Part 4

BALDUIN: Ja nyt, palataksemme jälleen arkiaskareihin: haluatteko nyt levähtää päivän kaksi matkan vaivoistanne, veli Tuomas, vai mieluummin heti ryhtyä virkatehtäviänne toimittamaan?

TUOMAS: Onko minulla valta valita, herra legaatti?

BALDUIN: Luonnollisesti. Tarkoitukseni oli ainoastaan huomauttaa, että edellisessä tapauksessa minun vähäpätöinen kykyni kenties voisi olla käytettävissä...

TUOMAS: Ellen ole epäkohtelias, ryhdyn mieluummin heti virkaani toimittamaan.

BALDUIN (keveästi kumartaen): Myöskin minulle on se oleva mieluisempaa.--Nyt voin siis katsoa toimeni täällä päättyneeksi.

TUOMAS: Te aiotte lähteä, herra legaatti?

BALDUIN: Jo ennen iltaa, jos suinkin mahdollista.

TUOMAS: Ja minne, jos minulla on lupa kysyä?

BALDUIN: Ensin Turkuun, sitten Tukholmaan.--Olen täällä jo viikon viipynyt, oikeastaan vain veljeni palaamista odotellen. (_Tuomas_ on edellisen aikana riisunut rautapaitansa _Pietari Kaikkivallan_ avulla, joka yhtä äänettömänä vetäytyy jälleen ovensuuhun. Astuu nyt pöydän ääreen, josta _Balduin_ on väistynyt pari askelta vasemmalle.)

TUOMAS: Näen tässä pöydällä kasan pergamentteja. Uskallanko vaivata teitä, herra legaatti, minulle lyhyesti kertomaan, mitä täällä on tärkeintä minun poissa-ollessani tapahtunut?

BALDUIN: Ei mitään iloista ainakaan.--(Ojentaa hänelle pöydältä erään pergamentin.) Tässä esim. on vastaus Lybeckin kauppiailta.

TUOMAS: Ja se kuuluu? (Silmäilee nopeasti kirjettä.)

BALDUIN: Kaikista meidän ynnä Pyhän isämme varoituksista ja uhkauksista huolimatta he eivät lupaa luopua kerettiläisistä kauppaliitoistaan Novgorodin, Smolenskin, Polotzkin ja Vitebskin ruhtinaiden kanssa, kaikki Jumalan ja kalliin kirkkomme vihollisia.

TUOMAS: Ne kamasakat! (Heittää kirjeen kädestään.)

BALDUIN: Niin. Vaikka kristityitä nimeltään, he ovat sielultaan ja sydämeltään verrattavat Judas Iskariotiin, joka petti Herramme Mestarimme kolmestakymmenestä hopeapenningistä.--(Ojentaa hänelle tukun muita kirjeitä.) Samaa kirjoittavat, kuten näette, myös Gottlannin, Visbyn ja Riigan raatiherrat.

TUOMAS (rutistaen kirjeet kädessään): He olisivat kaikki polttorovion ansainneet. Eikä Ruotsin hallitukselta mitään kirjettä?

BALDUIN: Ei.

TUOMAS: Kuningas on voimaton ja Folkungajaarleilla nyt muuta tekemistä. Sieltä ei meillä ainakaan tätä nykyä näytä olevan mitään apua odotettavissa.

BALDUIN: Ei, yhtä vähän kuin pitkään aikaan Norjastakaan, jos heidän jalot ritarinsa, kuten sanotte, ovat Nevajoelta takaisin kotimaahansa ruumiina palanneet.

TUOMAS (harvakseen): Näyttää siis siltä kuin olisimme me jätetyt kokonaan oman onnemme nojaan, herra legaatti.

BALDUIN: Toistaiseksi näyttää asianlaita todellakin olevan niin. (Synkkä vaitiolo.)

TUOMAS: Ja ristiretki Hämeenmaahan? Mitä siitä kuuluu?

BALDUIN: Siitä voi ritari Raimund antaa teille parhaiten kertomuksen.-- Mutta nyt täytyy minun todellakin rientää piispankartanoon. Me tietysti syömme yhdessä illallista?

TUOMAS: Se on oleva suuri kunnia minulle, herra legaatti.--' (Saattaa ovelle hänet ja palajaa takaisin paikalleen pöydän ääressä. Viittaa ritari Raimundin lähestymään.) Milloin palasitte te matkaltanne pakanallisten hämäläisten maahan?

RAIMUND: Vasta pari päivää sitten, teidän korkea-arvoisuutenne.

TUOMAS: Ja teidän retkenne menestys, jalo ritari?

RAIMUND: Sama kuin teidänkin: palajan tyhjin toimin, vain muutamat harvat panttivangit ainoana sotasaaliinani.

TUOMAS: Siis kaikki kadotettu?

RAIMUND: Kaikki sen maan äärillä.--Oikean uskon siemen Hämeen heimojen seassa on tuhottu juurineen. Oh, mitä kauhun sanomia me saimmekaan kuulla matkallamme!

TUOMAS: Kertokaa!

RAIMUND: Kastetut lapset ovat surmatut kaikkialla. Täyskasvaneilta, jotka samoin jo olivat tulleet kasteen siunauksesta osallisiksi, he ovat kiskoneet sisukset ruumiista ja uhranneet heidät pakanallisille epäjumalilleen...

TUOMAS (peittäen silmänsä): Jatkakaa!

RAIMUND: Kristityiltä papeilta, jotka ovat heidän valtaansa joutuneet, he ovat puhkaisseet silmät päästä, toiset on piesty kuoliaaksi tahi pakotettu heidät juoksemaan ympäri uhrikarsikkojen, siksi kuin he ovat hengettöminä maahan langenneet...

TUOMAS: Jatkakaa!

RAIMUND: ... Eräiltä onnettomilta on silvottu kädet ja jalat, toiset on kääritty olkiin ja heitetty polttoroviolle.

TUOMAS (vavahtavalla äänellä): Eikö näin suunnaton ja näin petomainen julmuus ollut omiaan johtamaanne sotajoukkoa ylenluonnollisiin sankaritöihin kiihoittamaan?

RAIMUND: Oli. Missä vain vihollinen nähtiin, lyötiin hänet heti pakosalle. Mutta... (Vaikenee epäröiden.)

TUOMAS: Mutta?

RAIMUND: ... oli olemassa jotakin muuta, joka ehkäisi menestyksemme ... jotakin oikeastaan niin naurettavaa ja vähäpätöistä, etten tiedä, tokko ollenkaan vaivata teidän korkea-arvoisuuttanne sitä kertomalla.

TUOMAS: Kertokaa! (Vaitiolo.)

RAIMUND: Kaikkialla muualla, missä olen miekkani Pyhän neitseen ja ainoan autuaaksitekevän kirkon puolesta paljastanut, Liivinmaalla, samoin kuin hurjien saraseenien kesken, Syriassa, samoin kuin Provencen laaksoissa ja Sierra Morenan vuoristoissa, kaikkialla muualla, sanon, on rintani täyttynyt riemusta ja sanomattomasta autuudesta. Täällä sitävastoin...

TUOMAS: Täällä?

RAIMUND: ... olen ollut huomaavinani koko sotajoukossa ... ja osaksi itsessänikin ... jotakin omituista ... jotakin salaperäistä ja selittämätöntä...

RAIMUND: ... ikäänkuin alakuloisuutta tahi oikeammin, yksitoikkoista toivottomuutta, vaikka edustamamme pyhän asian epäilemättä olisi pitänyt jokaista iloiseen uljuuteen ja valoisaan voitonvarmuuteen kehoittaa.

TUOMAS: Epäilemättä olisi tullut niin tapahtua, ritari Raimund.

RAIMUND: Kukin on uskollisesti täyttänyt velvollisuutensa. Kukaan ei ole säikkynyt henkeään taikka kieltäytynyt kestämästä matkan rasituksia, jotka tällä kertaa todellakin ovat olleet yli-inhimilliset...

TUOMAS: Sitä merkillisempää mielestäni on, ettei näin moitteetonta velvollisuuksien täyttämistä ole seurannut sen tavallinen palkinto: sisällinen ilo ja hilpeä, raikas itsetunto.

RAIMUND (painokkaasti): Niin, teidän korkea-arvoisuutenne: se _on_ sitä merkillisempää. (Lyhyt vaitiolo.)

TUOMAS: No niin, syynä siihen on kenties ollut itse maan luonto ja nämä kylmät, syksyiset sateet, jotka jo ovat viikkokausia kestäneet. Seisoohan sumu nytkin ulkona kuin seinä ikään! Varmaan on moinen ilmanala omiaan urhoollisimmankin sotajoukon mieltä masentamaan.

RAIMUND: Olette siinä aivan oikeassa, teidän korkea-arvoisuutenne. Nämä maata laahovat pilvet, tämä puidenlatvoja hipova taivaankansi painaa alas myös ihmis-ajatuksen, estäen sen vapaana ja rohkeana luojansa autuaita asuinsijoja lähestymästä.

TUOMAS (välttelevästi): Siihen lisäksi näkymätön vihollinen, joka sumun seasta, korpikuusten alta ja läpipääsemättömistä ryteiköistä myrkytettyjä sulkanuoliaan singahuttelee. Minä ymmärrän: se saattaa tehdä itse urhoollisen temppeliherrankin sydämen alakuloiseksi.

RAIMUND: Kuitenkin luulen minä, että pahan syyt ovat tällä kertaa syvemmällä.

TUOMAS: Syvemmällä?

RAIMUND: Tarkoitan: harmaa taivas ja matala luonnonmuoto ovat olleet vain sen sydämen-tyhjyyden ja sisällisen haluttomuuden ulkonaisia vertauskuvia, joka tällä retkellä alusta alkaen on jokaisen ristinsoturin rintaa ahdistanut. Sanoinko haluttomuuden? Epäilyksen ja epätoivon henki on kuvastunut heidän kasvoillaan.

TUOMAS: Epäilyksen? Epätoivon?--Niin, suokaa anteeksi, ritari Raimund, mutta minä en ymmärrä, kuinka voi epäillä, kuinka _voi_ joutua. epätoivoon se, jonka kilpeen taivas itse on näkymättömän lupauksensa kirjoittanut.

RAIMUND: Luulin kuitenkin, että juuri te ymmärtäisitte sen, piispa Tuomas.

TUOMAS (katsoo häneen): Tarkoitatteko _niin_, ritari Raimund?--Nyt pyydän minä teitä ajatuksenne minulle aivan vapaasti ja peittelemättä ilmaisemaan.

RAIMUND: Sen lupaan, teidän korkea-arvoisuutenne.

TUOMAS: Siis: te olette tuon asianlaidan yhteydessä, minkä mainitsitte, tullut retkellänne myös minua ajatelleeksi?

RAIMUND: Sitä en ole sanonut, teidän korkea-arvoisuutenne.

TUOMAS: Ette, mutta minä arvaan sen sanomattannekin. Te olette kuullut kuiskittavan ... siellä täällä ... leiritulien ääressä ja Hämeen hyllyviä soita ratsastaessanne ... jotakin, jota te ette mielellänne tahdo minulle ilmoittaa.

RAIMUND: _Dominus episcopus_: mitä se olisi?

TUOMAS: Kas niin, kertokaa se vaan minulle!--Te olette tuon sydämen-tyhjyyden ja sisällisen haluttomuuden yhteydessä, kuten te sitä nimitätte, kenties kerran kaksi kuullut piispa Tuomaan nimeä mainittavan.

RAIMUND: Saattaa niin olla, teidän korkea-arvoisuutenne.

TUOMAS: No niin?

RAIMUND (hetken mietittyään): Kerran ... pitkän, lokakuisen päivämarssin päätettyämme ... kuulin levätessäni märällä maalla vaippaani käärittynä ja tuijotellessani torkkuvin silmin riutuvaan nuotiotuleen, jonka yli raskaat sadepisarat silloin tällöin syvästi huokaavan hongan oksilta ropisivat ... silloin kuulin uneni lävitse sanat: _piispa Tuomaan ilma_.

TUOMAS: Ah!--(Painaa kädellä sydäntään. Kuin itsekseen.) He olivat oikeassa, he ovat oikeassa: piispa Tuomaan ilma ympäröi täällä joka taholla meitä.

RAIMUND: Se oli nyt tietysti vain tuollainen tyhjä sanantapa.

TUOMAS (purskahtaen): Epäilemättä se oli sanantapa, tuollainen, joita tuhma kansa keksii tuhansia! Mutta kysykää heiltä, niitä se merkitsee, tiedustakaa kuormarengeiltä talleissa, vaatikaa vastausta ratsupalvelijalta metsäpolulla, ja he hymähtävät teille vain omituisesti ja mutisevat: piispa Tuomaalla ei ole onni mukanaan, piispa Tuomas on syntynyt turmion tähden alla...

RAIMUND: Teidän korkea-arvoisuutenne...

TUOMAS: Oliko teillä jotakin lisättävää matkakertomukseenne? (Nousee.)

RAIMUND: Ainoastaan eräs vähäpätöinen seikka, teidän korkea-arvoisuutenne: sotavankien joukossa on yksi, jonka teidän luvallanne pyydän pidättää itselleni.

TUOMAS: Se olkoon kernaasti sallittu teille, ritari Raimund.-- (Silmäilee pergamenttia, muistaa äkkiä jotakin.) Onko hän kastettu?

RAIMUND (hämillään): Ei, ei vielä.

TUOMAS: Kuinka? Luulin teillä kuitenkin olleen kyllin pappeja seurassanne.

RAIMUND: Hän ... ei ole ... tahtonut.

TUOMAS: Siinä tapauksessa olisi ollut teidän asianne, jalo ritari, hänet siihen isällisellä lempeydellä pakottaa.--Onko hän mies vai nainen?

RAIMUND: Hän on Hämeen päällikön tytär.

TUOMAS: Nuori?

RAIMUND: Sangen nuori.

TUOMAS: Kaunis?

RAIMUND (päänsä kohottaen): Teidän korkea-arvoisuutenne: minä en ole luonut silmääni häneen häntä himoitakseni.

TUOMAS: Mutta kuitenkin: nuori, kastamaton nainen, jonka te, herra ritari, haluatte pidättää itsellenne! Mitä tulee minun siitä ajatella?

RAIMUND: Pelkkää hyvää, teidän korkea-arvoisuutenne. Olen luvannut hänelle ainoastaan ritarillisen suojelukseni.

TUOMAS (rypistää otsansa): Ritarillisen suojeluksenne?--Mitä se merkitsee?

RAIMUND: Se merkitsee, että kukaan ei ole hänen päästään hiuskarvaa koukistava, niin kauan kuin tämä käsi tätä kalpaa pitelee.

TUOMAS: Se oli kevytmielinen lupaus, herra ritari. Peruuttakaa se!

RAIMUND: Minä en voi.

TUOMAS: Te ette voi?

RAIMUND: En. Olen vannonut sen.

TUOMAS: Hyvä. Siispä päästän minä teidät valastanne.

RAIMUND (haaveellisesti): Kukaan ei voi päästää minua tästä valastani, sillä se on vannottu tämän pyhän ristin kautta, joka sisältää palasen Herramme Vapahtajamme omasta ristinpuusta. (Ottaa pyhän esineen poveltaan ja suutelee sitä syvimmällä hartaudella.--Myöskin _Tuomas_ tekee kunnioittavasti ristinmerkin. Vaitiolo.)

TUOMAS: Todellakin, te olette onnellinen, ritari Raimund, omatessanne aarteen, jota itse kardinaalit voisivat teiltä kadehtia.

RAIMUND: Niin, teidän korkea-arvoisuutenne. Olen itse tuonut sen tullessani Jerusalemista. (Kätkee ristin jälleen povelleen.)

TUOMAS: Mutta palataksemme äskeiseen, ritari Raimund: te tulette hovista, jonka tavat ovat outoja meidän etäisen maamme asukkaille...

RAIMUND: Kuinka niin?

TUOMAS: Tarkoitan: teidän keisarinne Fredrik II:nen Hohenstauf on seurustellut liian kauan muhamettilaisten sulttaanien ja sanotaan myös: sulttaanitarten parissa--kelvatakseen täällä teidän kristilliseksi esikuvaksenne. Hävetkäähän toki, herra ritari!

RAIMUND (kiivaasti): Minun keisarini Fredrik II:nen Hohenstauf on jaloin ja sivistynein ruhtinas, mikä koskaan on nauttinut kaikkien uskollisten alammaistensa kunnioitusta kautta kristikunnan. Hän kelpaa kaikkialla ja minkä kansan keskuudessa tahansa jokaisen kunnon ritarin kristilliseksi esikuvaksi.

TUOMAS: Hän, joka par'aikaa käy kiivasta ja jumalatonta sotaansa Lombardian vapaiden kaupunkien kukistamiseksi?--(Painokkaasti.) Te ette ehkä muista, ritari Raimund, että teidän keisarinne Fredrik II:nen Hohenstauf jälleen on julistettu kirkon ankarimpaan kiroukseen. (Vaitiolo. Ritarin pää painuu alas.)

RAIMUND: Siis hän ei ole minun keisarini, yhtä vähän kuin kenenkään, joka kristityn ritarin nimeä kantaa ja ansaitsee. Mutta tosi on, että mikäli olen tullut häntä tuntemaan, en ole voinut kieltää häneltä vilpittömintä mieskohtaista kunnioitustani.

TUOMAS: Pimeys pukeutuu aina valkeuden enkelin vaatteisiin.--Minä tiedän, että teidän keisarinne on nerokas, oppinut ja sivistynyt mies, säteilevä juuri sitä valkeutta, joka on luotu heikkoja ihmis-sydämiä huikaisemaan. Mutta mitä se auttaa häntä, jos hän nousee vastaan kirkon valoa, joka on Jumalasta? Eikö hänen kirkkautensa ole silloin himmenevä kuin kalpea kuudan taivaan auringon koittaessa?

RAIMUND: Aivan varmaan, teidän korkea-arvoisuutenne. Siksi onkin hänen taistelonsa turha ja hän itse tuomittu menemään perikatoon.

TUOMAS: Se oli kirkon kuuliaisen lapsen sana, ritari Raimund.-- (Vakavasti ja isällisesti.) Niin, minä olen tahtonut vain ohimennen muistuttaa teitä tästä, jalo ritari, sillä taistelo, jota nykyään hengellisen ja maallisen miekan välillä taistellaan, ei suinkaan supistu yksinomaan Lombardiaan ja Italiaan. Sitä käydään kautta maailman.--Sitä käydään myös tällä hetkellä tässä Räntämäen kirkon sakaristossa, mikäli te, herra ritari, meidät siihen pakotatte.

RAIMUND: Olen kokonaan ansainnut isälliset nuhteenne, _dominus episcopus_. (Kumartaa.)

TUOMAS: Lähettäkää tuo nainen minun puheilleni. Kastettuamme hänet saamme lähemmin jutella hänen kohtalostaan. (Viittaa jäähyväisiksi. _Raimund_ pois vasemmalle. _Tuomas_ istuu, ottaa käteensä pergamentin ja laskee sen jälleen pöydälle. Vilkaisee hätäisesti ympärilleen, nousee, rientää kaapin luo vasemmalle, avaa sen ja ottaa esille erään toisen pergamentin. Tutkii sitä tuokion vapisevissa käsissään, hänen kasvojensa ilme synkkenee, suuri tuska valtaa hänet. Pudottaa pergamentin maahan ja vaipuu Neitsyt Maarian kuvan eteen huoahtaen epätoivoisesti: »Pyhä Neitsyt!»)

Esirippu.

TOINEN NÄYTÖS.

_Tuomas_ rukoilee. _Kaikkivalta_ etenee hitaasti taustan pimennosta ja ottaa ylös pudonneen pergamentin jääden keskinäyttämölle. _Tuomas_ nousee, kääntyy ja äkkää edessään Kaikkivallan.

TUOMAS (säpsähtäen): Kuinka? Kuka olet?

KAIKKIVALTA: Isä: ettekö enää tunne minua?

TUOMAS: Mitä tahdot? Oletko ollut jo kauan täällä?

KAIKKIVALTA: Tahdoin ainoastaan ojentaa teille _tämän_. (Tarjoo hänelle kääryä kädessään.)

TUOMAS (torjuen): Pois!

KAIKKIVALTA: Niin. Te pudotitte sen.

TUOMAS: Pane ... se ... pöydälle siis!

KAIKKIVALTA: Kuten tahdotte, isä. (Tottelee nöyrästi, palajaa jälleen paikalleen. Tuomas tuijottaa kivettyneenä häneen.)

TUOMAS: Tunnetko ... tuon kirjeen ... sisällyksen?

KAIKKIVALTA: Minun ei ole pistänyt päähäni lukea sitä.

TUOMAS: Sinä ... et tiedä myöskään ... kuka sen kirjoittaja on?

KAIKKIVALTA (tyynesti): Näin, että se on paavi Gregorius IX:n paimenkirje, teille osotettu.

TUOMAS: Hiljaa!--(Kuiskaten.) Seinillä on korvat. Hänen hengellinen ylhäisyytensä voi saada vihiä siitä.--(Tulee hänen eteensä.) Tähän kirjeesen on suuri salaisuus kätkettynä...

KAIKKIVALTA: Teidän korkea-arvoisuutenne...

TUOMAS: Kirkon salaisuus! Erään korkean henkilön elämä ja kuolema riippuu siitä.--(Varoittavalla kädenliikkeellä.) Siksi: ei sanaakaan.

KAIKKIVALTA: Teidän korkea-arvoisuutenne: ei sanaakaan.

TUOMAS: Hyvä.--(Lempeämmin.) Olethan sinä Pietari, minun oma opetuslapseni.

KAIKKIVALTA: Kallis kasvattajani!

TUOMAS: Milloin palasit Virosta?

KAIKKIVALTA: Seurasin sieltä hänen hengellistä ylhäisyyttään legaatti Balduinia.

TUOMAS: Tosiaan!--Ja sinä kaipasit jälleen minun luokseni? Ja nyt tahdot sinä jälleen olla minun rakas opetuslapseni?

KAIKKIVALTA: Isä!--Te sanoitte ennen minua hyväksi omaksitunnoksenne.

TUOMAS: Todellakin? Sanoinko minä niin?--Sitten mahdoin minä myös niin tarkoittaa. Mutta sinä olet ollut kauan poissa minulta.

KAIKKIVALTA: Isä: minä olen kovin kaivannut teitä.

TUOMAS: ... Liian kauan. Myöskin minulla on ollut usein ikävä sinua.

KAIKKIVALTA (hiljaa): Isä: miksi minun täytyi pois?

TUOMAS: Se oli Jumalan tahto. Sinun hetkesi oli lähestynyt.

KAIKKIVALTA: Mikä hetki?

TUOMAS: Sinun _suuri_ hetkesi.--(Juhlallisesti.) Oli tullut aika sinun mennä kaikkeen maailmaan ja saarnata sitä sanaa, jonka minun luonani oppinut olit ja niin palavalla sydämenhartaudella omaksunut.

KAIKKIVALTA: Ja minä menin...

TUOMAS: Sinä menit Herrasi Jumalasi tahtoa täyttämään. Minä luulen, että viisaat miehet nimittävät _elämäntyöksi_ sitä.

KAIKKIVALTA (rukoilevasti): Ja nyt minä olen tehnyt sen työn, eikö totta? Ja nyt minä saan jäädä ijäksi teidän kattonne alle?

TUOMAS: Tahtoisitko ... sinä ... niin?

KAIKKIVALTA: Kyllä, isä. Minun oli niin hyvä olla täällä.

TUOMAS: Oliko?

KAIKKIVALTA: _Te_ olitte niin hyvä minulle.

TUOMAS (liikutettuna): Siis on maan aution avaruudessa joku, joka sanoo hyväksi minuakin.--(Laskee kätensä kuin suojaten hänen päänsä päälle.) Kuinka vanha olet?

KAIKKIVALTA: Isä: minä olen lakannut laskemasta vuosia siitä saakka kuin minä löysin armon Jesuksessa Kristuksessa.

TUOMAS: Ja sinun uskosi tekee onnelliseksi sinut?

KAIKKIVALTA (säteilevin silmin): Kyllä. Kuinka voisin minä olla muuta kuin onnellinen, kun minun päivänlaskuni ovat pitkät ja laupiaat ja minun huomenkoittoni toinen toistansa korkeammat!

TUOMAS: Mutta yöt niiden välillä? Eivätkö ne tuota tuskanhikeä sinulle?

KAIKKIVALTA: Yöt nukun minä Herran Mestarin suojan alla.

TUOMAS (katsoo häneen, hänen kätensä vaipua raskaasti alas): Sinä _olet_ onnellinen.

KAIKKIVALTA: Kyllä, isä: minä olen hyvin onnellinen.

TUOMAS (tuskallisesti): Ja minä... (Hillitsee itsensä.) Minä olen ... hyvin iloinen siitä. (Tulee mietteissään pöydän ääreen, istuu, ottaa pergamentin käteensä koneellisesti, laskee sen jälleen pois ja painaa pään käsiinsä äkillisessä mielenliikutuksessa. _Kaikkivalta_ hiipii hiljaa hänen luokseen, polvistuu ja suutelee hänen kättään suurimmalla hellyydellä.)

KAIKKIVALTA: Isä!

TUOMAS: Pietari: olenko minä sinulle jotakin siis?

KAIKKIVALTA: Kallein kaikista olette te minulle lähinnä Jumalaa.

TUOMAS: Kiitos.--(Suutelee liikutettuna otsalle häntä.) Sinä et ehkä ymmärrä sitä vielä, Pietari... Mutta kun tulee minun ijälleni ... minä olen _niin yksin.

KAIKKIVALTA: Minä tiedän sen, isä.

TUOMAS (innokkaasti): Eikö totta, Pietari: _täytyy_ olla ihmisellä joku, jonka suhteen ei ole tarvis olla aina varoillaan ... joku, jolle voi uskoa sydämensä salaisimmat huolet ja ahdistukset!...

KAIKKIVALTA: Niin, isä.

TUOMAS: ... Joku, joka ei epäile parasta meissä, jonka läheisyydessä voi tuntea itsensä täysin turvalliseksi...

KAIKKIVALTA: Täytyy olla, isä.

TUOMAS: Tarkoitan: ystävä, joka hyväksyy _kaikki_ meissä eikä vain eräitä meidän puoliamme ... joka tunnustaa meidät ihmisiksi sellaisina kuin olemme ... vikoinemme, puutteinemme, kurjuuksinemme ja kärsimyksinemme.

KAIKKIVALTA: ... Ja myöntää, että _me emme voisikaan olla toisellaisia kuin olemme, isä!_ (Katsoo riemuitsevasti ylös häneen.)

TUOMAS (Päätään nyykähyttäen): Sinäpä sen sanoit, Pietari.--Sinä käytät joskus sanoja, jotka kummastuttavat minua varhaisvanhalla kypsyydellään. Ethän sinä kuitenkaan ole vielä kokenut mitään.

KAIKKIVALTA: Kyllä, isä. Minulla on määrätön mitta elämänkokemusta takanani.

TUOMAS: Sinulla?

KAIKKIVALTA: Niin, isä. Mutta minä olen kokenut kaikki vain mielikuvituksessani.

TUOMAS: Siinäpä se: sinä _olet_ lapsi etkä sinä ole kokenut mitään.-- Mutta tahdotko sinä olla sellainen ystävä minulle?

KAIKKIVALTA: Jos te sen sallitte, isä.

TUOMAS: Saatan nimittäin ... pian tulla ... tarvitsemaan sellaista ystävyyttä. (Katsoo kummallisesti häneen. Vaitiolo.)

KAIKKIVALTA: Isä! Te ette ole onnellinen.

TUOMAS: _Mikä ... on ... onni?_

KAIKKIVALTA: Se on lepo ääretön ja syvä.

TUOMAS: Silloin . en minä ... ole ollut ... ikinä onnellinen.

KAIKKIVALTA (hiljaa): Ette, sillä te ette lepää muulloin kuin minun seurassani.

TUOMAS: Mutta _miksi_ minä en voi levätä koskaan? Voitko sen minulle sanoa, Pietari?

KAIKKIVALTA: Siksi että teillä on aina paha omatunto.

TUOMAS: Mutta _miksi_ minulla, on paha omatunto?--Mikä se on tuo jäytävän omantunnon tuska, joka ei salli yön lepoa, ei päivän rauhaa minulle?

KAIKKIVALTA: Minä en tiedä. Mutta minä luulen, että sille ei ole olemassa mitään parannusta, sillä se on syntynyt teidän kerallanne.

TUOMAS (katsoo kummallisesti häneen): Sanotko _niin_, Pietari?--Joskus olen minä ajatellut näin: se on minun alempi itseni, joka vaatii jokapäiväistä kuolettamista ja kiduttamista.

KAIKKIVALTA: Te voitte olla siinä oikeassa, isä. Mutta ilman sitä ei olisi olemassa myöskään teidän ylempää itseänne.

TUOMAS: Niinkö luulet, Pietari? Tiedä siis, että kukaan ei ole kiduttanut itseään enemmän kuin minä.

KAIKKIVALTA: Minä tiedän, että kukaan ei ole ollut itselleen ankarampi.

TUOMAS: Rautaisin ruoskin olen minä ruumistani kurittanut ja tämän sakariston seinät ovat nähneet sieluntaisteloita, joita kaikki perkeleet helvetistä ovat kauhistuneet. Sillä he ovat nähneet, _mikä minä olen pohjaltani!_

KAIKKIVALTA (hiljaa): Te olette hyvin onneton ihminen, isä.

TUOMAS: ... Toisinaan tuntuu minusta kuin minä en olisi ihminen ollenkaan, vaan peto, joka kahleitaan kalistelee ja saattaisi milloin tahansa murtaa ne... Etkö usko, että saattaisin murtaa ne, Pietari?

KAIKKIVALTA: Kyllä. Te olette hirveän voimakas, isä.

TUOMAS: Eikö totta: ei ole ketään minua voimakkaampaa?--Mutta ei ole myös mitään minua vaarallisempaa petoa maailmassa.

KAIKKIVALTA: _Ihmispeto_ te olette, isä. Mutta juuri sellaisena minä teitä rakastan ja kunnioitan.

TUOMAS: Jumala tietää, että minä en ole jättänyt tekemättä mitään, millä itseäni kauniimmaksi ja paremmaksi kasvattaisin. Mutta minä olen syntynyt _rumana...

KAIKKIVALTA: Ei, isä...

TUOMAS (kiihkeästi): Kyllä. Ei kukaan ole syntynyt niin rumana kuin minä eikä kukaan niin yksinomaan rikollisena.

KAIKKIVALTA: Minä tiedän...

TUOMAS: Sinä et tiedä, mitä on syntyä _sukurutsaisena_...!

KAIKKIVALTA: Isä!

TUOMAS: Sinä et tiedä, mitä merkitsee miehelle saada isän ja äidin perintö sellainen kuin minä saanut olen...! (Vaikenee tukahduttaen liikutustaan.)

KAIKKIVALTA: Ja sentään te olette elänyt, isä.

TUOMAS (harvakseen): Elämä ... ei ole ollut leikkiä minulle.

KAIKKIVALTA: Ja kuitenkin te olette kestänyt elämänne.

TUOMAS: Olen, sillä minä olen tähän saakka toivonut, että myöskin minulle kerran ennen kuolemaani taivaallinen hyvyys hymyilisi.

KAIKKIVALTA: Ja nyt, isä? Ettekö enää toivo sitä?

TUOMAS: En.--(Hiljaa.) Enkä minä kuitenkaan _tahtoisi_ olla sitä toivomatta.

KAIKKIVALTA: Varmaan on taivaan laupeus teille vielä monta hyvää ja jumalaista hymyä lahjoittava.

TUOMAS (värisevällä äänellä): Minä en ole saanut taivaan laupeudelta tähän päivään saakka lahjaksi mitään muuta kuin murhetta, onnettomuutta, sanomatonta tuskaa ja katkeria kyyneleitä...

KAIKKIVALTA: Sitä heleämpi ja korkeampi on teidän onnenne hetki oleva.

TUOMAS: Se hetki ei tule minulle milloinkaan.

KAIKKIVALTA: Kyllä, isä, silloin kun teidän sielunne kulkee kukkuloilla... Silloin kun te näette entisen elämän allanne kuin sumuisen, myrkyllisen alhon, josta te olette päässyt päivänrinteitä vaeltamaan.

TUOMAS (kolkosti) En tiedä... _Sieltä_ olen minä kotoisin.

KAIKKIVALTA: Mistä?

TUOMAS: Sieltä, missä itku ja hammasten kiristys on. Sillä tiedä, poikani: minä olen alkanut _alhaalta_...

KAIKKIVALTA: Ja sentään te olette kohonnut niin korkealle.