Part 8

Voi kestää kauan, ennenkuin pääsee kotiin, varsinkin jos on paljon mertoja laskettavana ja täytyy useasti luovia. Jos vielä on huono ilma, jos tuuli on vastainen ja meri lainehtii, niin saa usein koetella kärsivällisyyttään. Vene voi jo sinänsä olla raskas — ja ajattelehan nyt, kun se on täynnä mertoja, joihin tuuli tarttuu ja ponnistaa vastaan. Istutaan tuhdolla ja vedetään ja ponnistellaan — niin että käsivarret puutuvat. Joka lihasta jännitetään — ja sittenkään ei vene nähtävästi liiku. Markus on koettanut niin monta kertaa, hän on istunut rankkasateessa ja tuulessa, taistellut meren kanssa ja uurastanut tuhdolla, kunnes on menettänyt kuulonsa ja näkönsä. Hän on istunut ja keinunut veneessään ja taistellut mertojensa kanssa kaukana ulkona, kunnes hämärä on yllättänyt hänet. Tämä kerta kaikkiaan kuuluu hänen tehtäviinsä, se kuuluu asiaan. Mutta siitä huolimatta on hummerinpyydystys suosittua, ihmiset pitävät siitä. Se innostuttaa ja saa ihmiset liikkeelle, pyydystetään koko sielulla ja ruumiilla. Ja jos pyytäjä palaa myöhään kotiin ja ilma on ollut huono, niin vasta kun hän on päässyt sisään ja saanut kuivat vaatteet ylleen ja ruokaa sisäänsä, vasta silloin hän virkistyy ja tulee hyvälle tuulelle. Hän muistaa pikkuseikkoja myöten kaiken, mitä on tapahtunut, muistaa miten hän voitti naapurinsa ja otti häneltä parhaimmat paikat, muistaa miten hyvin hän on kaikesta suoriutunut. Lisäksi on niin suloista tietää, että kaikki merrat ovat ulkona ja kokoovat ja tuovat saalista taloon. Ne tekevät siellä hiljaisuudessa työtä, pyydystävät alinomaa. On kuin olisi turvattu pitkiksi ajoiksi, ei tarvitse pelätä mitään. Vaikka sekatavarakaupan lasku olisikin suuri — hummeri selvittää kaiken loistavasti. Se on niin hyvä kaveri, ettei kukaan satamassa voi itselleen parempaa toivoa. Se saa kalastajan hyvälle tuulelle, hän ottaa takin naulasta ja lähtee ulos juttelemaan vähän. Tuolla nurkalla kävelee juuri Anders, hän on hyvällä tuulella, hänkin, eikö hän käykin tohveleissa ja pitkä piippu kädessä, käy ja tepsuttelee ja vetää savuja ja puhaltelee niitä hyväntuulisesti ilmaan. Vanhasta tottumuksesta suuntautuu kulku sillalle — aivan oikein, siellä seisoo koko joukko väkeä keskustellen, ilakoiden ja nauraen. Siellä on Aanon ja Torvald, siellä on Kristen ja Knud ja monta muuta. He juttelevat siitä kuka aloitti, kenen on syy, että kaikki muut heittivät mertansa liian aikaisin. Edellisenä vuonna oli syy Karelin, sitä edellisenä Trulsin. Mutta kenen mahtoi olla syy tänä vuonna? Niin tulee suutari lentäen ja osoittaa Knudia ja sanoo syyn olleen hänen. Mutta siihen ei Knud tahdo myöntyä: merta putosi itsestään, sanoo hän, tuulenpuuska vieritti sen mereen, ja niin alkoivat toiset laskea. Syy ei suinkaan ollut hänen, häntä moitittiin aivan syyttä...

Tirskutaan ja ryitään ja tehdään pilaa.

— Mene ja sano, tuumivat he viekkaasti.

— Etkö itse laskenut!

— Mene hemmettiin, sinä punakarvainen kettu!

— Ei, sinä olet niin viaton, että...

— Ajattelehan, olisiko hän voinut sitä estää, ei!

Viekastellaan ja pistellään ja väliin purskahdetaan nauramaan. Hihi, hahaha, iloa kestää myöhään yöhön.

Nyt on kiire käsissä. On tosin tehtävä työtä, mutta sellaista työtä, josta ei kukaan tahdo olla poissa ja josta riittää iloa joka päivä. On kysymyksessä koota kotiin, korjata oman työnsä hedelmiä — ei mitään iloa voida verrata siihen. Tietää itse kaiken ansainneensa, saa kiittää omaa järkeään ja varsinkin omaa ahkeruuttaan kaikesta minkä korjaa! Silloin tuntee leikkuumiehen iloa, syvintä iloa maan päällä — ei mikään ole niin kestävä ja rikas kuin se. Markus on pystyssä, kun kukko kiekuu; hän ei voi nukkua jännityksestä edes auringon nousuun, vaan pujahtaa virkkuna nopeasti vaatteisiinsa. Mitä on Herra antanut viime yönä, montako hummeria hän saanee nostaa? Ja millainen mahtaa olla ilma, ajattelee hän ja varjostaa käsillään silmiään ja katsoo ulos ikkunasta, onkohan kirkasta, niinkuin eilen ennusti? Kyllä, kirkasta on ja tyyntä, tähdet kuvastuvat mereen muistuttaen palavia liekkejä. Voi niitä hyviä siunattuja tähtiä! Markus tulee oikein kiitolliseksi niille, niin iloiseksi ja pirteäksi sisintään myöten. Hän kulkee hymisten edestakaisin lattialla, hän puhuu lopuksi ääneen itsekseen. Nyt menemme ulos kokemaan, sanoo hän ja maiskuttaa tyytyväisenä suutaan, tule, niin tepastelemme matkaan, ukko Markus. Hän paiskaa oven kiinni jäljessään ja lähtee astumaan alas tunturia; klak, klak, kaikuu kalliosta, ja klak kuuluu vastaus talonseinästä. Nyt hummeri syö aamiaista, menemme sitä hiukan häiritsemään. Markus kulkee läpi sataman, niin että askelet kajahtavat taloista. Hän on iloisin ihminen maan päällä, Herra, anna hänelle anteeksi.

Sitten hän tyhjentää veden veneestä, loiskis, loiskis, ja irroittaa köyden keulasta ja lähtee merelle. Vesi on hienon virvatulen peitossa, se loistaa keltaisena, ja kun Markus laskee ja nostaa aironsa, niin se sammuu syttyen uudelleen.

— Sinäkö se olet, Karel? kysytään takaa.

— Ei, vastaa Markus, — minä se vain olen.

Meriruoho rannalla humisee hiljaa, kun meren laineet sitä huojuttavat. Skibsheia kohoaa hänen edessään — huippu hohtaa hämärässä aamuvalossa, joka ilmaisee päivän juuri koittavan. Ja valon kasvaessa ja levitessä taivaalle, sen vaihdellessa mitä hienoimmissa värivivahduksissa, niin, herkimmän aamuhetken koittaessa ja varjojen ja aaveitten hävitessä — Markus soutaa merralta merralle, hän kulkee kuin korjuumies pellollaan ja kaivaa sen sinistä multaa. Hän kaivaa syvälle ja hän kaivaa matalalle joka paikalla, jonka hän on itselleen merkinnyt. Ja hänen kaivaessaan multaansa ja kootessaan ja turvatessaan elämäänsä hänen mielensä kirkastuu kuin lapsen. Hänestä tuntuu, kuin hänen kohtalonsa olisi parempi kuin kenenkään muun maan päällä, hän tuntee olevansa melkein kadehdittava, ikuinen kiitos ja kunnia Herralle...

XIV.

Hummeri menee varsin mielellään mertaan, olisi synti sanoa muuta. Se ei ole lainkaan epäluuloinen; jos vain syötti on kyllin houkutteleva, niin kaikki on sen mielestä kunnossa, se ryömii muitta mutkitta sisään. Se ei tee kuin kettu, joka vainuu ja nuuskii ja kiertelee kaukaa, ei, sillä ei ole ketun luonnetta. Mutta sillä ei ole myöskään ketun väriä, se tulee punaiseksi vasta kun se joutuu pataan, siihen asti se on musta kuin piki. Siksi se on hiukan outo, oikein pelästyy, kun sen ensi kerran näkee — — neekeri, ajattelee itsekseen. Lisäksi se on niin erikoisen näköinen, siinä on jotain amerikkalaista, jotain hienoa ja herkullista, joka maistuu teräkseltä ja samalla ilmaisee voimaa. Katsohan sitä vapaana pohjassa jonakin päivänä, katso sitä vaalealla hiekalla meriruohon keskellä! Se tulee sakset koholla edessään kuin kaksi valtavan suurta rautanyrkkiä, se muistuttaa nyrkkeilijää, siinä tulee maailmanmestari Jim tai Sam. Ja sitten? Koeta ottaa se haaviin, ruumis vetäytyy taaksepäin kuin vieteri — se työntyy eteenpäin kuin kuula ja on poissa silmänräpäyksessä.

Hummeri ui nimittäin erinomaisen hyvin, jotavastoin merikrapu ei sitä taitoa ole oppinut. Kävelyssä sensijaan hummeri jää jälkeen, sen jalat ovat heikot, ne ovat vain ryömimistä varten. Mutta niinpä se kulkee kasvot edellä — täysin avoimella ja rehellisellä tavalla, jotavastoin merikrapu ryömii salakavalasti sivu edellä muistuttaen salamurhaajaa tai jotakin senkaltaista. Merikrapu onkin itse asiassa alhainen eläin jota ei voi verrata hummeriin, lukuunottamatta juuri makua. Se on suorastaan epämuodostuma, alhainen, luonteeton olio, orja, ryöväri, pahantekijä. Sen huomaa pian, jos ne joutuvat yht'aikaa mertaan. Sillä siellä hummeri ei voi liikkua, ja sitä käyttää merikrapu hyväkseen. Vapaudessa se jää alakynteen ja ymmärtää pysyä piilossa, mutta oven sisäpuolella se on voitolla. Se juoksee edestakaisin merrassa hummerin istuessa hiljaa jossakin nurkassa — ja vips, siinä se on hummerin vieressä ja leikkaa siltä toisen saksen. Niin on hummeri käsipuoli, se on menettänyt puolet arvostaan Klips, siinä putoo toinenkin. Kun sitten pyyntimies kokee merran, on jäljellä vain runko raukka, jonka yhtä hyvin voisi laskea mereen.

Hummerin sakset eivät ole samanlaiset, kuten kaikki tavallisesti luulevat. Toinen on ruhjontasaksi ja toinen sahasaksi, kummallakin on oma muotonsa ja tehtävänsä. Mutta kumpiko niistä on oikea ja kumpi vasen? Se on aivan sattuman varassa, siinä ei ole mitään tarkkaa sääntöä, toisella on niin, toisella näin. Jos niin tahdotaan sanoa, on kahdenlaisia hummeria, jotka ovat aivan yhtä hyviä, oikea- ja vasenkätisiä, aivan niinkuin meillä on kaksi mielipidettä, kaksi puoluetta, jotka näyttävät kyntensä kumpikin omalla tavallaan. Koko ero on vain ulkonainen — aivan niin on meilläkin — sisäisesti ne ovat samannäköiset, aivan samanlaiset. Molemmat pitävät rasvaisesta ja niillä on yhtä hyvä ruokahalu, ne ajavat molemmat samaa saalista ja syövät sen molemmat yhtä himokkaasti. Ero on vain siinä, että toinen ottaa saaliinsa oikealla ja toinen vasemmalla saksellaan. Sitäpaitsi ne leikkaavat yhtä hyvin ja pitävät yhtä hyvin kiinni saaliistaan.

Meillä on lisäksi puolue, joka ei kuulu oikeistoon eikä vasemmistoon, vaan on näiden kahden välissä muka pitämässä niitä tasapainossa — no, älkäämme viipykö siinä. Tässä sanottakoon vain lyhyesti, että hummerienkin joukossa on sellaisia, jotka samalla tavalla poikkeavat säännöllisyydestä. Niillä on kahdet sahasakset, mikä nyt lieneekään siihen syynä, ne ojentavat ne kummallekin puolen ja ovat kuin itse vanhurskaus. Huomattakoon, että niillä aina on vain sahasaksia. Ei ainoallakaan vanhurskaalla ole vielä ollut pelkkiä ruhjontasaksia, mitä siitä nyt sitten ajateltaneenkin. Mutta jos uskaltaa päätellä sahasaksien tehtävästä, jona on saaliin pyydystys ja kiinnipitäminen, niin eivät vanhurskaat juuri ole niitä, jotka täällä maailmassa vähimmin itsestään huolehtivat tai joilta jotakin puuttuu.

Hummerit elävät kaksittain, mies ja vaimo samassa talossa. Niin, voihan sitä sanoa taloksi, ne asuvat kaikenlaisissa koloissa pohjassa, joihin vain voi ryömien päästä. Kalastaja näkee ne tarkastaessaan vesikiikarillaan pohjaa. Ne istuvat usein kolon aukossa tuntosarvet kaaressa esillä, nauttivat yhdessä ja katselevat ulos. Ne istuvat aivan kuin ihmiset käsivarret ristissä ja oikein ojentuvat eteenpäin kyynärpäihinsä nojautuen ja tarkkaavat maailmaa ympärillään, seuraavat liikennettä ja kaikkea mitä tapahtuu. Tuolla nukkuu kirjava simppu vatsallaan päivällisunta katsellen tylsästi eteensä, tuolla ryömii pyöreä merisiili yli laakean kiven. Sillä ei ole jalkoja eikä käsiä, se kulkee piikkiensä avulla, laahaa itseään eteenpäin hiuskarvan leveyden verran kerrallaan aivan kuin kangeten kiveä. Tuossa livahtaa seiti ohi — kunpa vain saisi sen käsiinsä, seiti maistuu hyvältä. Pyydyssaksi kohoaa puoleksi — ei, seiti kääntyy sivulle, siitä näkyy enää vain vihertävä loiste ja se katoaa veteen kuin sammuva valo. Mutta odotahan vähän, tuolla tulee maneetti, se työntää rihmansa pitkin koloa ja kietoo ne meriruohoon ja kaikkeen mitä on lähellä. Nyt tulee noille kahdelle ikkunassa kiire, ne ojentavat saksensa esiin ja särpivät sisäänsä niin pian kuin taitavat. Kalastaja näkee tämän kaiken kiikarissaan ja tarkkaa kaikkea pikkuseikkoja myöten. Hän huomaa pariskunnan kolossa, huomaa, miten ne istuvat ja kurkistelevat, miten ne syövät maneetin ja kaiken muun. Mutta tarkimmin panee hän muistiin itse paikan. Tänne asetan merran, hän ajattelee, täällä voi olla varma ainakin kahdesta.

Kokenut hummerinpyydystäjä ottaa sentähden tarkoin selvän hummerista ja panee mieleensä kaiken minkä hän näkee. Hän tietää, että tässä on pariskunta, ja jos hän nyt esimerkiksi saa koiraksen pyydykseensä, jatkaa hän rauhassa pyydystystä samalta paikalta, kunnes on saanut leskenkin. Koiras- ja naarashummeri ovat muuten hyvin toistensa näköiset, kaupunkilaisen olisi vaikea sanoa kumpi on kumpikin. Mistä sitten kalastaja sen näkee? Se on varsin yksinkertaista — naarashummerilla on leveämpi pyrstö.

Kun hummerista nykyjään maksetaan hyvin, niin ne eivät ole pieniä summia, jotka kalastaja nostaa merestä hummerinpyydystyksen aikana. Rahaa tulee oikein satamalla, sitä kertyy läjä laatikkoon ja kaappiin, rahalipas tulee yhä raskaammaksi, niin että lopuksi se on vietävä pankkiin. Hummeri on muuten jo sinänsä kaupaksikäypä, sitä käytetään vaihtorahana ja maksuvälineenä maalla ja kaupungissa ja otetaan vastaan yhtä hyvin kuin paperirahaa. Ero on vain siinä, että paperirahassa täytyy olla vesileima, mutta hummerin täytyy olla ilman sitä. Se saa sen väliin vaihtaessaan kuorta, selkään nousee rakko, joka tavallisesti aiheuttaa sen kuoleman. Vesileimainen hummeri ei sentähden »mene», mutta jos siinä ei ole mitään vikaa, vaan sakset, jalat ja kaikki ovat täydessä kunnossa, niin se käy samasta kuin valtion raha. Sillä voi saada vehnäjauhoja ja sokeria, vaikka koko säkin, jos tahtoo. Siksi voi usein kuulla puhuttavan tähän tapaan:

— Minulla ei tänään ole keltaisia seteleitä, voitteko sensijaan ottaa vastaan mustia?

Ja yhtä usein kuuluu vastaus:

— Kyllä, mustat ovat kyllin hyviä, tuokaa vain niitä niin paljon kuin haluatte.

XV.

Alkaa sataa. Yhä useammin tuulee, ilmapuntari heiluu ja häilyy, sää on yleensä perin oikullinen — sen alituista vaihtelevaisuutta ei voi väärin ymmärtää. Usein on illalla kaunista ja selkeätä — seuraavana aamuna sataa, tuulee ja meri lainehtii vaahtopäisenä silmänkantamiin...

Sade voi kylläkin ikävystyttää, varsinkin jos sitä kestää kauan, mutta myrsky, on vielä pahempi. Pyydykset pilaantuvat, siima sekaantuu, merrat pohjassa kaatuvat, ne liukuvat ja pyörivät ja häviävät jäljettömiin. Merelle ei voi lähteä, se mylvii ja ulvoo monen sylen syvyydeltä, aallokko lyö pitkin niemiä ja kallioita — se on uhkaava varoitus, jonka kaikki ymmärtävät. Ole hyvä ja pysy kotonasi, odota kunnes tuuli on väsynyt, taistellut aikansa ja mennyt levolle. Tätä voi kylläkin kestää kauan — voi mennä neljä, viisi päivää ja kauemminkin, syysmyrsky on pitkäaikainen. Ja koko ajan on kalastaja huolissaan pyydyksistään. Hän naputtaa ilmapuntarin lasiin, pudistaa päätään ja koettaa uudelleen. Hän kulkee levottomana edestakaisin tuvassaan ja kuuntelee tuulen ja meren ulvontaa, silloin tällöin hän pysähtyy hetkeksi ja luo puolittain epäilevän katseen ylöspäin — eihän tuuli vain vie kattoa? Ei, niin ei nyt kylläkään käy, mutta kattokivi sitävastoin voi mennä. On mentävä aittaan katsomaan, eikö siellä olisi uutta. Ja sitten on noustava tikapuita ja ryömittävä sukkasillaan ja asetettava se paikoilleen, ennenkuin alkaa sataa. Jos kotona sattuu olemaan hiukan sementtiä, niin voi sen sillä kiinnittää, niin on siitäkin turvassa.

Sitten tulee pari aurinkoista päivää — tuntee jo mielensä lämpenevän ja luulee myrskyn vähän asettuvan — mutta ei, taivas meneekin uudelleen pilveen. Ja nyt sataa viikko toisensa jälkeen, sataa niin että lehdet mätänevät oksilla ja maat ja suot ovat kokonaan veden vallassa. Markus istuu tosin ylhäällä kuivalla kalliolla, mutta kun hän vain katsoo ulos ikkunasta, kohtaa sama märkyys hänenkin silmänsä, minne hän katsoneekin. Kaikkialla vain lätäköltä ja lammikoita, siellä täällä on oikein pikku järviä, joissa kanervapensaat kohoavat yli pinnan muistuttaen pienen pieniä punaisia saaria. Polku — tuolla virtaa sen kohdalla puro liristen ja loristen jokaisessa pienessä kolossa, ja sammal kalliolla paisuu kuin sieni.

Sill'aikaa on kalastus vähitellen lakannut. Se on vähentynyt vähentymistään, saalis on tullut yhä pienemmäksi, melkein kaikki ovat lakanneet kalastamasta. Kun ennen sai hummerin joka merralla, saa nyt yhden joka kymmenennellä tai kahdennellatoista, saalis on vähentynyt päivästä päivään. Niinpä ei enää kannatakaan pitää kaikkia mertoja ulkona, se ei maksa vaivaa, ajattelehan vain, että ne kaikki täytyy syöttää. Lisäksi menettää vielä mertansa, ne mätänevät meressä, ne häviävät ja hukkuvat. Sentähden ne otetaan ylös toinen toisensa jälkeen — — lopuksi on vain jokunen harva jäljellä, ja niitä muutetaan paikasta toiseen. Hummerinpyydystys on niin mieluista tehtävää, että sitä koettaa pitkittää mahdollisimman kauan, täytyy olla jotakin puuhaa, päivä on liian pitkä sinänsä. Voihan joskus jotakin eksyä mertaan, jos onni on suotuinen, kuka tietää...

Nyt on maallikkosaarnaajan aika. Hän tulee matkalaukkuineen, ottaa esiin kirjansa ja silmälasikotelonsa, hän ei koskaan jää tulematta. Nyt hän kuuluttaa kokouksiin iltaisin, kokouksiin, jotka kestävät myöhään yöhön. Hän nousee opettamaan ihmisiä, selittämään korkeimman sanaa. Juuri sitä ja sitä on Jumala tarkoittanut. Ja kun sade piiskaa ikkunaruutuja, kun koko luonto on alakuloinen ja harmaa, niin saarnaaja seisoo puhujalavalla ja tekee kaiken vielä alakuloisemmaksi ja harmaammaksi. Pappi ei ole mitään häneen verrattuna, papilta puuttuu henkeä ja kaikkea muuta. Saarnaaja sitävastoin on itse Jumala — hän voi nähdä ihmisistä selkäpuoleltakin, ovatko he kääntyneitä, väittää hän, ja kurittaa heitä synnin- ja häpeäntunnolla. Siinä he istuvat ja painavat päänsä maata kohti ja koettavat laittaa selkänsä hyvään asentoon ja näyttää jumalisilta takaapäin. Hyvä on, että on pimeä, ajattelevat he, kun he vihdoin myöhään yöllä kompuroivat kotiin, ei ole helppoa tietää, onko selkä oikeassa asennossa.

Markus on usein rukoushuoneessa, hän menee kiittämään Jumalaa hummereista ja muusta, mitä nyt sattuu olemaan — sitäpaitsi alkaa jokailtainen kotona istuminen ajanpitkään ikävystyttää. Mutta mistä tuo johtuneekin, Markus ei ole mikään tarkkaavainen kuulija, harvoin hän jaksaa seurata alusta loppuun asti. Hän tosin istuu hiljaa ja kauniisti, niin ettei kukaan voi huomata sitä päältäpäin hänestä, mutta sisimmässään hän kuluttaa aikansa ajattelemalla muita asioita. Miten rumaksi onkaan rukoushuone maalattu, ajattelee hän, katsohan vain seiniä, pylväitä ja penkkejä, joilla istutaan! Ei ainoatakaan puhdasta väriä, pelkkää umbraa, ruskean ja harmaan sekoitusta, niin surullista ja kolkkoa kuin suinkin. Ja täällä pitäisi Jumalan olla, tämän pitäisi olla hänen asuntonsa maan päällä — totisesti, kunpa niin olisikin. Kyllähän Markus tietää varsin hyvin, että tämä on oikea väri — rukoushuoneenväri, jos niin tahdotaan sanoa — mutta mistähän siihen on tultu? Taivas ei ole maalattu umbralla, taivas on sininen ja taivas on punainen, niin, taivaalla nähdään väliin kaikki värit lukuunottamatta rukoushuoneenväriä, eivätkä ne loukkaa ketään. Jumala maalaa oman talonsa ilon väreillä, kullalla ja helakanpunaisella, mutta ihmiset käyttävät umbraa ja harmaata. Se näyttää hurskaammalta heidän mielestään, on kuin siinä olisi enemmän henkevyyttä, eikä sillä ole niin maallista leimaa. Mutta mikä on tämän aiheuttanut? Sanotaanhan Sionin kaupungista, että sen kadut ovat pelkkää kultaa; siinä ei ole sanaakaan umbrasta. Mistä on sitten johduttu umbraan? Markus miettii miettimistään eikä lainkaan huomaa missä on. Hänestä tuntuu lopuksi, kuin hän istuisi saarella auringon noustessa ja onkisi huulikaloja ja näkisi, miten meri tulee häntä vastaan syli täynnä tuulta ja valoa. Niin, jospa ihmiset tietäisivät, kuinka kaukana Markuksen ajatukset ovat, miten hän miettii muita asioita. Kunpa olisi kesä, hän ajattelee ja kohottaa katseensa ja näkee saarnaajan ja herää unelmistaan — tätä tuskin jaksaa sietää. Kunpa olisi taas kesä, niin voisi mennä kävelemään ja poimimaan kukkia ja kuuntelemaan lintujen laulua, eikä tarvitsisi istua kuten nyt ja ottaa vastaan raamatun sanaa kuin myrkkyä.

Niin, sillä myrkkyä tämä on. Se pakottaa ihmisen pelkäämään ja opettaa hänelle kaikkea mikä on synkkää. Se ei kohota häntä iloisena valoa kohti, vaan painaa hänet orjuuteen ja tomuun. Ihmisestä tulee arka orja, joka ryömii nelinkontin Jumalan eteen ja katsoo häntä vältellen kuin peloissaan oleva koira. Se opettaa ihmisen viekkaasti teeskentelemään, opettaa hänet pettämään itseänsä. Mutta ennen kaikkea se opettaa hieromaan kauppaa Jumalan kanssa, tekemään hyvää palkan tähden tai suorastaan ostamaan itsensä vapaaksi. Ikäänkuin hyvä kaipaisi palkkaa!

Kun Markus vihdoin illalla tulee kotiin, on hänen mielensä niin raskas, että häntä tuskin voi tuntea. Hän istuu pitkän aikaa tuolillaan ja tuijottaa eteensä, kaikki tuntuu niin toivottomalta ja synkältä. Hän meni mieli kevyenä ja valoisana kuulemaan vähän hyvää Jumalasta saadakseen lohtua ja lämpöä — ja sitten hän palaa kotiin kuin sairas. Hän meni ilahduttaakseen Jumalaa ja näyttääkseen, miten hän iloitsi hänessä — nyt hän istuu alakuloisena ja miettii eikä jaksa edes nostaa päätään. Hän meni luottavaisena kuin lapsi — nyt hän istuu hiljaa ja pettyneenä ja hämillään tuvassaan. Jumala on tietysti oikeamielinen ja viisas, ei pidä ymmärtää Markusta väärin, ei hän tahdo riidellä Jumalan kanssa, Jumala kyllä tietää mitä hän tekee. Ja tietysti Markus iloitsee hänessä — Markus on aina iloinnut Jumalassa — hän ei vain voi auttaa sitä, että hänestä tuntuu, kuin Jumala olisi ennen ollut parempi. Hänestä on suorastaan käsittämätöntä, että Jumala voi olla niin ankara, niin vailla kaikkea ymmärtämystä.

Mutta jos Markuksen luona vuorella on synkkää, niin ei alhaalla kylässä ole sen valoisampaa. Päinvastoin, ihmiset ovat siellä kovin huolestuneita, huoataan ja nyyhkitään loppumattomiin, niin että se kuuluu talosta toiseen. Mutta Markus istuu yksin ja taistelee hiljaisuudessa itsensä kanssa, jota vastoin muut istuvat yhdessä ja valittavat tavallaan avoimen oven edessä. Toinen tietää että toiset näkevät hänet — ja koettaa olla sen mukaan. Hän alkaa teeskennellä kääntynyttä, lopuksi kaikki näyttelevät. Ja välillä veisataan virsiä tai rukoillaan avoimen ikkunan edessä, jotta naapuri näkisi. On kuin toinen tahtoisi näyttää toiselle, miten syvästi henki on vaikuttanut häneen, näyttää, että jumalanpelkonsa nyt on todellista. Ja kun kaksi ihmistä kohtaa toisensa, niin he puhuvat kilpaa ja oikein koettavat saada toisensa vaikenemaan. Sitten he menevät kumpikin suunnalleen ja epäilevät toisiaan ja puhuvat itsekseen pilkallisesti toisistaan. Vai aiot sinä narrata Jumalaa, hyvä, mutta minua et petä niin helposti. Ja he muistelevat naapuriensa vikoja ja juoksevat ympäri niitä kertomassa. Mokomakin tahtoo käydä kristitystä, hohoi! Tuollainen, joka pyydystää alamittaisia hummereita ja vie ne kotiinsa ja syö.

Mihinkä tämä johtaa? Se johtaa itserakkauteen, joka on enemmän kristillisyyden vastaista kuin mikään muu. Ja itserakkautta seuraa suvaitsemattomuus, joka taas synnyttää tuomitsemishalua ja ylpeyttä ja kaikkea, mikä pahaa on. Sen sijaan että eläisivät sovussa keskenään, he vihaavat toisiaan salaa ja vaanivat toisiaan alinomaa. Jos lähimmäinen on tehnyt pienen synnin — voi, miten heidän silmänsä loistavat, he iloitsevat sisimmässään ja juoksevat kertomassa muille hänen onnettomuudestaan. Jos hänen taas on käynyt hyvin, jos hän on päässyt arvoon ja kunniaan — Herra varjelkoon heidän suutansa. Hyvästä he ymmärtävät kyllä vaieta, Herra antakoon heille anteeksi, niin monta kuin heitä onkin, hekö vahingossa auttaisivat toisiaan kunniaan, kohottaisivat lähimmäisensä tuumankaan itsensä yläpuolelle...