Part 8

HUKKA (Nauraa.) On sulla sukkela keino kerjätä! Tuossa saat vielä kolikan. (Laskee rahan pöydälle). — Tuo ihminen, josta puhut, vaikka liekin ollut sisaresi, on ollut kuollut jo parikymmentä vuotta, ei hän enää apua tarvitse.

MARKETTA (Kiivaammin.) Ei hän tarvitse, ei hän sitä saanutkaan koskaan, mierolle hän kuoli ulkopitäjiin. Eikä apua tarvitse hänen poikansakaan, joka häneltä jäi.

HUKKA (Vilkastuu.) Jäi! Nehän hävisivät molemmat, ei ole heistä senjälkeen hiiskahdustakaan kuulunut. Sinä puhut juttuja.

MARKETTA. Pojan elätin minä, kunnes hän joutui ruodulle. Ja nyt elättää hän minua, tätiään.

HUKKA. Kuka? Kuka sinua elättää? Akka, onko puheissasi mitään perää? Jäikö Elinalta poika?

MARKETTA. Jäi, ja pulska jäikin.

HUKKA. Hupsit kai — kenen luona sinä elät nyt?

MARKETTA. Laihasen, tunnethan hänet, hän on sisareni poika ja...

HUKKA (Nauraa). Et sinä niin tyhmästi kokoonpane juttuja. Vaan luuletko minun niitä uskovan? Höpsistä! Miksei olisi Laihanen siitä ennen ilmoittanut, miksi olisit sen sinä näihin asti salannut. Olet höperö!

MARKETTA. Poika ei tiedä isästään vieläkään, vaan nyt saakoon isä sen tietää, nyt hänen poikansa on mies, nyt on koston aika käsissä.

HUKKA. Koston — puhut sekasin, siitä näkyy, minkäverran on puheissasi perää. Mene täältä höpisemästä. Jos Elinalta olisikin jäänyt poika, kuka sen takaa, että se olisi minun?

MARKETTA. Se on armollisen herran, eikö se ole ilosanoma? Mutta minä menen, kun käsketään.

HUKKA. Malta, aijotko tuota juttua muillekin levittää...? (Miettii.) Minulla olisi poika, terve ja vankka, jonka voisin omakseni ottaa, joka saisi työni tulokset... Ei, se on hulluutta... Mene, levitä juttuasi, jos tahdot, hullun juttua, ei sitä kukaan usko... mitä viivyttelet, mene!

MARKETTA. Hyvästi, armollinen herra. (Menee.)

HUKKA (Yksin). Elinan lapsi eläisi... minulla olisi poika, joka Veikkolan perisi, — tämä on kuin unta. — Ei, tämä on juttua, satua, kaikki hassutuksetpa nyt yhteen sattuvat. (Menee kirjoituspöytänsä luo.) Ei, todellisuuteen käsiksi nyt! Nämä paperit eivät ole satua. Nyt kirje kuvernöörille valmiiksi. (Rupee kirjoittamaan ja sanelee.) "Talonpoikain keskuudessa syntyneen vaarallisen kapinan olen nyt, joskaan en vaivatta, saanut asettumaan..." (Koironen ryntää sisälle.) Kuka sieltä sellaisella ryskeellä uskaltaa tulla?

KOIRONEN. Minun täytyy nyt heti saada puhua kanssasi eräästä hyvin tärkeästä asiasta.

HUKKA. Sinun täytyy! Minä varotin sinua ajoissa kiihottamasta kansaa tyhmyyksiin, vaan sinä et totellut. Vastaa nyt teoistasi!

KOIRONEN. Talonpoikain hairahduksesta olen kuullut, vaan en tullut siitä puhumaan. Minulla on tehtävänä eräs käytännöllinen ehdotus, jolla vielä voidaan muuttaa kaikki, mitä on tapahtunut, ja joka on sekä sinulle että talonpojille edullisin. Tulen juuri suoraan matkoilta.

HUKKA. Mies parka, turhaan sinä touhuat ja matkustat.

KOIRONEN. Tällä kertaa ei ollut matkani turha.

HUKKA. Aivan turha, minä sen vakuutan. Sinä olet nyt kerran joutunut huonommalle puolelle maailmassa, ja siinä pysyt. Oma syysi! Olit hyvällä virka-uralla, pääsi ei ollut huono, sinusta olisi voinut tulla jotakin, vaan iskit aina harhaan, sitten menetit luontosi ja joit! Harhateille olet nytkin joutunut, kun antausit talonpoikain asiamieheksi selvää asetusta vastaan. Heittäisit sen ajoissa pois, rupeaisit käyttämään jälellä olevan kykysi kiitollisempiin asioihin, ehkä sinusta vielä jotakin tulisi. Nyt potkit tutkainta vastaan.

KOIRONEN. Tutkain voi taittua, kaiken "jälelläolevan kykyni" käytän sen taittamiseen, ole siitä varma. Vähät se merkitsee, mikä minusta tulee, vaan vielä minusta voi jotakin tullakin, jos tämän lahjoitusmaa-asian saan sen kierolta uralta oikealle. Ulrik, me ollaan tutut vanhastaan, monasti me on vastakkain seisty, vaan tällä kertaa me pelaamme korkeaa peliä molemmat, sen sinä tiedät yhtä hyvin kuin minä.

HUKKA. Viitsit pettää itsesi ja vielä talonpojatkin! Et tahdo ottaa huomioon tosi-asioita. Laskeppas, kuinka monet hyökkäykset sinä jo olet minua vastaan tehnyt, vaan kaikki ne ovat kilpistyneet takasin, — näet, järjestelmä ei muutu. No niin, taistele vain, jos se sinua huvittaa, — mutta minkä siitä voitat?

KOIRONEN. Minulla on tässä paljo voitettavaa, — kunniani, tunnon rauhan, vanhojen rikosten sovituksen, sinä tiedät sen. Tämä ei ole minulle pelkkä ansiojuttu, tässä ovat korkeammat tarkotusperät kysymyksessä, siksi sitä niin intohimoisesti ajan.

HUKKA (Nauraa). Puhu oudommille, — kyllä minä sinun tarkoitusperäsi tiedän. — - No, no, ei puhuta siitä sen enempää. Sinä arvattavasti koetat pakottaa minua joihinkin myönnytyksiin, vaan käsitäthän, että se ainakin nyt on myöhää.

KOIRONEN. Niin, myöhään palasin, onnettomuus ennätti tapahtua. Vaan kenties ei se ole sittenkään aivan liian myöhää. Oma etusi edellyttää, ettei se ole liian myöhää.

HUKKA. Minun etuni, elä veikkonen siitä viitsi huolehtia. Ja jos tässä ylimalkaan edusta voisi olla puhe, niin olisi kai se valtion tai lahjoitusherran.

KOIRONEN. Elä koeta pimittää minua, — minä tunnen sinun pohjimmaiset vaikuttimesi, olen sinut läpikatsonut.

HUKKA. Ka, kun tunnet, niin näytä ne toteen.

KOIRONEN. Se on ehkä tarpeetonta. Puhukaamme suoraan: Sinulla on suuret kiinnitykset Veikkolan hoviin, — miten ne olet saanut, se ei kuulu asiaan.

HUKKA. Ei niinkään suuret.

KOIRONEN. Ei toki liiaksi, se siinä onkin hyvä puoli. Toivosi on, sittenkuin talonpojat ovat menettäneet oikeutensa ja isäntäsi tehnyt vararikon, saada tämä lahjoitusmaa omaksesi... ei, elä sitä kieltele, eihän se tuhman tuumia ole. Mutta saatavasi tulee moneen kertaan korvatuksi, jos saat emätilan ilman lahjoitustalonpoikain tiloja.

HUKKA. Ja jos niinkin olisi, luuletko minua nyt niin tyhmäksi, että tyytyisin osaan, kun olen nähnyt vaivaa hankkiakseni itselleni sen kokonaan. Tuumasi älyän: tarkotat, että minun pitäisi päästää talonpojat ruunun alle, — se on todellakin lapsellista!

KOIRONEN. Heidän tilansa eivät ole vielä sinun käsissäsi, he eivät ole tehneet lampuotikontrahtia. Enkä pyydä sinua heille lahjoittamaan tilojaan, ehdotan ainoastaan, että annat asian mennä laillista menoaan, annat oikeuden ratkaista, kenen tilat ovat.

HUKKA. Oikeuden — etkö tunne asetusta?

KOIRONEN. Tunnen, se juuri myöntää talonpojille tilaisuuden todistaa vanhemman omistusoikeutensa.

HUKKA. Jota he eivät määräaikana ole tehneet.

KOIRONEN. Jonka he ovat määräaikana tehneet, — niin, sinä naurat, sinä tunnet asian, minä olen sen tehnyt heidän puolestaan kaikesta huolimatta. Käytin vuosia, kerätäkseni noita vanhoja perintökirjoja ja todistuskappaleita ja minä sain ne kokoon. Ne ovat ajoissa jätetyt kihlakunnan ruununvoudille.

HUKKA. Ka, jos niin on, niin tottapa sinulla on jättämistodistus.

KOIRONEN (Uhaten). Se tapaus, jonka kautta paperit sinun haltuusi joutuivat, voi tulla todistetuksi. Vaan se on ehkä tarpeetonta, ehkä hauskempaakin meidän molempainkin puolesta, — kunhan sinä vain nyt viipymättä lähetät paperit edelleen ja annat oikeuden ratkaista, mihin ne tehoovat.

HUKKA. Miksi sen tekisin, jos nuo paperit hallussani olisivatkin? Miksi, jos niillä olisi sellainen merkitys kuin luulet?

KOIRONEN. Siksi, että olet pakotettu sen tekemään!

HUKKA. Pakotettu? Sinäkö pakotat? (Nauraa).

KOIRONEN. Niin, — minä en ole suotta matkoilla ollut. Sinä tunnet Veikkolan tilan omistajan perintö-oikeuden, siitä voin tehdä lopun minä päivänä tahansa.

HUKKA. Se olisi minulle mieluista, minulla on kiinnitykseni vanhalta omistajalta.

KOIRONEN. Mutta jos se asia ratkaistaan ennenkuin talonpoikain maat ovat käsissäsi, voit jäädä niistä ijäksi kuitiksi. Sitäpaitse on taipaleesi varrelle jäänyt yhtä ja toista sellaista, joka voi tehdä laskusi tyhjäksi. On todistettavissa, miten olet laittomasti vapaita talonpoikia pieksättänyt ja haavoittanut, miten heidän maakirjat olet vääryydellä vienyt...

HUKKA. Ahaa, sinun on tarkotus kiristää minulta joku hyväntekijäinen. Uhkauksesi eivät tosin merkitse mitään; olethan nähnyt, minkäverran arvoa on pantu tähänastisiin valituksiin minua vastaan ja sitäpaitse et syytöksiäsi voi todistaa. Mutta annas kuulua tarjouksesi ja vaatimuksesi!

KOIRONEN. Se on lyhyt ja selvä: Minä jätän valitukseni sikseen, sinä istut alas ja kirjotat todistuksen, että talonpoikain paperit ovat sinulle ajoissa jätetyt, ja annat ne, ynnä todistuksen, minulle.

HUKKA. Ja mikä hyöty olisi sinulle tai vangituille talonpojille tuosta kaikesta?

KOIRONEN. Talonpojilla, vaikka nyt ovatkin maltittomuudestaan joutuneet oikeuden käsiin, olisi kumminkin se lohdutus, että voisivat saada maansa itselleen tai omaisilleen. Ja sitäpaitse, — kun kerran riidan syy olisi syrjäytetty, olisi helpompaa lieventää sen seurauksiakin.

HUKKA. Mielikuvitusta! Ja mitä hyötyisit siitä itse?

KOIRONEN. Minä korvaisin sen, mitä olen rikkonut, silloin olisin tehnyt mitä olen voinut hankkiakseni talonpojille heidän isiltä perityt maansa, silloin olisin oikean asian perille ajanut ja voittaisin lakasin sen kunnioituksen itseäni kohtaan, jonka olen menettänyt, — se olisi minulle moninkertainen voitto, ja minun täytyy se voittaa!

HUKKA. Mies parka, huonosti ovat asiasi. Olet sommitellut kokonaisen pitkän juonen. Se ei olisi ehkä niinkään neroton, ellei se perustuisi pelkkään mielikuvitukseen. Todista väitteesi ja syytöksesi ja uhkauksesi, joihin laskusi perustat! Sinä et sitä voi. Miksi rupeaisin siis sinun kanssasi kauppoihin, ei, aja asiasi, miten voit, pelasta talonpojat, korjaa kunniasi, miten voit, minuun se ei kuulu.

KOIRONEN. Sinä kieltäydyt siis luovuttamasta minulle noita papereita?

HUKKA. Mitä papereita? Todista, että minä niitä koskaan olen nähnyt, (Laihanen astuu sisään) että minulle koskaan on jätetty mitään pap... (Huomaa Laihasen.)

KOIRONEN. Tuossa tulee juuri mies, joka sen todistaa. (Käy Laihasta vastaan.) Sinua olen hakenut joka paikasta. Onneksi sinut nyt täällä tapaan. Jos olet rehellinen mies...

LAIHANEN (Vakavana). En ole rehellinen mies, en, Koironen. Vaan nyt koskee asiani armollista herraa. Pyytäsi n...

HUKKA. Sinäkö se olet, Laihanen, päivää päivää. Mitä nyt sinulle kuuluu?

LAIHANEN. Ei kuulu hyviä, siitä juuri tulin puhumaan. Vasta eilen sen tulin näkemään...

HUKKA. Istuhan... Niin, sinähän kuulut lähteneen kesken pois eilen sieltä Harsian pellolta. Taisi ruveta ilettämään sinua se toimitus, — totta puhuakseni ei se ollut hauskaa minullekaan, vaan minkäpä siinä tekee, kun laki käskee.

LAIHANEN. Kova oli se laki eilen. Mutta eräästä erityisestä asiasta lähdin nyt puhumaan. Tuntoni ei saa rauhaa enää...

HUKKA (Katsoo Laihasta tutkivasti). Istuhan, — niin, minä katson sinua pitkään, sinä olet muuttunut eilisestä asti... (Itsekseen.) Se olisi siis hän! (Ääneen.) No niin, jos tuntosi ei salli sinun lautamiehenvirkaasi toimittaa, niin voinhan minä vapauttaakin sinut siitä, voit vetäytyä syrjään, kotona rauhassa elämään.

LAIHANEN. En saa enää rauhaa. Vasta eilen pääsin oikein ymmärtämään, mitä olin tehnyt...

HUKKA. Mitä sinä nyt turhia jaarittelet, Laihanen, puhutaan niistä sitten kahdenkesken, ehdimmehän me vielä, mulla olisi vähän muutakin puhuttavaa sinulle.

LAIHANEN. Minä tähtösin saada heti varmuutta. Ja saatan minä sen asian puhua Koirosenkin kuullen, se koskee häntäkin.

KOIRONEN (Hukalle). Siinä näet, eikö ole todistajaa. (Laihaselle.) Sinä aijot puhua niistä talonpoikain maakirjoista, eikö niin?

LAIHANEN. Niistä juuri. Tahdon vain kysyä armolliselta herralta...

HUKKA. Ole hupsimatta, Laihanen. (Katsoo.) Sinä olet suorastaan kiittämätön. Minun avullani talosi sait, minä sinusta lautamiehen tein ja sulle kunniarahan hankin... Hm, se on oikeastaan ihmeellistä! Vaan minä voin ehkä vieläkin tehdä jotakin sinun hyväksesi, jos järkikannalle asetut.

KOIRONEN. Mitä tuntosi siitä sanoo?

HUKKA. Sinun asiasi, Koironen, ei ole tähän sekaantua. (Laihasen luo, hellästi.) Siitä, mitä on tapahtunut, ei edesvastuu kohtaa sinua.

LAIHANEN. Raskaasti se kohtaa. Ei sillä hyvä, että olen ollut mukana raastamassa talonpoikia heidän taloistaan, vaan pahinta on se, että olen heiltä heidän kirjansa riistänyt.

KOIRONEN. Siinä kuulet todistuksen!

HUKKA (Laihaselle.) Kirjansa! Kuule, minä voin ajaa sinut täältä ulos ruikuttamasta. (Talttuu.) Ei, en voi sulle nyt suuttua, tule toisen kerran puhumaan asiasta, nyt mene kotiisi nukkumaan.

LAIHANEN. Sitä en voi, ennenkuin saan tietää niiden paperien kohtalon. Minä ne otin Koiroselta, se on totta, ja toin ne tänne, ne talonpoikain perintökirjat.

HUKKA (Ankarana.) Minä kiellän sinua sillä tavoin puhumasta, sekottamasta minua juttuihinne.

KOIRONEN. Nyt ne jutut selviää, onhan sinun sitä turhaa koettaa kieltää tai peitellä. Laihanen otti paperit multa ja toi ne tänne. Ne ovat siis täällä.

LAIHANEN. Tänne ne toin. Niiden kohtaloa nyt kyselisin.

KOIRONEN. Meitä on nyt kaksi tilin vaatijaa, ja me emme jätä sitä vähälle. Etkö vieläkään suostu ehdotukseeni, etkö jo etuasi huomaa?

HUKKA (Itsekseen.) Se olisi siis hän, poikani, tuo. Ei, se on lorua. Ja vaikka olisi tottakin ei auta! (Ääneen.) Teillä on olevinaan joku salajuoni minua vastaan. Mutta minä varotan teitä, elkää ärsyttäkö minua liian kauan.

LAIHANEN. En tahdo ärsyttää, en uhata, kauniisti kysyn: Ne paperit, missä ne ovat? Ovatko ne tallella vielä? Muuta en pyydä, — tahdon vain varmuutta, rikokseni minua painaa.

HUKKA. Olen pitänyt sinusta, Laihanen, olisin tahtonet sinua lempeydellä kohdella. Minulla olisi ehkä ollut sinulle puhuttavaa sellaistakin, joka olisi sinulle tärkeämpää kuin nämä jaaritukset...

LAIHANEN. Varmuutta rukoilen, muu ei ole minulle nyt tärkeää.

KOIRONEN (Hukalle). Nyt on mahdoton koukutella, näethän sen. Meitä on nyt kaksi asianomaista täällä samalla asialla ja me emme täältä lähde, ennenkuin tarkotuksemme voitamme. Anna meille ne paperit, niin voimme kaikki olla tyytyväiset.

HUKKA (On istunut ja katsellut Laihasta. Nousee). No, hyvä, sinun pitää saada varmuutta. (Avaa lukitun kaapin, selailee sieltä papereita.) Maltahan hetkinen, hetkinen vain.

LAIHANEN (Innostuu). Ovatko ne siellä — tallessa siis? Siis voin sittenkin vielä tehdä jotakin.

HUKKA (Ottaa papereita). Te koetatte kiristää minua, no! (Menossa sisähuoneeseen, pysähtyy.) Olisiko se mahdollista, ei, se on houretta, unta! (Ääneen.) Odota hetkinen! (Menee sisään.)

LAIHANEN. Tuopikohan se sieltä ne talonpoikain paperit? Silloin ehkä korjautuisi vielä ruma työni...

KOIRONEN. Sitä nyt elkäämme muistelko, nyt on meidän asiamme yhteinen. Mitä on aikomuksesi tehdä?

LAIHANEN. En ole siitä vielä selvillä. Vaan kun saisin edes varman tiedon, että talonpoikain paperit vielä ovat tallella, niin tekisin kaiken mahdollisen. Matkustaisin Viipurit, Helsingit, kävisin korkeimpain herrojen puheella ja kertoisin heille suoraan, miten asia on, kertoisin, minkä olen tehnyt, ja vaatisin tutkimista. Eiköhän siitä siten vielä selvä tulisi, oikeus voittaisi!

KOIRONEN. Tuohon käteen! — me toimimme yhdessä, me pelastamme talonpojille heidän maansa ja itsellemme kunniamme. Mulla on tuumani mullakin, me hänet pakotamme taipumaan.

LAIHANEN. Sitä varten olen valmis uhraamaan kaiken omaisuuteni. Kun nyt vain saisin sen tiedon.

KOIRONEN. Pelkällä tiedolla me emme tule toimeen, me tarvitsemme itse paperit. Ja ne me saamme... (Säpsähtää.) Kun vain ei, kun vain ei... Oh, mikä mieletön ajatus iski päähäni.

LAIHANEN. Kun vain ei — mitä? Sano, mitä pelkäät.

KOIRONEN. Minä pelkään, minä pelkään! (Rientää sisähuoneen ovea kohden. Hukka tulee vastaan.) Mitä teit sinä siellä?

HUKKA (Nauraen). Sehän on minun asiani. No, nyt voitte hakea varmuutta mistä saatte.

LAIHANEN. Ne paperit, missä ne siis ovat?

HUKKA (Avaa oven. Näkyy uuni ja siinä hiilos). Tuolla, mene, kaiva tuhasta. (Koiroselle.) Eikö totta, sinä pakotit minut ne luovuttamaan!

KOIRONEN. Sinä poltit ne juuri nyt! Talonpoikain vanhat perintökirjat, verokirjat, maakirjat, — poltit!

HUKKA. Mitä höpiset, minulla ei ole sellaisia papereita koskaan ollut. Poltin vain joukon joutavia papereita, tehdäkseni pilaa teidän uhkauksistanne.

LAIHANEN. Eikö ole koskaan ollut? Enkö tuonut niitä tänne?

KOIRONEN. Se on vaarallista peliä tuo. Meitä on kaksi todistajaa.

HUKKA. Teistä ei kelpaa todistajiksi kumpanenkaan, itse lienette rikollisia, minulla ei ole kanssanne mitään tekemistä.

LAIHANEN. Poltetutko, ovatko poltetut, hävitetyt?

KOIRONEN. Sinä olet uskaltanut sen tehdä!

HUKKA. Te lapset, — luulitteko, että minä niin vähällä luovun ohjelmastani, jota olen vuosikausia ajanut? Tässä täytyy vihdoinkin tulla loppu näistä ikuisista valituksista ja selkkauksista. Minä olen pitänyt huolen, että te ette voi niitä enää sekottaa. Talonpojat viedään huomenna Viipuriin, he ovat lain kourissa nyt. Ja olot täällä rauhotan minä. Muuten en tiedä koko teidän puuhistanne mitään.

LAIHANEN. Minä en siis voinut korjata tekojani, en saada tunnolleni rauhaa. Oi, raskasta on kantaa sovittamatonta rikosta. (Tekee lähtöä.) Rauhatonna täytyy minun nyt harhailla ja kantaa tunnollani läpi elämän mustan työni.

HUKKA. Olethan meltomielinen raukka, Laihanen — heitä se hiiteen...!

LAIHANEN. Ei, minä en jaksa sitä salaisuutenani kantaa! (Menee.)

KOIRONEN. Tässä asiassa ei ole vielä viimeinen sana sanottu. (Menee.)

HUKKA. (Yksin). No, nyt on siis sekin juttu selvä! (Miettii.) Olisiko tämä voinut olla toisin? Hän olisi poikani, minä hänen isänsä... Minä olisin luopunut suunnitelmastani hänen hyväkseen, hänet pojakseni julistanut ja antanut hänen keventää sydämmensä... Ei, se on hulluutta, tarua... (Menee kirjoituspöytänsä luo.) Poikani, — vaikka olisikin, se on myöhää nyt! (Kirjoittaa.) "Ja kun talonpojat eivät ole voineet todistaa omistusoikeuttaan maihinsa..." (Kynä pysähtyy.) Vaan jos tämä sittenkin olisi voinut olla toisin...

Toinen kuvaelma.

Näyttämö sama kuin ensimmäisessä näytöksessä. Luonto vara syksyinen..

KIRKKOHERRA (Vanhentuneen näköinen. Tulee puhkuen kirkonmäelle). Hoh, hoh! vaikeaksi käypi tämä kävely, joka päivä yhä vaikeammaksi. Enkä kumminkaan hennoisi heretä näistä iltakävelyistäni, ennenkuin tietäisin, että kirkkomme saa kohota alennuksestaan. (Istuu, katsoo ympärilleen.) Niin, niin, nyt on käsissä syksy, — oi isä korkein, lähetätkö palvelijasi lepoon, ennenkuin totuutesi näen täytettynä!

KYLLÄSTINEN (Raihnaisen näköinen, saapuu rannasta Siljon käsivarteen nojaten). Levätään vähän, tyttäreni, kylkeeni pistää, en jaksa yhteen otteeseen astua.

SILJO. Siinähän on kirkkoherrakin.

KYLLÄSTINEN (Huomaa kirkkoherran). Hiljaa, hän rukoilee! (Kirkkoherra kääntyy päin.) Hyvää päivää, kirkkoherra, istahdin tähän lepäämään.

KIRKKOHERRA. Päivää päivää, levätäkseni tässä olen minäkin. Ja jotainhan joutilas tekee, istuu ja ajattelee. Päivää, Siljo. Mutta huonoksipa olet käynyt, Kyllästinen.

KYLLÄSTINEN. Niin, tämä haava kyljessäni tekee vielä kiusaa.

KIRKKOHERRA. Olen kuullut, olen kuullut, tämä on ollut meille kaikille kova kesä. Mutta mihinkä se nyt Kyllästinen vielä noin vaivaisena vaeltaa?

KYLLÄSTINEN. Täytyy vaeltaa, ja tyttäreni varassa pääsen sentään näin verkalleen liikkumaan. Lähdimme aamulla salomökiltämme, ja nyt olemme jo täällä!

KIRKKOHERRA. Vai salolle on täytynyt teidänkin muuttaa vauraasta talostanne.

KYLLÄSTINEN. Salolle, sairaana ja leivätönnä. Vaan ainahan sitä senkin vielä kestäisi, kun ei olisi tullut tätä viimeistä muksausta. Mutta se huoli se huonoksi tekee.

KIRKKOHERRA. Nimittäin... mikä?

SILJO. Äiti viedään tänään vankina täältä kirkolta.

KIRKKOHERRA. Vai emäntäkin, hänkin oli siis mukana siellä Harsian pellolla. Niin, niin, tänäänhän ne kuulutaan vietävän Nurmjärven vangit Viipuriin.

KYLLÄSTINEN. Ja sieltä edemmäs. Pitihän minun toki, vaikka raihnainen olenkin, vielä viimeisen kerran nähdä eukkoni. Pitkä elämä on yhdessä eletty, — kuka olisi uskonut, että sen näin piti loppua!

KIRKKOHERRA. Siis vangittiin siellä vaimojakin?

KYLLÄSTINEN. Kuuluuhan niitä vaimoja muitakin olevan kahleissa, — siellä olivat yhdessä rytäkässä. Ja meidän Kaija, se on aina ollut vähän suulas ja topakka, ei se häikäillyt luudanvarteen tarttua ennen kotonakaan, totta se on nytkin antanut luontonsa loiskia. Tämä Siljo sieltä toki irti pääsi, lapseksi lienevät katsoneet.

KIRKKOHERRA (Siljolle, joka nyyhkii). Lapsi parka! Entä pienemmät lapset, raukat, kuinka nyt heille käy?

KYLLÄSTINEN. Sinne jäivät yksin salolle, äidittömiksi ne nyt jäävät.

KIRKKOHERRA. Se oli viimeinen kolaus rääkätylle kansalle. — Vaan kuinka siellä sellainen kahakka oikeastaan pääsi syttymään?

KYLLÄSTINEN. Syttyi kun sytytettiin. Mielet olivat ärtyneet, toisia miehiä ruvettiin panemaan kiinni, toiset löivät vastaan...

KIRKKOHERRA. Löivät esivallan edustajia, niin, se oli vaikea rikos, se ei muuksi muutu. Kansa eksyi pois lain ja luvallisuuden tieltä, sitä sen ei olisi pitänyt tehdä.

KYLLÄSTINEN. Eksyi, eksyi! Koetettiinhan sitä turvautua lakiinkin, vaan minkäverran se laki on näihin asti meitä puolustanut? Valitettiin ja vedottiin, vaan sillävälin jouduttiin kuin mustalaisten kirjoihin, kuin sodan jalkoihin. Meiltä meni koti ja leipä, loppui usko ja kärsivällisyys.

KIRKKOHERRA. En tuomitse minä tätä kansaa, sen tunteet ymmärrän ja teotkin. Sitä asteettain kiusattiin: ensiksi veroilla ja päivätöillä; sitten Iiittokirjoilla ja pieksäjäisillä; senjälkeen häätämisillä; ja vihdoin vietiin vilja pellolta... Ihminen, joka lain nimessä joutuu kodittomaksi ja leivättömäksi, jolta riistetään kaikki, minkä hän oikeudekseen katsoo, hän voi heretä luottamasta lakiinkin. Ei, minä sen ymmärrän, jospa saisin nyt sitä sen tuskassa edes lohduttaakaan!

KYLLÄSTINEN. Tulkaa, kirkkoherra, käräjätalolle, puhukaa lohdutuksen sana kansalle.

KIRKKOHERRA. Ei, hyvä ystävä, minä en saa.

KYLLÄSTINEN. Eikö ole tullut vielä mitään selvitystä sieltä tuomiokapitulistakaan?

KIRKKOHERRA. Ei mitään. Mutta minä kallistunkin jo hautaan, minusta ei ole väliä. Vaan ei ole tullut tietoa tästä kirkostakaan, ja sitä enin suren, sillä siihen se nyt sittenkin lahoo ja muuttuu raunioksi.

KYLLÄSTINEN. Ei saanut kattoa sekään, kaikki täällä muuttuu raunioksi. (Ukko Holttinen ja Mari tulevat rannasta.) Ränstynytpä on jo Holttinenkin, vaikka visainen olitkin. Poikaasiko lähdit hyvästelemään?

HOLTTINEN (Tervehtii). Murtuu se visakin, ja minä olen jo vanha.

KIRKKOHERRA. Vaan Mari, sinä olet kovin oudon näkönen. Viedäänkö sultakin joku omainen?

HOLTTINEN. Meitä on nyt tässä kaksi avutonta. Multa menee viimeinen poikani, vanhuuteni vara, ja Marilta miehensä, perheensä elättäjä.

MARI. Eihän mene, kirkkoherra, ne uhkaavat vain, niinhän, eihän ne sitä sentään tee, minä en voi sitä uskoa. Sehän olisi mahdotonta; meillä on kolmiviikkoinen lapsi, itse olen heikko, eiväthän ne voi häntä riistää.

KIRKKOHERRA. Mari raukka, kunpa toteutuisi toivosi!

MARI. Kuinka ei se toteutuisi, minä käyn Mattini sieltä pois, joutukaa vaari! (Tarttuu Holttiseen.)

HOLTTINEN. Sinä kiirehdit, — jottako pikemmin toivostasi pääsisit! Vaan lähdetään, — tottapahan sitten miero vaivaisensa vaalii. (Holttinen ja Mari menevät.)

KYLLÄSTINEN (Siljolle). Entä me, aika kuluu, ehkä jaksan nyt taas. Matka pitkä, maa kivinen, auttaja vähäväkinen. (Laihanen saapuu oikealta. Siljo pysähtyy häntä katsomaan.) Miksi viivyt, lapseni, auta minua.

SILJO. Isä, hän on niin muuttunut.

KYLLÄSTINEN. Kuka? Sehän on Laihanen, kävellään pois, tyttäreni.

LAIHANEN. Tekin kartatte minua, niin, sen olen ansainnut.

KYLLÄSTINEN (Kirkkoherralle). Teeskenteleekö hän katuvaista?

KIRKKOHERRA. Ehkä hän katuukin, elä tuomitse.

KYLLÄSTINEN. Nöyrtynyt olen pitkässä taudissani, kirkkoherra, olen kuolemaa puhutellut ja koettanut sydämmessäni sopia vihamiesteni kanssa; paljo olen ottanut ja antanut anteeksi. Mutta juuri tämä mies on ruhjonut elämäni näin autioksi.

KIRKKOHERRA. Sinä annoit vihallesi vallan, Laihanen, katkeroita ja raskaita ovat vihan hedelmät.

LAIHANEN. Raskaampia kuin luulette. Kun rupesin kostamaan särettyä onneani ja sortamaan sortajiani, en nähnyt tekojeni seurauksia, en ajatellut tuloksia. Nyt ne näen, enkä töitäni korjata voi!

KIRKKOHERRA. Vaikeata tämä on muille, sinulle tuntuu kumminkin olevan vaikeinta. Käräjätaloonko kuljet nyt?

LAIHANEN. Sinne vetää tieni, vaikka se on vaikea kulkea.