Part 3

LALLI: Pettääkö permanto? Kaatuuko katto pääni päällä? Enkö ole isäntä enää? Eikö tämä ole minun kotini enää?--(Äkkiä hiljeten.) Ei. Tämä ei ole minun tupani. Vieras käsi on käynyt täällä. Vieras isäntä istuu pöydän päässä.--(Peittää kasvonsa.) Pois! Meillä ei ole täällä enää mitään tekemistä.--(Vaitiolo.) Mies mierolle! Vaimo ja lapsi kerjäämään!--Nyt menee tuhkaksi minun maailmani.--(Tahtoo hurjistuneena temmata kekäleen liedestä. _Kerttu_ ja _Sinikka_ estävät häntä. Nojaa raueten lieden patsaaseen.) Kovasti koettelee kohtalo minua. Poikani sotaan sortuivat. Kolme kaunista poikaa kaasi karjalainen.--. Minä olen väistynyt ja väistynyt. Minä en tarvinnut enää paljon tilaa itselleni. Minä tahdoin elää rauhassa ihmisten kanssa, sillä minä taistelin kera taivahisten. Pienentyi elämän piiri minun ympärilläni. Humisi raskaasti korpi kaikkialta. Oli yksi tuike kultainen talviyössä: minun kotini.-- (Säpsähtäen.) Nyt ne tulevat tännekin. Ne tulevat suoraan minun pesälleni. Mutta minä en väisty enää. Minä taistelen. Minä taistelen vielä tuonen tuolta puolen.--(Hoippuen seinää vasten.) Kirves! Missä on minun kirveeni? Verta! Verta! Maksa maalle! Minä _halajan_ katsoa, mitä he ovat syöneet minun pöydältäni.

SINIKKA: Isä! Mehän täällä vaan olemme.

LALLI: Olet oikeassa.--Nyt nähdään, tokko potkee miehen suksi. (Syöksee ulos kirves kädessään.)

KERTTU: Et enää saavuta heitä.

Esirippu.

NELJÄS NÄYTÖS.

Päre on sammunut. Himmeä tuike hiilustasta valaisee huoneen. _Kerttu_ istuu rahilla lieden ääressä huojutellen ruumistaan ikäänkuin suurten surujen rasittamana. _Sinikan_ pää näkyy rankisista.--Myrsky ulkona.

KERTTU (hyräilee):

Oi, Ukko ylijumala, rikas-armo Ristin Kiesus, tule tänne tarvittaissa, käy tänne kutsuttaessa--

SINIKKA: Äiti!

KERTTU: Nuku, lapseni, nuku!

SINIKKA: Äiti! Minua niin pelottaa.

KERTTU: Mikä?

SINIKKA: Etkö kuule, kuinka vinkuu ja vonkuu?

KERTTU: Niin. Nyt kaikki noidan henget liikkeellä ovat.

SINIKKA (arasti): Nekö ne--ulko-ovea ravistelevat?

KERTTU: Nepä taitavat. Nuku, lapseni, nuku!

SINIKKA: Saattavatko--noidanhenget--sisälle tulla?

KERTTU: Tulevat tupaankin joskus.

SINIKKA vetää pelästyneenä päänsä takaisin rankisiinsa.

KERTTU (hyräilee):

Neitsyt Maaria emonen, lavekämmen karjan eukko--

SINIKKA (pistäen päänsä jälleen esille): Äiti!

KERTTU: Niin, lapseni?

SINIKKA: Miksi noidanhenget aina myrskyllä liikkuvat?

KERTTU: Nehän ne juuri myrskyn synnyttävät.--(Vaitiolo. Alkaa itsestään kertoilemaan.) Kolme on solmua tietäjällä. Kun ukko ensimmäisen solmunsa avaa, niin siitä jo tuima tuuli on tullakseen. Kun toisen, niin lumi pilvenä pyryää, tiet ja talot hankiin hautautuvat. Mutta kun iso mies kolmannen solmun irroittaa, silloin on myrsky maailmankaato, puut poikki ruskavat ja kaikki pedot metsässä vapisevat. Sillä silloin _Lappi_ liikkuu.

SINIKKA: Ja isä kun läksi!

KERTTU (hymähtäen): Ei Lapin ilma Lallille pahaa tee.--Tietäjän tuttava on isäsi. Kyllä Kaikkivalta omansa varjelee.

(Vaitiolo.)

SINIKKA (varovasti): Luuletko. että--hän lähti matkamiehiä takaa ajamaan?

KERTTU: Lähti kontiota kolkkaamaan. Etkö kuullut?

(Vaitiolo.)

SINIKKA: Äiti!

KERTTU: Nuku, lapseni, nuku!

SINIKKA: Minua niin pelottaa.

KERTTU: Mikä?

SINIKKA: Ettei isä vain Ingolle pahaa tekisi.

KERTTU: Isäsikö?--(Hymähtäen.) Jos saavuttaa, saattaapa vähän kovistellakin oman käden käyttäjiä.

SINIKKA (säikähtäen): Äiti!

KERTTU: Leikkiähän minä laskin, lapsi kulta, leikkiä.--Eihän isä heille mitään pahaa aio. Muuten lylyn lumelle lykkäsi.

SINIKKA: Mutta miksi otti hän kirveen mukaansa?

KERTTU: Ka, eihän sulin käsin painiin mesikämmenen kanssa mennä.

SINIKKA (itsepintaisesti): Mutta miksi huusit sinä hänen jälkeensä: »et enää saavuta heitä».

KERTTU: Ettei hän tosiaankaan turhan tautta matkamiehiä ajaisi.--Eikä ajakaan. Karhun kaatoonhan isäsi on koko viikon aikonut. Siksi kirveenkin tahkosi.

(Vaitiolo.)

SINIKKA: Äiti!

KERTTU: Niin, lapseni?

SINIKKA: Minä pelkään, että isä tappaa heidät!

KERTTU (tyynesti): Ei isäsi miesmurhaa tee.

SINIKKA: Hän oli niin hirveä hahmoltaan, kun hän läksi. En ole isää vielä ikinä nähnyt sellaisena.

KERTTU: Hiljainen mies on isäsi, ei tahdo pahaa kenellekään. Mutta ihmiset eivät anna hänen olla rauhassa. Siksi hän joskus vihastuu.

SINIKKA: Vihoissaan vielä tuhotöitä tekee.

KERTTU: Ei ole tehnyt ennenkään.--Pian iloisena miehenä metsältä palajaa. Silloin täällä hilpeät peijaat pidetään, karhu tupaan kannetaan.

SINIKKA: Eihän isä ole ennenkään karhun peijaita pitänyt?

KERTTU: Pitää vielä, pitää. Kaikki kylän miehet kestiin käsketään, virret viritetään, kisat päiväkautiset karkeloidaan. Siinä kihlat vaihdetaan...

SINIKKA: Äiti! Minä en huoli muista kuin Ingosta.

KERTTU (loruillen kuin lapselle): Huolit, lapseni, huolit. Tulevat Turusta kosijat, toiset Kokemäeltä vierähtävät...

(Kova tuulenpuuska. On kuin ulko-ovea rynkytettäisi.)

SINIKKA (parkaisten): Nyt ne tulevat!

KERTTU: Ketkä?

SINIKKA: Noidanhenget! Huone huojuu, kattotorvi tohisee...

KERTTU: Tuntuu nyt tietäjä kolmannen solmunsa aukaisseen.--(Sytyttelee pärettä ja saa sen jo tuleen leimahtamaan. Silloin kova ryske eteisessä, ovet lentävät auki, päre sammuu, kylmä viima puhaltaa läpi huoneen.) Taatto taivahinen.

SINIKKA: Äiti! (Pakenee karsinanpuolelle.)

KERTTU (sytytellen pärettä): Mene ja telkeä eteisen ovi!

SINIKKA: Äiti! Minä en tohdi!

KERTTU: Kuulitko? Särkee tuuli oven.--(Saa päreen syttymään, tuuli sammuttaa sen taas.) Näetsen! Porot silmille tulevat! (Selvitellen silmiään.) Sulje ovi!

SINIKKA (on sutiputi pukeutunut): Ka, eiväthän nuo purematta nielle.-- (Menee eteiseen ja sulkee ulko-oven, kompastuu, kirkaisee ja palajaa takaisin kauhistuneena, väristen kuin haavanlehti.) Äiti! Äiti!

KERTTU (on saanut päreen palaamaan): Noh? Kah? Susiko siellä oli?--Kun päänsä puhki seinään lentää...

SINIKKA (vavisten): Siellä...

KERTTU: Mikä hätänä? Mikä siellä oli?

SINIKKA: Siellä--on--kuollut mies--eteisessä.

KERTTU: Häh? Uneksitko sinä seisaallasi?--Missä?

SINIKKA: Siellä.--(Seuraa pelokkaasti äitiään kynnykselle.) Äiti! Se on Inko!

KERTTU (valaisten miestä päreellään): Eihän se kuollut ole. Eläähän tuo. Etkö näe? Käsi liikkuu...

SINIKKA: Inko! Inko! (Syöksyy hänen luokseen.) Mutta miksi hän ei nouse ylös?

KERTTU (kopistaen Inkoa kenkänsä kärellä): Nousetko pois siitä! Kah! Tokko pääset!

SINIKKA: Elätkö?

INKO (uikuttaen): I-ihmiset, hyvät ihmiset!

KERTTU: Oletko ulisematta siinä!--Tuosta nyt koko vastuksen jätti!-- Tuletko tupaan vai jäätkö kartanolle? Ei tässä sinun tähtesi ruveta lämmintä harakoille laskemaan.

SINIKKA: Äiti, näethän, että hän on sairas.

KERTTU: Mikä hänellä on? Terve kuin pukki. Siinä vain suotta kuvattelee.--Kah, nousetko! Eikö ole sanasta apua?

INKO: I-ihmiset, hyvät ihmiset--

(Pääsee _Sinikan_ saattamana tupaan. _Kerttu_ sulkee oven vihaisesti heidän perästään. _Inko_ vaipuu väsyneenä lautsalle ovensuuhun. Vaitiolo.)

SINIKKA (sulatellen hänen sormiaan): Elätkö vielä, armas?--Äiti, näetkö hänen kätensä ovat aivan jäätyneet.

KERTTU: Välipä tuosta, jos olisi jäänytkin hangelle. Äläs eto kalu!-- Ja missä sinulla on hevonen? Häh?

INKO (uikuttaen): Oivoivoivoi--

KERTTU: Lienet avantoon ajanut? Silloin on sinulla kiukka lähtö tästä talosta.

SINIKKA: Kunne kyyditsit pyhän miehen?

INKO (kalistaen hampaitaan): Kuolemaa kyydinnyt olen, Manan matkamiestä opastanut--

KERTTU: Lienee missä päänsä täyteen juonut. Huulet tyhjää höpisevät, silmät päässä pyörivät kelvottomalla.

SINIKKA: Äiti, etkö näe, että hän on henkitoreissaan?

KERTTU: Hän! Ei hänestä henki niin hevillä lähde.--(Ärjäisten.) Minne hevosen jätit, hirtehinen!

SINIKKA: Inko, armas Inkoseni, voitko puhua?

INKO: I-ihmiset, hyvät ihmiset, jos tietäisitte...

KERTTU (säpsähtäen): Onko jotakin tapahtunut?

SINIKKA: Kohtasiko taatto teidät?

KERTTU: Etkö sinä saa suutasi auki? Puhu!

INKO: Hirveitä tapahtunut on. Tuoni tiellä vastaan tuli, kirves kiiluva kädessä talvitietä hiihti...

SINIKKA: Isä se oli.

KERTTU: On voinut joku muukin olla.

INKO: Ei ollut ihmisen näköinen se. Pää pilviä piteli, _taivas myrskynä perässä tuli_.

KERTTU: Lie ollut Lappi hiihtämässä.

SINIKKA: Varmaan oli korven Kaikkivalta kulkemassa.

INKO: Kuolema se oli. Vihurina vastaan vihelsi.--(Lokattavin leuvoin.) Näin minä kirveen välkähtävän...

SINIKKA: Äiti! Äiti!

KERTTU: Kerro!

INKO: Henkeni hädässä huusin. Kuulin selvään, kuinka hän pyörähti kannaksille. Minä hevosta hoputin, Köyliön järven jäällä se kuoliaaksi kaatui.

KERTTU: Hevonen? Ristus ja Maaria! Siitä ei Lalli sinulle hyvää laula.

INKO: Siinä vasta tohdin jälelleni katsahtaa...

KERTTU: Noh?

SINIKKA: Hyvä, että hengissä pääsit.

INKO (vavisten): Silloin näin kuollutta miestä kyydinneeni.

KERTTU: Kuinka?

INKO: Siinä körötti reen perässä pyhä mies, kaapuunsa käärittynä, kuten oli lähtiessä tuohon istahtanut.--(Jälleen kauhun vallassa.) _Mutta hänellä ei ollut päätä_!

KERTTU: Häh?

SINIKKA: Ei päätä?

INKO: Sen oli kuolema ottanut häneltä.--(Peittää kasvonsa.) Jo oli vainaja varsin jähmettynyt...

(Vaitiolo.)

KERTTU: Kumma on kuulijankin.--Et tuota uneksinut liene?

INKO: Näin sen näillä silmilläni.--Siellä hän vieläkin värjöttänee, autiolla järvenselällä, purku yöllinen ympärillä.

SINIKKA: Ihme, että itse pelastuit!

INKO: Minä tiepuoleen poikkesin, juoksin kuin huutavan hukan edessä, lankesin, nousin, lankesin, jouduin aina samoille jälilleni. Niin vihdoin talon aukean laidasta häämöttävän näin... Tuohon tuuperruin!

(Vaitiolo.)

SINIKKA: Äiti!

KERTTU: Mitä?

SINIKKA: Isä on tappanut hänet!

INKO: Kuolema sen teki.--(Vaitiolo.) Eikö Lalli ole kotona?

KERTTU: Ei.

INKO: Metsällekö meni? Voi poloista miestä!

KERTTU: Polompi itse lienet.

INKO: Voi poloista miestä, sanon, joka tässä jumalan ilmassa ulkoisalla on. Siellä taivas kaikki noidannuolia suhisee... Tokko tästä tohtinen kotimajallekaan?

SINIKKA: Voithan meille jäädä.

INKO: Lieneekö minulle tilaa tässä talossa?

KERTTU (avaten ikkunaluukun): Johan nyt joutavoit! Myrsky on tauonnut, tuisku lakannut. Aamutähdet jo kalpenevat. Pian paistaa päivä heleästi.--(Äkkiä kuiskaten.) St! Hiljaa!

SINIKKA: Mitä, äiti?

KERTTU: Varjele vakainen luoja! (Vaipuu lääpästyksissään rahille.)

SINIKKA: Äiti! Voitko pahoin?

KERTTU: St!--Hän seisoo siellä.

SINIKKA: Kuka?

KERTTU: Isäsi. Lalli.--(Kohoaa jälleen ikkunaan.) Keskellä pihaa, huurteisessa hämärässä. Liikkumattomana kuin lumipatsas. Kirves kädessään.

INKO: Miksi hän ei tule tupaan?

SINIKKA (pelokkaasti): Käynkö--minä--ja käsken hänet--sisälle?

KERTTU (kuiskaten): Ei. Hän tulee kyllä itse.--(Väristen.) Hän on kasvanut ja hänen päänsä on kyynäränpituinen... Nyt hän liikahtaa, hän tarttuu päähänsä, hän repii ja raastaa sitä ... nyt katsoo hän tännepäin. (Lyö äkkiä kiinni ikkunaluukun.) Ei se ole Lalli! (Peittää kasvonsa käsillään.)

SINIKKA: Eikö?--Kuka se on?

KERTTU: Ei se ole mikään ihminen. Kuolleen kasvot ne olivat. Kylmät ja vääristyneet.

INKO: Kuolema se on.--(Parahtaen.) Nyt hän tulee minut korjaamaan.

(Pakenee etualalle. Tuvan ovi avautuu, _Lalli_ näkyy kynnyksellä, piispan lakki päässään, kirves kädessään. Vaitiolo.)

KERTTU (hitaasti): Miksi--et tule sisälle?

LALLI etenee mykkänä ovensuuhun.

KERTTU: Isä!

LALLI: Terve taloon.

INKO: Hän tappaa!

LALLI (laskien kirveen kädestään): En minä--tapa ketään. (Puhuu jäykästi, harvakseen, kasvot liikkumattomina. Hänen äänensä on soinnuton ja kumea, hänen katseensa harhailee ikäänkuin hän ei tuntisi tupaa eikä läsnäolijoita.)

KERTTU: Lalli! _Mitä olet tehnyt_?

LALLI pudistaa päätään hitaasti.

KERTTU: Kaadoitko karhun?

LALLI: Tapoin jalon tenavan.

SINIKKA (lähestyen arasti häntä): Isä!

LALLI (päätään nyykähyttäen): Sinikka!--(Äkisti.) Ei, ei, minun täytyy pois! Ennen kuin _hän_ tulee.

KERTTU: Kuka?

LALLI: Hän--etkö kuule?

INKO (rohkaistuen toisen hädästä): Ajaako--sinuakin--joku takaa?

LALLI (kuuntelee): Ei. Hän ei vielä löytänyt minua. Hän ei nähnyt jälkiäni. Hän ajaa ohitse.--(Hengähtää, hänen jännityksensä herpautuu; valittavalla äänellä.) Missä olen? Miksi ei kukaan anna minulle juoda?

KERTTU tarjoaa haarikan hänelle.

LALLI juo ahnaasti.

KERTTU: Mistä tulet? Missä olet ollut?

LALLI (tarjoten haarikan hänelle) En tiedä. Metsä otti minut.

KERTTU: Metsä?

LALLI: Kotavuori käski, Lapinkorpi tuli kohisten takanani.

KERTTU: Sinä edellä menit? Minne?

LALLI: Tuhannet tähdet silmissäni sinkoilivat.--Oli niinkuin olisi maailma loppunut ... ja minä seisonut yksin pitkän pilven päällä ... ja huutanut korvaani ääni yöstä, ympäriltä, korkeuksista, syvyyksistä: »Kaikkivalta! Kaikkivalta!»

KERTTU: Kuka huusi?

LALLI: _Minä_.--Oma ääneni se oli.--Minä olin yksin.--(Väristen.) Kaikki jumalat olivat kuolleet eikä ihmisiä ollut enää. Ja minä huusin, huusin niin paljon kuin jaksoin: »Kaikkivalta! Kaikkivalta!»

KERTTU: Lappi oli lumonnut sinut.

LALLI (väristen): Taivaat nauroivat, meret autiot vastaan myrähtelivät. Silloin minä tunsin, että elämä pakeni minusta ja sen sijaan tuli jotakin outoa, jota minä en tiedä vielä, mitä se on.--(Tarttuu päähänsä.) Se on täällä. Se on suuri kuin yö ja korkea kuin Kotavuori. Mutta miksi eivät mitkään tähdet tuiki siellä?

(Kohottaa kätensä taivasta kohden. Vaitiolo. _Kerttu_ peittää kasvonsa.)

SINIKKA: Isä! Mistä olet saanut tuon lakin?

LALLI (säpsähtäen): Lakinko?

SINIKKA: Miksi pidät sitä päässäsi? Anna, minä otan sen pois.

LALLI: Ei, ei.

SINIKKA: Se on niin ruma. Etkö anna minun ottaa sitä?

LALLI: Se ei lähde. Se on kasvanut kiinni päähän.

SINIKKA: Kiinni?

LALLI: Olen koettanut ottaa sitä pois.--(Kauhulla.) Tukka ja päänahka mukana tulevat.

SINIKKA: Hyytynyttä verta se on. Minä sulatan sen.--(Pyyhkii Lallin ohimoita ja ottaa lakin hänen päästään.) Kas niin, nythän taas olet isäni entinen.

LALLI vaipuu väsyneenä rahille.

(Vaitiolo.)

INKO: Oletko tappanut pyhän miehen?

LALLI (raukeasti): En muista. Korvani koskena humisevat.--(Tarttuu päähänsä, on näkevinään veripisaroita kädellään.) Verikoskena! Verikoskena!

KERTTU (kyyneliensä välistä): Miksi ne eivät antaneet hänen olla rauhassa? Nyt ne ovat tehneet hänet murhamieheksi!

LALLI: Lapinkorpi sen teki, Kaikkivalta kohotti kirveheni--Siellä istuu nyt pyhä mies, ajelee yksin huurteisessa aamuhämärässä.--(Kauhulla.) Hän etsii päätään.--Kuuletteko? Kulkusia! Hän tulee tännepäin.

SINIKKA purskahtaa itkuun ja kätkee päänsä Ingon olkaa vasten.

KERTTU: Jumalani! Jumalani!

LALLI (kuuntelee): Hän pysähtyy.--Nyt hän on kartanolla. Nyt hän tarttuu eteisen oveen.--(Suurimmalla kauhulla.) Hän tulee tupaan! Hän tahtoo ottaa oman pääni minulta!

(Kohottaa toisen käsivarren ikäänkuin suojakseen. Tuvan ovi aukenee äänettömästi.)

LALLI (nyykähyttäen päätään ovelle päin): Minä tulen.

SINIKKA: Isä! Eihän siellä ole ketään.

LALLI: Kas, hiiret! (Osoittaa permannolle.) Niin paljon hiiriä. Yksi, kaksi, kolme, kaikkipa nuo näkyvät olevankin.--(Väistyen.) Ne jyrsivät minun varpaitani!

SINIKKA: Isä! Isä!

KERTTU: Herra on hänen järkensä valon sammuttanut.

LALLI: Ne tulevat tännekin. Ne kiipeävät pitkin kylkiluitani. (Väistyen.) Pois! Näettekö! Niitä on tuhansia. Tuo, valkea, tuo punainen, tuo harmaa ... kiskiskis... Kunne kätkeydyn heiltä?

INKO (itsekseen): Kurja mies!

LALLI: Kotavuorelle! Kotavuorelle! (Juoksee ulos.)

Esirippu.

TUOMAS PIISPA

4-näytöksinen legenda

(Naamioita V. 1909)

LUKIJALLE.

Hyvin tietäen, että kirjan sisällys ei parane sen esipuheista, en kuitenkaan malta lähettää julkisuuteen tätä viidettä sarjaa NAAMIOITA lausumatta niiden ja samalla koko draamallisen tuotantoni johdosta paria sanaa.

Näytelmäni eivät ilmesty siinä järjestyksessä, missä niiden oikeastaan pitäisi ilmestyä, mutta kyllä erään jo aikoja sitten hahmotellun suunnitelman mukaan, joka niiden kautta vähitellen ja askel askeleelta toteutumistaan lähestyy. En nimittäin kirjoita näytelmiä vain näytelmien vuoksi, vaan ajan niiden avulla takaa eräitä taiteellisia tarkoitusperiä, joista kenties on liian varhaista puhua vielä, mutta joiden mielestäni pitäisi jo sieltä täältä tähänkin saakka ilmestyneistä draamallisista kokeistani tarkkaavan lukijan silmään vilahdella. Tarkoitan: aina suurempaa ja suurempaa tyylittelyä, tarkoitan aina äärimmäisempää taidekeinojen yksinkertaistuttamista, teatterin tekemistä jälleen korvalle kauniiksi ja silmälle koristeelliseksi, näyttämön muodostamista jälleen _runouden_ eikä vain porvarillisen maun ja kirjallisen käsityön kotisijaksi.

Nämäkin tarkoitusperät muuttuvat kuitenkin vain yhtä moneksi taidekeinoksi, jos tulee kysymys erään yhä korkeamman päämäärän saavuttamisesta, josta epäilemättä on vieläkin ennenaikaisempi puhua kuin edellisistä, mutta jota tässä yhteydessä tahtoisin vain lyhyesti _pyhäksi draamaksi_ nimittää. Samalla kuin väitän koko nykyaikaisen draaman kehityksen siihen kärjistyvän, tietysti vain vakavimmissa eduslajissaan, väitän että meillä suomalaisilla ei ole olemassa vielä mitään omintakeista draamallista muotoa, mutta että pyrkimykset sen etsinnässä sattuvat merkillisesti yhteen niiden taiteellisten virtausten kanssa, joilla muualla maailmassa koetetaan korjata teatterin nykyistä eittämätöntä rappiotilaa.

Toivoen pian saavani tilaisuuden esittää mielipiteeni näistä asioista laajemminkin, tahdon vielä edellisen lisäksi huomauttaa, että vain näiden pyrkimysten ja näiden tarkoitusperien valossa monet ne seikat myöskin muissa draamallisissa teoksissani, joita lukija--ynnä julkinen arvostelu--nyt hämmästelee, voivat saada luonnollisen selityksensä. Samoin että 4-näytöksinen legenda TUOMAS PIISPA on tarkoitettu muodostamaan keskimmäisen osan trilogiasta LALLI--MAUNU TAVAST ja vaatii tämän kokonaisuuden tuntemista saadakseen oikeat puitteensa lukijan mielikuvituksessa.

Julkisen arvostelun nimellä en yllä suinkaan ole tahtonut kunnioittaa kaikkia niitä kritiikin eunukkeja, joita suomalainen--ja eritoten juuri »tosisuomalainen»--sanomalehdistö katsoo isänmaalliseksi velvollisuudekseen joka joulu ja kevät julkisuuteen lähettää. Yhtä nimettöminä kuin kyvyttöminä, yhtä vailla mitään personallista taidekäsitystä kuin kirjallista edesvastuuntunnetta, merkitsevät he meikäläisessä kirjallisessa elämässä niin yksinomaan kielteistä ilmiötä, että on vaikea sen suhteen sovittaa edes _Faustin_ suuren suvaitsevaisuuden päästötodistusta: »Täytyy olla olemassa sellaisiakin lurjuksia!»

Helsingissä 6.9.1909.

EINO LEINO.

HENKILÖT:

TUOMAS, Suomen piispa. LYYLI TAVAST, Hämeen päällikön tytär. PIETARI KAIKKIVALTA, kastettu pakana. BALDUIN, paavin legaatti. RAIMUND, temppeliherra. KAKSI HUOVIA.

Aika: v. 1240 j.Kr. Paikka: Räntämäen kirkon sakaristo.

Näyttämö: ovi perältä kirkkoon, vasemmalta taka-alalta suoraan ulos. Ikkuna oikealla, sen edessä pöytä ja pari tuolia. Kaappi. Vasemmalla etualalla Neitsyt Maarian kuva puisessa komerossaan. Koko sisustus karu, köyhä ja puutteellinen.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Katoolista kuorolaulua esiripun alhaalla ollessa. Sen noustua ja laulun lakattua: piispa _Tuomas_ keskinäyttämöllä, _Balduin_ oikealla pöydän ääressä ja ritari _Raimund_ vasemmalla etualalla. Perällä huomaamattomana _Pietari Kaikkivalta_.

BALDUIN: Jumalan ja hänen sijaisensa maan päällä Pyhän isämme Gregorius IX:n nimessä toivotan minä teidät tervetulleeksi takaisin hiippakuntaanne, piispa Tuomas.

TUOMAS: Minä kiitän.

BALDUIN: Rautapaidassa samositte te pakanallisia karjalaisia kastamaan ja kukistamaan heidän liittolaistaan, harhaoppista Novgorodia, pakanakansojakin pahempaa. Rautapaidassa palajatte te jälleen retkeltänne, ja kuten toivon, ristin sankarina ja voittajana.

TUOMAS: Tulen voitettuna. (Sanaton hämmästys.)

BALDUIN: Ette ole ehkä kaikkia mahdollisia etuja Neitsyt Maarian ja pyhän katoolisen kirkon kunniaksi saavuttanut?--Tähtäätte ehkä liian korkealle, piispa Tuomas? Tyytykää vähempään!

TUOMAS (katkerasti): Minä!--(Päänsä kohottaen.) Mitä minusta Roomassa tiedetään?

BALDUIN: Tunnetaan teidän jalo intonne ja sammuttamaton palonne ainoan autuaaksitekevän kirkon palveluksessa. Mutta ihmisvoimalla on rajansa, samoin myös ihmistekojen maallisella menestyksellä. Siksi sanon teille vielä kerran, piispa Tuomas: te vaaditte kenties liikoja itseltänne!

TUOMAS (kumealla äänellä): Ja vaikka minä tyytyisin niin vähään kuin minulla enää lie elonpäiviä elettäviä ja vaikka minä asettaisin omat rajani niin ahtaalle kuin rakentaja on tämän Räntämäen kirkon seinät kohottanut, kuuluisi kuitenkin nyt minun lyhyt ja yksinkertainen tunnustukseni: palajan perinpohjin voitettuna.

BALDUIN: Kuinka?--Eihän se voi olla mahdollista?

TUOMAS: Kaikki meidän aikeemme ja toivomuksemme tämän retken suhteen ovat tyhjiin rauenneet. Karjala on yhä kastamatta. Novgorod nousee meidän takanamme entistä voimakkaampana.

BALDUIN: Jumalan äiti, ole meille armollinen!--(Tekee ristinmerkin. Synkkä vaitiolo.) Mutta minä en ymmärrä ... minä en voi ymmärtää, mikä on voinut olla syynä näin suureen ja sydäntäkouristavaan onnettomuuteen? Eikö sotajoukko ole pitänyt, mitä se lupasi? Myrskykö merellä rikkoi haahtenne vai onko joku uusi ja tuntematon kuumetauti herpaissut niin monen väkevän ritarin käsivarret?

TUOMAS: Sotajoukko, joka kerallani samosi, oli loistavin ja urhoollisin, mikä milloinkaan on pohjoismaissa käynyt Herran pyhää viiriä pystyttämään. Sää on myös myötäinen merellä ollut eikä kukaan ole tautivuoteella vaivojaan vaikertanut. Kaikki ovat he kaatuneet vihollisen miekanterään.

BALDUIN: Kaikki, sanoitte?

TUOMAS: Vain vähäpätöiset tähteet tuosta kerran niin kimmeltävästä armeijasta ovat kerallani Turkuun saapuneet.

BALDUIN' (kohottaen kätensä): Herra, Herra! Kovasti sinä koettelet seurakuntaasi.

TUOMAS: Hänen kätensä lepää raskaana meidän päämme päällä. (Vaitiolo.) Kaksi laivallista ylhäisinten ritarien ruumiita olemme me edellämme Ruotsiin lähettäneet.

BALDUIN: Ja muut?

TUOMAS: Muut makaavat Nevajoen rannalla, suuressa yhteisessä haudassa, mistä he kerran kilpi kirkkaana ja omatunto puhtaana tulevat nousemaan Herran tuomiolle.

RAIMUND: Nevajoen rannalla? Siellä kohtasitte te siis vihollisen?

TUOMAS: Siellä kohtasi meidät ruhtinas Aleksander Jaroslavinpoika ja tuli sankariksi.--Mutta kuka pelastaa nyt Suomen kirkon ja sen turvattoman kristillisen seurakunnan?

(Vaitiolo.)

BALDUIN (juhlallisesti): Veljemme Tuomas, Suomen piispa, on sen tekevä.

TUOMAS: Herra legaatti...

BALDUIN: Luonnollisesti oli se suuri onnettomuus, suurin, mikä tällä hetkellä voi kohdata ristin hentoa viljelystä alla pohjantähden. Murheen ja syvän surun sanoma on se oleva myös Pyhälle isälle Roomassa, joka tähän retkeen on niin monta suloista toivetta kiinnittänyt. Mutta minä luulen tuntevani hänen jalon mielenlaatunsa...

TUOMAS: Nyt jos koskaan on se oleva ukkonen ja musertava salama minulle.

BALDUIN (lämpimästi): Se on oleva sama kuin hänen uskollisen palvelijana piispa Tuomaan: se kasvaa onnettomuuksista, se seisoo järkkymättä kovimmassakin koettelemuksessa.

TUOMAS: Kiitän teitä ystävällisistä sanoistanne, herra legaatti. Mutta minä pyydän: älkää enää liikoja minun tarmoltani ja työkyvyltäni Suomen kirkon palveluksessa odottako. Sillä täältä, syvältä minun sydämestäni, soi ääni, joka sanoo, että minun paras voimani ja miehuuteni on mennyt tyhjiin tämän retken keralla. (Painaa päänsä alas. Lyhyt vaitiolo.)

BALDUIN: Ymmärrän tuskanne, veli Tuomas. Mutta tiedän teidät myös mieheksi, joka on tottunut kohtalon kovia iskuja torjumaan.

TUOMAS: Taistelemaan tulen minä pyhän katoolisen kirkon puolesta tässä maassa viimeiseen hengenvetooni saakka, sen lupaan ja luulen voivani luvata teille, herra legaatti...

BALDUIN: Sen tiesinkin. Nyt puhuu se piispa Tuomas, joka Roomassa tunnetaan.

TUOMAS: ... Mutta minun taisteloni ei ole oleva enää samaa kuin ennen. Sillä minä taistelen tästä lähtien _toivottomana_.

RAIMUND (vilkkaasti): Tekin, piispa Tuomas? Tekin tunnette tuon tunteen?

TUOMAS: Minä?--(Päänsä kohottaen.) Ja kuka muu sitten?

RAIMUND: Anteeksi, minä unohdin itseni, _dominus episcopus_... (Kumartaa. Vaitiolo.)