Part 6

Mitä sisältyikään menneisyyteeni tunne-elämän kannalta katsoen? Muutamia harvoja seikkailuja, jotka eivät olleet johtaneet mihinkään, aistien hetkellistä hehkua, jota kukaan ei voi välttää, silloin tällöin nautinto, jota en ollut koskaan vakavasti kaivannut. En siis aavistanutkaan, että saattoi olla olemassa intohimoja, jotka voivat vallata ihmisen koko olemuksen ja kumota kaikki muut olemassaolon edellytykset, ja jos olisin voinut semmoista kuvitella, olisin sitä samassa säikähtänyt. Ihminen ei kaipaa eikä pahoittele mitään eläessään tyhjyydessä. Olin tietysti tavannut rakkautta kirjoissa, mutta niissä tuo sana merkitsi vain seikkoja, jotka sinänsä olivat sangen arkipäiväisiä. Olin tyytynyt pelkkiin mitättömiin seikkailuihin, joista intohimo oli suljettu pois, ja elämä oli suvainnut vahvistaa mielipidettäni. Siitä johtui epämääräinen ylenkatse ja vaivainen luulo, että liitelin yleisten heikkouksien yläpuolella.

Tunnustan mielelläni, että tuon entisen olennon muisteleminen — vaikka hän oli ollut kerran oma itseni — on minusta tuskallista. Toiselta puolen on kumminkin varmaa, ettei tähän menettelyyni sisältynyt mitään itsekkyyttä eikä erinomaista elottomuutta. Sydämeni sykki samoinkuin muiden ihmisten, mutta minä tavoittelin yksinomaan erästä korkeampana pitämääni tarkoitusperää. Tämä tehtävä oli vanginnut minut niin kokonaan, etten ollut milloinkaan edes ajatellut naimisiinmenoa. Olin enintään sitä harkinnut loitolta pitäen sitä eräänä yhteiskunnallisena tekona, jolla oli ilmeinen kantavuus, jonka vaarat määrittelin ja jonka velvollisuudet tiesin, mutta jonka iloista minulla ei ollut aavistustakaan.

Ihmetteleekö kukaan nyt enää edellä kuvailemaani erinomaista riemua? Se oli köyhän mielen iloa, olkoon menneeksi. Mutta se ilo oli minun mielessäni. Kuohuttaako tuo muisto minua nyt? Tarkastellessaan olemuksensa peräkkäisiä vaiheita kuka hyvänsä voi joutua kuohuksiin samasta syystä.

Seuraavan viikon kuluessa kaikki näytti osoittavan, että minun täytyi pitää suunniteltua liittoa onnellisena keinona erilaisten etujen yhteensovittamiseksi; sitä osoitti sekä täydellinen levollisuuteni kosintaani nähden että se yksinkertainen tapa, jolla päätin sen viipymättä toteuttaa. Jos olin ensimmäisessä kohtauksessani Alicen kanssa hetkittäin tuntenut salaperäistä vetovoimaa, niin jo seuraavalla kerralla toimin kuin mies, joka kiinteästi tarkkaa peliä eikä laiminlyö vastustajansa ilmeitten tutkimista. Unohdinpa siinä vielä kerrassaan menettelyni varsinaisen vaikuttimen: minä aioin naida neiti de Vaubajourin enkä edes kysynyt itseltäni, mikä minua siihen pakotti.

Jo seuraavana päivänä palasin Sairaalakadulle. Alice oli yksin kotona. Olin vähällä noudattaa kärsimätöntä haluani ja pakottaa hänet äkkiä päätökseen. Maltoin sentään mieleni ja tyydyin siihen, että kuluisi vielä päivä. Kun Alice yhä kieltäytyi lähtemästä Cambaleyres'iin, vastasin hänelle:

— Olkoon menneeksi, minä koetan parempaa keinoa.

— Pelkään, ettette onnistu.

Minusta tuntui samassa, että jo mahdollisuus päästä pois tästä ympäristöstä oli häntä jossakin määrin suostuttanut. Mitä haaveellisempi jokin toive on, sitä katkerammaksi se muuttaa todellisuuden, jonka haltuun se meidät jättää. Alice kysyi minulta sitten, milloin aioin lähteä.

— Minä en lähde; olenhan luvannut pitää huolta teistä.

Kävin talossa vielä kolme kertaa, mutta nyt kohtasin toiset Vaubajourit. Selvää oli, että oleskeluni Brioudessa ja alinomaiset käyntini alkoivat perhekuntaa hermostuttaa. Herra de Vaubajour heilutteli jalkojaan ja sovitteli lauseitaan näyttäen odottavan, että lupaisin hänelle jonkin kilisevän lahjan. Kääpiö, joka oli rohkeampi, uskalsi sanoa:

— Haluttaako teitä liehitellä sisartani? Saatte uskoa, etteivät parisilaiset tavat tässä tehoa.

Olin jo heittää kaiken toivon, että ilmaantuisi suotuisa tilaisuus, kun se viikon kuluttua ilmaantui, vieläpä niin, että kiireellinen kosintani ei suinkaan mitenkään loukannut, vaan näytti kerrassaan välttämättömältä.

Kesäkuun 21 p:nä aioin jälleen käydä vierailulla ja lähdin hotellista, kun samassa näin etäällä Alicen. Minut huomattuaan hän lähti heti tulemaan luo. Arvasin, että hän oli minua odottanut, menin hänen luokseen, näin hänen tuskallisen ilmeensä ja huudahdin:

— Mitä on tapahtunut?

Hän sanoi hiljaa, hämminkiään salaamatta:

— Ei oikeastaan mitään, mutta sentään niin paljon, että katsoin olevan syytä teille siitä ilmoittaa.

— Lähdetään siis paikkaan, missä saamme olla rauhassa tungettelijoilta.

Hän suostui. Edessämme oli ulos lakeudelle johtava tie. Me lähdimme sitä kulkemaan, ja minä kysyin jälleen:

— Mitä on tapahtunut?

Hän vastasi tahallaan epämääräisesti. Kiitti aluksi hänelle osoittamastani mielenkiinnosta. Se oli oudostuttanut hänen omaisiaan, ehkä enemmän kuin oli syytäkään. Ehkä se oudostutti muitakin. Minä en voinut parisilaisena arvata, kuinka uteliaasti vierasta henkilöä tarkasteltiin Briouden laisella pienellä paikkakunnalla. Pieninkin seikka antaa aihetta pitkiin selityksiin, mitätön sana johtaa heti otaksumiin, joissa ei ole jälkeäkään hyväntahtoisuudesta. Näytti siis suotavalta, ja Alice melkein rukoili minua, etten pitkittäisi oleskeluani täällä ja osoittaisi huomaavaisuutta, joka voitiin selittää vastoin omia toivomuksiani.

Vasta myöhemmin sain tietää, kuinka ankara sisarusten kesken sattunut kohtaus tämän epämääräisen selityksen pohjana oli. Mutta johtuipa se mistä tahansa, se tuli joka tapauksessa avukseni kehoittaen minua palaamaan Cambaleyres'iin viipymättä.

Minä vastasin aivan tyynesti:

— Mikä teitä säikyttää, Brioudeko vai... nuo toiset?

— Ehkä molemmat.

— No niin, sanoin minä, — tämähän sopii mainiosti. Ennenkuin eroamme, sallinette, että ilmoitan teille, mihin tuloksiin olen päätynyt. Uskon varmaan tällä kertaa onnistuneeni.

Hän teki torjuvan eleen, mutta hänen vaitiolonsa osoitti, että hän suostui kuuntelemaan. Aloitin siis vihdoin:

— Ehdotukseni näyttää teistä ensinnä vain uskaliaalta vedonlyönniltä, mutta siitä huolimatta toivon, että hämmästyksen häivyttyä siihen suostutte; se näet on kaikkein järkevin meitä yhteenjohtaneen sattuman tarjoamista mahdollisuuksista. Mutta koettakaamme aluksi tehdä lyhyesti tiliä asioista. Siten luomme valoa tiellemme. Vaikka en teitä tarkemmin tunne, uskon sentään, että asia voidaan helposti saattaa päätökseen. Minä tiedän, että olette vilpitön, hienotunteinen, rohkea; toiset käyttävät hyväkseen teidän työtänne, hienotunteisuutenne pannaan kovalle koetukselle, vilpittömyytenne törmää esteisiin, jotka tekevät nykyisyyden kiusalliseksi ja tulevaisuuden epävarmaa pahemmaksi. Verrattuna siihen ympäristöön, missä elätte, näyttää yksinäisyyskin kadehdittavalta. Siitä johtui, että taannoin pakenitte tätini luo, ja siitä johtuu, että aivan pian varmaan taas lähdette maanpakoon tietämättä ennakolta, muodostuuko olonne siellä siedettävämmäksi kuin omaistenne luona.

Hän kuunteli mietteissään. Hän ei väittänyt vastaan. Minä jatkoin:

— Mitä minuun tulee... te ette tietenkään tunne elämääni. Olen teidän silmissänne vain ohikulkija. Mutta olenhan kumminkin heti aavistanut ja ymmärtänyt teidät, ja ettekö siis siitä huolimatta usko, että olen yhtä vilpitön kuin te? Voitte luottaa sanoihini, kun lisään, että olen aina ollut yksin samoinkuin te, ettei minulla ole velvollisuuksia ja että hyödyttömyyteni minua rasittaa. Sanoin teille taannoin, että olitte herättänyt minussa auttamishalun. Saan sitäpaitsi kiittää teitä siitä, että elämälleni on vihdoin löytynyt tarkoitus. Sen puuttuminen tuntui vielä äsken jäätävän sydäntäni, minä pelkäsin joutuvani jälleen kokemaan tyhjiä hetkiä. Ja siksi tulin ajatelleeksi jotakin aivan yksinkertaista, minkä tahdon ilmaistakin aivan yksinkertaisesti. Ettekö luule, että me kaksi onnetonta voimme yhdessä saavuttaa tyynen onnen?

Hän seisahtui äkkiä. Hän näytti katselevan suoraan eteensä, äärettömyyteen. Tuntui siltä, kuin hän ei olisi ymmärtänyt tai kuin hän, havaitessaan yhtäkkiä uuden pelastumisen mahdollisuuden, olisi pelännyt, että sekin oli pelkkää haavetta.

— Tyynen onnen... toistin minä. — Tiedän hyvinkin, että tarjoukseni on aivan keskinkertainen. Vanha mies, jonka sydän puhuu kömpelösti pyrkiessään ilmaisemaan todellista hehkua. Te sitävastoin itse nuoruus, jolla on täysi oikeus uneksia suuresta rakkaudesta. Muitten aarteitten puuttuessa lasken sentään jalkojenne eteen varman kiintymyksen, uskollisen mielen ja sen vakuutuksen, että te, lahjoittaessanne itsenne minulle, saatte kiitollisesta, hartaasta huolenpidostani korvauksen, jonka suorittaminen päättyy vasta kuollessani. Tiedän varsinkin voivani tarjota teille lahjan, joka on verraton kaikkien niiden mielestä, jotka ovat meidän tavallamme siitä haaveksineet saamatta sitä milloinkaan omakseen, nimittäin varman sopusoinnun tai vielä oikeammin rauhan... rauhan, joka tulee kestämään, jos ehdotukseeni suostutte, yhtä kauan kuin yhteinen elämämme, rauhan, joka takaa meille vaivaisille yksinäisille keskinäisen hellyyden tukea, rauhan, jota olette hartaasti kaivannut ja joka nyt rukoilee teitä tulemaan luokseen, luottamaan lupaukseen, uskomaan varmasti, että pääsette satamaan...

Minä lopetin puheeni.

Hän seisoi siinä yhä liikkumatta katsellen näköpiirin rajalle. Huomatessani, ettei hänen katseensa ollut tähdätty mihinkään, uskalsin tarttua hänen käteensä, joka ei vastustellut, ja painaa siihen huuleni. Se oli arka, kunnioittava suudelma, semmoinen kuin sen tulikin olla, toisin sanoen hyvityksen alku pikemmin kuin tunnustuksen päätös. Sitten odotin, mitä hän sanoisi. Minulla oli toivoa, sillä hän ei ollut ainakaan kieltänyt; oli vain yhä vaiti. Vihdoin katseemme kohtasivat toisensa. Luulin näkeväni hänen silmissään pelkoa, että hänen täytyisi herätä näkemästään unesta.

— Jos olette viisas, sanoin hiljaa, — niin palaamme nyt isänne luo. On hyvä... hyvä kaikille... saada Brioude mitä pikimmin rauhoittumaan.

Minä tartuin hänen käsivarteensa. Hän hymyili hiukan.

— Tulkaa! sanoin vielä.

Nyt hän totteli, ja niin lähdimme takaisin kaupunkiin vieretysten, enempää puhumatta...

Olen yrittänyt kuvailla kohtausta yhteen menoon; yksityiset sanat olisivat vain himmentäneet sen väriä. Mutta lopetettuani kuvaukseni, herätettyäni eloon hetken, joka tuli vallitsemaan niin monia muita hetkiä, huomaan joutuvani hämmingin valtaan.

Mitä? Onko mahdollista, että turvauduin tuollaiseen kylmään puheeseen tahtoessani valloittaa hänet omakseni? Olivathan sen kaikki käänteet älykkäitä ja kylmiä, kuin olisi ollut kysymyksessä kauppasopimus. Ja olinko uskaltanut puhua vilpittömyydestä! Merkillinen lähtö tuntemattomaan maahan, missä kohtalolla oli varattuna meille niin paljon järkytyksiä. Minä puhuin tyynestä onnesta, ja hän oli vaiti, minä esitin vain tarjoukseni järkevää puolta, ja hän oli nähtävästi niin väsynyt, että olisi liittynyt millaiseen kumppaniin tahansa vain päästäkseen pakenemaan. Merkillistä tässä on se, että tuo kaikki tapahtui juuri silloin, kun hän oli päättänyt luopua, maksoi mitä maksoi, yhteisestä elämästä omaistensa kanssa. Minunkin olisi pitänyt nauttia varman pelastuksen riemusta, mutta huomiotani ei herättänyt mikään muu kuin taivaan synkkyys. Kuvittelin vihdoin täsmällisesti määritelleeni sen tunteen rajat, jota tottelin; en ollenkaan huomannut, että vastustamaton mielenliikutus oli lakkaamatta ääntäni värisyttänyt!

Saman päivän iltana sattui Vaubajourin palatsissa hullunkurinen ja kiusallinen kohtaus.

Otettuaan ehdotukseni vastaan niin arvokkaasti kuin soveliasta oli herra de Vaubajour katsoi olevansa velvollinen minulle selittämään, ettei hän ollut aikonut milloinkaan erota tyttärestään. Kiinnittämättä ylen suurta huomiota vaivaiseen aatelittomaan nimeeni hän piti tarpeellisena, että semmoinen epäsäätyinen avioliitto korvattaisiin, niin että hänen vertaisensa pitäisivät sitä oikeutettuna. Entä miten kävisi Annan, joka nyt jäisi yksin hänen luokseen?

Vastaukseni katkaisi lyhyeen hänen aloittamansa kerjäämisen.

— Tyttärenne voi kyllä pitää huolta tarpeistanne, sillä tarkoitukseni on antaa hänelle huomenlahjaksi rouva de Castérac'in koko omaisuus.

Ukko näytti kalpenevan ja poistui sitten salista. Palatessaan hän toi mukanaan Alicen ja laski hänen kätensä käteeni sanoen:

— Lapseni, minä annan teille siunaukseni.

Sitten hän sulki tyttärensä syliinsä:

— Rakkaani, kaitselmus suo sinulle onnea yltäkyllin, kiittäkäämme sitä.

Siinä näyttävät olleen kihlajaisemme! Tulivat sitten toisetkin, oikeat kihlajaiset, Jumalan kiitos! Mutta minun, sokean, täytyi sitä ennen syntyä jälleen päivän valkeuteen.

Näyttää myös siltä, että elämä tuona iltana miellytti minua, niinkuin se ainakin miellyttää ihmistä, joka saavuttaa tarkoituksensa; mutta mies, joka joutui tuota kokemaan, on niin varmasti kuollut, ettei minulla ole hänestä mitään muistoa.

VII.

Seuraavana aamuna herättyäni näin kirkkaan taivaan, edellisen päivän pilvet olivat hajaantuneet, ikkunasta tulvi sisään auringonvalo. Avasin ikkunan ja hengittelin ilmaa, joka tuntui tavallista kevyemmältä, ymmärsin sitten, että keveys oli minussa itsessäni ja johtui siitä, että avioliittoni oli päätetty asia. Minua ihmetytti, että sallimus, joka ovelasti virittää ansoja kaikille teillemme, sentään jättää käytettäväksemme sangen yksinkertaisia pelastuskeinoja. Minä menin kihloihin kuin jollekin vaarattomalle retkelle. En luule milloinkaan niin varmasti uskoneeni, että olin laskenut ankkurin suojattuun satamaan, vaikka juuri tällä hetkellä oli nousemassa myrsky, missä käsivarteeni tarttuva tuska oli tuleva todelliseksi morsiamekseni!

Edellisenä iltana, kun kaikki sydämelliset vuodatukset olivat ohi, herra de Vaubajour, joka piti aivan yhtä kovaa kiirettä kuin minä itse, oli ilmaissut haluavansa saattaa asian päätökseen vähääkään viivyttelemättä. Minä puolestani päätin palata heti Cambaleyres'iin mainiten tekosyyksi, että antaisin siellä toimittaa tarpeellisia korjauksia, mutta todellisuudessa aikoen antaa Bourdoinille hyödyllisiä ohjeita.

Olin siis tänä samana aamuna lähtemässä asemalle, kun Alice ilmaantui minua saattelemaan, kääpiö seurassaan. Minä aavistin, että hän oli tullut toivoen voivansa ilmaista minulle kiitollisuuttaan, ja sitäpaitsi minusta tuntui, että hän halusi keskustella kanssani jostakin hänen mieltään vaivaavasta seikasta. Hänen täytyi valitettavasti olla vaiti, koska läsnä oli tuo karsas todistaja, joka katsoi hyväksi tungetella. Vasta asemalla Alice sanoi:

— Näkemiin, ja älkää unohtako, että minulla on teille vielä jotakin vastattavaa...

Sitten kätemme viittoivat hyvästi, ja juna lähti liikkeelle vieden minua sitä kohti, mitä itsepintaisesti nimitin normaaliseksi elämäksi.

Heti perille saavuttuani kävin puhuttelemassa rakennusmestareita ja lähdin sitten aikaa voittaakseni suoraa päätä Virastotorille.

Matkalla sinne nautin siitä, että tunsin itseni täysin järkeväksi. Päättynyt kriisi oli jättänyt ainoaksi jäljekseen tuskin tietoisen halun menetellä kaikin puolin järjestelmällisemmin kuin tavallisesti. Minä aioin ryhtyä omaisuuden järjestelyyn, jonka olisi pitänyt huomauttaa minulle, millainen vaara uhkasi. Mutta minä pidin sitä pelkkänä tavallisena muodollisuutena, jollaista vaatii sisällykseltään ja sanamuodoltaan minulle aivan yhdentekevä laki. Ohikulkijat eivät voineet tietenkään havaita minussa mitään muutosta, ja itseäni tutkiessani huomasin, että oman itseni laita oli samoin. Lähinnä seuraavien vaikutelmien olisi oikeastaan pitänyt horjuttaa tätä varmuutta, mutta niin ei suinkaan käynyt.

Ensiksi Bourdoinin luona.

Jätän kertomatta, kuinka tämä kelpo mies hämmästyi kuullessaan, että olin löytänyt neiti Vaubajourin ja että lisäksi aioin mennä hänen kanssaan naimisiin kuluvan kuun aikana. Kun sitten mainitsin avioehdon, niin pila näytti hänestä jo liialliselta ja hän muuttui jälleen asialliseksi, kuten notaarin sopii:

— Hyvä veli, avioliitto käy vielä päinsä — muutamat ihmiset haluavat välttämättä ilmoittaa viranomaisille kaikkein vähäpätöisimmätkin kepposensa — mutta jos maksat ennakolta, niin teet takaisinvaatimisen mahdottomaksi, ikuisiksi ajoiksi! Ei kulu kahta vuotta, kun jo kiroat minua siksi, että olen asiaan suostunut.

Tuo oli kieltämättä vain viisaan miehen puhetta, minun ei tarvinnut siitä loukkaantua, mutta sittenkään en voinut olla vastaamatta:

— Kiitos neuvosta. Voinhan lähteä tästä puhuttelemaan jotakuta virkaveljeäsi, joka ei tahdo tehdä minusta onnellista vastoin tahtoani niinkuin sinä!

Hän nousi. Hän ei ollut odottanut semmoista puheensävyä:

— Pelkään, että olet ihan hullu!

— Olinpa tai en, kirjoitatko paperin?

— Olkoon menneeksi. Onhan kahden vuorokauden kuluessa riittävästi aikaa harkita, kirjoittaako nimensä asiakirjan alle vai ei.

— Alistu sitäpaitsi myöntämään, etten ole hullu enkä sokaistu.

Sokaistuksi hän ei ollut minua sanonut, mutta koko hänen käytöksensä sitä huusi, ja minä puolestani en nyt enää sietänyt kenenkään muun ihmisen ajattelevan, että olin voinut valita Alicen mistään muusta syystä kuin hänen itsensä tähden...

Hiukan myöhemmin Cambaleyres'issa.

Rosa säteili iloa nähdessään minun odottamatta saapuvan ja huudahti:

— Minä kun luulin, ettei herra palaisikaan!

Minä vastasin heti:

— Kyllä minä palaan ja aion vielä asuttaa talon entistä paremmin; minä nain neiti de Vaubajourin!

Vaitiolo. Vanhan naisen kasvot vetäytyivät tuskin huomattaviin ryppyihin. Bourdoinin iva oli helpommin siedettävää kuin tuo jäykkä naamio ja sen sanaton moite. Minä suutuin ja jatkoin karheasti:

— Jos suunnitelmani ei teille sovi, Rosa, niin teidän täytyy ajatella siirtymistä muualle.

Vaitiolo jatkuu, ja sen kuluessa huomaan, että olisin tyytyväinen, jos sanani kävisivät täydestä ja toinen poistuisi talosta. Rosa tosin ei ole minulle epämieluinen, mutta hän on joka tapauksessa aikaisemmin tuntenut seuraneidin. Rosan lähdettyä ei kenelläkään täällä olisi semmoista muistoa.

Vihdoin livahtaa vastaus hänen hampaittensa lomitse:

— Koska tuo henkilö on sopinut herralle, niin hän sopii minullekin.

Rosa kääntyy pois. Mieleeni jää kauna häntä kohtaan koko oleskeluni ajaksi juuri siitä syystä, että hän tahallaan on enempää puhumatta.

Nämä olivat alkuvaikutelmia, joiden, kuten sanoin, olisi pitänyt paremmin minulle kirkastaa syvää tunnetta, jota tottelin. Mutta ne häipyivät pois. Niiden varsinaisen tarkoituksen tajuamiseksi olisi vaadittu henkistä vapautta, jota minulla ei ollut, ja olisi myös vaadittu, ettei illalla sattunut draama olisi tullut niitä häivyttämään...

Sitten palasin näennäisesti entisiin oloihin: haaveksin puitten alla, aterioin ruokasalissa. Aavistinko, mikä minua lähestyi? Hiljainen puisto, muratin peittämät muurit, rajoitettu näköala, kaikki masensi mieltäni. Olisin halunnut taikasauvalla karkoittaa noista kivimuureista uhoavan lohduttomuuden. Oli tosiaankin aika tuoda tänne muurarit! Ihminen luulottelee aina, että hänen tarvitsee vain muuttaa olioitten muotoa muuttaakseen itseään, mutta olioitten muoto on valitettavasti vain oman mielemme heijastumaa!

Päivällisen päätyttyä oli jo pimeä, mutta minä aioin siitä huolimatta suunnitella huomenna tehtävät muutokset ja lähdin yläkertaan Rosan kanssa. Me harhailimme huoneesta toiseen, kummallakin kynttilä kädessä. Näin suotta vaivaa ajatellessani, miten järjestäisin nämä suojat toisin; tuntui siltä, kuin rakennus olisi seiniensä lujuuteen ja lukumäärään luottaen uhmannut suunnittelemaani hyökkäystä. Paremman puutteessa sopi sentään vaihtaa huoneitten käytäntöä. Meidän huoneemme tulisi olemaan keskellä, se, jota sanottiin _neidin huoneeksi_, jäisi säilytyshuoneeksi; samoin tulisi alakerrassa rouva de Castérac'in huoneisto entiseen käytäntöön, iso sali keskellä, pieni sali ja työhuone kummallakin puolella.

— Mitä teemme kirjoille? kysyy Rosa, joka on siihen saakka kuunnellut minua mitään virkkamatta.

— Me kannamme ne huomenna yläkertaan, ne voivat varsin hyvin olla säilytyshuoneessa. Ja nyt jättäkää minut.

— Kyllä, herra, minä menen tieheni.

Olin siis kymmenen päivän kuluttua samassa paikassa, valaistuksena aivan samaan kohtaan sijoitettu lamppu, ja katselin erästä rukouskirjaa...

Minkätähden minun tekee yht'äkkiä mieli jäädä? Tottelenko kuin pahantekijä salaista viettiä sen vaatiessa minua jälleen kokemaan kohtausta, joka aikoi muovata elämäni aivan toisenlaiseksi ja josta nyt tiedän, ettei se tule onnistumaan? Mieleeni ei johdu, että näytelmä voi uudistua, eikä siinä kyllin: minä en huomaa, että jo sitä tottelen; mieleni on täynnä riemua!

Minä riemuitsen siitä, että olen voittanut tuon paperin, joka tahtoi vainajan nimessä estää työni ja joka siitä huolimatta on avullisena pelastettaessa François Pesnelin kunniaa! Huuleni vetäytyvät hymyyn. En voi olla astumatta kirjan luo. Samoinkuin kymmenen päivää sitten otan sen jälleen, selailen sitä ja katselen ivallisesti, kauan aikaa, sivujen 162 ja 163 välissä olevaa kokoontaitettua paperiarkkia... koskematonta... ja merkityksetöntä.

Merkityksetöntä! Mikä oivallinen sana! Kaikki, mitä määräävät nuo rivit, joiden sisällyksen hyvin tunnen, vaikka näen sen vain paperin läpi, tullaan toteuttamaan, ja myös kaikki se, mitä ne kieltävät tekemästä, tulee kulkemaan kulkuansa. Minä olen vuorostani kohtalon herra! Yhdentekevää tästä lähtien, onko rouva de Castérac'in testamentti olemassa vai eikö, hävitetäänkö se vai säilytetään! Ja minä ajattelen:

»Siitä syystä siis tahdoin jäädä tänne yksin; minusta tuntui, että nyt täytyi hävittää se, mitä ei enää tarvita.»

Minä lausun ihan ääneen:

— Nyt se poltetaan.

Minä sanon tuon... mutta en liikahdakaan. Jospa tyytyisin olemaan liikahtamatta, mutta minä vapisen.

Ajatelkaamme asiaa: kymmenen päivää sitten oli velvollisuuteni epäröidä, repisinkö tuon paperin, sillä siihen sisältyi tahto, jonka minä _voin_ jättää täyttämättä; mutta nyt sama tahto on täytetty. Miksi siis olen niin levoton kuin aikoisin murhata jonkun elävän ihmisen? Mikä salaperäinen voima herpaisee käteni kohta, kun aion siihen tarttua?

Minä kyselen ja etsin, ikäänkuin en vielä vastausta tietäisi. Samalla kiintyy huomioni kaikenlaisiin joutaviin seikkoihin: huomaan esimerkiksi, että sivu, jolla paperi lepää, on yhä sivu 163 ja että noiden kolmen numeron summa on tasan 10. Mietin vielä:

— Huomenna, kun toimitan kirjat yläkertaan, täytyy pitää tuota silmällä. Minusta on hyvin tärkeätä, että kaikki kuvat pysyvät paikoillaan. Eikö olisi tosiaan viisasta panna siihen ympärille nyt jo illalla kuminauha tai nuora?

Olen etsivinäni kuminauhaa ja pidän senvuoksi aivan luonnollisena, että lasken kädestäni hetkeksi esineen, jota on hankala pidellä, ja asetan sen takaisin siihen paikkaan hyllyssä, missä se oli aikaisemmin. Kas niin... Käsivarteni suorittaa täsmälleen saman liikkeen kuin kymmenen päivää sitten, mutta minä en suorita liikettä loppuun, kuten kymmenen päivää sitten, vaan pysähdyn. Kuin lattiaan naulittuna minä vihdoin ymmärrän, etten tule hävittämään, etten tahdo hävittää tuota kirjoitusta, joka oli aikaisemmin edustanut vainajaa ja nyt edustaa valhetta, jonka varassa aion elää. Olin luullut draaman jo päättyneen, mutta se olikin päinvastoin alkamassa!

Ah, tässä minä pyydän, että minuun luotetaan! Tämä hetki oli, sen vannon, ensimmäinen tietoinen kosketus tekoni todellisuuteen. Kun olin Briouden pengermällä yhtäkkiä aavistanut mahdollisuuden pelastaa meidät molemmat, olinko silloin arvannut epämääräisestikään, millainen hinta oli maksettava tästä pelastuksesta? En suinkaan. Vielä edellisenä iltana, kun ukko Vaubajour ihmetteli anteliaisuuttani, mitä olinkaan mielessäni kokenut muuta kuin kevennystä siksi, että olin vapautunut aikaisemmin auttamattomasta tilanteesta? Tullakseni tietämään, että kavaltajan ja minun välinen ero koski vain saaliin laatua, tullakseni huomaamaan, että olin jättänyt naisen omaisuuden varastamatta, koska minusta oli tuntunut helpommalta varastaa hänen luottamuksensa, olin odottanut tätä iltaa, joka toisti aikaisempaa kokemustani, olin ottanut testamentin jälleen käteeni aikoen sen hävittää, ja se oli heittänyt vasten kasvojani selittävän sanan: valhetta!