Part 6

TUOMAS (nyyhkyttäen): Pietari! Pietari! Missä olet ollut? Miksi jätit yksin isäsi, juuri kun hän olisi enin kaivannut sinua? (Vetää luokseen hänet.)

KAIKKIVALTA: Isä! Te itkette? Teidän mielenne on syvästi ahdistettu?

TUOMAS: Elämäni ankarin hetki on kulkenut minun pääni ylitse.-- (Vaitiolo.) Ja sinä? Mitä olet sinä tällä aikaa toimittanut?

KAIKKIVALTA: Minä olen hävittänyt _sen_.

TUOMAS: Minkä?

KAIKKIVALTA: Paavin paimenkirjeen. Sitä ei ole nyt enää olemassa.

TUOMAS: Niinkö?--(Vaitiolo.) Sytytä kynttilä, että näen jälleen kasvosi lempeässä levossaan.--(_Kaikkivalta_ tekee työtä käskettyä.) Pietari: ethän sinä kanna kaunaa minulle muinaisista?

KAIKKIVALTA: En, isä. Minut täyttää pelkkä hartaus ja kiitollisuus, kun teitä ajattelen.

TUOMAS: Kuitenkin sai isäsi surmansa minun käteni kautta.

KAIKKIVALTA: Minä en tiedä siitä mitään... Siis ei sitä asiaa ole minulle olemassa. (Vaitiolo.)

TUOMAS: Pidätkö minua ... pahantekijänä?

KAIKKIVALTA: Pidän teitä miehenä, joka _tekee_.

TUOMAS: Hyvää vai pahaa?

KAIKKIVALTA: Teette maailmaa hyville ihmisille mahdolliseksi. (Vaitiolo.)

TUOMAS (hitaasti): _Heidän_ tähtensä ... me siis olemme ... loassa ja veressä kaahlanneet?

KAIKKIVALTA: Teko on myrsky, jota seuraa sydämen tyyni päivänpaiste.

TUOMAS: Seisotko sinä sen paisteessa, Pietari?

KAIKKIVALTA: En. Mutta minä näen sen tulemisen taivaanrannalla ruskottavan. (Vaitiolo.)

TUOMAS (äkkiä): Hyvä jumala, kuinka minä halveksin niitä ihmisiä, jotka _tulevat_!

KAIKKIVALTA: Miksi niin, isä?

TUOMAS: Kuinka elämä on helppoa heille! Ja kuinka vähän he tietävät meistä, jotka olemme tehneet sen helpoksi heille!--Sinäkään et tiedä meistä mitään, Pietari.

KAIKKIVALTA (hiljaa): Minä en ole kiittämätön, isä.

TUOMAS: Kukka olet, joka ei tiedä juuristaan.--(Vaitiolo. Tuijottaa pää käden varassa eteensä seuraten sisällistä näkyään.) Näin kerran lähes kaksikymmentä vuotta sitten, matkallani pakanalliseen Hämeenmaahan, yksinäisen miehen, joka kirves kädessä heilui keskellä parasta parsikkoa. Oppaamme nimitti häntä kaskenkaatajaksi...

KAIKKIVALTA: Sellaisia miehiä heiluu kaikilla Suomen saloilla, isä.

TUOMAS (häntä kuulematta): ... Hänen hartiansa olivat sylen-levyiset, metsä ja kangas kumahtelivat hänen iskuistaan. Välillä suoristi hän joskus selkänsä ja pyyhkäisi hikihelmen polttavalta otsaltaan...

KAIKKIVALTA: Ilman teitä kimmeltäisivät nyt samat hikihelmet minun kulmillani.

TUOMAS: ... Minä katsoin hänen suonikkaita käsivarsiaan ja kauhistuin: ne olivat tammenpaksuiset ja ruskeat kuin kaksi kuparinuijaa... (Vaikenee vavahtaen.)

KAIKKIVALTA: No niin? Ja mitä te teitte tuolle miehelle?

TUOMAS: Ja sinä, Pietari? Mitä olisit sinä tehnyt hänelle?

KAIKKIVALTA: Minä?--Arvattavasti minä olisin kastanut hänet.

TUOMAS: Minä syöksin peitseni hänen lävitseen.

KAIKKIVALTA: Kuinka?

TUOMAS: Minä ajattelin: tuo mies on syntynyt tekemään rikostöitä.--Hän kaatui pauhinalla niinkuin suuri honka ikään ja vasta hänen kaatuessaan minä huomasin, _ketä_ hänen kasvonjuonteensa niin ilmi elävästi muistuttivat.

KAIKKIVALTA: Ketä siis?

TUOMAS (hymyillen kummallisesti): Minua itseäni.--Sittemmin kuulin, että hän oli isäsi, _oikea_ isäsi. (Pitkä vaitiolo.)

KAIKKIVALTA: Ja niin otitte te minut mukaanne ja kasvatitte minut?

TUOMAS: ... munkkikuntani ankarimpien sääntöjen mukaisesti.--Minä ajattelin: noidan pojasta pitää tulla kirkon pylväs.--Nyt ajattelen lähettää sinut takaisin syntymäsijoillesi.

KAIKKIVALTA (säpsähtäen): Herran pyhää sanaa saarnaamaan?

TUOMAS: Niin. Mutta tahdon jo ennakolta ilmoittaa sinulle, että verinen kosto voi kohdata sinua entisen sukusi taholta.

KAIKKIVALTA: Isä: minä en voi lähteä sinne.

TUOMAS: Kuinka?--(Otsaansa rypistäen.) Pelkäätkö marttyyrikuolemaa?

KAIKKIVALTA: En.

TUOMAS: Minä en ymmärrä siis, mikä muu este voi sinulla olla.--Työ-ala, jonka sinulle osoitan, kysyy kypsyyttä ja mielenmalttia. Mutta luulin sinulla jo sitäkin olevan.

KAIKKIVALTA (rukoilevasti): Isä: miksi en minä saa jäädä teidän luoksenne ikuisesti?

TUOMAS: Minun luokseni? Mitä ajatteletkaan? Olethan nuori vielä... (Tyytymättömänä.) Luulin sinun riemastuvan siitä, mikä nyt näyttää painavan sinut niin alakuloiseksi.

KAIKKIVALTA: Isä: minä en ole nuori enää. Minä olen vanha mieleltäni.

TUOMAS: Sinä? Tuskin mieheksi kehittynyt!

KAIKKIVALTA (raukeasti): Isä! Ei tule rankaisematta noidan pojasta kirkon pylväs. Tie on pitkä Lapinkorvesta Räntämäen kirkon sakaristoon.

TUOMAS (ankarasti): Puhut pelkillä arvoituksilla. Eikö tuo tauti, joka varmaan on perintö pakanallisilta vanhemmiltasi, koskaan eroa sinusta?

KAIKKIVALTA: Niillä puhuttiin minun kotipirtissäni.--Sen jälkeen on minun täytynyt oppia niin paljon. Onko ihme, että minua väsyttää?

TUOMAS: Sikäli kuin saatan ymmärtää sinun katkonaisesta puheestasi, väität siis olevasi väsynyt Herran suloista sanomaa julistamaan?

KAIKKIVALTA (tuskallisesti): Isä! Minä en koskaan enää voi Herran suloista sanomaa julistaa.

TUOMAS: Kuinka? Miksi et?--(Nousee kokonaan hämmästyneenä.) Nyt täytyy sinun puhua suusi puhtaaksi minulle.

KAIKKIVALTA: Minä en olisi tahtonut koskaan puhua teille siitä. Mutta jos te nyt tahdotte pakottaa minua lähtemään syntymäsijoilleni...

TUOMAS: Niin, minä tahdon pakottaa sinua siihen.

KAIKKIVALTA: ... Niin täytyy minun siis teille tunnustaa: minä en voi opettaa enää kirkon opin mukaan. Enkä minä voi opettaa enää myös sinun oppisi mukaan, isä...

TUOMAS: Kuinka? Etkö sinä voi opettaa enää dominikaanisen munkkikuntamme käskyn mukaan?

KAIKKIVALTA: En. Minä en voi opettaa enää, että luonto on paha... Minä en voi opettaa enää, että kaikki luotu on kirottu ja kaikki kaunis vain pahojen henkien houkutusta... Minä en voi opettaa enää, että kaikki liha on synti...

TUOMAS: Vaikene!--_Mitä_ voit sinä opettaa sitten?

KAIKKIVALTA (kuin hurmauksessa): Minä voin opettaa, että maa viheriöi ja että linnut taivaalla veisaavat Jumalan kunniata... Minä voin opettaa, että ihminen on ihana ja että hänen sielunsa on yössä kukoistava yrttitarha... Minä voin opettaa, että _rakkaus on suurin kaikista_...

TUOMAS: Rakkaus?

KAIKKIVALTA: ...--Niin, ja kun sen päivä paistaa päälle poloisen ihmislapsen, niin aukeevat kaikki hänen sydämensä kukkaset kuin hopeamaljat vastaan ottamaan elämän pyhää, ylitsevuotavaa evangeliumia.

TUOMAS: Mitä outoja opetuksia _nuo_ ovat? Oletko kohdannut ehkä matkoillasi jonkun harhaoppisen suden lammasvaatteissa?

KAIKKIVALTA: Olen kuullut miehestä, jonka nimi on _Franciskus Assisi_...--(Ristii kätensä palavimmalla hartaudella.)

TUOMAS (ylenkatseellisesti): Ahaa, tuo olisi minun pitänyt arvatakin!-- Joku fransiskaanimunkki on sinun heikon ymmärryksesi sekoittanut.

KAIKKIVALTA: Minä en tiedä, mutta minä tunnen etäisen virin niinkuin huomentuulen kulkevan kasvoillani... Maailma ei ole minulle autio ja tyhjä enää, vaan täynnä armaita, ystävällisiä olentoja, jotka kaikki elävät ja hengittävät Herran kauneudessa...

TUOMAS: Nouseeko työ vastaan tekijäänsä? Astuuko pakanuus, isäisi ikivanha pakanuus, jälleen esille povesi onkaloista?

KAIKKIVALTA: ... Minä näen jälleen sinipiikojen karkeloivan kedoilla ja Ahdin ruohorinnan nousevan aalloistaan... Minä näen taas ilman impien astuvan taivaan ratoja myöten ja metsien peittyvän päivän kultiin ja hopeisiin... Sillä minä näen jälleen _hyvän Jumalan hymyn_ luonnossa ja ihmissydämissä...

TUOMAS: Vaikene! Nyt puhuu noidan veri sinusta.

KAIKKIVALTA (kokonaan poissa suunniltaan): Niin, minun iso-isäni oli tietäjä Lapinkorvessa ja on nyt siellä, missä itku ja hammasten kiristys on. Mutta minun isäni _rakasti maata_ ja perkkasi pelloksi sitä, siksi kuin teidän kirottu peitsenne lävisti hänet!

TUOMAS. Pietari! Sinä et ole täydessä järjessäsi! (Tarttuu kovasti kiinni häneen. _Kaikkivalta_ herää kuin hurmauksesta, katsoo säikähtänein silmin ympärilleen ja purskahtaa hiljaiseen itkun-nyyhkytykseen. Vaitiolo. _Tuomas_ synkkänä kuin ukkospilvi.-- _Raimund_ tulee kiireesti perältä.),

RAIMUND: Teidän korkea-arvoisuutenne...

TUOMAS (tuimasti): Mikä on?

RAIMUND: ... Minä olen kuullut ... minä olen saanut juuri tiedon siitä ... minä en mitenkään voi sallia sitä...

TUOMAS: Mitä te ette voi sallia, herra ritari?

RAIMUND: ... Että hänet surmataan... Että te olette tuominnut tuon naisen polttoroviolle...

KAIKKIVALTA (parahtaen): Lyyli Tavastin?

TUOMAS: Hiljaa!--Tuo nainen on ansainnut kohtalonsa.

RAIMUND: Teidän korkea-arvoisuutenne: minä olen vannonut suojella häntä... Temppeliherrana ja Pyhän haudan ritarina olen minä _vannonut_ tämän ristin kautta...

TUOMAS (ankarasti): Temppeliherrana ja Pyhän haudan ritarina tulisi teidän hävetä, herra Raimund, näin asettua pakanallisen hämäläistytön puolustajaksi, joka päälle päätteeksi on jo sellaisena helvetin tuleen vikapää.

RAIMUND: Minä en näe pakanaa enkä velhoa hänessä... Minä näen hänessä vain naisen...

TUOMAS: Juuri se todistaa, että hän on lumonnut teidät.--No niin, tietäkää siis, että hän on yrittänyt lumota minuakin...

RAIMUND: Teidän korkea-arvoisuutenne: meillä ei ole aikaa pitkiin puheisiin. Minä olen nähnyt rakennettavan polttoroviota kirkkotarhaan...

KAIKKIVALTA: Ah! (Rientää ulos.)

TUOMAS: Niin, tuohon alle akkunani! Siinä pitää hänen palaman taivaan enkelien iloksi ja Jumalan kunniaksi.

RAIMUND (säihkyvin silmin): _Dominus episcopus_: hän ei tule palamaan ollenkaan.--Vielä viimeisen kerran tahdon minä kysyä teiltä: ettekö aio ottaa ollenkaan huomioon _minun_ tahtoani tässä asiassa?

TUOMAS: En!

RAIMUND: Se oli ensin pyyntö, nyt se on esirukous. Mutta ellette te suostu siihen, on se pian oleva vaatimus ja singahtava vasama teille...

TUOMAS: Ritari Raimund: minä pyydän, miettikää sanojanne!--Te loukkaatte sitä korkeata hengellistä arvoa, jota kannan näiden kaarten alla...

RAIMUND: Ja vaikka minä loukkaisin itse Pyhän Pietarin ja Pyhän Paavalin hengellisen pappeuden edustajaa, nyt kysyn minä teiltä, piispa Tuomas: tahdotteko peruuttaa käskynne, jonka olette antanut minua kuulematta, ja jättää tuon panttivangin nyt heti--kuuletteko: nyt heti! --takaisin minun tuomiovaltani alle?

TUOMAS: Hän kuolee.

RAIMUND: Ei! Hän ei kuole.

TUOMAS: Minä en peruuta käskyäni milloinkaan.

RAIMUND (miekkansa paljastaen): No niin: tämä miekka on usein vääräuskoisten verestä punertunut. Mutta nyt vannon minä teille, piispa Tuomas, että se on punertuva kristillisestä verestä...

TUOMAS: Haa, te uhkaatte minua? Te paljastatte miekkanne Herran huonehessa?

RAIMUND: En, minä en uhkaa teitä, piispa Tuomas, vaan niitä, jotka aikovat totella teidän omavaltaista määräystänne tässä asiassa. Sillä niin totta kuin minä olen ottanut tuon naisen ritarilliseen suojelukseeni: jokainen, joka häneen koskee, _kuolee_!... (Aikoo syöksyä ulos. _Balduin_ tulee nopeasti perältä.)

TUOMAS (tempaa kynttilän pöydältä): Ja niin totta kuin tämä kynttilä nyt sammuu minun kädessäni, niin sammuu nyt Jumalan armo teiltä...

BALDUIN: Mitä täällä tapahtuu?

RAIMUND: Hän tahtoo julistaa minut kirkon kiroukseen.

TUOMAS: Ja hän tahtoo estää minut minun hengellisen virkani toimituksessa...

BALDUIN (ankarasti): Te, herra ritari? Kuinka? Miekka kädessä?

RAIMUND: Hän tahtoo tehdä minut valapatoksi! Hän on tuominnut tuon naisen kuolemaan...

TUOMAS: _Hän kuolee_, sillä hän ei ole tahtonut antaa kastaa itseään, vaan on häijyillä velhovoimillaan tahtonut pilkata Herran pyhää sanaa ja sakramentteja...

BALDUIN (tyynesti): Teidän tuomionne on oikeuden-mukainen, piispa Tuomas.--Miekkanne, ritari Raimund!

RAIMUND: Teidän hengellinen ylhäisyytenne: minun ansioni pyhän katoolisen kirkon palveluksessa...

BALDUIN: Niitä ei unohdeta, ritari Raimund. Mutta nyt teillä ei ole valittavana kuin kaksi mahdollisuutta: joko jättää minulle heti miekkanne taikka joutua kirkon ankarimpaan kiroukseen?

RAIMUND: Herra legaatti: teillä ei ole oikeutta sitä minulle julistaa.

BALDUIN (lujasti): Kyllä, ritari Raimund. Minä _otan_ nyt sen oikeuden itselleni.

RAIMUND: Temppeliherrana ja Pyhän haudan ritarina kuulun minä vain veljeskuntani ylimmän tuomiovallan alaiseksi...

BALDUIN: Ritari Raimund: ellette te nyt heti jätä miekkaanne minulle, julistan minä teidät jumalattomaksi mieheksi, ulkopuolelle kaikkien pyhien ihmisten yhteyttä ja kristillistä seurakuntaa...

RAIMUND: Minä vetoan ritarikuntani suurmestariin... Minä vetoan meidän Pyhään isäämme Roomassa. Minä vetoan Jumalan kaikkivaltiaan istuimen luo...

BALDUIN: Te ette vetoa.--Miekkanne!

RAIMUND: _Dominus magnificus_: minä olen vannonut, että kukaan ei ole tuon naisen päästä hiuskarvaa koukistava, niin kauan kuin tämä käsi tätä kalpaa pitelee...

BALDUIN (jyrähtävällä äänellä): Miekkanne!--(_Raimund_ ojentaa hänelle miekan epäröiden.) Kas niin: nyt te ette pitele enää tätä kalpaa ja siksi te olette myös vapaa valastanne. (Ottaa miekan häneltä ja laskee sen pöydälle. _Raimund_ kääntyy pois ja peittää kasvonsa kädellään.-- _Kaikkivalta_ rientää ulkoa hengästyneenä ja syöksyy polvilleen piispa Tuomaan jalkojen juureen.)

KAIKKIVALTA: Armoa, teidän korkea-arvoisuutenne!... Armoa!...

TUOMAS: Ei armoa pimeyden enkelille.

KAIKKIVALTA: Vielä on aika, isä! Teidän pyövelinne aikovat juuri sytyttää rovion.--Kaiken pyhän nimessä, isä, minä pyydän ja rukoilen teitä: peruuttakaa käskynne!...

TUOMAS: En.

KAIKKIVALTA (halaten hänen polviaan): ... Peruuttakaa käskynne, sillä se on erehdys ... se on vääryys Jumalan ja ihmisten edessä...

TUOMAS: Vääryys?

KAIKKIVALTA: Niin, sillä te olette tuominnut tuon naisen pakanana kuolemaan...

TUOMAS, No niin? Hän _on_ pakana...

KAIKKIVALTA: Ei, hän on kristitty! Te olette kastanut hänet...

BALDUIN: Kristitty?

TUOMAS (hämmästyneenä): Kuinka?

KAIKKIVALTA: ... Te olette itse kastanut hänet Hämeen Kiialassa...

TUOMAS: Se on totta.

BALDUIN: Tuo nainen on kastettu siis?

KAIKKIVALTA: Hän on ilkkuen huutanut sen minulle polttoroviolta.-- Peruuttakaa käskynne, piispa Tuomas! Hänen kuolematon sielunsa voi vielä pelastua.

TUOMAS (kolkosti): Hänen kuolemattoman sielunsa yli Herra tuomitkoon. Mutta hänen ruumiinsa on palava poroksi, niin totta kuin minä olen piispa Tuomas...

KAIKKIVALTA: Isä! Isä!--_Minä rakastan tuota naista_...

TUOMAS: Sinä?

KAIKKIVALTA: Niin, hän on lapsuudestani saakka ollut Hämeen tähti minulle.--Mutta jos te nyt aiotte antaa kuolla hänen vain sen vuoksi, että hänen viattomat silmänsä syyttävät teitä teidän rikoksestanne...

TUOMAS: Onneton poika! Tahdotko tuhota minut?

KAIKKIVALTA: _Jos_ sanon minä ... niin ilmoitan minä teidän _kaikki_ rikoksenne näille korkeille herroille, jotka nyt niin kummastuneina katsovat meihin...

TUOMAS: Pietari! Olenko kyytä povellani kasvattanut?

KAIKKIVALTA: Minä olin viimeinen, joka vielä uskoi hyvää teistä. --Peruuttakaa käskynne, piispa Tuomas! Tehkää se tässä silmänräpäyksessä... (Kuuluu kimeä kirkaisu oikealta. Liekit leimahtavat.) Ah, ah! Minä huudan, minä huudan julki: hän on väärentänyt paavin paimenkirjeen!

TUOMAS: Sinä et huuda! (Tempaa miekan ja lävistää hänet. Kynttilä sammuu. _Raimund_ ja _Balduin_ syöksähtävät esille kauhistuneina.)

RAIMUND: Mitä teette?

TUOMAS: Pietari! Pietari! Minun rakas opetuslapseni! (Vaipuu itkien ruumiin ääreen. Pitkä vaitiolo.)

BALDUIN: Tulkaa, ritari Raimund: täällä ei _meillä_ ole mitään tekemistä. (Menevät. Liekit leimuavat korkealle.)

Esirippu.

MAUNU TAVAST

4-näytöksinen legenda

(Naamioita III, 1908)

HENKILÖT:

MAUNU TAVAST, Suomen piispa. ANNA, Lepaan neiti, nunna Wadstenan luostarista. OLAVI TAVAST, maisteri Parisin yliopistosta. PIETARI KARPALAINEN, Kuusiston linnan vouti. ELINA, hänen tyttärensä. RANKONEN, asemies. MARTTI, kaniikki.

Tapahtuu kauniina kesä-yönä Kuusiston linnassa v. 1437.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Kirjastohuone Kuusiston linnassa. Ovi perältä ja oikealta taka-alalta. Ikkuna vasemmalla. Pöytä, karmituoleja. _Maunu Tavast_ lukee. Kirkas kesä-illan valaistus.

Ovi oikealta avautuu hiljaa. _Martti_ kaniikki tulee saattaen sisälle Annan, viittaa lukevaan vanhukseen ja poistuu äänetönnä. _Anna_ jää ovensuuhun seisomaan.

MAUNU TAVAST (lukee): »Mutta vielä muuta tapahtui minulle, vielä merkillisempää; itse minun rakkauteni muuttui hulluudeksi, niin että se luopui siitä, mitä se yksin halasi, luopui toivosta koskaan enää sitä saavuttaa. Tämä tapahtui silloin, kun minä kuuliaisena sinun tahdollesi koetin muuttaa sydämeni yhdessä pukuni kanssa osoittaakseni sinulle, että sinä yksin olit herra minun ruumiini niinkuin sielunikin. Mitään muuta en minä sinulta etsinyt, jumala sen tietää, kuin sinua itseäsi--»

ANNA: Jumala sen tietää: »Sinua yksin minä halasin, en sitä, mikä sinun omaasi oli. En avioliittoa, en huomenlahjaa minä odottanut--»

MAUNU TAVAST (ylös ponnahtaen): Mitä kuulen?

ANNA (jatkaen): »En omaa himoani enkä tahtoani koettanut tyydyttää, vaan sinun, sen kyllä tiedät. Kaikukoon sinulle nimi puoliso pyhemmältä ja kunniallisemmalta, minulle soi sentään soreammalta olla sinun lemmittysi tai--älä lue sitä viaksi minulle--sinun porttosi ja sinun rakastajattaresi.»

MAUNU TAVAST: Kuka olet, outo nainen, joka astut kammiooni näin myöhään ja jatkat lukuani siitä, mihin minä lopetan? Puhu!

ANNA (syösten hänen jalkoihinsa): Köyhä nunna olen Wadstenan luostarista, joka on tullut tuon pitkän matkan langetakseen sinun jalkoihisi ja saadakseen sinulta lohdutusta, Suomen suuri piispa, sydämensä ankarassa tuskassa ja ahdistuksensa.

MAUNU TAVAST: Ah, minä muistan. Martti kaniikki mainitsi minulle äsken sinusta.--Kuka olet? Varmaan on sinulla joku suosituskirja minulle abbedissaltasi?

ANNA: Salli minun ensin suudella sitä kättä, jota tuhannet uskovaiset siunaavat Suomen erämaissa!

MAUNU TAVAST (kohottaen hänet ylös): Nouse!--(Saattaa hänet nojatuoliin.) Istu!--Sinä tunnet kirjan, jota luin äsken?

ANNA: Olen joskus selaillut sitä.

MAUNU TAVAST: Minua ilahduttaa, etteivät Wadstenan luostarin nunnat hartaushetkiensä tähden lyö laimin kauniin ja hyvän kirjallisuuden viljelystä. Sinä luet latinaa?

ANNA: Vain vähäisen.

MAUNU TAVAST (hymyillen): Jos kerran osaat muistostasi Abaelardin ja Heloisen kirjeenvaihdon, ei latinantaitosi niin aivan puutteellinen liene. Iloitsen siitä, sisar.

ANNA: Minä olen vain nainen oppimaton. Mutta minäkin poimin mielelläni niistä muruista, jotka tiedon ruhtinaitten pöydältä putoavat.

MAUNU TAVAST: Jospa kaikki hiippakuntani papit olisivat edes yhtä oppineita!--(Kuin itsekseen.) No niin, he edistyvät, he ahkeroivat, vähitellen, vähitellen.--Sinulla oli varmaan joku erikoinen asia minulle?

ANNA: On.

MAUNU TAVAST: Abbedissasi tahtoo arvattavasti tiedustella, kuinka on sen uuden naisluostarin laita, jota täällä par'aikaa paljolla työllä ja suurilla uhrauksilla rakennutan Raision pitäjään?

ANNA: Jumalan ja Pyhän Annan kunniaksi?

MAUNU TAVAST: Niin. Olen ollut siitä pitkässä kirjevaihdossa abbedissasi kanssa. Hän on osoittanut suurta suopeutta aikeilleni ja antanut minulle monta hyvää neuvoa, joista täten jo nyt pyydän hänen lähettiläälleen esiinkantaa sulimmat kiitokseni. (Kumartaa keveästi.)

ANNA vastaa vaieten kumarrukseen.

MAUNU TAVAST: Työ edistyy tosin hitaasti, sillä tiedä, sisar, Suomen kirkko on köyhä ja meillä on juuri nyt ollut paljon kustannuksia noiden monien tulipalojen tautta, jotka ovat sekä Koroisten piispankartanon että Turun Vanhan tuomiokirkon hävittäneet. Mutta maat olen minä jo aikoja sitten ostanut luostaria varten asemies Juhana Inkoselta ja toivon, että kaikki on oleva valmista ensi herrainpäiville, jotka varmaan tulevat antamaan sille asianmukaisen vahvistuksensa.-- Abbedissasi toivoo epäilemättä edelleenkin, että siitä muodostuisi birgittalaisluostari?

ANNA (hiljaa): Minä en tiedä.

MAUNU TAVAST: Kuinka?--Niin, Jumala varjelkoon minua Pyhän Birgitan elämäntyötä millään muotoa halventamasta. Hänen ajatuksensa oli kaunis, hyvin kaunis: kaksi sukupuolta saman katon alla, tukien toisiaan pyhässä pyrkimyksessä Jumalan yhteyteen. Mutta suo anteeksi, sisar, minä en luota siihen.

ANNA: Piispa Maunu Tavast: minä en ole tullut puhumaan sinun kanssasi Raisioon rakennettavasta naisluostarista.

MAUNU TAVAST: Etkö?--Sallinet kuitenkin, että esitän sinulle mielipiteeni, sillä tämä asia on jo kauan ollut rakkain askar yksinäisille ajatuksilleni. Birgittalaisluostari? Niin, se voi käydä päinsä teillä siellä Ruotsissa, missä hienot, ylhäiset naiset ja jalot ritarit maailmaan väsyttyään kenties voivat lihan himoista vapautuneina olla opettavaksi ja ylösrakentavaksi esimerkiksi myös raa'an rahvaan tapojen puhtaudelle. Mutta täällä Suomen erämaissa... Ei, sisar, minä en usko, että abbedissasi on oikein miettinyt asiaa.

ANNA: Piispa Maunu Tavast: mikään abbedissa ei ole minua lähettänyt.

MAUNU TAVAST: Ei abbedissa? Kuka siis?

ANNA: Sanoin jo sinulle: oman sydämeni ahdistus ja tuska on pakottanut minut Suomen rantoja lähestymään.

MAUNU TAVAST: Niinkö?--(Lempeästi.) Etkö löytänyt sille lohdutusta omalta maaltasi?

ANNA: En.

MAUNU TAVAST: Minä ymmärrän: sielun tuska ajaa meitä kaikkialle. (Kuin itsekseen.) Turhaan tein minä toivioretken Pyhälle maalle jäähdyttääkseni poveni polttoa jäytävätä.

ANNA: Turhaan?

MAUNU TAVAST: Mitä sanoin?--Tietysti ei se ollut turha.

ANNA: Sinä sait rauhan, Maunu Tavast?

MAUNU TAVAST (vitkaan): Minä olen saanut sieluni kirjavat kipinät sammumaan.--(Kuin karkoittaen ajatuksensa.) Nyt olet tullut varmaankin Turkuun Pyhän Henrikin haudalla rukoilemaan?

ANNA: Olen tullut Suomen piispan luokse Kuusistoon. Hän yksin voi antaa levon sielulleni.

MAUNU TAVAST: Minä olen vaivainen syntinen ihminen, joka en voi antaa muuta kuin mitä Jumala itse minulle kaikkihyvyydessään lahjoittaa. Mutta kenties voisin antaa sinulle voimaa kärsimään.

ANNA: Minä en kestä kärsiä enää. Jumala kaikkivaltias on minun voimani ja väkeni maahan musertanut.

MAUNU TAVAST: Ihmisen kyky kärsiä on mittaamaton. (Vaitiolo.) Sinä tahdot itsesi minulle ripittää?

ANNA: Niin. (Hiljaa.) Minä en ole voinut tehdä sitä muille kenellekään.

MAUNU TAVAST: Polvistu siis ja tunnusta syntisi minulle niinkuin Herran Jumalan palvelijalle. Varmaan on katuvainen sydän kaunein lahja, minkä me maan tomusta voimme Hänelle tuolla ylhäällä ojentaa.

ANNA (polvistuen): Minun syntini ovat suuret.

MAUNU TAVAST: Olen tottunut ihmis-erheitä kuulemaan.--Tahdotko ripittää itsesi tuntemattomana?

ANNA: Jos sinä sen sallit, isä.

MAUNU TAVAST: Puhu siis Jumalan kaikkivaltiaan kasvojen edessä! (Peittäen silmänsä kädellään.) Hän näkee, mitä me emme näe. Hän on kuuleva sydämesi äänen salaisimman. (Vaitiolo.)

ANNA: Minä olin nuori. Minä rakastin.

MAUNU TAVAST: Niin.

ANNA: Minä rakastin miestä, joka oli kaikilla inhimillisillä hyveillä varustettu. Ylhäinen suvultaan, etevä opiltaan, ritari ryhdiltään ja käytökseltään.

MAUNU TAVAST: Niin. Ja tuo mies?

ANNA: Oli pappi. Suuri tulevaisuus odotti häntä kirkon palveluksessa. Mutta hänen kunnianhimonsa tähtäsi korkeammalle. Europan kuuluisimmat yliopistot tahtoi hän haastaa kilpasille kuulemaan korkeata oppiaan ja väkevää väittelytaitoaan.

MAUNU TAVAST (hämmästyen): Kuinka?--(Pidättää itsensä.) Sinä lankesit ja hän sinun kerallasi?

ANNA: Niin. Ei ruumiin siveys, vaan sielujen pyhä yksinkertaisuus yhdisti meidät.

MAUNU TAVAST (hiljaa): Minä tiedän: te kuvittelitte toisenne täydellisiksi.

ANNA: Hän oli täydellinen. Sitä en minä yksin sanonut, koko maailma kertoi sitä minun kerallani. Sillä ei ollut hänen kaltaistaan Suomen pappien seassa...

MAUNU TAVAST: Suomen?

ANNA: Niin, ja hänen hurskautensa maine oli jo silloin suuri kautta kaikkien pohjoismaiden.

MAUNU TAVAST (hämmästyen): Kenestä puhut minulle?

ANNA (hiljaa): Miehestä, jota minä rakastin. (Vaitiolo.)

MAUNU TAVAST (päätään pudistaen): Ei ole elänyt sellaista miestä Turun hiippakunnassa.

ANNA: Ei muita kuin yksi.--Hän oli minun herrani tai pikemmin minun isäni, minun puolisoni tai pikemmin minun veljeni, minun rakastajani tai pikemmin minun rakas opettajani...

(Vaikenee, suutelee suuren liikutuksen vallassa vanhuksen kättä ja kostuttaa sitä kuumilla kyyneleillään. _Maunu Tavast_ sallii sen liikkumattomana tapahtuvan. Vaitiolo.)

MAUNU TAVAST (tuskin kuuluvasti): Sitten?

ANNA: Minä synnytin hänelle pojan.

MAUNU TAVAST: Pojan? (Katsoo kauhistuneena häneen.)