Chapter 2

KITKA. Sen kiireessäni pöydäll' unhotin!

NYYRI. Ja kansas vapauden menetit!

KITKA. Niin tein... Haa!

LALLI. Siaa epä-toivolle Ei ole tässä! Mailman matkoilla Jos on tuo malja -- olkoon vaan! Ei koske Se seikka minuhun. Sen loihtu-voima Ei voinut olla suuri -- vaivainen Jok' itsiään ei tiennyt varjella!

KITKA. Sill' oli Sammon voima. Sanoja Sen piirustimiin muinoin luetuita Ei kukaan kuolevainen enää tunne!

(Talonpojat, jotka veivät Tarvon, tulevat.)

ENSIMÄINEN TALONPOIKA. Julmalla jupinalla ja pahalla pakinalla tervehteli metsän ukko synnyinmaansa pettäjää.

TOINEN TALONPOIKA. Mutta hän ei tilkitse suutansa turpeenalaisenakaan. Kauhistavimmalla tavalla kirosi hän meitä, ennustaen meille surmaa ja häviötä, meille kaikille, mutta erinomattain Kitkalle ja Lallille!

KITKA. Mä pelkään, että ennustuksensa Myös toteutuvat!

LALLI. Harha-luuloa! En usko velhon ennustamia Ja kunniansa menettäjän sanat Mä ylen-katson! -- Kunnottomille Ei suonut hurskas Ukko loihtu-lahjaa Ja ennustuksen pyhää taitoa. Mut kuinka onkin -- pelko meit' Ja valitus ei tuota valistusta, Vaan syöksee syvemmälle turmioon. Niin Hiitehen nuo Lemmon sikiöt, Kuin miehen mieltä pahoin pilaavat, Nuo kaksoisveljet valitus ja pelko! -- Sen sijaan rohkeutta veikot! Siinä On meidän tukemme ja siinä keino, Jok' ammoin autti esi-isiämme Kun verivihollinen maahan ryntäs! Siis vannokamme vala vakainen Ja jalo, että vapautemme pyhän Me pelastamme taikka kuolemme Sen puolesta! (Vetää miekkansa.) Tää vala vannokaa!

(Talonpojat nostavat aseensa, Nyyri nyrkkinsä, Kitka yksin istuu huolellisna rahilla.)

KAIKKI (Pait Kitka). Nyt valan vannomme me vakaisen Ja jalon, että vapautemme pyhän Me pelastamme taikka kuolemme Sen puolesta!

LALLI. Sa kuulit valamme O Ukko, valain vakaa valvoja Ja vannoneiden jalo holhoja! Niin pidä huolta, että täytämme Nyt tässä tehdyn lupauksemme! Ken sit' ei täytä -- syökse Tuonelaan Kitahan tuskain valapetturi Ja kiroukses alle ankaran Suo hänen sukunsakin hukkuvan!

TOINEN NÄYTÖS.

(Asuinpirtti Lallin talossa. Tuli palaa takassa.)

Ensimäinen Kohtaus.

PISPA HENRIK, ANDRAEAS, JOHANNES ja ILMARI (makaa kehdossa).

PISPA HENRIK. Noin varmaan teemme -- pojan otamme Ja kasvatamme Kristin uskossa Ja Kristin uskon levittäjäksi Ja saarnaajaksi. Samoin tehneet ovat Muut Herran miehet pakanoitten maalla. Niin Germaniassa teki pyhä Winfried, Niin Englannissa pyhä Augustinus, Ansgarius Ruotsissa ja moni muu Kuin Herra armossansa lähetti Evankeliumiansa saarnaamaan Ja sanans' siunausta jakamaan.

ANDRAEAS. Jos pojan munkistomme suojahan Te uskotte, niin taata uskallan Ja suoraan sanoa, ett' oppia Ja opetusta vailla hän ei jää.

PISPA HENRIK. Sit' ai'oin juuri äsken ehdotella, Sill' usko se on vakaa minussa, Ett' oivallisen kasvatuksen saa Hän luostarinne hiljaisuudessa,

ANDRAEAS. Me tarkkuudella huolta pidämme, Ett' eivät turmeltumaan pääsisi Ja pilaantumaan hoidon puutteessa Ne hyväin avuin kalliit siemenet, Kuin sielussansa ehkä löytyvät, Vaan että hellän huolen suojassa Ne yhä kostumistaan kostuvat Ja vihdoin hedelmiksi kypsyvät, Mut pahat tavat, himot syntiset Ja ihmismielen rikka-ruohot muut Me aivan juurta jaksain hukutamme. Näin poika vanhemmaksi ehdittyään Ja päästyänsä miehen ikähän Voi tulla Herran työhön soveliaaksi.

JOHANNES. Vaan sen kuin teemme -- pian tehkämme! Jos Lalli matkaltansa palajaa Niin tuumamme hän tekee tyhjäksi. Epäilemättä uppiniskainen Hän on kuin muutkin kansalaisensa Ja taipumaton Kristin uskohon. On mahdollista, että poikansa Hän mieluisammin soisi kuolleeksi Kuin Kristin oppiin kasvatettavaksi! Hän saattaa olla tylympi kuin Kitka! Mut asiaan jos kohta ryhdymme Voi kaikki mieltä myöten onnistua.

ANDRAEAS. Se ompi totta. Pojan äidiltä, Jok' ihan vallassamme on, me emme Tarvitse vastakynttä pelätä.

PISPA HENRIK. Te olett' oikeassa. Tämä seikka Ei siedä pitkää viivyttelemistä. (Katselee Ilmaria.) Mut kuitenkin, kun tuohon kätkyehen Ma katselen ja hänen lepäävän Noin rauhallisna näen, hymyillen Niin ihanasti, niinkuin enkeli Ois taivahasta alas samonnut Ja huulillensa jäänyt asumaan, Niin ajattelematt' en olla voi: Lieneekö oikein, että riistämme Tuon viattoman äidin helmasta? Ei oudon rakkaus -- jos lempeäkin Ja sydämellinen -- ol' oman äidin Hellyyteen verrattava. Paljon! Paljon Puuttuupi siltä, jolta puuttuu äiti! Tuo poika parka, eikö joskus voisi Hän syyttää meitä julki-julmuudesta Ja loukkaamasta luonnon lakeja Ja taivaan antamia sääntöjä? Hän ehkä kerran kovin kiroo meitä Ja huutaa koston huudot haudoillamme? Näin ajatellen valmis olisin Mä päätöksestämme taas luopumaan.

JOHANNES. Se eikö kristillistä olisi Ja oikein, että hänen sielunsa Me pelastamme kuolemattoman Ja hänen viemme tielle taivahan?

PISPA HENRIK. On varmaankin ... ja niinpä käydä saa. Mut aavistuksen henki salainen Mun mielelleni kuiskaa kuitenkin: Tään päätöksen, jon tehneet olemme, Sen teimme itsellemme turmioksi.

ANDRAEAS. Mut kunniaksi pyhän Jumalan!

PISPA HENRIK. Sa puhut oikein -- Hänen haltuunsa Me kaikki annamme!

ILMARI (Herää). Ah, äiti! äiti!

JOHANNES (Ilmarille). Hän tulee kohta -- varro vähäsen.

ILMARI. En sinua ma tänne huutanut!

JOHANNES. Kuin kaunis poika! (Ilmarille.) Pelkäätkö sä mua?

ILMARI. En pelkää ihmisiä ollenkaan. On hyvä Jumala meit' aina läsnä Ja herra Kristus!

JOHANNES. Kuka sinulle Niin kauniit sanat opetti?

ILMARI. Ken muu kuin äitini! Mut sinulla On hyvin äreä ja häijy muoto; Sä ällös lähemmäksi lähene.

ANDRAEAS (Hymyillen pispa Henrikille). Niin voipi lapsi väliin pistellä Ja kielens' olla veistä terävämpi! (Johannekselle.) Nyt pidä puoles, veli Johannes!

JOHANNES. Kah poika heittiötä! Kehdossa Jo osoittaa hän suomalaista mieltä! Mut kyllä hänen kesytämme.

ANDRAEAS (Ilmarille). Mikä On nimesi?

ILMARI. On suoraan Ilmari. Mut hyvää iltaa armollinen pispa!

PISPA HENRIK. Sa tunnet minun?

ILMARI. Enkö tuntisi, Kun olet täällä käynyt monesti. Emoni kutsuu sinun hurskaaksi Ja pyytää minuakin rukoilemaan Sun puolestas ja hänen käskystänsä Niin olen tehnyt. "Herra Jumala! Oi, varjele sä pispaa Henrikkiä Niin vaaroista kuin muista vahingoista!" Näin sanon aamuilla ja iltasilla. -- Mut onhan sulla ihmeen kaunis lakki! Ah, annappas se mulle pispa Henrik!

PISPA HENRIK. On poika ilokas ja viisas!... Tässä Saat pyytämäsi.

(Antaa hiippansa Ilmarille.)

ILMARI (Laskee hiipan päähänsä). Tämä minulle On liian suuri, mutta isälleni Se saattais aivan hyvin sopia, Tiedätkö pispa Henrik milloinka Hän tulee kotia? Ma olen jo Niin tavattomast' odottanut häntä!

PISPA HENRIK. Sit' en mä tiedä... Mutta tekiskö Sun mieles kerran saada pispan lakki Ja pispan arvo?

ILMARI. Vallan tekisi! Mä saankin kenties pitää tämän lakkis Siks' että itse tulen pispaksi?

(Kerttu tulee.)

Toinen Kohtaus.

EDELLISET ja KERTTU.

PISPA HENRIK. Sinulle Herran armo, tyttäreni!

ANDRAEAS. Sinua neitsyt pyhä suojelkoon!

JOHANNES (Itsekseen). Sä enkelien hellä heimolainen!

KERTTU. Mun huoneelleni, herrat hurskahat, Te teette ylen suuren kunnian, Mut tervetultuanne kuitenkin Nyt niinkuin aina tähän majahan, Vaikk' on se aivan halpa suojaamaan Niin suurenarvoisia vieraita!

PISPA HENRIK. Nyt kaksi vuorokautta peräkkäin Ei ole meillä ollut muuta suojaa Kuin minkä antoi meille taivaan kansi. Me pakenemme Kitkan vainoa Ja hänen joukkojensa.

KERTTU. Jumala! Kosk' on se onnen päivä tuleva Ett' omaa hyötyänsä ymmärtää Tää tuima kansa!

PISPA HENRIK. Melkein olimme Jo surman suuhun joutua, mut Herra Meit' ihmeellisest' autti täänkin kerran Ja säästi siten palveluksellensa.

KERTTU. Ah, katkera on tosin onni sen Kuin tekee työtä toisen etehen Ja itsens' alttiiks' antaa toiselle, Mut niittää ainoasti vainoa Ja kiittämättömyyttä!

PISPA HENRIK. Kiitosta En lähtenyt mä tänne etsimään, Siis kiittämättömyys ei mieltäni Voi saattaa katkeraksi. Herralle Jos tiedän työni mieliks' olevan Niin kernahasti vainon maailman Ja ihmisten ma kannan.

KERTTU. Onnellinen Te olette kuin voitte ajatella Niin jalosti!

PISPA HENRIK. Niin tosin olenki, Ja onnellinen ompi jokainen, Kuin tyytyy Herran suomahan, jos muuten Ois kohtalonsa kuinka katkera. Sen osoittivat pyhät marttyrit.

KERTTU. Nuo ihmis-raukat, jotka poltettiin?

PISPA HENRIK. Ne juuri, mutta miksi raukoiksi Sa kutsut heitä?

KERTTU. Siksi että kovin Mun tulee heitä sääli!

PISPA HENRIK. Sääliä Vaan ansaitseepi syntis-raukka, joka Kuollessaan kuolee ijankaikkisesti. Mut nämät pyhät, jotka liekkien Ja tulen räiskyessä iloitsivat Ja onneansa kilvoin kiittelivät Ja Herran suurta armoa, he ovat Nyt autuaat!

KERTTU. Oi oppi ylevä! En tarpeeks' asti Herraa kiitellä Ma taida armosta, jonk' osoitti Hän mulle kasteessa!

PISPA HENRIK. Sä voisitko Myös kärsimyksilläkin todistaa, Ett on tää kallis oppi juurtumaan Ja vaurastumaan päässyt sinussa? Kun kova onni kohtais sua, ehkä Tään uskos kieltäisit ja Vapahtajas?

KERTTU. Vaan heikko vaimo olen, mutta sen Ma tohdin sanoa: En Herraani Ja Vapahtajaani mä kieltäisi! Jos sovinnoksi synti-velkani Mun täytyis ristin alla riutua Ja kokemukset kestää katkerat, Niin voisin kuolla, mutta luopua En voisi uskostani.

PISPA HENRIK. Suuresti Sun teeskentelemätön tunnustukses Mua ilahuttaa!

ILMARI (kumartaen). Hyvää iltaa äiti!

KERTTU. No mitä näen! Poika vallatoin Mit' olet taaskin tehnyt koiruutta? Pois pispan hiippa päästäs Ilmari! Sä etkös häpee juonitella noin?

ILMARI. Sen antoi pispa itse minulle Ja kysyi mielinkö mä pispaksi. Sä etkös päästä mua pispaks', äiti?

KERTTU. Vait Ilmari! ja anna tänne hiippa, Jonk' arvoa et vielä käsitä! (Ottaa hiipan Ilmarin päästä.) Te, hyvät herrat, älkää pahaksuko Ett' on hän jaaritellut tyhmiä!

PISPA HENRIK. Se kieltämätöin ompi asia Ja pyhä raamattukin todistaa, Ett' ennustukset usein lasten suussa Ja viattomain kielell' asuivat.

ILMARI (itsekseen). Kun isä tulee kotia, niin pyydän Mä hältä toisen yhtä kauniin lakin.

(Hän askaroitsee kehdon vieressä).

ANDRAEAS. Jos ylenisi poikas pispaksi, Niin mitäs sanoisit?

KERTTU.. Kuin? Pispaksi! Mahdottomista en mä sano mitään.

PISPA HENRIK. Ken tietää, mitä tulevaisuus tuonee Helmassaan.

KERTTU. Eipä sitä kuitenkaan!

ANDRAEAS. Mut kuitenkin sen pidän mahdollisna.

KERTTU (naurahtaen). Nyt olen pilkan oma!

ANDRAEAS. Erehdyt, Jos puhettamme pidät pilkkana. Niin mahtavia töitä Jumalan Ja Kristin uskon kunniaksi saattaa Hän saada aikaan, että Suomen kansa Ik' iloksensa muistaa niitä!

KERTTU. Hänkö? En tiedä mitä ajatella pitäis!

ANDRAEAS. Niin annan sulle siitä selityksen: Me pojan levittämään uskoa Ja sanan-saarnajaksi kasvatamme. Näin lukemattomia sieluja Hän pahennuksen tieltä johdattaa.

JOHANNES. Kuin kerta Suomen kirkon johtajana Hän ruhtinasten arvoon noussut on!

KERTTU. Hän? Lapseni?

JOHANNES. Niin aivan, Ilmari Tuo vilkas ilosilmä!

KERTTU Kummallista! En jaksa sitä ajatella.

ANDRAEAS. Pojan Sen vuoksi jätät meidän huostaamme Ja meidän hoidettavaksemme.

KERTTU. Kenen Mä jätän?

ANDRAEAS. Ilmarin.

KERTTU. Ah, lapseni! Mun ainokaiseni ... mun ilon'...

ANDRAEAS. Nyt Sä ystäväni varsin unhotat, Ett' ihmisen ei sovi maallisissa Hauskuuttaan hakea, vaan hänessä, Jok' kuoli edestämme!

KERTTU. Jumala! En sitä hetkeksikään unhota, Mut' lastani en taida...

ANDRAEAS. Todella Sun äsken vakaast' tehty tunnustukses Ei ollut lorutusta parempi Kun näin sen kiellät kohta! Ai'otko Sä tällä tavoin kantaa ristiä? Ja kokemukset, joita kerskasit Sun kestäväsi -- kestätkö ne näin?

KERTTU. Mä mielelläni luovun kaikista, Mut...

ANDRAEAS (Keskeyttäen.) Siit' et luovu, mik' on rakas sulle! Muut kaikki -- joihin arvoa et laske -- Ne heität mielelläsi -- eikö niin? Haa! Farisealaisempaa en ole Ma koskaan kuullut!

KERTTU. Pojalla myös isä On elossa! --

ANDRAEAS. Niin on, mut tietänet, Ett' on tää isä paha pakana Ja taivaan vihollinen; hänestä Ja hänen vaikutuksestansa tulee Sun poika parkaa tarkkaan varjella!

KERTTU. Niin mikä, armollinen herra pispa, On teidän mietteenne?

PISPA HENRIK. En lapseni Sun suruasi moiti, mut en saa Mä myöskään mieles jälkeen puhua Kun ois se Herran mieltä vastahan. Jos voit sä jotakuta kärsiä Hyväksi Jumalan, jos Hänelle Sa mielit antaa lahjan mieluisen Ja veron kelvollisen maksaa hälle, Jos autuus sinulle on kalliimpi Kuin mailma menoinensa kaikkineen -- Niin jätä meille poikas Ilmari. Ett on hän paljon hyvää saava aikaan Kun mieheksi hän kasvaa -- sen mä toivon.

KERTTU (Hetkisen mietittyänsä). Niin tapahtukoon tahto Herran!

PISPA HENRIK (laskee siunaten kätensä hänen päänsä päälle). Aamen!

(Torvien soitto kuuluu etäältä.)

ANDRAEAS. Jo kuuluu ääni torvien Ja väkenensä Maunu ritari Nyt lähestyy...

PISPA HENRIK. Siis pitää meidän mennä.

ANDRAEAS. Myös Ilmarin me kanssamm' otamme.

KERTTU. Nyt jo! ... näin pian ... ja niin arvaamatta Ei lapsen ikä vaadi kiirettä, Kun on hän vasta kuuden-vuotias!

PISPA HENRIK. Jos tänäpänä jotain laimin-lyömme, Se huomenna voi olla myöhäistä. Tää asia myös on niin tärkeä Ett'emme valtaan hurjain sattumusten Saa sitä jättää.

KERTTU (Ottaa Ilmarin syliinsä). Rakas Ilmari! Sä lemmittyni! ... armahimpani!...

ILMARI. Miks' olet surumielin, äitini?

KERTTU (Suutelee Ilmaria). Oi Ilmari, mun kultain! (Hän laskee Ilmarin lattialle. Itsekseen). Koska on Tuo Herran tahdon mukaan, miksikä Mun heikko sydämeni nurisee Ja valittaa?

ILMARI. Sä ällös sure, äiti!

KERTTU. En sure, en! vaan olen iloinen.

ILMARI. Mut kyynel riippuu sinun silmässäs!

KERTTU (Suutelee Ilmaria innokkaasti). Sä tulet onnelliseks Ilmari! -- Jos Jumala niin sallii...

ILMARI. Pispaksi Ma tulen äiti!

KERTTU. Siksi tullakses Sun pitää mennä pispan kanssa nyt...

ILMARI. Tuon kauniin lakin saanko -- jos ma menen?

ANDRAEAS. Saat vielä kauniimman!

ILMARI (Antaa kätensä pispa Henrikille). Niin mennäänpäs!

(Kaarlo tulee.)

KAARLO. Mun tänne ritar Maunu lähetti. Hän pyytää teitä rientämään. Tää seutu Ei ole enää vakaa olo-paikka Kun vihollisten etujoukot tänne Jo lähestyvät lähestymistänsä.

PISPA HENRIK. Me kohta tulemme!

(Kaarlo menee.)

KERTTU (Sulkee Ilmarin syliinsä). Oi Ilmari! (Laskee hänen taasen lattialle. Itsekseen.) Sä sydän syntinen et vaikene! Tää katkeruuden malja katkerin! (Ääneen.) Sa ollos onnellinen Ilmari!

ILMARI. Tulethan myötä äiti? Sinutta En lähde!

KERTTU (Ottaa Ilmarin syliinsä. Puhkee kyyneliin.) Ole kultain surutta!

(Ilmari sylissänsä juoksee hän äkisti ulos ovesta.)

ANDRAEAS. Hän kauniin kilvoituksen kilvoitteli!

PISPA HENRIK. Vaan sitä nähdessäni iloita En taida, sillä omatuntoani En tunne oikein rauhoitetuksi. Mut suokoon Herra kaikki parhaaksi!

(Pispa Henrik ja Andraeas menevät.)

Kolmas Kohtaus.

JOHANNES (yksin). Voi kuinka ihana! Niin kauniin kaunis Kuin kesän ruusu-kukka hehkuva! Ma olin narri, että kuoloon asti Ma luulin kuvan Magdaleenani Mun mielessäni säilyvän! Oi toki, Kuink' on tuo nainen ihana ja kaunis! Nyt hurjat tunteet, kauan levättyään, Taas heräävät mun sydämessäni, Jon taivaalle ma lupasin. Pois täältä! Ma muutoin joudun uhriks perkeleen!

(Kerttu tulee kiiruhtain sisään.)

Neljäs Kohtaus.

KERTTU ja JOHANNES.

KERTTU (Heittäytyy polvillensa). O, Herra Kristus! kuinka katkera Nyt ompi luottaminen sinuhun!

(Peittää kasvonsa käsillään.)

JOHANNES (Katselee Kerttua epävakaisesti, astuu muutamat askeleet oveen, päin, vaan kääntyy takaisin, tarttuu Kertun käteen ja suutelee sitä äkisti). Jää hyvästi!

(Johannes menee kiiruusti pois. Kerttu hypähtää ylös.)

Viides Kohtaus.

KERTTU (yksin). Haa! Mikä ääni tuo Ja mikä suutelu! -- Ma vapisen... Tuo itse pahahenki oliko Kuin mua miehen hurskaan puvussa Näin säikähdytti? Taikka näinkö aaveen? Ken olisikaan ollut huoneessa Kun kaikki täältä äsken menivät Ja yksin jäin? -- Mut en mä varmaan tiedä Mit' olen nähnyt, mit en ole nähnyt... Mun särkee aivojani... Mitenkä On laitanikaan? -- Mitä tehnyt olen? Heitinkö lapseni? -- En kuitenkaan Niin tehnyt, hurja!

(Juoksee kehdon tykö.)

Tyhjä! Hän on poissa! En ymmärrä... Ah Ilmar! Ilmari!

(Juoksee ulos ovesta, mutta palajaa kohta jälleen takaisin hiukset hajallansa.)

Haa onnetonta minua! En mitään Mä kuullut enkä nähnyt, vaikka juoksin Ja vaikka huusin! Yksin taivahalla Kuu loisti heloitteli kylmästi Ja metsät luonnon kaiken vaietessa Ivaten huutojani matkeivat. Mut Ilmari on poissa! Iloni On poissa! Tule, tule takaisin! Voi riennä Ilmar äitis sylihin!

(Kuuntelee.)

Haa kovarintaista kuin minua Ei kuule eikä anna vastausta, Vaikk' oli äänensä niin rakas mulle!

(Polvistuu kehdon viereen ja suutelee vuodetta.)

Täss' äsken levollisna lepäsi Hän, niinkuin luonto lepää tyvennä Ja rauhallisna kevät-aamusilla. Kuink' usein olen häntä katsellut Täss' ilosilmin! -- Saanko milloinkaan Nyt enää nähdä häntä? Saanko? Ah! En koskaan! --

(Hypähtää ylös. Kiivaasti.)

Ilmar parka! Oma äitis Sun viattoman syöksi armotta Elämän kuohuville aalloille Ja myrskyisille...

(Keskeyttää äkisti, kätkee kasvonsa käsiinsä ja on hetken ääneti. Sitte ottaa hän kultaisen Kristuskuvan povestansa, painaa sen ensin kovasti rintaansa vastaan ja suutelee sitä sen jälkeen.)

Miksi syntinen Ma mailmallisia taas vaikeroitsen; Suo Herra lapsellesi anteeksi! Äläkä suutu hurskas minuhun!

(Panee Kristuskuvan takaisin poveensa. Huoaten ja kyyneleitänsä pyyhkien.)

Sen enempää en tuota ajattele, Vaan ryhdyn tyytyväisnä askareisin.

(Hän menee. Kohta hänen mentyänsä, tulevat Lalli ja Taimo kantaen laukkuja ja muita matka-kalujansa.)

Kuudes Kohtaus.

LALLI ja TAIMO.

LALLI (Purkaa taakkansa, lattialle). Nyt jääkää tuohon matkakumppalit Te uskolliset!

TAIMO (Tehden samaten). Ropsis! ystäväni! En pyydä teitä enää rääkätä.

(Itsekseen.)

Hohhoh! Nyt pääsin vihdoin kotia! Voi! -- Olipa se surman pitkä matka Tuo matka Vienan maalle! Manan tie Ei suinkaan ole vaaksaa pitempi! Mut Hiitehen on matka lyhyempi! Niin ... niin. Nyt olenkin jo kulkenut Kauemmas muita ihmisraukkoja; Siis syystä istun tähän levähtämään.

(Istuu rahille.)

LALLI. Minusta näkyi äsken sivumennen Kuin olisivat talon karsikot Kaikk' olleet riutuneet? En pihlajaa Ma nähnyt enkä pyhää paastakaan Sen juurella. Ja entäs varjokuuset, Joidenka suojaan maistiaiset pannaan, Niit' en mä -- kummaa kyllä! -- havainnut. Mut lienee näköni mun pettänyt?

TAIMO. Ei -- Hitto vie! -- te näitte suoraan oikein!

LALLI. Ne ovat riutuneet! Se talolleni Ei hyvää aavista!

TAIMO. Nyt petytte. Ne kirveell' ovat katkaistut. Sen kohta Havaitsin ihmeekseni.

LALLI. Katkaistut! Ken onnetoin ois Lallin karsikoita Rohjennut loukata! Mut joudu kohta Ja ota asiasta tarkka vaari!

(Taimo menee.)

Seitsemäs Kohtaus.

LALLI (Yksin). Eriskummalliselta tuntuupi Taas omain ortten alla oleminen! Kuink' iloisesti seinän hirretkin Mun vastahani tuolla hymyilevät! Ja hiilet punaposket takassa Ne jupisevat terve-tuloansa! Jos miestä kaunistaisi kyyneleet, Niin tällä haavaa valmis olisin Ma ilost' itkemään! -- se suorastaan Mun täytyy tunnustaa. -- Oi kotia! Oi kultaista! Mit' ovat kaikki retket Ja kaikki mailman yritykset, vehkeet Suloiseen kotirauhaan verrattuina! Ei maistu mikään simaisemmalta Kuin leipä kotipöydän kantama Ja oudon juomat kalliimmatkin ovat Vaan pelkkää vettä kotikaljan suhteen! Mut miss' on emäntä, mun armaani? Jo sydämeni sykkii vilkkaammin Ja kerkeämmin virtaa vereni Kun hetki toivottu tuo lähestyy Mi lemmittyni saa mun syliini! Ja Ilmar sitte! pieni hempukka, Mun silmieni kaunis ihannes! Hän vielä juoksi paitaressuna, Kun hänen lähteissäni viimein näin; Nyt lie tuo rakas paljon kasvanutkin?

(Taimo tulee.)

Kahdeksas Kohtaus.

LALLI ja TAIMO.

TAIMO. Katkaistut ovat kalliit varjopuut, Mä kirveen haavat selvään selitin.

LALLI. Mun mielein tuosta vähän synkistyy, Mut kovin kostan tämän ilkityön Ja hengen vaadin korvaukseksi Mä tekiältä!

TAIMO. Voitte vaatia Viel' enemmänkin! Suun ja silmät hältä Ja kenties korvatkin! -- mä riistäisin Jos saisin kynsiini sen heittiön!

LALLI. Tuo olisiko kristittyjen työ? He kenties ovat käyneet täälläkin.

TAIMO. Sit' en mä tiedä, hyvä isäntä!

(Itsekseen.)

Sen tiedän vaan, että nyt menen kumppaneilleni kaikelle talon väelle kertomaan matkastani. Voi, kuinka paljon minulla ompi juttelemista! Mitä eriskummallisia olen nähnyt ja kuullut! Niihin nyt oikeastaan ei tarvita liikaa hyvitystäkään, mutta minä tunnen luontoni ja tiedän, ett'en ma luovu vanhasta tavastani. Hei miehet! Voidelkaa nyt korvanne talilla, että sanani niistä helpommin pääsevät luiskahtamaan sisään! Mutta ihmetellä saatte! -- Ja te naiset lerppahameet! -- Kyllä kerran silmiänne tuijottelette, kun kuulette minun Vienan ihmeistä haastelevan! -- Niin. Jos edeltäpäin laskisin muutamia painavia temppuja muistooni.

LALLI. No mitä mietit Taimo? Arvella Sa ehkä voinet mitä merkinnee Talossa tämä haudan hiljaisuus?

TAIMO. En sitä arvata voi, isäntä!

(Itsekseen.)

Jospa hän soisi mun rauhassa mietiskellä! -- Minun on käärmeillä alkaminen, että kauhistus ja hirmu kohta syttyvät kuulioissani... Siis... Tulipunaiset käärmeet, paljon suuremmat kuin täällä metsän suurimmat hongat, joille luonto on lahjoittanut kalliin puheen lahjan; mahdottoman suuret niin kutsutut lumihärät kymmenellä päällä, kymmenen sarvea jokaisessa päässä ja kymmenen silmää jok' ainoassa sarvessa; ihmisillä suden naama ja pitkä hevosen harja niskassa; Jumalan kuva kaukaa pilvien toiselta puolelta ulottuva lähes maahan asti. Oojaa! Oojaa! Onhan niitä siinäkin ensi maistiaisiksi ja kyllä niistä sitte vielä parempiakin syntyy.

(Menee.)

LALLI. Siis ovat karsikkoni pilatut! Se taaskin onnetoin ol' ennustus, Sill' ikivanhat tarut kertovat, Ett' onni kohta luopuu talosta Kun hävitetään talon varjopuut Ja pyhät paadet.

(Kerttu tulee.)

Yhdeksäs Kohtaus.

LALLI ja KERTTU.

KERTTU (Itsekseen). Pyhä neitsyt! -- Lalli!...

LALLI. Ah, armas Kerttu!

(Lähestyy Kerttua.)

KERTTU (Itsekseen). Mitä sanoisin?

LALLI. Sinulla eikö, ikävöittyni, Nyt ole tervetuliaisiksi Sanaakaan?

KERTTU (Antaa kätensä Lallille.) Tervetultuasi Lalli Taas kotia!

LALLI. Niin Kalman kylmästi! Töin tuskin tarjot mulle kätesi; Voi, ennen aina riensit rinnoilleni Poiss' oltuani lyhyenkin hetken!

KERTTU (Itsekseen). Hän puhuu totta! (Ääneen.) Sydämellisesti Sa olet tervetullut!

LALLI. Käytökses Ja äänes toista mieltä osoittavat. Ah Kerttusen'! -- en ole tervetullut!

KERTTU. Vaan olet -- miksi sitä epäilet? (Itsekseen.) Oi, tue mua Herra Kristus!

LALLI. Kerttu! Sa lapsuudesta rakastettuni! Kuink' olen ikävöinnyt sinua Ja toivotellut sitä hetkeä, Ett' taasen saisin sinun kohdata! Nyt vihdoin viimein saavun kotia Ja sydämeni sulaa ilosta -- Mut et sä kultain riennä syliini, Et ilosilmin tule tyköni, Vaan olet kylmä niinkuin talven jää! Voi tätä katkeruutta! Rakkaus, Jonk' ennen muistat mulle vannonees' On poissa ollessani sammunut!

KERTTU. Se sammunut ois! -- Ei! Ei! Sinua Ma olen lempinyt ja sinua Ma lemmin, Lalli, hamaan kuoloon asti!

(Hän vaipuu Lallin rintaa vastaan.)