totta", virkkoi Ravenswood katsahtaen ympärilleen pienessä kammiossa. "Mutta jos tahdotte nousta ja tulla ulos, niin Kaleb on yrittävä hankkia aamiaisen, joka tulee paremmaksi kuin teidän eilinen illallisenne."
"Älkää suinkaan laittako parempaa, hyvä herra", sanoi Bucklaw pystyyn kohoten ja koettaen pukeutua niin hyvin kuin kammion pimeys salli. "Älkää, sanon minä, suinkaan laittako sitä paremmaksi, jos toivotte, että pysyisin aiotulla parannuksen tiellä. Yksin Kalebin tarjoaman juoman muisto on paremmin masentanut himoni saada aamuryyppy päivän alkajaisiksi kuin mitä kaksikymmentä saarnaa olisi voinut. Ja te, herra Ravenswood, oletteko uljaasti taistellut sydänkäärmettänne vastaan? Niinkuin näette, minä paraikaa poljen rikki omiani toisen toisensa perästä."
"Aloittanut olen ainakin tappelun, Bucklaw, ja olen nähnyt kauniin näyn: enkelin, joka tuli minun avukseni", vastasi Ravenswood.
"Voi minua poloista!" sanoi hänen vieraansa, "minulle ei tule mitään ilmestyksiä, jollei isotätini, rouva Girnington, korjaa luitansa hautaan. Ja silloinkin mielestäni olisi hyville päätöksilleni enemmän vahvistusta siitä lihavasta perinnöstä kuin tädin haamun ilmestyksestä. Mutta tuosta yllämainitusta aamiaisesta puhuen, herra Ravenswood -- vieläkö piirakkaan pantava metsäkauris samoilee omin sorkin, niinkuin laulussa lauletaan?"
"Pitää tiedustella asiaa", vastasi isäntä. Ja hän läksi kamarista Kalebia etsimään ja löysikin hänet viimein pimeästä, vankikomeron tapaisesta kellarista, joka aikoinaan oli ollut talon ruoka-aittana. Siellä vanha mies oli vaikeassa työssä; hän näet hieroskeli tinapulloa kirkkaaksi, jotta se näyttäisi hopeankaltaiselta. "Näin luullakseni se kelvannee -- nyt varmaan se voi käydä hopeasta, jolleivät he vie sitä kovin likelle ikkunan valoa!" Tämmöisiä toivomuksia ukko aika-ajoin mutisi, ikäänkuin rohkaistaksensa itseään työn jatkamiseen. Mutta nyt herran ääni keskeytti koko työn.
"Ota tämä", sanoi Ravenswoodin nuoriherra, "ja hanki mitä talouteen tarvitaan." Näin sanoen hän ojensi vanhukselle kukkaron, joka edellisenä iltana oli jo ollut joutumaisillaan Craigengeltin kynsiin. Ukko punnitsi kädessään sitä vähäistä aarretta, pudistaen hopeankarvaisia, harvoja hiuksiansa ja katsoen herraansa mitä kipeimmällä sydämen tuskalla. "Siinäkö kaikki, mitä on tallella?" kysyi hän surullisella äänellä.
"Kaikki mikä tätä nykyä on tallella", vastasi Ravenswood tekeytyen iloisemmaksi kuin mitä hän ehkä toden teolla oli. "Siinä vain on 'vihreä vyötasku ja hiukkanen hopeaa', niinkuin vanhassa laulussa lauletaan. Mutta kyllä meille joskus taas koittaa paremmat päivät, Kaleb!"
"Mutta ennenkuin ne päivät koittavat", virkkoi Kaleb, "on, pelkään minä, tuleva loppu siitä vanhasta laulusta ja vanhasta palvelijastakin päälliseksi. Mutta ei käy laatuun, että minä puhun näin teille, hyvä herra, kun te näytätte niin kalpealta. Ottakaa kukkaronne ja pitäkää sitä taskussanne, niin että joltakin näyttää ihmisten silmissä. Ja jos te, hyvä herra, tahtoisitte hyvää neuvoa totella, niin te ihmisten seurassa ollessanne aina välistä ottaisitte sen esille ja pistäisitte sen taskuun jälleen; siten ei kukaan meiltä kieltäisi lainaa huolimatta kaikesta, mikä on ollut ja mennyt."
"Mutta, Kaleb", vastasi Ravenswood, "minun aikomukseni on vielä yhä sangen pian lähteä ulkomaille, ja minä soisin voivani lähteä rehellisen miehen maineessa, jättämättä mitään velkaa jälkeeni, ainakaan omaa ottamaani."
"Ja oikeus ja kohtuus onkin, että te lähdette rehellisen miehen maineessa, ja niinpä te saattekin lähteä. Kaleb-ukko ottaa päällensä kaikki, mitä talon tarpeeksi otetaan, ja siitä juuri taitaa tullakin yhden miehen kantamus. Ja minä voin yhtä hyvin elää velkakopissa kuin vapaanakin, ja teidän sukunne hyvä maine on pysyvä terveenä ja tahrautumatta."
Ravenswood yritti turhaan saada Kalebia ymmärtämään, että hänen vastahakoisuutensa tehdä velkaa siitä vain enenisi, jos vastuu velkojen maksamisesta jäisi hänen palvelijallensa. Mutta hänen puheensa ei tehnyt sen enempää vaikutusta kuin kuninkaan puheet pääministeriin, joka on niin täydessä puuhassa koettaessaan keksiä keinoja ja neuvoja, ettei hän kerkiä vaivata päätänsä niiden puolustamisella, jos niiden oikeutta tai mahdollisuutta epäillään.
"Kylläpä Eva Smalltrash meille olutta lainaa", puhui Kaleb itsekseen. "Onhan hän kaiken ikänsä ollut meidän herrasväkemme alustalainen -- kukapaties vielä ryypyn viinaakin lisäksi -- viiniä en tohdi sanoa -- hän on leski ja ostaa viininsä, puolikkaan kerrallaan -- mutta tilkkasen minä sentään lypsän hänestä väkisin, jollei hyvällä. Kyyhkysiä meillä on kyyhkyslakassa -- ja tottahan lampuodeilta saanee kanoja, vaikka Chirnsiden mummo jo sanoo maksaneensa ruokaveronsa kaksi kertaa. Kyllä me keinoja keksimme, jos vain te, herra, sallitte -- kyllä me keinoja keksimme -- olkaa huoleti -- kyllä talon kunnia säilyy, niin kauan kuin Kaleb saa siitä huolta pitää."
Ruoat, jotka vanhus kaikenlaisilla keinottelemisillaan seuraavina kolmena neljänä päivänä sai kokoon molempia nuoria herroja varten, eivät olleet kovin komeita; mutta helppo on myös ymmärtää, etteivät Kalebin vieraat olleet liian kärkkäitä ruoanhyljeksijöitä. Ja olipa sitä paitsi nuorilla herroilla huvia Kalebin hädästä, puolustavista selityksistä, verukkeista ja keinotteluista; ne tekivät heidän kokoonhaalitut, epäsäännölliset ateriansa tavallaan hauskoiksikin. Ja pakko heidän olikin tarttua kiinni jokaiseen seikkaan, joka saattoi tuottaa vaihtelua tai huvitusta, sillä aika olisi muuten kulunut heiltä sangen ikävästi.
Bucklaw'sta, joka ei päässyt tavallisille metsästysretkillensä ja iloisiin juominkeihinsa, koska hänen oli pakko pysyä piilossa tämän linnan muurien sisällä, tuli synkkämielinen, ikävä seurakumppani. Kun Ravenswoodin nuoriherra jo oli kyllikseen harjoitellut miekkailua tai pelannut shovel-peliä hänen kanssaan, kun hän itse oli sukinut ratsunsa sualla, harjalla ja loimella aivan silkoisensileäksi, kun hän oli nähnyt hevosen syövän appeensa loppuun ja rauhallisesti käyvän makaamaan tallissa, silloin Bucklaw tuskin saattoi olla kadehtimatta eläimen tyytyväisyyttä tämmöiseen yksitoikkoiseen elämään. "Tyhmä luontokappale", sanoi hän, "se ei edes muistele kilpatannerta eikä metsästysmaata eikä vihreää nurmikkoansa Bucklaw'n kartanossa; se on aivan tyytyväinen seisoessaan seimen edessä tässä rappeutuneessa rakennuksessa, ikäänkuin se olisi täällä ollut varsasta pitäen. Mutta minun, vaikka minulla on sen verta vapautta kuin mitä kunniasanansa antaneella vangilla on, ja vaikka minulla on lupa kuljeksia kaikkia tämän tornihökkelin lokeroita myöten, on kovin vaikea saada viheltämällä tai torkkumisella aikani kulumaan, kunnes päivällishetki lyö."
Tämän sangen vähän lohduttavan havainnon tehtyään hän nyt kulkea laahusteli tornin vallille, josta hän tarkasteli kaikkea, mikä saattoi ilmestyä kaukaiselle suolle; tai hän nakkeli pienillä kivillä ja muurista lohjenneilla savipalasilla kalalokkeja sekä meriteeriä, jotka olivat siksi varomattomia, että kävivät nuoren tyhjäntoimittajan saavutettaville lepäämään.
Ravenswoodilla puolestaan, jonka mieli oli verrattomasti syvempi ja nerollisempi kuin Bucklaw'n, oli toisia huolestuttavia ajatuksia, jotka veivät häneltä kaiken hauskuuden, samoinkuin pelkkä ikävä ja jouten-olo hänen kumppaniltaan. Syvemmältä kuin ensi silmäys oli Lucy Ashtonin muisto vaikuttanut hänen sydämeensä. Samalla kuin se katkera, hurja kostonhimo, joka oli ajanut hänet valtiosinetinvartian puheille, rupesi vähitellen asettumaan, hänen käytöksensä herra Ashtonin tytärtä kohtaan alkoi hänen omissa silmissänsä näyttää tylyltä ja sopimattomalta niin korkeasukuista, kaunista neitoa kohtaan. Lucyn kiitolliset lauseet ja lempeät sanat hän oli melkein ylenkatseella hylännyt; ja jos herra William Ashton olikin tehnyt hänelle pahaa, niin hän puolestaan, sen hänen omatuntonsa todisti, oli nyt epäritarillisella tavalla kostanut sen tyttärelle. Joka kerta kun nämä omantunnon moitteet kohosivat hänen mieleensä, niin muisto Lucyn ihanasta ulkomuodosta, jonka vaikutusta se tilaisuus vielä enemmän lisäsi, missä hän oli Ashtonin herran tyttären nähnyt, herätti Ravenswoodin sydämessä tuskallisia ja samalla myös rauhoittavia tunteita. Lucyn äänen suloisuus, kaikkien hänen puheittensa hellätuntoisuus, hänen lapsenrakkautensa tulinen hartaus, ne kaikki saivat Ravenswoodin katumaan sitä tylyyttä, jolla hän oli hylännyt Lucyn kiitollisuuden ja samalla kuitenkin ne hyvittelivät hänen mieltänsä mitä ihastuttavimmilla, suloisimmilla kuvilla.
Nuoren Ravenswoodin omantunnon herkkyys ja sydämen rehellisyys saattoivat nuo muistot sitäkin vaarallisemmiksi sydämelle ja samalla vielä enemmän taivuttivat hänen mielensä niihin. Hän oli lujasti päättänyt voittaa kostonhimonsa, jos suinkin mahdollista; sentähden hän vastustamatta salli, vieläpä tahallaankin yllytti mielessään niitä ajatuksia, jotka voivat olla voimallisena apuna kostonhimoa vastaan. Ja tunto siitä, että hän oli tylysti kohdellut vihollisensa tytärtä, aivan luonnollisesti taivutti hänen mieltään, ikäänkuin hyvitykseksi, näkemään Lucyssa enemmän suloisuutta ja kauneutta kuin mitä hänessä kenties todella olikaan.
Jos joku tällä hetkellä olisi muistuttanut Ravenswoodin nuorelleherralle, että hän vielä aivan äskettäin oli vannonut kostoa koko sille suvulle, jonka päämiestä hän täydellä syyllä piti syypäänä isänsä häviöön ja kuolemaan, niin hän ensiksi olisi luultavasti kieltänyt moitteen todenperäisyyden ja leimannut sen ilkeäksi valheeksi. Mutta tarkemmin sydäntänsä tutkittuaan olisi hänen kuitenkin täytynyt myöntää, että siinä moitteessa joku aika takaperin sentään oli ollut hiukan perää, joskin hänen nykyisestä mielialastaan päättäen olisi ollut vaikea uskoa asianlaidan todella olleen semmoisen.