Chapter 1

Produced by Tapio Riikonen

LALLI

Murhenäytelmä viidessä näytöksessä

Kirj.

EVALD FERDINAND JAHNSSON

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1873.

Jäsenet:

HENRIK, Upsalan pispa. ANDRAEAS, Benediktinein priori. JOHANNES, munkki, kaniikki Upsalassa. MAUNU, ritari, Ruotsin valloitus-armeijan päällikkö. KITKA, kihlakunnan vanhin. NYYRI, hänen vaimonsa. LALLI, rikkain Suomen ylimyksistä. KERTTU, hänen vaimonsa. ILMARI, heidän 6:vuotias poikansa. SORRI | talonpoikia. TARVO | KAARLO, Pispa Henrikin palvelia. TAIMO, Lallin palveluksessa.

Vanha tietäjä, Kaksi lähettilästä, Töllin isäntä ja emäntä ja heidän lapsensa, Miehiä Lallin palveluksessa, Munkkeja, Ritareita, Ruotsin sotureita, Suomalaisia talonpoikia ja Naisia.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

Ensimäinen Kohtaus.

(Näyttämö kuvaa: Kitkan talon pihaa. Vasemmalla näkyvät talon asuinhuoneet, oikealla ja perällä synkkä metsä. Keskellä pihaa seisoo vieretysten kaksi pitkää kuusta, joiden juurelle on rakettu matala kivi-alttari. Alttarilla seisoo nauhoilla sidottuna oinas.)

KITKA, suuri teurastus-veitsi kädessä, on polvillansa alttarin edessä ja katsoo hartaasti taivasta kohti. Hänen sivullansa VANHA TIETÄJÄ, polvillaan suuren rummun edessä. SUURI JOUKKO MIEHIÄ ja NAISIA kulkee avarassa ringissä kuusten ympäri, laulaen:

Ukko Jumala, Hurskas Jumala, Väkevä Luoja! Ilman kantaja, Lahjain antaja Kansojen suoja! Oi, kuule meitä Ukko! Oi, auta meitä Ukko!

Yli-jumala, Ukko Jumala Vihasi heitä! Ilman kantaja, Lahjain antaja Varjele meitä! Oi, kuule meitä Ukko! Oi, auta meitä Ukko!

KITKA (Juhlallisesti). Nyt ompi hartauden hetki läsnä Ja Ukon mieltä sopii tutkistella, Jos on hän vihastansa luopunut Ja meihin uudestansa suostunut. Siis polvillanne häntä rukoilkaa, (Kaikki lankeevat polvillensa.) Hän mielen mieluisan ett' ilmoittaa Ja että väkevänä turvanamme Hän tahtois olla meille tuskissamme!

(Hetken äänetönnä oltuaan iskee hän teurastusveitsensä oinaan rintaan. Oinas kaatuu vasemmalle kyljellensä.)

KITKA (Tuskistuneena). Haa! -- -- vasemmalle!

(Hän vaipuu alttarille. Kansa osoittaa hämmästystä. Sill'aikaa lyö Vanha tietäjä rumpua, niin että rummunnahalla oleva solki hyppii ylös-alas.)

VANHA TIETÄJÄ (Kolkosti, herjettyään lyömästä). Kaarneen piirihin, Jok' ompi onnettomin kaikista, Jäi arpa!

(Kansa osoittaa uudestaan hämmästystä. Hetken äänettömyys:)

KITKA (Hyökkää seisaallensa ja viskaa teurastusveitsensä alttarille). Kurjuuttasi itkemään Taas lähde kansa, onnen heittämä! Sun kärsimykses taakkaa helpoittaa Ei tahdo vielä taivahinen Ukko Eik' ottaa murheen vaippaa hartioiltasi Hän yhä suuttunut on sinulle Ja hartaat avunhuutos hylkää hän. Voi, on sun kohtalosi tukala, Kun heitti sinun korkein jumala Nojalle oman kovan onnesi Ajalla, jolloin hänen avustaan Ois sulla ollut tarvis suurempi Kuin ennen milloinkaan! -- Mut keinoa En keksiä voi toista parempaa, Kuin että yhä rukouksilla Ja antimilla mitä runsaimmilla Me koetamme häntä lepyttää Ja suositella siksi että luopuu Hän vihastansa turmiollisesta. Kun taivaalliset joskus julmistuvat On nöyryys paras keino ihmisillä!

(Kansa, joka on noussut seisaallensa ja suruisella mielellä kuunnellut Kitkan puhetta, lähtee murhettansa osoittaen pois. Vanha tietäjä seuraa kansaa.)

KITKA (Jäätyään yksinään). Jos on hän kuollut, jota odotan, Niin viimeisen ma toivon kadotan. Ell'ei hän pian saavu kotia, Niin ompi täällä kaikki hukassa!

(Hän menee verkkaan taloansa kohti.)

Toinen Kohtaus.

(Asuinpirtti Kitkan talossa. Pirtissä sivu- ja peräovi. Sama paikka Näytöksen loppuun asti.)

KITKA ja LALLI.

KITKA (Istuu huolellisna pöydän ääressä). LALLI (Astuu sisään).

KITKA. Sa aave hirmuttava oletko Ja manalainen, tänne lähtenyt Mun kurjuuttani kovaa nauramaan? Niin tule! Onnessani ainetta On hahmojenkin häijyyn irvistelyyn! -- Mut ihminen jos olet, olet Lalli.

LALLI. Siin' ette pety. -- Onnen rikkautta Ma teille toivotan ja iloa!

KITKA. Äl' onnesta nyt virka sanaakaan! Sen Tuonen tyttö Manalahan sousi Ja halki hirmukosken kuljetti. Voi surman aikaa! jota lumipään Mun täytynyt on nähdä. -- Poikani Te rakkahat! Sun uljas muotos, Lalli, Muistuttaa mua heistä. -- Terve! -- terve! Mun luokseni ei kenkään milloinkaan Niin toivottuna ole saapunut Kuin sinä nyt.

LALLI. Miss' ovat poikanne, Mun nuoruuteni parhaat ystävät?

KITKA. Ah siellä, siellä kaikki seitsemän, Mist' eivät enää voine palata; He Manattaren ovat saaliina! Sun poissa ollessas on Syöjätär Tääll' elon iki runsaan leikannut.

LALLI. Niin kuulin matkallani kerrottavan, Mut uskoa en sitä uskaltanut. -- Siis ovat murhatut kaikk' ystävämme, Kotimme ryöstetyt ja uskonto, Jonk' isiltämme saimme periä, On sorrettu! -- Näin mulle kerrottiin -- Mut ei tuo voine ole totta, Kitka? --

KITKA. On toki. Henkeni ma antaisin, Jos siten vaan sen saisin valeheksi! Haa Lalli! Onnemme on tukala!

LALLI. Vaan merkillistä! Kävivätpä täällä Ennenkin samat rosvot ryöstämässä, Monesti nähtiin heidän haaksensa Muiskaavan suuta Suomen rannoille, Kun kalpain melske kaikui kauaksi Ja vesi puroissakin punerteli; Mut häpiällä viholliset silloin -- Sen nähneeni mä muistan -- pakenivat Suut silmät veressä! Miks' ette nytkin Surmanneet heitä?

KITKA. Sitä sanoa On sinun paljon helpompi, kuin meidän Sit' oli tehdä! -- Säästä moitettas! Me emme ole sitä ansainneet, Sill' urhoollisesti me taistelimme. Veremme tantereella tappelun Vertaisna kevätvirran tulvaili Ja hurmehesta oli limainen Ylt' ympärillä kaikki seutu. -- Siinä Nyt oivallisen sankar-kuoleman Mun poikanikin saivat poloiset. He rinnatuksin kaikki kaatuivat -- Sen surussani muistan iloiten -- Ja tuhansia meidän miehiä Tupihin Tuonen heitä seurasi.

LALLI. Oi onni kalliota kovempi, Ett' en ma ollut läsnä!

KITKA. Sinua Me paljon kaipasimme, Lalli. -- "Missä On Lalli? Olkoon päällikkömme hän!" Näin kaikki huutamaan, jotk' eivät tienneet Sun retkestäsi Permaan. -- Vaan kun siinä Ei ollut miestä yhtäkään, jonk' arvo Ois ollut suurempi kuin minun, siksi Mun täytyi johtajaksi ruveta, Mut tyhjään parhaimmatkin menivät Mun yritykseni. -- Ois suloista Mun ollut kuolla silloin, koska kuolo Niin monta muuta kitahansa nieli! Sentähden vihollisten parvehen Ma hyökkäsinkin missä oil se taajin. Mut kuolo mua vältti. -- Kaikki muut, Mitk' eivät tappelussa kaatuneet, Ne jäivät kirottujen saaliiksi. Ken heistä perittyä uskoaan Ei heittänyt, hän kohta surmattiin Ja armo ainoastaan suotiin niille, Joill' olis kuolo ollut parempi. Mä noita heittiöitä tarkoitan, Kuin häpeäksi kaiken kansamme Nyt "Suomen kristityiksi" kutsutaan!

LALLI. Voi kehnoja! kuin pilasivat noin Tuon isiemme rakkaan uskonnon! O, syökse Ukko, kiivas Jumala Sun kostos nuoli heidän sydämiinsä!

KITKA. Ei paremp' ollut menestyksemme, Kun toisen kerran koimme onneainme Ja kolmannen. -- Mut moni pelosta Nyt jälleen suostui kasteesen, jok' ompi. Niin luulen -- heille muuan tunnusmerkki Ja pyhä tapa. -- Mutta kertomani Ei tuota tuskallemme lievitystä, Vaan lisää katkeruutta katkeruuteen.

LALLI. Näin pahoin asiamme käydessä Ehk' ette meidän jumaloitamme Niin runsaill' antimilla muistaneet Kuin tarvis olis ollut?

KITKA. Olutta On virtaellut Tursan vuorella Ja kaiken karjan parhaat tuottehet Me teurastimme varjopuiden alla. Siis niukoiss' antimiss' ei liene syytä Onneemme syrjäiseen -- vaan missä lienee.

LALLI. Ja nyt ... täst' edes -- millä tavalla On kotimaamme puolustettava?

KITKA. Jo melkein olen mahdottomina Vastustus-hankkeet kaikki pitänyt.

LALLI. Oi, mitä kuulin -- mahdottomina!

KITKA. Siit' ällos Lalli liian kummastu. Kun miehistämme kaikki urhokkaimmat Jo sotaan kaatuivat, jäi epätoivo Ja pelko jälkeenjäänein perinnöksi.

LALLI. Siis antautuisimme? Kirous Ja kuolema! En suostu milloinkaan Ma siihen!

KITKA (Kolkosti). Antautuisimme? Haa? Me ... noille murhaajille julmille! (Nauraa kamalasti.) Ha! ha! ha! noille verikoirille'

LALLI. Niin keino sanokaa, mik' auttais meitä!

KITKA (Tuo muutamasta lippaasta hopeisen maljan). Olin minäkin kerran nuori. Silloin läksin samaten kuin sinä Vienaan. Kalliin tuomani sieltä on tämä malja. Katsoppas! Eikö se ole koneikkaasti tehty? Mutta se onkin Hiidessä hiottu ja Manalassa valmistettu. Sata suurta noitaa on piirtänyt kummallisia kuvia sen kylkeen mahtavia sanoja lukiessaan. Minä sain sen Lapin suurimmalta tietäjältä, jonka hengen minä Vienan maalla ollessani satuin pelastamaan. Näin sanoi hän: "Niin kauan kuin tämä malja on vihollisten valtaan joutumatta, on menestys ja onni sinua seuraava, lapset sinulle ylenevät nuorten honkain kaltaisina, synnyinmaasi kukoistaa rehoittelee vapaana ja onnellisna." Viimeisiin sanoihinsa laski hän erinomaisen painon. -- "Mutta jos jostakusta Ukon erinäisestä vihasta -- lisäsi hän -- tämä malja kadottaa voimansa, niin laske siihen vuoden vanhaa olutta ja anna sitä juotavaksi sille, mi kansassas on parhain, maassa kalliin, ylevin. Siten saatat maljan loihtuvoiman ikuisiksi ajoiksi takaisin." (Hetken äänetönnä oltuansa.) Nyt on tuo Ukon kova vihan aika, Ja tämä malja kauan odottanut On juojaansa. -- Juo sinä siitä Lalli!

LALLI. Ei minuss' ole miestä siitä juomaan, Niin suureen ansiohon kykenevää!

KITKA. Sä ällös tarjottua halveksi.

LALLI. En suinkaan ... mutta...

KITKA (Keskeyttäen). Ukon nimessä Ja nimess' onnettoman synnyinmaasi Ja sorrettujen kansalaistes -- juo!

LALLI. Siis teille mieliksi, mut ei sen tähden Ett' olisin ma kansass' ylevin Ja synnyinmaamme kalliin kantama!

(Hän juo ja laskee sitte maljan pöydälle.)

KITKA. Niin kiitos jumalain ja taivahisten! Nyt lähestyvät hetket hellemmät Ja päivät paremmat taas koittavat!

(Nyyri tulee hengästyneenä.)

Kolmas Kohtaus.

KITKA, LALLI ja NYYRI.

NYYRI. Kah Lalli täällä! Tervetultuas Ma mielelläni sulle sanoisin. Mut tervementyäs nyt täytyypi Mun sanoa!... Niin... Pitkiin puheisin Ei täss' ol' aikaa enkä tyhjiä Ma ai'o jaaritella... Rientäkää Siis viipymättä täältä! Paetkaa! Pois! Pian joutukaa! O! kiireessäni Ma henken' olin heittämäisilläni Nyt kylästä kun juoksin kotia. Hoh!

KITKA. Mistä syystä pakoon menisimme?

NYYRI. Sen sanoin jo! Vai jäikö sanomatta? No merkillistä, jos se sanomatta Jäi! Kummallista ihan! Jätinkö Sen seikan sanomatta?

KITKA. Jätit, akka! Mut hillitse jo sanas kevättulva Ja puhu viisaasti!

NYYRI. Jaa viisaasti -- Niin ain' on ollut minun tapani, Sen tiedät Kitka. -- Mutta kristityt Jo tuloss' ovat tänne!

KITKA. Tottako Sa puhut akka?

NYYRI. Koska valhettelin Sun edessäs?

LALLI. Ma olen aseissa.

KITKA (pukeutuu aseisinsa). Mi lempo heidät tänne opasti! Mut lähtekämme nyt.

LALLI. En pakene! Me teemme vastarintaa, Kitka.

NYYRI. Tulkaa!

(Kolme aseellista talonpoikaa tulee.)

Neljäs Kohtaus.

EDELLISET ja TULLEET.

ENSIMÄINEN TALONPOIKA. En tänne ilosanomia kanna, Vaan Kitka, niit' et viime aikoina Sa tottunutkaan ole kuulemaan. Siis tiedä...

KITKA. Sanomattasikin tiedän Mit' ai'ot sanoa.

ENSIMÄINEN TALONPOIKA. Niin joudu pian Kourista kuolon!

TOINEN TALONPOIKA. Henkes pelasta!

KITKA. Me uljan Sorrin tykö menemme Ja liittolaiset sinne kutsumme.

ENSIMÄINEN TALONPOIKA Ei Sorrin luoksi!

KITKA Minkätähden ei

ENSIMÄINEN TALONPOIKA. Siell' ilves-sudet äsken kävivät Ja Sorrin kovan kiistan perästä He sitoivat. Hän hurjast' otteli Ja väkensä, mut turhaan!

KITKA. Sorri parka! Ei löydy monta hänen vertaistansa -- Jos kuinka käykin, hänen pelastamme.

KOLMAS TALONPOIKA. Se Sorrin osa. Täss' ei auta muu Kuin kiiruullinen pakoon lähteminen.

LALLI. Ma usein kontio-ukon akkaneen Ja lapsineen löin yksin ollessani, Meit' täss' on viisi miestä aseissa -- Ja pakenisimme! -- Ei Hiisi vie! Me kauniin verikisan saamme aikaan!

KOLMAS TALONPOIKA. Mut kristityit' on yhtä monta sataa!

KITKA. Sa tullos Lalli! Mieletöntä meidän Ois tässä vastakynttä yrittää, Kun tilaisuuden siihen paremman Me luultavasti kohta saamme.

KAIKKI TALONPOJAT. Lalli!

ENSIMÄINEN TALONPOIKA. Hän nyt siis Lalli on?

KITKA. Niin, hän on Lalli.

NYYRI. No miehet! Kinaamatta joutukaa! Jo kuulen vihollisten ääniä!

(Menevät sivu-ovesta. Kitka vetää vastahakoista Lallia kädestä.)

Viides Kohtaus.

PISPA HENRIK, ANDRAEAS, JOHANNES, MAUNU, TARVO, SORRI (siteissä), MUNKKEJA, RITAREITA ja SOTUREITA sotalippuineen, joihin muutamiin on risti, toisiin ristiinnaulittu Vapahtaja kuvattu, perä-ovesta.

TARVO. Ei täällä ketään. Kokko lentänyt On pesästänsä!

PISPA HENRIK. Tämä asunto Siis vainoojamme Kitkan on. Niin kolkko Se on kuin on sen omistajan mieli.

JOHANNES. Juur' ihan tälläiseks', näin jylhäksi Ja tuiki pimeäksi kuvasi Mun mielikuvitteluin huonetta Tuon Kristin opin julman vihollisen!

ANDRAEAS. Jok' on niin monta, monta pensasta Surmannut Herran viina-mäessä, Ett' on hän kadotukseen vikapää Ja tuleen helvetin! Ei armotyömme Voi tässä maassa päästä edistymään Niinkauan kuin hän vehkeillänsä riistää Autuuden tieltä nekin harvat sielut, Joit' armo kasteen kautta lähestyi!

JOHANNES. Hän munkistostammekin pyhästä On surmaan syössyt veljet Pietarin Ja Olavin. Jos poltto-roviolla Me hänen hitaan tulen leimutessa Poltamme -- tuskin vielä silläkään On näitten pyhäin surma kostettu!

PISPA HENRIK. Jaa, säälimätöin on hän tosin ollut Ja miekkans' iskusta on moni kuollut, Mut katso Herra hänen puolellensa Ja keksi keino hänen autuuteensa! Sa jolle kaikki mahdollista on Ah, saata hänkin Kristin uskohon! En tunne iloa ma suurempaa, En voittoa niin aivan jaloa, Kuin ristin vihollisten kääntymys Luo ennen vihaamansa Vapahtajan! Ei mikään ylevämmin todista Uskomme taivaallista kotia!

TARVO. Täss' ompi Kitkan harras ystävä Ja liittolainen Sorri. Tänäänkin Hän kristittyä verta vuodatti.

SORRI. Sun kieles Lemmon nuoli katkaiskoon Sa petturi ja kavaltaja-konna! Ell'eivät käten' oisi siteissä Ma sua kirottua pitelisin, Niin ettäs riettaan suusi tukitsisit!

ANDRAEAS. Hän, julma, parjaa kristittyä miestä!

SORRI. Niin teen -- jos petturi on kristitty!

JOHANNES. Ja huutaa avuksensa Lempoa, Jok' ompi olennoista saastaisin!

(Tekee ristinmerkin.)

MAUNU. Tuon Sorrin saimme kerran ennenkin Jo vangiksi, mut yöllä katkaisi Hän siteensä ja surmas vartiansa. Tään tehtyänsä läksi pakohon!

JOHANNES. Sä kuulit syntivelkas hirmuisen; Jos kurjan henkes tahdot pelastaa, Niin käänny katuvaisna Kristin uskoon!

SORRI. En ikinä! -- En kuuna milloinkaan Mä kiellä isieni jumalia, Kuin helläst' ovat mua suojanneet Ja varjelleet jo kauan ennenkuin Mä teidän Kristus raukastanne kuulin Yht' ainoaakaan sanaa hiiskuttavan!

JOHANNES (Pispa Henrikille). Voi kuuletteko herra pispa kuinka Hän tekee pilkkaa Vapahtajasta Ja pahoin parjaa ristiinnaulittua!

MAUNU. Hän karanneena sota-vankina On tuomittava!

JOHANNES. Se on kohtuullista. Ei sovi kirkon tähän asiaan Ensinkään puuttua -- se valtion On ratkaistava.

PISPA HENRIK. Näin sen ratkaisen: Me tämän erhettyneen säästämme Ja uskon asioissa neuvomme. On Herran sana joskus ennenkin Tien kovaan sydämehen löytänyt.

MAUNU. _Se_ toivo kokemust' ei kannata! Vaan sota-sääntöin jälkeen tuomitsen Mä hänen kohta hirtettäväks! (Viittaa muutamille sotureille, jotka tarttuvat Sorriin.) Miehet Te saatte heti tehdä tehtävänne!

SORRI. Ei itku hädästä päästä, Parku päivistä pahoista!

TARVO. Ma sielu-raukkaseni hyödyksi Myös pyydän tässä olla avullisna. Saan ehkä viedä köyden ylös puuhun?

JOHANNES. Hän kunniaksi kaikkein pyhien Ja...

(Katsoo epävakaisesti pispa Henrikkiin ja keskeyttää lauseensa.)

PISPA HENRIK (Sotureille, jotka aikovat viedä Sorrin ulos ovesta). Älkää viekä häntä mihinkään! (Maunulle.) En mielelläni suonut olisi Sen murhehetken koskaan tulevan, Kuin vaatii mua muistuttamaan teitä, Ritari Maunu, hurskaan Eerikin, Kuninkaan lähtö-sanoista. Hän lausui: "Sä ystäväni Henrik, sinulla On täällä korkein valta oleva." Sanansa nämät ritar ylpeä Te ehkä unhottaneet olette? Vaan nyt kuin kerran tulin sanoneeksi, Niin tahdon siihen vielä lisätä. Ett'en mä siedä niitä hirmutöitä, Joit' ompi miehillänne tapana Ain' alinomaa täällä harjoitella! Ei ollut Kristus mikään Muhamed, Ei käskenyt hän meitä miekalla Ja tulell' oppiansa levittämään! Ja -- Jumal' armahtakoon! -- täällä on Jo verta yltäkyllin vuotanut Ja manner suitsee hävityksestä! Mut tästälähin pitää toisin olla! Me tuhotyöt korvaamme suosiolla Ja koemme niin sävyisyydellä Tään tuiman kansan mieltä kesyttää.

MAUNU. Ell'en mä, herra pispa, mieliksi Voi olla teille, lähden kotia Kuin tosin lähdenkin ja armeijan Mä heitän itse teidän huostahan!

PISPA HENRIK. Sit' ällös tehkö uljas ritari. En aikonut mä teitä loukata. Ja teidän suurta sota-mainettanne Ja kuuluisaa en suinkaan halveksi. Mut rakkauden vaatimuksia Myös sankarinkin tulee noudattaa Ja Herran säätämiä muistella.

KITKA (Kurkistaa ikkuna-reijän läpitse. Itsekseen). Nyt kansas häpiä ja häpäisiä On viimeinen sun hetkes lähestynyt!

(Jännittää joutsensa, ampuu ja vetäytyy takaisin.)

TARVO (Kaatuu, ääneen valittaen). Ah petosta! Voi auttakatte mua!

JOHANNES. Oi kaikki taivaan pyhät! -- salavaino!

(Melskettä ulkona. Ritarit ja soturit vetävät miekkansa. Yksi Ruotsin soturi tulee.)

SOTURI. Pois täältä! Suuri joukko pakanoita On tänne samonnut ja ankarasti He ahdistavat meitä.

YKSI MUNKKI. Pyhä neitsyt!

MAUNU. Ken johtaa heitä?

SOTURI. Heidän päällikkönsä On meille outo, mutta urhokas Hän on kuin julmistunut jalopeura Ja miekallaan hän miehiämme kumoo Niin helposti kuin reipas heinämies Vikattimellaan kumoo heinänkorret.

(Munkit näyttävät pelästyneiltä.)

PISPA HENRIK (Tyvenellä mielellä Maunulle). Nyt miehuutenne, jalo ritari, On paikallansa! Herran nimessä Siis pelkäämättä pyhään taisteluhun!

(Ottaa muutamalta soturilta ristiinnaulitun kuvalla varustetun sota-lipun ja alkaa käydä ovea kohti.)

MAUNU. Puolesta kuninkaan ja Kristin uskon!

(Rientää nostetulla miekalla ulos ovesta.)

KAIKKI RITARIT. Puolesta kuninkaan ja Kristin uskon!

(Kaikki Ritarit ja soturit menevät kiiruusti Maunun perässä, samaten kaikki muut, pait Andraeas. Sota-melskettä ulkona.)

TARVO. Voi mua onnetonta! Ottakaa Jumalan tähden minut myötänne!

ANDRAEAS (Silmäilee Kitkan hopeista maljaa). Mi kaunis, koneikkaasti tehty malja! Sen vertaista en koskaan ole nähnyt. (Ottaa maljan käteensä.) Haa! kuinka raskaskin! (Kätkee maljan kaapunsa alle.) Sen omistan Mä pyhän Benedikton kunniaksi. Se oiv' on luostarimme koristeeksi!

(Menee ovea kohti.)

TARVO. Oi herra prior! -- älkää jättäkö Mua!

ANDRAEAS (Tehden ristinmerkin Tarvolle). Sielu-parallesi Herran armo!

(Hän menee. Aseitten kalske ja sotahuudot kuuluvat ulkoa, ensin lähempänä, sitte etäämpänä.)

Kuudes Kohtaus.

TARVO (yksin). Nyt he läksivät ja minun kurjan jättivät! Ah! Ah! Kuinka vasama polttaa rinnassani. Nuo petolliset kristityt, nuo armahtamattomat!... Kirous heitä seuratkoon!... Armahda minua pilvien pitäjä, sinä väkevä Ukko, armahda armollinen Herra Kristus!... Eivät ottaneet opastajansa avunhuutoja korviinsa, saastaiset!... Lievitä katkeria tuskiani neitsyt pyhä, paina taivaallinen tulen-iskiä peukalosi reikään!... Hiisi pakanoille turmion tuokoon, piru kristityt periköön! -- Jos kuitenkin voisin heitä seurata... (Yrittää kontata.) -- Voi tuskan tuskaa!

Seitsemäs Kohtaus.

TARVO, KITKA, SORRI, NYYRI ja TALONPOIKIA. -- Myöhemmin LALLI ja TOISIA TALONPOIKIA.

KITKA. Nuo Hiiden helmalapset kristityt! Jo vihdoin surma heidät saavutti Ja voitto meille jäi!

NYYRI. Oi ilon päivää!

TARVO. Voi surkeutta!

KITKA. Tarvo kirottu Sa kuollos jo!

(Vetää, miekkansa.)

SORRI (Polkee jalallansa Tarvoa). Haa konna! Miss' on köysi, Joll' ai'ot kurkkuani kuristaa? Muistatko?

TARVO. Suokaa mulle armoa Te kansalaiset!

SORRI. Kansalaisia Ei ole kavaltajalla!

KITKA (Pannen miekkansa tuppeen). En toki! En tahdo miekallani vuodattaa Noin petollista verta! Voisipa Tuo petos miekan kärkeen tarttua Ja miekka minun pettää. (Kääntyy inhoituksissansa pois.) Mihinkä Jäi uljas Lalli?

ENSIMÄINEN TALONPOIKA. Takaa-ajamasta Hän viel' ei laannut.

KITKA. Kunnon sankari! Hän ehkä ylen kiivaaks' innostui.

SORRI. Mun pitää mennä hälle avuksi!

(Aikoo mennä, mutta, Lalli ja muutamat talonpojat tulevat samassa sisään.)

KITKA. Hän tulee. Terve voittajalle, terve!

KAIKKI. Niin, terve voittajalle, terve!

KITKA. Nyyri! Tuo tänne vaahtoisissa haarikoissa Olutta! (Nyyri ja muutamat miehet menevät.) Tänään meillä syyt' on iloon, Kun onnen taivas, kauan oltuansa Pilvessä, jälleen meille selkeni Ja toivon tähti, jonka valonsa Mä luulin heittäneen, taas säteillen Nyt säihkyy kirkkaasti kuin kasteen helmet Hohtaissa armaan kevät-aurinkoisen! Voi, hausk' on vanhuksenkin elää, Kun voiton ilo kuohuu rinnassansa! Ei vuodet paina, ikä rasita!

TARVO (valittaen tuskissansa). Oi neitsyt pyhä!

ENSIMÄINEN TALONPOIKA.

Iloamme, Tarvo, Sä häiritset; sun kontio-kuoppahan Sentähden viemme.

TOINEN TALONPOIKA. Siellä valittaa Saat!

TARVO. Antakaa mun kuolla rauhassa!

SORRI. Sit' ennen ajatellut olisit, Et luona petojen nyt kuolisi!

(Molemmat talonpojat tarttuvat Tarvoon.)

LALLI. Mies poloinen!

TARVO. Voi, auta mua Lalli!

LALLI. Tään kovan koston...

TARVO (keskeyttäen). Koston kotonas Sä löydät, oman pirttis orrelta! Ne sanain muista!

ENSIMÄINEN TALONPOIKA. Pidä kitasi!

TOINEN TALONPOIKA. Ei auta keskustelut sinua!

(He vievät Tarvon ulos.)

LALLI. En miestä ennen ole tuntenut, Mut kamalasti kiersi silmiänsä Ja loi ne terävästi minuhun.

YKSI TALONPOIKA. Hän ennen aikaan oli tietäjä.

LALLI. Vai tietäjä! (Naurahtaen.) Siis hukka perii minun!

KITKA (Pilkaten). No niinpä niinkin!... Mitä suuhunsa Toi sylki sen hän sanoi; suurempaa En arvoa voi antaa puheellensa,

(Nyyri tulee suuri olvi-haarikko kädessä ja hänen seurassaan miehiä, myöskin kantaen olvi-haarikoita.)

NYYRI (Antaa olvi-haarikon Kitkalle). Kas tässä Kitka talon parasta; Ei mointa juoda Tapiossakaan!

KITKA (Kohottaen olvi-haarikkoa). Nyt kunniaksi jalon voittajan Juon tämän... (Katsoo pöydälle ja keskeyttää lauseensa.) Mutta...

SORRI. Miksi vaalenette?

KITKA. Oi onnetonta! (Lankee rahille.) Nytpä kuolema Ois elämätä parempi!

SORRI. Niin mikä Siis teitä vaivaakaan?

KITKA. Jo kadotin Mä toivon' isänmaani onnesta Ja pelastuksesta! -- Ah! milloinkaan Ei paista vapauden kuutamo Kansalle tälle hylätylle!

SORRI. Mitä Sanotte, Kitka?

LALLI. Niinkuin vanha tammi Lujana seisoo myrskyn raivotessa Ja levittelee suojaks nuorten vesain Latvansa tuuhean. Niin tekin äsken Viel' olitte se vahva varjo-puu, Jonk' alla kasvoi nuorten rohkeus Ja arkuus paisui luottamukseksi. Nyt ai'otteko kauas karkoittaa Tuon rohkeuden, jonka jäykkyytenne Meiss' synnytti?

KITKA. En ai'o ... mutta kuule.

LALLI. Ma kuulen...

KITKA. Kuule ... kallis maljani...

NYYRI (Kiivaasti). Sun kallis maljasi?

KITKA. Sen kristityt Nuo rosvot varastivat!

NYYRI Varastivat! Niin langetkohon orret pirtistämme Ja kukistukoon huone onnettomain! Ma rakkaat poikani kaikk' kadotin, Mut en mä itkenyt, en vaikeroinnut, Kun oli mulla toivo kostosta Ja rauhaisasta Manaan-matkasta; Nyt päiviäni itken poloinen!

(Hän itkee.)