Part 9

Sillävälin taukoaa myrsky. Sen voimat loppuvat vihdoinkin, se uupuu, heikkenee ja kuolee. Sade lakkaa ja tuuli vaikenee — eräänä iltana syttyvät tähdet taivaalla, ne loistavat pimeässä kuin kultaiset valot. Markus näkee ne läpi akkunan maatessaan hereillä penkillään, hän kuuntelee pauhinaa mereltä ja huomaa, että myrsky on ohi. Hän makaa ja tuntee itsensä onnelliseksi, hänestä tuntuu kuin tähdet lupaisivat hänelle jotakin, kuin ne puhuisivat hänelle ja tahtoisivat hänen parastaan. Luo ylös katseesi, Markus, sanovat ne, täällä on valoja maan ulkopuolella, useita valoja, valtavia valoja — suurempia kuin koskaan ennen olet nähnyt. Ja usko vain meitä, sanovat ne, me olemme lopultakin todellisempia ja kestävämpiä kuin teidän valonne alhaalla maan päällä. Markus makaa selällään penkillä katsellen ylös ja ymmärtäen kaiken. Hänessä ja hänen ympärillään vallitsee selkeys, hän hurmaantuu, hän ikäänkuin kohoaa paikallisuuden ja ajallisuuden yläpuolelle, rajattomaan puhtauteen ja rauhaan. Alakuloisuus häviää hänestä, hänen mielensä sulaa, siinä itää ja versoo. Ja välillä hän kuulee maininkien kohinaa, kuulee mereltä pauhinaa ja kiehuntaa, se tyyntyy tunti tunnilta sen jatkaessa kulkuaan maata kohti...

Aamulla on tunturi huurteessa — kiiltävässä pölyssä, joka leikkii auringossa milloin punaisen milloin sinisen hohtoisena. Se on varma ja luja jalan alla ja se siirtää kulkijaan turvallisen ja kotoisen tunteen, ikäänkuin se sanoisi: sinä ja minä, me kaksi. Ihmiset kuulevat sen alas rantaan ja tulevat hyvälle tuulelle ja päästävät elämänilonsa ilmoille — kun Markus on syönyt ja menee ulos, kuulee hän, miten puhutaan ja nauretaan. Hihi, kaikuu iloisesti, tuntuu niin siunatun hyvältä, kun saa nauraa. Silloin muuttuu kaikki samassa silmänräpäyksessä, unohdetaan selkä ja kaikki muukin ja aletaan puhua järkevästi — luuletko, että turska syö tänään? Ja niin ymmärtää maallikkosaarnaaja, ettei häntä täällä enää tarvita, ja hän kokoaa tavaransa ja sanoo hyvästi. Ja kun joku poika vie hänet veneellä satamasta, järjestävät kalastajat jo siimojaan ja rysiään ja valmistautuvat aloittamaan pyynnin uudelleen. Maailma, joka äsken oli nurinkurin, jossa kaikki oli vinossa, jossa vain valitettiin ja voivoteltiin, se maailma on taas päässyt entiselle tolalleen.

Markus seisoo vuorenharjalla ja katselee, hänen pitäisi oikeastaan jäädä kotiin tänään, hänen rysänsä ovat käyneet niin harmaiksi — mutta ei, vuonossa on niin kaunista, että hänen täytyy päästä mukaan, hänenkin. Katsohan vain, miten merimerkki loistaa saarella! Ja katsohan, miten sininen on Kvalsund, ja Kniven ja Kværven ja Merlespikeren! Kaikki on herännyt uuteen eloon ja iloitsee jälleen, tätä on mahdoton vastustaa...

Miten hyvältä tuleekaan turska maistumaan, hän ajattelee soutaessaan läpi Paulenin, — niin, turska on nyt hyvää. Se ei ole enää vetistä, sininen on siitä hävinnyt, sen liha on nyt liidun valkoista, kun se lojuu siinä viipaleina vadilla, se maistuu hummerilta tai lihavalta naudalta.

XVI.

Niin kuluu aika, niin menevät päivät. Tulee kuunvaihe ja auringonkierto, tulee joulu ja uusi vuosi — mutta yhä vain kestää kaunista säätä.

Sillävälin on Markus myynyt hummerinsa, ostanut havaslankaa ja köyttä kaupungista ja alkanut kutoa nuottaa. Hän on tosin epäröinyt, tämä on ollut hänestä kovin uskallettua, hän on kysynyt itseltään monet kerrat, oliko tämä oikein tehty, voiko hän puolustaa tekoaan — niin, sillä häneltä menivät viimeisetkin rahat. Ja eihän hän voinut nähdä tulevaisuutta, voisihan sattua kaikenlaisia onnettomuuksia. Voisi sattua, ettei kalansaalista tulisikaan, niin hullusti oli käynyt ennenkin, ja sitten hänen olisi ostettava vastakirjalla, hänen, joka oli tottunut käyttämään käteistä, ja kerjättävä maakauppiaalta melkein joka päivä. Tai voi ehkä tulla kallis aika, voi syttyä sota tai tulla tulva — ei kukaan voi sellaista tietää. Tai hän voisi sairastua, saisi maata varattomana, hänelle ei riittäisi edes ruokaan puhumattakaan lääkäristä tai lääkkeistä. Kaikki tämä on saanut hänet miettimään, on kuin se olisi varoittanut — katsohan eteesi, Markus, mitä teet. Mutta samalla hän on muistanut, miten paljon nuotta voi tuottaa. Katsohan vain Aanonia ja Torvaldia, he tulivat suorastaan rikkaiksi edellisenä vuonna. Olkoonpa vain, että onnistuminen on sattuman varassa, mutta tämä onnistuminen sattuu joka tapauksessa usein. Ja kalastajan täytyy siihen luottaa, koko hänen työnsä täytyy olla sattuman varassa! Mitä muuta on hummerinpyydystys? Mitä muuta on kalastus rysillä ja siimoilla? Lopuksi hän on kiertänyt ympäri ja tarkastanut taloa, kaivanut perunalaatikkoaan ja nuuskinut kalatiinujaan — jättäisikö hän nuotan sikseen vai eikö? Sitten hän on nostanut päätään, kyllä hän sittenkin uskaltaa, miten sitten käyneekin...

Ja nyt hän istuu mäellään ja solmii ja sitoo niin lujaan kuin voi. Pieni tupa on täynnä lankaa, sitä riippuu seinillä ja katossa, sitä on vyyhtinä pöydällä ja penkillä ja sitä kiertää ristiin rastiin naulasta naulaan. Ja kaiken keskellä istuu Markus ja kutoo, kunnes hän tavallisesti itse kehräytyy vyyhdeksi. Hänen sormensa liikkuvat, kädet hapuilevat, käpy lentää edestakaisin — ja hänen solmiessaan ja hapuillessaan ja kävyn lentäessä valmistuu hiljalleen silmu toisensa jälkeen. Niitä kertyy kuin pienen pieniä pitkähköjä ruutuja, ne liittyvät kilvan toisiinsa, niitä valuu yli hänen polviensa, kengille, lattialle, ryysymatolle, ja niitä vilisee ja niitä lisääntyy päivä päivältä. Tämä on tavallisesti iltatyötä. Lamppu sihisee pöydällä, kun lanka äänettömästi luistaa sormien välissä pehmeänä ja liukkaana, niin että siihen on helppo tarttua. Siinä istuu Markus uuninnurkassa ja katsahtaa silloin tällöin tupaan ja puhuu pari sanaa itsekseen. Joskus tuntuu kuuluvan vastaus uunista, jossa talvipuut palavat; oikein, sanoo se, aivan oikein. Väliin syntyy oikein keskustelu, Markus kyselee ja uuni vastaa. He ymmärtävät toisensa täydellisesti, he ovat niin hyvin mukautuneet toisiinsa, ettei kukaan voisi paremmin sopeutua. Me saamme kyllä kaloja tällä, sanoo Markus. Niin, ajattelehan, vastaa uuni. Koetamme Sølvske-lahdessa tai ulkoa Sandvig-saaren luona, siellä on erinomainen paikka. Niin uunistakin, uuni on samaa mieltä. Tai me voisimme soutaa ulos Hudsundiin koettamaan sen ulkopuolelta, Markus levittää sormissaan silmukkaa ja katsoo ylös kysyvän näköisenä. Aivan niin, uuni on taas samaa mieltä, uuni on aina samaa mieltä. Koettaa vain Hudsundista, sanoo se, Markus saa varmasti kaloja sieltä...

Aamuisin on Markus merellä kokemassa rysiään tai muita kalavehkeitään. Väliin hän yrittää uistimella, väliin hän onkii. Ongella on muuten kylmä istua, varsinkin jos hänen täytyy istua hiukan kauemmin. Ilma on kylmää, on pakkanen — usein nousee vedestä kiemurrellen sumua, joka vähitellen siirtyy rannoille ja maalle. Jos onni on ollut hänelle suotuisa, soutaa hän kaupunkiin — penikulma sinne ja penikulma takaisin — niin on suurin osa päivästä mennyt. Puutarhaa ei myöskään saa unohtaa, ja kun meri heittää rannoille joukoittain levää — väliin kokonaisia valleja — niin käy täyttäminen nopeasti. Lisäksi kaikki tuhka — nyt kun ehtimiseen lämmitetään, ei sekään ole niin vähäistä.

Niin, vihdoin loppuu kaunis ilma. Vedestä nousee yhä enemmän usvaa, ilma on täynnä sumua ja pilviä, niitä kertyy tasangoilta ja mereltä. Ja eräänä päivänä alkaa sitten sataa lunta — tasaista, hienoa ja hiljaista pyryä, jota kestää tunti tunnilta, kunnes lumi vähitellen peittää maan, peittää meren, peittää saaren, peittää vuoren ja kanervan ja kaiken. On kuin vuono tulisi yhä pienemmäksi, talot katoavat, ihmiset katoavat, maailma luisuu pois, kutistuu ja häviää — häviää jonkinlaiseen valkoiseen unelmaan.

Jäljelle jää vain kolea hiljaisuus, syvä äänettömyys kaikkialle. Ja keskellä äänettömyyttä istuu Markus, istuu ja kutoo sisällä tuvassa, kunnes hän itse on kuin kala verkossa. Hänen sormensa liikkuvat, kädet hapuilevat, käpy lentää edestakaisin — ja hänen solmiessaan ja hapuilussaan ja kävyn lentäessä valmistuu hiljalleen silmu toisensa jälkeen. Niitä valuu yli hänen polviensa, kengille, lattialle, ryysymatolle, valuu kilvan taivaan valkoisen lumen kanssa ja kasaantuu kokoon päivästä päivään. Hän istuu yksin talven keskellä, istuu kuin tuntosarvi vuoren ylimmällä huipulla ja tavoittelee lohtua ja uskoa...

XVII.

Niin kuluu Markuksen elämä, niin kuluvat vuodenajat, ne seuraavat toinen toistaan hitaasti ja rauhallisesti, ne tulevat ja menevät ilman suurta melua. Mutta ne tuudittavat hänet rauhaan — hiljaiseen tyytyväisyyteen, joka kestää kauan ja joka on elämän syvin tarkoitus, sen palkka omalle itselleen, jonka se mielellään antaa. Sillä olemassaolo ei ole synkistynyt kohti ilottomuutta, epätoivoa ja kuolemaa, se on kirkastunut kohti iloa, kiitollisuutta ja toivoa. Se on kaikki olemassaolon palkkaa, joka on kätketty syvälle sen omaan helmaan.

Tuolla ylhäällä vuorella istuu nyt Markus ja tietää tämän samalla tavalla kuin varpunen ja on yhtä tyytyväinen kuin se. Hänellä ei tosin ole laiskan päivät, hän ei voi istua kädet ristissä omassa mukavuudessaan. Ei, hänen täytyy liikkua alinomaa, hänen täytyy olla aina menossa kokoamassa elämänsä tarpeita. Ja totta kylläkin, ettei hän asu hienosti — on niitä, joilla ulkonaisesti on paljon paremmin kuin hänellä asuntoon, vaatteisiin ja ruokaan nähden, joiden hyvinvointi on toista kuin hänen. Niin kylläkin, mutta Markuksella on sisäistä omaisuutta, ja sitä on hänellä enemmän kuin useimmilla muilla. Hänellä on sitä, joka antaa elämälle enemmän tarkoitusta kuin kaikki ulkonainen. Hänellä on iloa, luottamusta ja toivoa, hänellä on kestävyyttä, voimaa ja valoa. Hän saa sen vuorista, joilla hän elää, hän ottaa sen maasta ja mullasta ja pusertaa sen itse luonnosta. Hän istuu ja tuntee yhteyttä kiven kanssa, ympärillään olevan kanervan kanssa, meren ja kaikkeuden kanssa. On kuin se sanoisi: katsele kuvaasi minussa, katso minuun, huomaa minut! Ja sen Markus tekee. Hän kulkee ympäri ja ottaa oppia siitä ja kaikesta, mikä elää ja versoo ja on olemassa. Hän ottaa oppia ilman linnusta, metsän puusta, veden kalasta. Niin, merenpohjan äyriäisiltäkin Markus oppii. Hän näkee, miten ne riitelevät, näkee, että ne suorastaan silpovat toisiaan pienen ruokapalan tähden.

Niillä ei ole sen enempää järkeä, ajattelee Markus ja pudistaa päätään, ei, mutta on hyvä, että meillä on enemmän järkeä. Ja kuitenkin, ajattelee hän edelleen, kuitenkin teemme itse samoin.

XVIII.

Ja Markuksen päivät painuvat mailleen, nyt lähenee hänen elämänsä loppuaan. Sillä hän ei tullut vanhaksi, viisikymmentäviisi vuotta tai niille vaiheille, hän eli vielä kaksi kesää sen jälkeen kuin nuotta ja puutarha olivat tulleet valmiiksi. Ensimmäisenä keväänä hän kylmettyi pahasti ja pitkäaikaisesti, ja siitä kai kehittyi keuhkotauti, kuten niin usein käy.

Oli hyvin sateinen kevät — niin, sinä keväänä satoi niin paljon, että tie Klevenistä Mæstadiin oli yli viikon ajan veden alla eikä ollut jokamiehen käytettävissä. Koko tasangon peitti lammikko, ja kun juuri silloin sattui olemaan lähetysjuhlain aika — ne suuret juhlat rukoushuonelehdossa, jolloin Kristen antoi kolehdiksi sata kruunua — niin täytyi palkata lauttamies, joka kahlasi merisaappaissa edestakaisin ja kantoi ihmisiä yli sitä mukaa kuin heitä sinne saapui. Karel aloitti tämän toimen, hän otti naiset syliinsä ja kantoi heidät yli varovaisesti, kuin olisi kantanut sytytettyjä kynttilöitä. Tietysti Anders ei voinut sietää, että vain Karelilla oli tuollainen hieno toimi, ja niin ryhtyi hänkin kantamaan ja tarjoutui avuksi samalla tavalla. Siinä he kulkivat ja kahlasivat molemmat ja olivat niin ystävällisiä kuin taisivat. Ero heidän välillään oli vain siinä, että kun Karel otti kenen tahansa, niin Anders koetti sovittaa niin, että hän sai vain kauneimmat ja nuorimmat tytöt kantaakseen. Ja kun Karel kulki vakavana ja säädyllisenä, niin Anders vilkuili viekkaasti kuin ahne kettu. Sitten ryhtyi Markuskin auttamaan, ihmisiä tuli vähitellen niin paljon, että heitä oli mustanaan odottamassa vuoroaan. Mutta nyt olivat nuo toiset kaksi tavanneet tuttaviaan ja menivät tiehensä ja jättivät Markuksen yksin. Ja kun Markus kerran oli aloittanut, niin hän ei katsonut voivansa lopettaa kesken, vaikk'ei hän ollutkaan puettu tämän mukaisesti. Sillä hänen saappaansa olivat kerrassaan kehnot, ne vuotivat kolmesta neljästä kohden ja olivat kokonaisuudessaan loppuunkulutetut. Hän oli ajatellut syksyksi saavansa uudet — se riippui vain kalaonnesta, onnistuisiko hänen nuotallaan saada paljon kaloja. Sitä odotellessaan hän kuitenkin vielä kulki vanhoissa ketineissään ja kasteli jalkansa melkein joka päivä. Ja sinä päivänä, jolloin lähetysjuhlat olivat, hän teki sen niin perinpohjin, ettei hän voinut muuta kuin sairastua. Ja päälliseksi hän istui ylhäällä lehdossa, istui kannolla useita tunteja läpimärkänä vyötäisiin asti, se oli niin hullua kuin olla saattoi. Mutta täällä oli niin monta, jotka puhuivat, niin paljon kuultavaa ja nähtävää, että aika kului aivan huomaamatta. Ja kun lopuksi haettiin kolehtia ja tullimies kulki ympäri hattu kädessä ja Kristen otti sata kruunua ja pani hattuun kuin ei mitään — no, silloin Markus unohti itsensä kokonaan eikä edes muistanut muuttaa vaatteita, kun vihdoin tuli kotiinsa. Hän oli nähnyt niin paljon omasta mielestään suorastaan uskomatonta. Häntä oikein pyörrytti — hyvät ihmiset, sata kruunua! Kristenin täytyi olla upporikas, kun hän saattoi antaa rahojen mennä sillä tavalla. Ajattelehan, ottaa sata kruunua ja antaa niiden luistaa toisen hattuun...

Seuraavana päivänä Markus oli sairas, hän yski niin, että sitä oli vaikea kuulla, ja hänen selkäänsä särki ja korvissa humisi. Lisäksi hän tunsi pyörrytystä, hän hikosi vähimmästäkin, ja niskakin oli alkanut jäykistyä. Nyt olisi Markus mieluimmin mennyt vuoteeseen, ja jos hänen puutarhansa olisi ollut kyllin pitkällä, olisi hän poiminut muutaman salvianlehden ja keittänyt ensin kupin kuumaa teetä ja maannut päivän tai pari. Mutta ei, oli liian aikaista, siemenet olivat vasta tulleet maahan ja olivat juuri alkaneet orastaa, teeksi ei niistä ollut. Ja vaikka hänellä olisi ollut teeksikin, niin ei hänellä kuitenkaan olisi ollut aikaa hoitaa itseään. Lienee juuri ollut kevätvaikeuksien aika, ja hänen varastonsa olivat aikoja sitten loppuneet, ei ollut jäljellä huulikaloja eikä ainoatakaan savustettua makrillia. Lisäksi sattui sinä vuonna olemaan vähän kaloja, vesi oli niin kylmää, että kalat pysyttelivät syvällä, ne välttivät tulemasta pinnalle. Siitä syystä Markus oli alituisesti merellä, hän ei voinut pysyä sisällä, vaan puuhaili alinomaa veneessään. Hän veti uistinta ja koetti siten välttää puutteen, niin kauan kuin makrilli oli lähellä maata. Niinpä hän ei välittänyt yskästä, vaan kalasti yhtä väsymättömästi kuin ennenkin.

Tämä oli niin hullua kuin olla saattoi. Kylmettyminen tuntui saavan säännöllisesti ravintoa ja se tarttui häneen yhä lujemmin. Niin hän kulki ja yski alituisesti paksu huivi kaulan ympäri kiedottuna; hän koetti sillä hillitä yskää. Ja kun joku huomautti hänelle siitä tai tahtoi neuvoa häntä, viittasi hän vain luotaan kädellään tai käänsi vähän päätään.

— Ei se mitään, sanoi hän, — se ei merkitse mitään, se on ohi kesäksi, kunhan tässä taas on tullut hiukan lämpöisempää.

Mutta se ei mennyt ohi kesäksi. Eikä sitä voinut odottaakaan, sillä tavalla kuin Markus itseään hoiti. Sillä nyt oli makrilli aivan rannalla, nyt oli oltava varuillaan ja pidettävä nuotta valmiina, jos mieli sillä jotakin saada. Niin valvoi Markus saarella aikaisesta aamusta myöhään yöhön, ja kun kesäyö oli kylmä, hän istui ja paleli niin että hampaat loukkua löivät. Tämä oli tietysti taas hullua, ja lisäksi hän eli kahvista ja mustasta leivästä eikä saanut kunnon ruokaa suuhunsa pelkästä innosta ja työhalusta. Eikä nuotanvetokaan onnistunut, makrillia oli tavallista vähemmän; kun hän välillä yritti, niin hän saattoi saada vain jonkin kymmenen. Mutta kuta huonompi onni hänellä oli, sitä uutterammaksi ja innokkaammaksi hän tuli. Hän saattoi olla merellä pari kolme vuorokautta yhtä mittaa. Hän siirsi nuottaansa paikasta toiseen eikä voinut lopettaa. Hän uskoi nyt kerta kaikkiaan nuottaansa, se oli hänen toivonsa ja luottamuksensa. Jos en nyt tänään onnistunutkaan, ajatteli hän, no, toiste sattuu paremmin. Ja jos hän ei saanut mitään Sølvske-lahdesta, niin saa hän varmaan Hummersundista, ei vain saanut väsyä kesken.

Siten pahenivat hänen asiansa niin toisella kuin toisellakin tavalla. Markus kävi huonon näköiseksi — kahvi ja leipä eivät ole sairaan ruokaa — hänen kasvonsa tulivat keltaisiksi, ja yskä tuli yhä kovemmaksi ja vaikeammaksi. Olisipa hän nyt välillä koettanut vähän vetää uistinta kuten muutkin ja hankkinut itselleen sillä vähän tuloja, mutta ei, hän oli niin innostunut nuottaan, että hän laiminlöi kaiken muun sen tähden. Siimalla ja muulla sellaisella kalastaminen oli hänestä vain ajanhukkaa, siitä tuli niin vähän, ei se mitenkään kannattanut. Nuotta sitävastoin, se oli jotakin toista, saattoi lähteä merelle köyhänä ja palata kotiin rikkaana miehenä. Jos nyt satunnaisesti olikin rahoitta, jos olikin otettava vähän vastakirjalla — nuotalla korjattaisiin kaikki. Yksi onnistunut heitto, niin oli velka maksettu, kaikki oli hyvin, kaikki onnettomuus ohi. Ei tarvinnut tehdä itseään köyhäksi jokaisen voipalan tähden, jonka otti laskuun. Ei tarvinnut juoda kahvia mustana ja keittää sitä aina vanhasta porosta. Ei, hän saattoi mennä puotiin ja istuutua, kuten Kristen teki, ja vain näyttää sormellaan. Tuota haluan ja tuota. Ja eikö teillä ole parempaa voita? Hyvä, antakaa minulle sitä kimpale ja pala suolattua sianlihaa...

Tietysti olisi näinkin voinut käydä, mutta niinpä ei käynytkään. Pakostakin täytyi mennä niinkuin hän oli odottanut, onnettomuudet kasvoivat ja yhä uusia tuli. Markus huomasi sen hyvin, hänen oli vaikea saada välttämättömimpiä tarpeitaan, häneltä puuttui varoja talvipuiden ostoon, puuttui rahoja saappaisiin ja veroihin. Mutta siitä huolimatta hän pysyi rohkeana ja lohdutti itseään ajattelemalla tulevaisuutta. Minä korvaan kaiken, hän ajatteli ja jatkoi nuotanvetoa kuten ennenkin, kaikki kääntyy kyllä hyväksi.

Sillävälin upeili puutarha rotkossa talon edessä, siellä kukkivat tulpaanit ja muut kukkaset. Sen hän oli todellakin onnistunut saamaan valmiiksi, hän oli käynyt Marian ja Tinan luona ja mitä kaikkia he nyt olivatkin, kylän naiset, oli ollut hankkimassa itselleen sipuleita ja siemeniä. Hän oli saanut myöskin rabarberijuuren ja jonkin pienenpienen karviaismarjapensaan, jotka olivat rivissä pitkin muuria ja näyttivät menestyvän hyvin. Ja mikä parhainta — luumupuukin oli tullut, miltei hänen mittaisensa puu. Se oli kitunut Katarinan leveiden syreenien varjossa, Markus sai sen neljästä turskasta. Nyt se seisoi hänen puutarhassaan, seisoi kaiken keskellä tulpaanien ympäröimänä. Näytti siltä, kuin se olisi tyytyväinen muutokseen, se oli täynnä uusia versoja ja nuoria lehtiä, jotka liehuivat iloisesti ja vilkkaasti tuulessa ja viittoivat ja huiskuttivat päivät päästään. Mutta se seisoikin auringossa ja antoi sen lämmittää itseään latvasta juureen asti, voi sanoa kautta vuoden.

Tämä puutarha oli Markuksen ilo. Niin pian kuin hänellä oli vain hetkinenkin aikaa, oli hän siellä järjestämässä ja sievistämässä kaikin tavoin. Ihmiset, jotka olivat ylhäällä tarkkaamassa ilmaa, saattoivat joskus nähdä hänet ryömimässä ympäri ja katsomassa, oliko kaikki kunnossa. Hän oikein nuuski kaikkea — niin, jos saa uskoa ihmisten puheita, niin hän taputteli kukkiaan, siveli niitä käsillään ja oikein hyväili niitä. Ja mitenkä hän varjelikaan niitä rikkaruohoilta ja kaikelta! Ei ainoakaan ruohonkorsi saanut pistää esiin mullasta, ei ainoakaan ahomatara, Markus ei kärsinyt mitään. Täällä olikin kaikki kuin pestyä, ei kuten tavallisesti ulkona, vaan niinkuin sisällä, olisi voinut laskea voileipänsä maahan ja ottaa sen yhtä puhtaana taas ylös — vaikkapa voipuoli olisi ollut alaspäin.

Kaikki tämä tuotti runsaasti hedelmää. Markus sai nauriita ja porkkanoita, kokonaisen korin kumpiakin, hän sai sipuleita ja rabarberia ja dilliä. Luumupuu sensijaan ei tuottanut mitään, kuten oli odotettavissakin ensimmäisenä vuonna, ja karviaismarjapensaat olivat vielä pieniä. Mutta sitten hän sai aikalailla salviaa, sitä riitti hänelle yli talven teeksi. Hänestä tuntui, kuin se olisi auttanut yskässä, vahvistanut ja puhdistanut verta. Niin hän pääsi käymästä lääkärissä ja apteekissa, pääsi maksamasta suuria summia yskäntipoista ja muista lääkkeistä.

On vaikeata käsittää, miten Markus selviytyi sinä talvena. Ensinnäkin oli hänellä vähän puita kotona, ja lisäksi olivat hänen ruokavaransa perin huonot. Vähän makrillia hänellä oli — ja lisäksi puutarhan tuotteet, mutta ne olivat pian kulutetut. Niin täytyi hänen olla alituisesti merellä ja koettaa onneaan toisten istuessa kaikessa rauhassa kotonaan ja välillä vain vähän huvikseen soutaessa merelle. Siellä hän oli myrskyssä ja pyryssä, siirtyi paikasta toiseen ja pyydysti. Hän taisteli elämästä kädet kohmeisina ja ruumis pakkasesta hytisten. Ja välillä hän oli etsimässä puita, toi kotiin pölkyn tai kaksi, jotka hän pilkkoi ja kuivasi uunin päällä — niin oli hänellä puita muutamaksi viikoksi eteenpäin. Sillä tavalla hän elätti itseään ja pysyi hengissä, kunnes talvi oli ohi.

Mutta kun muuttolinnut alkoivat tulla — kun kevät taas oli vaikeimmillaan, kaksin verroin suuremmin vaatimuksin kuin edellisenä vuonna, niin silloin Markus ei enää kestänyt. Ja niin hän meni eräänä päivänä Kristenin luo — tuon mahtavan Kristenin, tuon rikkaan Kristenin, joka oli yhdellä kertaa uhrannut sata kruunua pakanalähetyksen hyväksi — niin hän seisoi Kristenin edessä lakki kädessä ja pyysi niin kauniisti vähän apua. Kristen ei saanut vihastua hänelle, ei ottaa pahakseen, mutta hän tarvitsi niin kipeästi vähän apua, sen verran että selviytyisi kesään asti ja voisi jälleen aloittaa nuotan vedon. Hän ei ollut edellisenä vuonna päässyt eteenpäin, kaikki oli mennyt taaksepäin, ja sen lisäksi tuli tämä sairaus. Ei niin, että se nyt häntä kiusaisi, mutta hän vain pysyi kivulloisena eikä päässyt voimiinsa, kun hänellä ei ollut kunnolla syötävää. Hän ei jaksanut oikein voittaa sairauttaan — lyhyesti, eikö Kristen tahtonut olla niin hyvä. Hän maksaisi takaisin joka pennin, Kristenin ei tarvinnut sitä pelätä, Kristen voisi saada pantiksi hummerimerrat ja nuotan, jos hän tahtoi. Ja sitten Kristenin piti antaa anteeksi, että hän häiritsi häntä tällaisella, mutta maakauppias oli kieltänyt häneltä luoton, ja silloin ei kaikki ollut oikein tolallaan...

Kristen kuunteli tätä seisoaltaan, hän seisoi ja siveli partaansa kömpelöllä ja lihavalla kädellään. Hän teki sen niin omituisesti — näytti kuin hän olisi silitellyt itseään, hyväillyt kasvojaan kaikessa rauhassa. Hän antoi Markuksen puhua loppuun, tuntui siltä kuin hän olisi kuullut sitä ilokseen, hän näytti suorastaan hyväntahtoiselta siinä seisoessaan. Markus huomasi sen, ja hänessä heräsi toivo, hän muisti sitä päivää rukoushuonelehdossa, jolloin Kristen oli antanut niin runsaasti hattuun, antanut ventovieraille ihmisille. Mutta ei, kun Kristen aukaisi suunsa, oli vastaus sittenkin kielteinen.

— Minä en lainaile, sanoi hän, — ja jos lainaisinkin, Markus, niin en missään tapauksessa sinulle.

Hän veti suunsa ivallisesti irviin:

— Et sinä tuosta niinkään toivu.