Part 9

KIRKKOHERRA. No auta sitten sinne kulkevaa vaivaista. (Viittaa Kyllästiseen.)

LAIHANEN. Sen tekisin...

SILJO. Isä, hän auttaisi...

KYLLÄSTINEN (Tarttuu Siljon käsivarteen). Olenko sinulle liian raskas? Kävellään, lapseni. Hyvästi, kirkkoherra. (Menevät.)

LAIHANEN. Mestannut olen muitten onnen samalla kuin omani. Mitä voinkaan nyt tässä tuskassani tehdä?

KIRKKOHERRA. Mene, tuntosi sen sinulle sanoo. Tee velvollisuutesi! (Laihanen menossa vasemmalle. Posse ja Jahtivouti saapuvat oikealta. Kirkkoherra istuu syrjään.)

POSSE. Laihanen hoi, elä mene, lautamies hoi, sinua tässä olen päiväkauden hakenut kuin hyvääkin.

LAIHANEN. Mitä te minusta?

POSSE. Hä? Mitä ilvettä se on, että et tule hoviin, kun sinua sinne kutsutaan?

LAIHANEN. Ei ole minulla siellä enää mitään tekemistä.

POSSE. Mi-mitä hittoja! Oletko vielä päästäsi vinossa? Väleen nyt lähde mukaamme!

JAHTIVOUTI. Vankiroikka on juuri lähdössä käräjätalosta.

POSSE. Ja passitukset ovat vielä kesken. Puuttuu sinun todistuksesi kahakasta Harsian pellolla.

LAIHANEN. Ei ole minusta todistajaksi.

POSSE (Ivaten). Kuule, siitäkö hätäysit, kun jutusta tuli tuima tosi ja Nurmjärveläiset joutuivat kahleisiin?

LAIHANEN. Pahempia rikollisia olemme me kuin Nurmjärveläiset.

JAHTIVOUTI. Mekö? Mehän emme ole muuta tehneet, kuin totelleet.

POSSE. Joudu kirjoittamaan, toteltava on nytkin.

LAIHANEN. Toteltava — ketä, mitä? (Kuuluu kalsketta ja ääniä etäältä.) Mikä, mikä on tuo kolina?

JAHTIVOUTI. Ne ovat kahleita. Vangit tekevät lähtöä käräjätalosta.

POSSE. Hovin herra on siis myös jo tulossa, rientäkäämme häntä vastaan. Laihanen, elä ole hölmö, tule! (Poistuvat oikealle.)

LAIHANEN. Kahleita! Heitä lähdetään siis viemään. Ja minä olen vielä tässä!

KOIRONEN (Tulee rannasta päin. Laihaselle). No, mitä mietit, toteutatko eiliset tuumasi, vai? (Väsynyt, istuu).

LAIHANEN. Neuvo minua! Hetki on täperä.

KOIRONEN. Jos Hukan kolttoset paljastat, silloin ilmaset samalla oman rikollisuutesi ja minun... Talonpojilta menee viimeinen toivo eikä asia siitään parane.

LAIHANEN. Vaan minä en jaksa tätä taakkaa kantaa.

KOIRONEN. Hukka julistaa väitteesi valheeksi, ehkäpä syyttää sinua esivallan häväisemisestä.

LAIHANEN. Syyttäköön, kunhan sen saan sanotuksi, kunhan saan tuntoni puretuksi!

KOIRONEN. No niin, jos sinussa on miestä, tule ja puhu suusi puhtaaksi. Se on minunkin tuomioni, vaan en tahdo sitä välttää minäkään. (Puoleksi itsekseen.) Oikullinen on kohtalon leikki! Pitkin elämäni taivalta olen kompastellut ja retustellut, vaan luontoni hilpeyttä en menettänyt ole ja kompastuksestani olen aina kohonnut. Nyt, kun kerran luulin varmana kulkevani ja suuren asian puolesta, nyt kaaduin siihen itse ja kaadoin muut ja hilpeän luontoni menetin. (Laihaselle.) Puhu puhtaaksi suusi, — ompa se vielä kolmaskin, joka siinä likoon joutuu, eikä se ole hauska hetki hänellekään, ei hitto soi olekaan! (Kahleita kuuluu.)

LAIHANEN. Kahleita kuuluu, roikka on jo liikkeellä.

KOIRONEN. Siis lähtekäämme sitä vastaan. (Menevät vasemmalle.)

KIRKKOHERRA (Itsekseen). Kahleita kuuluu kirkonmäelleni. Toisen äänen olin täällä toivonut kuulevani elämäni iltamyöhällä, kirkonkellon sovintoon kutsuvan soiton.

(Hukka rouvineen ja Posse tulevat oikealta keskustellen.)

HUKKA (Posselle). Tässä odotan vankijoukkoa, ilmoita nimismiehelle, että hän sen tähän pysäyttää. (Istuu.)

ROUVA. Aijotko heille vielä puhua, aijotko armahtaa...?

HUKKA. Aijon katsoa, eivätkö he nytkään ole kypset tottelemaan esivaltaa ja alistumaan lain määräyksiin. (Posselle.) He lähestyvät, kaikki on siis järjestyksessä?

POSSE. Kaikki, paitsi lautamiehen nimeä, joka vielä puuttuu kahakkaa koskevasta kertomuksesta.

HUKKA. Lautamiehen... Laihasen, vai niin, antakaamme hänen olla. Mene, laita sinä paperit kuntoon, piirrä oma nimesi todistajaksi.

POSSE. Minäkö? Enkö ole polkeenalainen, hovin vouti kun olen?

HUKKA. Ei se mitään tee, se on vain muodon vuoksi.

POSSE. Mutta — en tunne kaikkia rikoksentekijöitäkään.

HUKKA. Mene ja kirjoita! Ja jouduta sitten paperit tänne!

POSSE. Ky-kyllä, heti. (Menee.)

ROUVA. Tässä voin siis minäkin jakaa kirjaseni noille onnettomille vankiraukoille.

HUKKA. Voithan sen tehdä, vaan on se sangen epäkiitollista hyväntekeväisyyttä, minkä luulet kirjaisi heihin tepsivän?

ROUVA. Mutta onhan niillä toki kuolematon sielu, noilla raukoilla, pitäähän sitä edes koettaa pelastaa. (Kirkkoherralle, joka tulee lähemmäs ja tervehtii.) Hyvää päivää, kirkkoherra. Eikö totta, jos he nyt ovatkin paatuneita, niin heidän sydämmensä voi vielä sulaa ja nöyrtyä. (Hukka kävelee syrjään.)

KIRKKOHERRA. Teidän sydämmenne, armollinen rouva, on siis heltynyt noita kärsiviä talonpoikia kohtaan?

ROUVA. Kuinka ei olisi, ovathan he alamaisiani. Heitä säälin enin siksi, että he ymmärtämättömyydessään, tuntematta lakia, ovat ruvenneet kapinoimaan yhteiskuntaa vastaan. Siksi tahtoisin heitä edes lohduttaa.

KIRKKOHERRA. Oi, tehkää se jalosti! Vielä on aikaa, taivuttakaa armoon miehenne; te voitte ymmärtää nuo kiusautuneet talonpojat, he eivät ole niin pahat eikä paatuneet, he ovat vain erehtyneet... (Hukalle, joka lähenee.) Eikö voi laki joskus muuttua laupeudeksi, ja sittenkin tapahtua oikeus?

HUKKA. Oikeus heille on tapahtunut ja tapahtuu. Minä olen koettanut tehdä kaikki, mitä olen voinut, heidän hyväkseen. Se on ollut turhaa, heidän itsepäisyydelleen en voi mitään. Mutta tuolta jo joukko saapuu. (Loukkola saapuu, sitten Siltavouti ja Jahtivouti, johtaen vangittua joukkoa, jossa ovat Harsia, Antti, Helena, Kaija, Juva ja muita, kaikki kahleissa.) Päivää nimismies. Tässä laumasi siis nyt on?

LOUKKOLA. Tässä osa, toiset ovat jo taipaleella sotaväen saattamina. (Vangittujen omaisia, kuten Holttinen, Kyllästinen, Mari, Siljo, Marketta y.m., saapuu kahlehditun joukon jälestä.) Vaan täällä on vielä joukko vangittujen omaisia, jotka pyytävät saada näitä lähteviä hyvästellä.

HUKKA. Tehkööt sen, kunnes Posse papereineen palaa, (kovemmin) tahdon vielä sen edun heille suoda. (Vangeille.) Saatte puhutella omaisianne. (Rouvalleen, joka jakelee kirjasiaan, joista vangit eivät kumminkaan välitä, he kun rientävät omaistensa luo.) Tule pois, näet nyt heidän kiittämättömyytensä!

ROUVA. Heidän sydämmensä ovat liian kovat, he eivät voi arvostella hyvyyttäkään! (Menevät syrjään takalistoon.)

KIRKKOHERRA (Tervehtii vankeja). Tuliko siis sinustakin, Harsia, lainrikkoja, sinusta, joka niin järkähtämättä luotit lakiin?

HARSIA. Se kai olikin suurin rikokseni. Siksi saan nyt kärsiä, ja kärsiä syystä. Sillä minä kehotin muitakin luottamaan semmoiseen, joka ei kestänyt, lakia, johon luotin, ei voitu täyttää.

KIRKKOHERRA. Ja nyt et luota enää?

HARSIA. Uskoni on taittunut. Käyn kohti kohtaloani, toivomatta enää mitään.

KIRKKOHERRA. Se on kolkointa kaikesta. (Kääntyy Holttisen puoleen.) Entä sinä, vanha tervaskanto, joko meni sinunkin luja uskosi?

HOLTTINEN. En ole koskaan luottanut lakiin sillä tavoin kuin Harsia, en mihinkään ulkonaiseen oikeuteen, joka on ihmisten säätämä, ja siksi ei kukaan multa voi uskoani viedäkään. Minulla on oikeus omassatunnossani, ja se ei minua petä, sen juuret eivät heltiä, — meidänkin jälestä kasvaa täällä sukupolvi.

KIRKKOHERRA. Sinä et taitu! jospa voisit toisiinkin uskosi valaa! Ja kumminkin (Viittaa Anttiin, joka on kahleissa), viimeinen poikasi on tuossa!

ANTTI. Niin, minulle tuli kumminkin lähtö täältä, vaikka minua pidättelit, isä. Ei ollut minusta tänne eläjäksi.

HOLTTINEN. Minä sinua pidättelin. Maata ajattelin, maan pitäisi elää, vaikka miehet kaatukootkin. Hullusti nyt kävi.

ANTTI. Minua elä sure, isä, minä olin maailmalle menevä, eikä minusta olisi ollut maankaan pitäjää. Näin se oli menevä, — me ajausimme nuotan perälle, nyt vedetään apaja. (Helenalle.) Näin se oli käypä, Helena, yhteiselle matkalle me olimme määrätyt, yhdessä me nyt nousemme nuotan mukana.

HELENA. Yhteinen on taival nyt edessä, enkä sitä taivalta minä sure, Antti! Eipä jääne multa tänne ketään itkijää eikä kaipaajaa. Siksi minulla onkin mieli reipas, vaikka laulun heläyttäisin, ellei noiden toisten suru (viittaa Kyllästisen perheeseen) minua siitä pidättäisi.

KAIJA (Syleilee miestään, nyyhkii). Ei ole niillä herroilla sydäntä. Sinähän et tule täällä toimeen, Juho, ilman minua, sinä kuolet kuin torakka pakkaseen. Kolmattakymmentä vuotta olen sinua hoitanut ja johtanut...

KYLLÄSTINEN (Nyyhkien). Ainahan sen henkivähäsensä saanee säilytetyksi, kun vapaa on. Vaan sitä en tahdo kestää nähdä, että sinä olet kahleissa, — vanha vaimonpuoli raudoissa, mieheltähän tuo nyt vielä menisi.

KAIJA. Kannan minä nämä kahleet kuin mieskin, ja paremmin kuin huono mies, miehen työt minulla ovat aina olleet. (Rohkaisten.) Elähän nyt enää vetistele siinä sinäkään, eihän tämä nyt siitään parane ja hengissähän tässä vielä ollaan.

KIRKKOHERRA. Oikein, Kaija, koeta rohkaista oman mielesi ja omaistesi.

KYLLÄSTINEN. Eihän se muu niinkään olisi, vaan kun jäävät lapset sinne salolle.

KAIJA (Tuskalla). Niin, lapseni...! Ei, ei niillä ole sydäntä. (Hukka rouvineen ja nimismies astuvat lähemmäs.) Tapatte pienet lapsetkin...!

HUKKA (Jahtivoudille). Eikö ole Posse palannut, näkyisi olevan jo aika noiden erota.

MARI (On levännyt ääneti miehensä rinnalla). Erota, nytkö erota, ei, ei, se on mahdotonta. Matti, Matti, sinä et voi meitä avuttomiksi jättää, lastasi ja minua, oi, et...

JUVA. En tahtoisi, Mari, en. Voi pientä peippoani, siellä kotona, jota en edes hyvästellä saanut, joka nyt orvoksi jää. Tämä on kolkkoa kaikki! Mutta ei ole enää armoa.

MARI. On, Matti, minä en muuta vieläkään usko, tämä ei voi olla totta, niin lyhyt ei onnemme voinut olla. En laske sinua, kaulassasi riipun...

JUVA. Oi kahleeni, ne ovat niin raskaat (Ravistaa käsiään.) Käteni, käteni, minä järkeni menetän! (Kaikki kääntyvät katsomaan näitä kahta.)

KIRKKOHERRA. Jo särkyy vihdoinkin vanha sydämmeni. Eikö todellakaan mitään armon tietä enää ole olemassa? (Hukalle.) Teillä on tässä valta, armollinen herra, teillä voisi vielä olla armo. Te näette tämän epätoivon, tämän tuskan, nämä kyyneleet. On sydän teidänkin povessa, se ei voi nyt olla vaiti. Totelkaa sitä! Vielä on aikaa: armahtakaa!

MARI (Ryntää Hukan luo). Armahtakaa, säälikää meidän nuoruutta, meidän viatonta lasta. Sille hänen isänsä antakaa. Oi, eikö teillä ole lasta...?

ROUVA. Ulrik, voimmeko vielä tehdä jotakin heidän hyväkseen? Jos voimme, tehkäämme!

HUKKA. He ovat itse kahleensa hankkineet. Laki ei voi sallia, että sitä rikotaan, eikä esivalta, että sitä loukataan. Me emme voi katkasta oikeuden menoa.

LOUKKOLA. Mutta asiasta ei ole vielä ilmoitusta tehty ylemmille viranomaisille, me voisimme tapahtuman selittää...

ROUVA. Mitä hyödymme siitä, jos nämä joutuvat kurjuuteen!

HUKKA. Ei ole kysymys meistä. (Miettii.) Mutta vielä voisi olla yksi mahdollisuus... ainakin muutamille, sinun vuoksesi voisin sitä koettaa... (Kansalle.) Te teitte kapinan, nostitte kätenne esivaltaa vastaan. Vaan sittenkin minä tahdon tehdä hyväksenne enemmän kuin olen oikeutettu. Tämä niskottelu ja rikollisuus on alkujaan johtunut siitä, että te, hovin lampuodit, olette kieltäytyneet tekemästä lain määräämää vuokrasopimusta päätilan kanssa. Te, kirkkoherra, olette itse esimerkillänne kehottanut talonpoikia kieltäytymään tuon velvollisuuden täyttämisestä...

KIRKKOHERRA. Oikeudentuntoni kielsi minua. Vaan minä uhraan sen, minä suostun, armollinen herra, minä kirjoitan nimeni, minä teen mitä vaaditte, jos vain tätä kurjuutta lieventää voin.

MARI. Matti, Matti, vielä löytyy pelastuksen tie!

HUKKA. Oikeastaan se on jo myöhää. Vaan oli menneeksi. Siis ne talonpojat, jotka täyttävät tuon ensimmäisen velvollisuutensa, jotka tässä paikassa piirtävät nimensä liittokirjan alle, kaikki ne voivat väkensä kanssa päästä vapaiksi, enin rikollisten syyllisyys tutkittakoon sitten kihlakunnan oikeudessa.

MARI. Matti, tiesinhän sen, se oli vain pahaa unta. Me palaamme yhdessä pienokaisemme luo, Matti, sinä pääset vapaaksi!

MATTI. Niin, Mari kulta. Ja sitten elämme taas onnellisina. — Vaan... vaan mitä sanovat muut?

HUKKA (Levittää paperin). Tässä on liittokirja, tuossa kynä, tämän hirsikasan päällä voitte puumerkkinne piirtää.

KYLLÄSTINEN (Epäillen). Kaija, sinun kahleesi heltiävät, jos puumerkkini panen.

LOUKKOLA. Mielettömät, vieläkö epäilette?

KIRKKOHERRA. Ymmärrättekö, teillä on vielä tilaisuus pelastaa vaimonne ja lapsenne ja itsenne. Tehkää se!

HARSIA. Kyllä me ymmärrämme... Luontoni horjuu. Holttinen, minä pelkään että kirjoitan. Mitä sanot sinä? Vapauteni on minulle kallis.

HOLTTINEN. Entä oikeutesi?

HUKKA. Miettimisaikaa ei ole enää. Te voitte nyt kirjoittaa taikka olla kirjoittamatta, mutta ainoastaan nyt.

JUVA. Vaari, vaari, mitä sanotte te?

HOLTTINEN. Siinä menee viimeinen poikani Siperiaan. (Ojentaupi suoraksi.) Vaan en, minä en kirjoita. En myö sukuni oikeutta. Maani olen perinyt ja minun täytyy se jättää jälkeeni ehyenä ja loukkaamattomin oikeuksin. Vielä meidänkin haudoilla polvi kasvaa, sitä on meidän muistaminen. Minut on voitu mierolle ajaa, poikani kytkeä kahleisiin. Vaan maa on heimon, oikeudet ovat sukukunnan, niitä en voi omain etujeni hinnasta myödä. Ja jos taas ei kestäne oikeuteni, ei auta sekään, jos itse oikeudestani luovun.

MARI. Vaari kulta, te muserratte toivoni!

HOLTTINEN. Tuskasi näen, Mari, vaan se ei saa minua voittaa. Te muut, tehkää, minkä tahdotte. Poikani, sinä voit syyttää minua, että sinut uhraan. Vaan minä en kirjoita.

ANTTI. Isä, minä kannan kahleeni ylpeydellä.

KAIJA. Se oli miesten puhetta, sen sanon, vaikka olenkin vangittu akka. Juho, sinä et pane puumerkkiäsi sinäkään.

HARSIA. Hetkinen horjahti luontoni. Luottamukseni lakiin loppui. Vaan sinä minut opastit oikeaan, Holttinen, me emme saa luovuttaa oikeuttamme. (Hukalle.) En kirjoita minäkään.

HUKKA (Nolostuneena). Te ette kirjoita — ette nytkään! Kirkkoherra, minä tarjoon heille viimeisiin asti armoa, he hylkäävät sen päättömästi. Puhukaa heille, neuvokaa!

KIRKKOHERRA. Heidän oikeutensa on heille liian kallis, heidän uskonsa liian luja. Mikä olisin minä, joka sen riistäisin.

MARI. Sammuuko sittenkin viimeinen toivoni? Matti, Matti, tuossa on paperi, sinulla on poika!

JUVA. Avuton vesa! Mutta ei, Mari, me emme saa siihen paperiin kajota. Hänelle, pojallemme, on meidän juuri säilytettävä hänen oikeutensa.

(Koironen ja Laihanen saapuvat ja jäävät syrjään seisomaan.)

HARSIA. Oikein, Juva. Ja sinusta, Mari, kyllä naapurisi huolen pitävät. Toivomasta elkäämme heretkö, kyllä aika vielä muuttuu ja sitkeytemme tulee palkituksi. Liian aikaseen lakkasin minäkin lakiin luottamasta. Se näytti niin tehottomalta, kaikki näytti niin mustalta. Mutta vielä elää laki, vielä siitä apu tulee.

HOLTTINEN. Ja jos ei laki kylliksi kova ole, niin on oikeus kova. (Posse saapuu.)

HUKKA. Tuolta tulee Posse. (Kansalle.) Tässä on paperi vielä. Ettekö kirjoita? (Ei kukaan liikahda.) Useammin ei tilaisuutta tarjota. (Ei liikahdusta. Hukka ottaa paperin.) No niin, se oli siis turhaa sekin. Itse armonne hylkäsitte!

HARSIA. Ottakaa pois paperi, me luotamme lakiin ja oikeuteemme, sen täytyy olla puolellamme. Me olemme lakiin vedonneet, hakeneet maat omiksemme, maakirjamme saapuvat kyllä kerran, vaikka kauan ovatkin viipyneet, ja silloin ovat maat meidän, sukumme, omat.

LAIHANEN (Astuu esiin). Maakirjanne! Niiden kohtalon tunnen minä, — teidät on petetty! Niin, se on teidän kuultava, jos ette tahtoisikaan, minä en voi sitä enää salata.

HUKKA (Laihaselle). Mitä? Mikä on tarkotuksesi?

HARSIA. Mitä hän puhuu? Siinähän on Koironenkin. Tule esiin mies sieltä ja kerro! Oletko saanut maakirjat hankituksi, ovatko ne vihdoinkin valmiit? Vai mitä, mikset vastaa? Missä ovat meidän paperit?

LAIHANEN. Paperit ovat poltetut.

HARSIA (Ja muut). Poltetut? Kuka? Missä?

HUKKA (Voudeilleen, viitaten Laihaseen). Tukkikaa suu tuolta mieheltä!

HARSIA. Poltetut! (Koiroselle.) Vaan sinullahan ne olivat, sinähän veit ne Viipuriin, sinähän ne kokosit ja hoidit...

ANTTI. Vai olit sittenkin koiranen! Sinä ne möit!

LAIHANEN. Ei, vika on minun, minua syyttäkää!

HARSIA. Sinun? Sinäkö ne poltit?

LAIHANEN. Minä Koirosen humalaan juotin ja otin häneltä paperit, lupasin viedä ne Viipuriin. Vein ne hovin herralle, — hänen käskystään sen tein.

HUKKA. Hän valehtelee, heittiö. Todistappas!

LAIHANEN. Itse tunnustan ilkityöni, Koironen sen todistaa myös. Se on valitettavasti totta.

HARSIA (Koiroselle). Miksi vaikenet, miksi et todista Laihasta hulluksi? Vai onko se totta?

KOIRONEN. Se on totta. En voi kieltää rikollisuuttani minäkään, en tahdo sitä enää salata. Olin humalassa, olin juonut rahanne, en voinut asiaanne ajoissa hoitaa. Jätin paperit Laihaselle, hän ne lupasi viedä Viipuriin.

LAIHANEN. Vein hoviin, kuten sanoin, olin herran kätyri. Eilen illalla ne paloivat, hän ne poltti, kun niitä kyselin.

HUKKA (Viittaa Laihasta). Kiinni tuo mies, kahleisiin, hän solvaa esivaltaa!

HARSIA. Sinne meni siis sekin toivo. Mitä on nyt jälellä?

HOLTTINEN. Oikeus, Harsia, oikeus. Sitä ei polteta.

LOUKKOLA (Kysyen Hukalta). Onko todellakin tarkotus viedä Laihanen vankien mukana?

LAIHANEN. Tuossa käteni, nimismies! Ja tuossa kunniaraha, se ei ole mulle ollut kunniaksi.

HUKKA. Kahleisiin välemmin, hän häpäsee esivallan edustajat ja sen kunniamerkit, kahleisiin hän!

(Laihanen pannaan kahleisiin.)

LAIHANEN (Kirkkoherralle). Näin on minun parempi olla, nyt on tuntoni keveämpi, jos en rikostani voikaan sovittaa.

MARKETTA (Kahleen kiinnittäjille). Vääntäkää lujalle, viekää vankilaan se mies, siitä sydämmeni riemuitsee. (Tarttuu Hukan käteen.) Katso tuota tuossa, katso tarkoin, se on pulska poika! Katso! (Nauraa.)

HUKKA (Peräytyy). Hullu, mene luotani!

MARKETTA. Paneta vielä toiset kahleet ja katso sitten, se on kelpo isän pulska poika. (Nauraa.) Nyt nauttii kosto!

HUKKA (Rouvan luo). Lähtekäämme! Hyi, tuo nauru!

ROUVA. Sinä olet kalpea, sinä vapiset! Mitä hän puhui, tuo akka?

HUKKA. Hän on mieletön, en tunne häntä. (Kerää malttiinsa.) Meillä ei ole täällä enää mitään tekemistä, nämä rettelöt ovat nyt vihdoinkin lopussa.

KOIRONEN (Hukalle.) Tarkotuksesi on siis saavutettu? Niinkö? Vaan entä puumerkit liittokirjaan? Oikeus maihin jää sittenkin talonpojille.

HUKKA. Oikeus? Maat? Puumerkit?- Tämä olisi siis kaikki ollut turhuutta, kaikki hyödytöntä! (Huokaa.) Niin, niin se on ollut! (Rouvalleen.) Me lähdemme. (Posselle ja Loukkolalle.) Tehkää velvollisuutenne, minä olen tästä saanut kylliksi! (Rouvalleen.) Tule! (Kiirehtivät pois.)

POSSE (Loukkolalle). Tässä ovat passitukset valmiina. Taipaleelle nyt roikka! Vangit riviin, asiaankuulumattomat pois! (Voudit järjestävät, erottelevat omaisia.) Nyt on myöhää vetistellä, nyt pannaan laki täytäntöön.

KIRKKOHERRA (Rukoilee). Taivas korkea, minä näen, että hylkäsit meidät. En ansainnut, että olisit rukoukseni kuullut, en ansainnut nähdä lohdutuksen saapuvan kansalle, en kirkon kohoavan armosi merkiksi, — laske minut rauhaan!

KOIRONEN. Kirkostako puhutte, kirkkoherra? Se tosin merkitsee vähän kaiken tämän kurjuuden rinnalla, mutta sille olen nyt kumminkin rakennusluvan saanut — se on täällä.

KIRKKOHERRA. Puhutko totta, Koironen? Uskoisinko?

KOIRONEN. Tässä on lupakirja kirkon rakentamiseen, sitä ei enää kumota. Siinä asiassa voitimme. Mutta se olikin ainoa ja pienin.

KIRKKOHERRA. Siis sittenkin armon merkki, toivon välähdys. Temppeli saa kohota alennuksestaan.

KOIRONEN (Viittaa vankeihin). Mutta seurakuntaa se ei nyt enää paljoa hyödytä.

KYLLÄSTINEN. Vai kirkko tähän sittenkin saadaan. Hartaasti oli sitä toivottu, vaan vähän nyt enää sekään meitä lohduttaa!

KIRKKOHERRA (Nousee). Paljo, Kyllästinen, paljo. (Puhuu kansalle.) Surunne ja tuskanne keskelle ilmestyy tämä lupa nyt kuin nouseva valo yön pimeyteen, — se on toivon valo. Herra, anna minulle anteeksi, että epäilin, sinä et ole hyljännyt tätä kansaa, sinä sitä sen kurjuudessakin vaalit. Elkää epäilkö, te kärsivä joukko, kestäkää toivossa, luottakaa edelleen oikeuteenne, pelastuksenne aika joutuu. Minä olin heikko, minä olin valmis luopumaan uskostani oikeuteen, pysykää te lujina, vaikka kuljettekin pimeää tietä, sillä meille on se ilmoitettu, ijankaikkinen oikeus elää.

(Päät paljastuvat. Vankijoukko lähtee matkalle.)

(Esirippu ja loppu.)