Part 7

En muista enää tarkoin, miten sitten menin huoneeseeni. Selvisikö minulle jo tuona hetkenä, että kerran valheeseen antauduttuaan joutuu sen saaliiksi voimatta toivoa pelastusta, ettei myrkytetyn lähteen vesi, jos kerran olen sitä maistanut, saa enää milloinkaan takaisin raikasta makuansa, vaikka itse totuus tulisi auttajaksi? Joka tapauksessa vakuutan, että kyselin unettoman yön kuluessa itseltäni vilpittömästi, eikö olisi parempi lähteä takaisin Parisiin, jättäytyä jälleen niiden toiveiden varaan, joita veljeni oli minulle ilmoittanut, ja jättää Cambaleyres laillisen omistajan haltuun. Sitten nousi tuskaiseen mieleeni erään toisen tuskan muisto. Mitä olikaan tulevaisuus, jota aioin väistää, verrattuna menneisyyteen, joka oli surmannut isäni? Mikään muu syy ei tullut kysymykseen... niin ainakin luulin, ja minä torjuin pelastuksen ajatuksen niinkuin torjutaan kiusaus. Mieleeni tuli suuri hiljaisuus. Minä olin valinnut...

Kaksi vuorokautta myöhemmin palasin Brioudeen, ja kihloissaoloaika alkoi.

Tästä ajasta, joka olisi voinut olla kaunis, on mieleeni jäänyt alinomaisen painajaisen ja yhden suurenmoisen hetken muisto. Mutta kuinka pitkä tie olikaan kuljettava, ennenkuin saavutin tuon hetken!

Olin tuskin ehtinyt takaisin, kun valhe kietoi minut verkkoihinsa tehden minusta uhrin, joka huohotti tuskissaan, valmiina rukoilemaan armoa.

Saapuessani asemalle huomasin odottamattoman käänteen: mieleni oli jälleen keveä. Sen oli varmaan saanut aikaan maisema, jonka hymyilevät ääriviivat olivat aivan toisenlaiset kuin Cambaleyres'in karu uhkeus, ja lisäksi vaikutti ehkä myös ennenkokematon tunne että joku minua odotti. Olin tuskin ehtinyt sanoa Alicelle pari sanaa, kun kärsimykseni alkoi. Hän sanoi minulle:

— Kun en saanut olla kahden kesken teidän kanssanne ennen lähtöänne, en voinut vapaasti lausua ajatustani minun hyväkseni suunnittelemastanne uhrauksesta, mutta toivon sentään, että olette isäni antamasta suostumuksesta huolimatta arvannut, etten puolestani ole asiaan suostuvainen. Olen syvästi liikutettu, mutta en voi hyväksyä menettelyä, joka ilman mitään oikeutta riistää teiltä omaisuutenne ja sitäpaitsi tuntuisi minusta ikävältä.

Tuo siis oli asia, jonka olin aavistanut, kääpiön meitä saatellessa! Silloin olisin voinut vastata aivan tyynesti, mutta nyt, elettyäni illan Cambaleyres'issa, en voinut muuta kuin punastua ja änkyttää. Minä vastasin:

— Kysymyksessä on sitoumus, joka varmaan on ollut välttämätön, jotta isänne suostui antamaan teidät vaimoksi aatelittomalle; älkää viitsikö sitä enää ajatella. Sitäpaitsi asia on jo päätetty ja allekirjoitettu.

Vastaukseni ei koskettanut asian ydintä, se näytti vain kiertelevän valhetta; minä valehtelin vain puolittain, mutta valehtelin.

Niin kävi seuraavillakin kerroilla keskustellessamme. Olen tässä kertonut tuosta kohtauksesta. Mutta niissä oli kaikissa samanlainen viekkauden sivumaku. Me pyrimme lähemmäksi toisiamme, herätimme eloon menneisyyden ja vainajat, näytimme halukkailta luovuttamaan toisillemme sielumme. Uskon varmaan, että hän antoikin minulle sielunsa, mutta minä yhä sovittelin sanojani; sattui tutunomaisuuden puuskia, jotka hämmästyttivät, tai vaitioloa, joka oli sitä kiusallisempaa, koska se säikähdytti.

Kuinka voisinkaan kuvailla epämääräistä vaikutelmaa, jonka jokainen päivä toi mukanaan? Havaitsemalla eräitä olioita ihminen havaitsee oman mittansa. Se olento, joka nyt ilmaisi minulle itseänsä, herätti minussa samalla kertaa hämmästystä, ihmetystä ja pelkoa. Alicen sanat olivat aina koruttomia, ja juuri niiden koruttomuus minua rasitti. Kun hänen katseensa osui minuun, huomasin siinä sellaista uskollisuutta, että teki mieli pyytää häntä katsomaan toisaalle. Hänen lähdettyään kaipasin aina kärsimystäni ja halusin nähdä sen uudistuvan. Kuinka monet kerrat ajattelinkaan hänen luotaan lähdettyäni vuorotellen, miten vapautuisin tästä sietämättömästä tilanteesta, olisiko mahdollista tehdä tunnustus ja kuinka mahdottomalta tuntui, että siten pienenisin hänen silmissään.

Merkillistä, etten tuona aikana milloinkaan yrittänyt analysoida omaa kiintymystäni. Tiesin olevani huomaavainen, kohtelias ja ystävällinen, ja hän puolestaan oli yhä pidättyvä ja arka silloinkin, kun osoitti luottamustaan. Kuka hyvänsä olisi voinut kuunnella keskusteluamme aavistamatta, että olimme kihlautuneet. Mutta kuinka kiihkeän hartaasti pyrinkään säilymään hänen silmissään miehenä, joka väitin olevani, toisin sanoen miehenä, jonka oli luonut valhe. Tuntui siltä, kuin tuo valhe olisi kutonut välillemme lujan verkon, johon tahtoni jäi riippumaan. En olisi toiminut enkä puhunut toisin, jos olisin vapaaehtoisesti päättänyt vahvistaa itsestäni antamaani väärää kuvaa.

Mutta ajan pitkään alkoi sentään käydä ilmi, etten mitenkään kyennyt näyttelemään valitsemaani osaa koko elämäni aikana. Vähitellen kiteytyi aivoihini ajatus, että tunnustus oli välttämätön. Se muuttui aivan pian minua vainoavaksi ajatukseksi. Sitä tulivat tukemaan omituiset syyt. Minä ajattelin:

»Varsinaiseen valheeseen tekisin itseni syypääksi, jos solmisin avioliiton, ennenkuin olen asian selvittänyt. Niin kauan kuin Alice on vielä vapaa, ei vaitiolostani ole vahinkoa. Kukapa tietää, eikö ehdoton vilpittömyys, joka näyttää kaikki tuhoavan, olisi kaikkein paras keino liittomme vahvistamiseksi?»

Ajattelin vielä:

»Isälläni oli oikeus uhrata oma poikansa; onko minulla vuorostani oikeus uhrata olento, joka ei ole missään suhteessa häneen ja joka ei edes tiedä, mistä syystä hänet uhrataan?»

Nuo olivat, kuten sanoin, omituisia syitä, sillä niissä tuli kysymykseen ainoastaan Alice. Jos minulle olisi silloin sanottu, että olin tietämättäni päässyt satamaan jo aikoja sitten, kuinka olisinkaan kohauttanut olkapäitäni semmoiselle uutiselle! Mutta kenellä onkaan tietoa omassa sydämessä tapahtuvista muutoksista?

Niin saapui hääpäivän aatonaatto.

Minä heräsin tuona päivänä masentunein mielin. Huomasin saapuneeni vähin erin äärimmäiselle rajalle, jonka tuolla puolen valehteleminen muuttuisi anteeksiantamattomaksi solvaukseksi sekä Alicea että itseäni kohtaan. Ankaran sisäisen taistelun jälkeen päätin puhua.

Olimme ottaneet tavaksi lähteä kävelylle illan tullen. Valitsin sen hetken peloittavaa tunnustusta varten. Vapisen vieläkin ajatellessani, kuinka panin vaaralle alttiiksi yhdellä iskulla isäni muiston ja omaa olemustani täyttävän onnen.

Näen, kuinka lähdimme Sairaalakadulta kaupungin ulkopuolelle. Meitä katsellessaan Briouden asukkaat varmaan kadehtivat onneamme. Mutta Alice näytti tavallista vakavammalta, ja minäkin varmaan ilmaisin mieleni levottomuutta. Tuntui siltä, kuin olisimme aavistaneet ne vakavat hetket, jotka olivat tulossa.

— Ellei teillä ole mitään määrättyä paikkaa, mihin haluatte lähteä, sanoi Alice, — sallikaa minun johtaa.

Minä nyökkäsin. Tuntui mieluisalta paeta viimeisen vaitiolon suojaan, äärimmäiseen pakopaikkaan, josta jokainen askel minua karkoitti ja jonka takana odotti tuntematon. Samalla pidin silmällä Alicea. Hänen kasvonsa säteilivät, ja hänen ryhdissään oli eräänlaista outoa päättäväisyyttä. Tuli ilmi uusi olento, jonka edessä päätökseni kerran vielä uhkasi luhistua. Torjuakseni heti heikkouteni minä änkytin:

— Tahtoisin ilmoittaa teille tärkeitä seikkoja, joista en voi olla enää puhumatta.

Hän vastasi lauhkeasti:

— Samoin minä. Mutta odottakaamme, kunnes ehdimme perille; minusta tuntuu, että molemmat saamme siitä rohkeutta.

Minä huomasin vihdoin, että salaperäinen päämäärä, jota kohti astelimme, oli vain sama tie, jolla olin kuukautta aikaisemmin tarttunut hänen käteensä viedäkseni hänet takaisin sanatonna ja myöntyväisenä. Lieneekö johtunut sattumasta vai tahdosta, missään tapauksessa emme olleet siellä sen koommin käyneet.

Levottomuuteni kiihtyi. Paluu lähtökohtaan näytti minusta symbolilta. Minä kuvittelin Alicen tietämättään minulle ilmaisevan, etteivät kuluneet päivät merkinneet mitään. Vielä äsken olin nähnyt noissa päivissä kamalaa tuskaa, nyt näin niissä pelkkää ihanuutta.

— Muistatteko? kysyi hän.

Minä keräsin rohkeuteni.

— Muistan; olette oikeassa, tämä on ainoa paikka, missä voin teille esittää tunnustukseni.

— Minä pyydän teitä... sallikaa minun aloittaa.

Katsellen taivaanrannalle, samoinkuin ensimmäisellä kerralla, hän sitten lausui kirkkaalla äänellä, jossa vähitellen tuntui hänen sielunsa värähtely:

— Kun puhuitte minulle tässä, ei huulilleni noussut yhtään kiitosta, minä vain kysyin itseltäni, näinkö unta ja mikä ihme teidät toi elämääni juuri silloin, kun olin aivan epätoivoinen. Eikö ole oikein, että saatte samassa paikassa kuulla, suostunko ehdotukseenne?

Minä aioin jälleen keskeyttää.

— Minä pyydän, älkää pelästykö, vaan kuunnelkaa nyt loppuun saakka niinkuin minä kuuntelin silloin. »Kuka hän on?» kysyin silloin itseltäni. »Miksi hän tulee?» Nyt sen tiedän... Turvataksenne huomispäiväni katsoitte tarpeelliseksi osoittaa jalomielisyyttä, joka sai minut hämmingin valtaan. Mutta se ei ole minulle pääasia, sillä minä kiittäisin teitä siitä, että olette minut valinnut, vaikka jäisimme molemmat puille paljaille. Te lupasitte minulle myös rauhan, ja se on jo tullut, sillä omaiseni lauhtuvat; mutta elämän leikki on monimuotoista; vähänkin ponnistellen voin kuvitella, että olisin saavuttanut rauhan ilman teidän apuanne...

Hänen silmäluomensa painuivat alas, ja hänen puheensa muuttui kuiskaukseksi.

— Ei, jos sydämeni nyt on tulvillaan, niin se johtuu muista syistä. Niitä on mahdoton vastustaa, ja ne ovat ainoat, joista ette ole mitään maininnut. Te olette minulle osoittanut, millainen voi olla vilpitön sydän. Se on järkyttänyt koko olemustani. Olisinko voinut, ennenkuin teidät kohtasin, aavistaakaan, millaisiin korkeuksiin kohoo aito rakkaus ja millaista antaumusta piilee sen pidättyväisyydessä? Aikaisemmin en vaatinut paljoa muilta ihmisiltä; nyt vertailen, asetan ankaroita vaatimuksia ja ymmärrän, millainen ihme on tullut minun osakseni. Minä voin antaa vastalahjaksi ainoastaan oman elämäni. Ottakaa se. En pyydä sitä milloinkaan takaisin. Olen teidän kaikesta sydämestäni ja sielustani.

Kuinka voisinkaan kuvailla sitä tuskaa ja hurmaa, joka kuohutti mieltäni hänen jatkaessaan puhettaan? Jokainen hänen lausumansa sana teki valheeni entistä selvemmäksi ja jokainen päihdytti minua tuntemattomalla musiikilla, pakottaen minua unohtamaan. Eikä siinä kyllin. Minä löysin uuden maailman, uusi kirkkaus hälvensi entiset muodot asettaen niiden sijaan ainoan hyvän, ainoan päämäärän, jota kannatti kaivata. Ja nyt minä yht'äkkiä ymmärsin, että tämä kaipaus oli ohjannut minua ensimmäisestä hetkestä lähtien, olkoot tekosyyt olleet millaisia tahansa. Sen tyydyttämiseksi olin valmis uhraamaan kaikki, ja samoin olin valmis hyväksymään mitä tahansa mieluummin kuin särkemään kuvaa, jonka varaan rakastettuni rakensi oman haaveensa. Olinko elänyt aikaisemmin? Nyt ei ollut näkyvissä muuta kuin hänen onnensa ja oma onneni. Kaikki muu oli hävinnyt olemattomiin.

— Nyt on teidän vuoronne, mitä tahdoittekaan tunnustaa?...

Hänen silmänsä katselivat nyt minua kiinteästi. Minusta tuntui, kuin aurinko olisi paahtanut ihoani. Minä epäröin. Hänen sielunsa oli edessäni kuin avattu kirja, ja minä tiesin, että hän odotti minun sanovan jotakin samanlaista. Olisin mieluummin kuollut siihen paikkaan kuin sanonut mitään muuta. Totellen sanoin selittämätöntä vaistoa vein huuleni lähelle hänen huuliansa. Olimme siinä kuin kuilun partaalla, ja mielessäni kuului varoittava huuto:

— Varo kostoa!

Mutta kuinka olisinkaan sitä kuunnellut? Toinen ääni huusi:

— Olkoon, sinä rakastat häntä!

Ne olivat todelliset kihlajaisemme. Minä sain vihdoin kokea rakkautta.

VIII.

Sitten seuraa ihana pysähdyskohta, sanoin kuvaamaton, jonka muisto saa minut epätoivoon, koska se on ollut ja mennyt... Minä epäröin, tekee mieli olla siitä puhumatta, mutta jos sivuutan sen antamatta edes heikkoa kuvaa paratiisista, jossa olen elänyt, niin voitaisiinko ymmärtää tuskaa, joka nyt minua raatelee?

Cambaleyres'iin saapui kaksi rakastavaista. Nuo sanat ilmaisevat kaikki.

Niinkuin puitten silmut avautuvat yhtenä keväisenä yönä, oli kaikki kylmyytemme sulanut, arkuutemme haihtunut pois. Meidän vaiheillamme väikkyi nyt vain yhteinen riemu, ja me elimme nykyhetkessä uskoen varmaan, että sen häviävään tuokioon tyhjentyi iäisyys.

On yhtä mahdoton kuvailla täydellistä onnea kuin täydellistä terveyttä. Ne ovat kumpikin liian luonnollisia ihmiselle. Hän pitää niitä luonnollisena etuoikeutenaan ollenkaan tutkimatta, onko tuo etuoikeus ehkä liiallista vaateliaisuutta, ja hän huomaa nauttimansa ihmeen vasta sen kadottua.

On mahdollista, että olin jo aikaisemmin kuvitellut sellaista onnea, mutta kuvitelmani olivat olleet vain irvikuvia, olin tuntenut vain sen, mikä niissä on itsekästä, en ollut aavistanutkaan, kuinka suuressa määrässä ne voivat olla lahjan luontoisia. Nyt vasta sain kokea täydellisen antaumuksen, pyrkimyksen toteutumattomaan yhtymykseen, sielun kaipauksen, joka on tuskallinen kuin alkava kuolonkamppailu ja jossa ruumiitten yhtymys tuntuu vain sielujen lopullisen yhtymyksen esteeltä. Luulin, että minä olin ennen muita tämän kaiken kokenut, ja nimitin tätä rakkaudeksi, ikäänkuin ei ihminen rakastaessaan menisi paljoa kauemmaksi sitä nautintoa, joka sammuu hetken elettyään.

Kahden rakastavaisen saapuminen, se oli alku.

Rosa voi mielin määrin osoittaa äreätä ynseyttä, jonka arveli pahimmin meitä loukkaavan; meidän silmämme eivät häntä nähneet. Koko Cambaleyres oli muuttunut toiseksi. Se oli nuortunut, sen valkoiset seinälaudoitukset ilahduttivat alakerran synkeyttä. Yläkerran seinissä hymyilivät heleäväriset verhot. Puistossa oli karsittu puita ja suoritettu puhdistustöitä. Ulko-ovelle oli kaikessa kiireessä järjestetty kaksi kukkakoria, jotka olivat täynnä kukkivia ruusuja. Mutta eikö se olisi ollut ilman näitä uudistuksiakin aivan samanlainen, koska se vain heijasteli sisäistä riemuamme? Sen säilynyt ympärysmuuri sulki yhä itsepintaisesti näköpiirin, mutta meidän haaveemme liitivät yli kaikkien esteitten omassa loihtuisassa piirissään.

Kaksi rakastavaista, sanon minä, mutta he nousivat nopeasti yhä korkeammalle — koska rakastivat toisiaan. Useinhan sattuu, etteivät niinsanotut rakastavaiset todella toisiaan rakasta!

Kuinka se tapahtui? On mieletöntä yrittää tavoittaa käsinkoskematonta ilmestyshetkeä. Ihminen näyttää elävän yhä vielä kaipauksensa kuumeessa, mutta häntä kiidättää jo eteenpäin toinen ihanne, ja heti sen aavistaessaan ihminen on perillä...

Mieleeni on jäänyt eräs muisto.

Olimme lähteneet puistosta, nousseet ylemmäksi ja astelimme Chasse-Fézac'iin johtavaa tietä. Edessämme levisi tuleentuneita ohra- ja ruispeltoja, jotka ulottuivat aina Mont de Bariin ja Durandes'iin saakka. Vasemmalla puolella kiemurteli unelias Margeride näköpiirin rajalla, kuin käärme. Vehmaista viljapelloista huolimatta tämä tuulten pieksemä ja vuorten vangitsema maa uhosi omaa kirpeyttänsä.

Alice käänsi äkkiä päätänsä:

— Hyvä Jumala, millainen ihme onkaan takanamme!

Takanamme oli tosiaankin noussut näkyviin suunnattoman laaja näköala. Me katselimme sitä rinteeltä, käsi kädessä.

Kuinka kaunis oletkaan, sinä pyhä kotiseutu, missä laaksot, sammuneet tulivuoret ja kukkulain jonot yhtyvät jumalaiseksi säveleksi päivän loihtuisassa valossa! Onko Umbria ihanampi? Kaikkialla laulavaa viheriää, riutuvaa sinipunaista, keltaista, johon sekaantuu kuparin vivahduksia, kaikkialla vuorten rinteillä metsiköitä, puroja, jotka painuvat somerikkoon, ja vainioitten yllä väikkymässä pehmeitä, sinisiä varjoja, kuin hienon hameen laskoksia.

Alice kysyi:

— Onko tuo tuolla Mezne-vuori? Se on keskeltä koverrettu, ikäänkuin olisi ollut tarkoituksena, että nouseva aurinko pääsisi pikemmin näkyviin?

Minä aioin vastata: »On.» Mutta maisema hävisi yhtäkkiä näkyvistäni. Se oli muuttunut jollakin tavalla epätodelliseksi, eräänlaiseksi taustaksi, johon värit ja viivat piirsivät yhtä ainoata kuviota. Ihana ilma, jalkojemme alta ruohosta nousevat tuoksut, värisevien lehtien etäinen musiikki, monimuotoinen näköpiiri ja itse taivaskin näyttivät nyt olevan maailmankaikkeudessa vain taustana kahdelle siinä vierekkäin seisovalle olennolle, meille.

Meille, meille yksin! Maailmassa ei ollut enää muita kuin me! Ja minä lausuin puoliääneen:

— Saada olla yhdessä!

Alice puristi kättäni. Tuntematon onni tulvahti sydämeeni. Minä pelkäsin sen häipyvän heti tultuaan.

— Saada olla yhdessä... niin kauan kuin elämme!... toistin minä.

Käsi kiitti minua jälleen siitä, että olin ymmärtänyt. Rakkaus, joka oli aikaisemmin täyttänyt meidän hetkemme, tahtoi nyt täyttää meidän sielumme. Alkoi kaunis retki...

Saanko tuon ymmärrettäväksi, ja kykenenkö kuvailemaan, kuinka tiemme johti yhä ylöspäin? Kaipaus ei ollut milloinkaan ennen ollut syvempi, mutta sen yläpuolella liiteli nyt pelkän läsnäolon aikaansaama alinomainen ja kirvelevä tunne. Me tunsimme, että meidän, voidaksemme yhä olla onnellisia, täytyi säilyä aina niinä kahtena olentona, joiden yhtyneet siluetit äsken näytin. Se oli yhä samaa intohimoa, mutta se välitti nyt jo paljon vähemmän tyydytyksestään ja oli vapautunut nautinnon itsekkyydestä.

Meitä yhdistivät näkymättömät siteet, ja meistä tuntui sietämättömältä olla erotettuina. Kun olin Alicen luona ja kun vain hänet näin, souti suonissani ihmeellinen hekuma. Aikaisemmin oli sanoissamme ollut vielä jonkinlaista väkinäistä sävyä, nyt ei tuntunut enää yhdessäkään ponnistusta, kaikki olivat muuttuneet koruttomiksi ja kirkkaiksi, Alicen muotoisiksi. Ne lausuivat samaa kuin Brioudessa, mutta me emme niitä samoiksi tunteneet; ne olivat muuttuneet vilpittömiksi, ja me lausuimme ne toisin.

Eräs kaikkein rakkain hetki määräsi päiviemme rytmin. Se oli melkein aina illalla. Me lähdimme hiljalleen Cambaleyres'ista harhaillaksemme vainioilla umpimähkään. Ei näkynyt ketään kulkemassa, kaikkialla vallitsi hiljaisuus. Kahden kesken, päittemme päällä taivaan valtava holvi, edessämme rajattomat näköalat — meistä tuntui, kuin olisimme vaieten vallanneet omaksemme maan päälle vuodatetun onnen ja olisimme muuttuneet omaksi onnelliseksi maailmaksemme, joka uhmaa toista maailmaa, ja nautimme jumalaisen hellyyden ääretöntä kyllyyttä.

Kaiken kaipuun, kaiken yhdessäolosta johtuvan riemun yläpuolella oli sanomaton hellyys! Vihdoinkin saan kokea oikeata rakkautta! Kuinka kuljimmekaan kohti huippua! Minulla oli nyt yksi ainoa huoli — _hänen_ ilonsa. Avatessani sylini en niinkään ajatellut, kuinka hurmaavaa oli painaa hänet poveani vastaan, kuin toivoin hänen saavan kokea auvoisaa onnea. Jos joskus tavoittelin täydellistä yhtymystä, jos toisinaan taivutin pääni kohti kuilua, jonka turha houkutus on kidutusta, niin se johtui siitä, etten ollenkaan ajatellut omaa itseäni, vaan näin ainoastaan rakastettuni ja ajattelin, kuinka äärettömän hellästi häntä piti tuuditella. Hehkuvaa hellyyttä, jonka liekki poltti pois tuleen syttyneen sydämeni viimeisenkin kuonan, hellyyttä, joka toisinaan houkutteli minusta esiin sanoja, jotka olivat kuin huutoja, toisinaan taas upotti minut odotukseen tai sai ajattelemaan, mitä Alice saattoi toivoa...

Seurasi aika, jota on turha yksityiskohtaisesti kuvailla.

Haave, todellisuus, kaikki suli yhteen. Alice kysyi minulta eräänä päivänä:

— Oletko sinä sama henkilö, joka käveli Brioudessa ja keskusteli kanssani niin vakavannäköisenä?

Minä vastasin:

— Sinäkö olet se, joka kieltäytyi lähtemästä Cambaleyres'iin?

Hän oli muuttunut nauravaksi, hilpeäksi; minä näytin huolettomalta, keveältä. Meitä yhä ihmetytti, että kuuluimme toisillemme, ikäänkuin olisimme nauttineet jotakin kiellettyä etuoikeutta. Muistimme ei kantanut ensimmäistä suudelmaa kauemmaksi, ja me uskoimme varmaan, ettemme olleet milloinkaan eläneet erossa toisistamme. Kun niin pitkälle on päästy, ei ulkomaailma merkitse enää mitään. Sinä suunnilleen kolme kuukautta kestäneenä aikana, jonka elimme tuon hurman vallassa, ulkomaailman vaikutelmat pyrkivät turhaan meihin tunkeutumaan. Mikään niistä harvoista tapahtumista, jotka toivat siitä viestejä, ei kyennyt rakkauttamme häiritsemään. En kumminkaan voi sivuuttaa niitä vaieten, sillä niiden seuraukset ilmenevät aivan pian, ja kuinka säälimättömästi!

Tässä on eräs niistä.

Me istuimme talon edustalla; Alice luki. Minäkin olin ottanut käteeni kirjan, jonka lehtiä yritin käännellä kykenemättä kiinnittämään katsettani yhteenkään riviin. Äkkiä kuului lehtokujan hiekka narskahtelevan askelten alla. Minä nousin katsomaan, kuka siellä tuli, ja näin postinkuljettajan.

— Kirjeitä kaikille! ilmoitti hän, riemastuneen näköisenä, kuten ainakin mies, joka kantaa täyttä laukkua.

Hän ojensi kaksi kirjettä, toisen Alicelle, toisen minulle. Alice otti kirjeensä ja sanoi:

— Se on sisareltani Annalta.

Minä näin omassa kirjeessäni Yhdysvaltain postimerkin.

— Tämä on veljeltäni Andrélta.

Me hymyilimme kumpikin ja salasimme kumpikin pahoittelumme, että yhdessäoloamme oli häiritty. Kummallakin oli viesti kädessä ja mielessä epämääräinen pelko.

Minä sanoin hiljaa:

— Sisaresi ei varmaankaan anna sinulle anteeksi, että olet onnellinen.

Hän vastasi:

— Mitähän veljesi ajattelee sinun onnestasi?

Kuinka usein aloitimmekaan siten yht'aikaa lauseita, joita emme lopettaneet, koska oli ennakolta selvää, miten ne päättyivät. Mutta jos noihin kysymyksiin ei kuulunut mitään vastausta, niin siihen täytyi sentään olla jokin muu syy, sillä me näytimme ylen mietteliäiltä.

Millainen kateus mahtoikaan jäytää kääpiötä nyt, kun hän tiesi, että hänen sisarensa oli rikas ja oli päässyt lopullisesti pakenemaan kotoisesta helvetistä! Kykenemättä sietämään toisten ihmisten iloa hän varmaan hautoi mielessään ajatusta, miten häiritsisi meidän onneamme...

Mitä Andréhen tuli... Minun täytyi salata mielessäni tuntuva säpsähdys. Kuinka paljon harvemmin hän kirjoittikaan naimisiinmenoni jälkeen! Kuultuaan Castérac'in perinnöstä hän oli aluksi ilmaissut todellista iloa. Sitten oli sen sijaan tullut väkinäisyys, joka muuttui viikko viikolta yhä selvemmäksi. Se oli ehkä kateutta. Hän oli tottunut tähän saakka olemaan ainoa läheinen sukulaiseni, ja nyt hänen luultavasti oli vaikea suostua siihen, että väliimme tuli vieras. Minä yritin turhaan kertoa hänelle Alicesta. Mitä enemmän hänestä kerroin, sitä ehdottomammin hän vältti mainitsemasta häntä vastauksissaan.

— Mitä sisaresi kirjoittaa? kysyin jälleen, kun Alice oli lukenut kirjeensä.

Hänen puhtaassa katseessaan oli tuskallinen ilme.

— Hän haluaa tavata minut ja aikoo käydä täällä.

Minä painoin pääni alas salatakseni levottomuuttani.

— Entä veljesi?

— Hänkin aikoo palata kotiin.

— Tännekö?

— Ensin Pariisiin... sitten tänne; se on selvää.

Näytti siltä, kuin minun olisi ollut vaikea hyväksyä sellaista mahdollisuutta.

— Minusta tuntuu, kuin en enää ymmärtäisi omaisiani, ja minä moitin siitä itseäni, virkkoi Alice, katse suunnattuna johonkin kaukaiseen kuvaan.

— Minun omaiseni eivät varmaankaan ymmärrä minua, sanoin minä.

— Kuinka kaukaisilta he minusta näyttävät!

— Kuinka lähellä oletkaan sinä!...

Siitä ei puhuttu enempää. Jos sattumalta johduimme ajattelemaan noita ikäviä vierailuja, niin nykyinen hetki, Jumalan kiitos, heti karkoitti ne ajatukset.

Eräs toinen, aivan toisenlainen tapaus.

Eräänä päivänä olimme Puyssä. Alice oli jo kauan aikaa mielellään käynyt kaupungissa. Sinne saavuttuamme hän tavallisesti erosi minusta sanoen lähtevänsä ostoksille, jotka eivät herätä miehissä mielenkiintoa, ja kun se vaiva oli nähty, lähdimme yhdessä seikkailemaan vanhojen katujen sokkeloihin.

Nyt puheenaolevana päivänä vanhojen katujen sielu näytti tahtovan koskettaa meidän sieluamme enemmän kuin tavallisesti. En luule, että olimme milloinkaan tunteneet semmoista vanhojen muistojen voimaa.

Ylätorille saavuttuamme ehdotin, että pysähtyisimme hetkeksi, astuin kaidepuun luo ja aioin jäädä siihen katselemaan laajaa kattomerta, jonka hyöky pieksee Mont Anis'n juurta, mutta Alice ei suostunut jäämään.

— Tämä paikka, virkkoi hän iloisesti, — muistuttaa minulle liiaksi erästä toista pengermää, missä hämmästyneenä kuuntelin erästä tuntematonta, joka ei ole vielä näyttänyt minulle omaa taloansa.