Chapter 3

Tässä suojaisessa paikassa asui tuo vanha, leskeksi jäänyt Matti Kuhjonen. Lapsetkin hänellä olivat jo aikaihmisiä, eikä niitä ollut enää kotona kuin Tuomas-niminen poika. Toinen poika oli mennyt vävyksi ja asui vaimonsa kotitalossa. Tyttäret olivat myös naimisissa, niin että jäljellä oli vain nämä kaksi miestä, kumpikin tyyniluontoisia. Tuomaallakaan ei ollut vaimoa, sitä ei hän tullut ottaneeksi kirappaluontoisen äitinsä eläessä, sille vastukseksi, ja nyt epäilytti, miten lienee, kun ei isä käske, jos itse aikonee hakea. Sillä tavalla pysyi talo emännättömänä, ja syrjäiset arvelivat menevän sen sillä lailla vielä hyvän aikaa.

Emäntävainaja oli pikaisen luontonsa takia tullut usein muuttaneeksi palvelusväkeään, varsinkin viimeisinä ikävuosinaan, ja uusien tiedustelussa oli hän käyttänyt apulaisenaan Lamminpään mökin Piattaa, joka asui miehensä ja lastensa kanssa jotenkin lähellä, peltojen päässä. Piatta huolesti vielä nytkin entiseen tapaansa, ja kun hänen mökilleen tuli Laara muutamana pyhänä, lähtivät he Kuhjolaan, ja tämä pestattiinkin siihen emäntäpiiaksi. Laara ei puhunut menostaan kellekään, mutta pian se tuli ilmi, ja seutulaiset alkoivat arvailla, miksikähän tuo kylähaluinen Laara menee noin syrjäkolkassa olevaan taloon, seköhän emäntäpiian paikka sitä yksistään niin miellyttää.

Kun isännän Ulla-niminen tytär pääsi tämän tietoon, tuli hän asioikseen siitä puhumaan.

--No, ettekö te enää muita saaneet, kun tuon möttösen otitte, torui hän isäänsä.

--Se kun sanoi ennättävänsä kaikki askareet yksinään, ettei kuin kiireimpinä aikoina pitää vähän toveria, puolusteli ukko.

--Ei se ennätä ja jos ennättäisikin, niin eihän se osaa, tuskin lienee eläessään keittänyt, moitti Ulla yhäkin.--Parempi olisi, jos ottaisitte jonkun vanhemman ihmisen.

--Mikäpä niitä enää muuttelee, jurisi isäntä miettiväisenä.--Osannee tuo toki keittää, näyttäähän tuo virkeältä ihmiseltä, ja jos ei, niin pääseehän tuosta vuoden päästä.

--Sittenpähän näette, vaan uskokaa pois, pääsemättömissä siitä vielä olette, ennusteli toinen yhäkin.

Isäntä olisi jo saattanut myöntää tyttärensä tuuman oikeaksi, mutta asiassa oli se este, että Laara oli tullut pestatuksi, eikä viitsinyt lähteä peruuttamaan.

Kekriltä muutti Laara Kuhjolaan ja pani heti kohta kaikki taitonsa liikkeelle, kun oli kuullut, että häntä on käyty moittimassa osaamattomaksi. Toisinaan tahtoi tulla liian kiire, kun olisi pitänyt kaikki ennättää ja vieläpä niin, ettei siitä kuuluisi moitteita. Silloin täytyi käyttää mökin Piattaa apulaisena. Siltä sai vielä työn lisäksi muitakin neuvoja ja tietoja.

--Onko Piatta kuullut, mitä ne talon poissaolevat omaiset sanovat minusta? kyseli Laara kahdenkesken.

--En minä ole kuullut nyt mitään, rauhoitteli Piatta.

--Kuuluu se Ulla-niminen tytär käyneen täällä minua moittimassa ja nimittelemässä, harmitteli Laara.

--Joutavata kaiketi se on ollunna. Onhan tässä nyt tehtynä työt niinkuin ennenkin, tai vähän paremmin. Vaikka en minä saata entisiäkään piikoja moittia, hyviä minulle ovat olleet. Tämäkin viimeinen emäntäpiika pisti milloin voimurun, milloin lihakipeneen lapsille. Vaan en minä ilman ole ottanut mitään, käsitöitä tein milloin mitä, kulloin kuta, sillä eihän palvelijalla ole aikaa kaikkeen.

--Niin se on, vahvisti Laara,--ei sitä näy ennättävän. Minullakin on ollut syksystä asti ompelus mielessä, vaan ei sitä ennätä.

--Anna sinne mökille, kyllä minä teen, sanoi Piatta.

--Ei sitä viitsisi muilla teettää, se on niin halpaa työtä, epäröi Laara.

--Kyllä minä teen jos kuinka halpaa. Onko se paikkuuta?

--Ei. Se olisi vain semmoinen hame.

--Hameko? Mitä halpaa työtä se olisi? Olenhan minä emännillekin ommellut hameita. Villainen vai pumpulinen se olisi?

--Karttuunia se on. Ja sitten siihen pitäisi panna vähän toplinkia ja tikata täkin tapaan.

--Noo, kyllä minä semmoisiakin, naurahti Piatta.--Onhan kaikkia tarpeita?

--On muita, miten tappurat riittänee, niitä ei ole kuin yksi nyytillinen.

--Minulla on lisää, jos niinkuin loppumaan rupeisivat.

--Sepä hyvä... Antaa tulla hyvän vahvuisen... Viivytelkää hämärään asti, niin minä laitan ne yhteen nyyttiin ja vien tuonne pihaladon oven pieleen, josta saatte ottaa.

Kun Piatta palasi mökilleen, oli hän aivan hiessä päin kantamisesta. Kapeasta ovesta ei kuorma tahtonut mahtua kulkemaan, kun hameeseen oli katsottu tarvittavan tappurain ja karttuunin lisäksi monta muuta lajia. Nyytistä ilmestyi ensin iso leipä, sitten vasikan takapaisti ja porsaan pääpuolisko, sekä parit hajanaisia sukkia, täynnä villoja. Kun Piatta oli vakuuttanut tekevänsä halvempiakin töitä, uskalsi Laara pistää vanhat sukatkin mukaan kysymättä.

Näihin töihin ei ollut aikaa ja mikä vähän oli, sen tarvitsi iloitakseen. Etupäässä olisi Laara halunnut koettaa kuntojaan muiden kanssa. Omassa sukupuolessa ei löytynyt enää vertaista, ja sen vuoksi olisi ollut yritettävä miesten kanssa. Mutta Kuhjolassa näytti olevan kaikkein vähimmin tilaisuutta tähän huviin. Isännästä ei ollut vanhuuden takia ajattelemistakaan, Tuomas taas oli liian vakava leikkiin antautuakseen, ja renkipoika huono kutus ja sen lisäksi liian halpa käsitellä leikilläkään. Toisinaan sitä Laara nutisti lattiaan ja kutkuttelemalla kidutti hyvän aikaa, jos ei ollut muita kuin Tuomas mailla, jota poika rukoili aina avukseen. Mutta Tuomas oli säälimätön, katsoi vain ja naurahteli, vaikka poika pyöri keränä lattialla käsissä. Irti päästyään se läähätti ja moitti Tuomasta auttamattomuudesta.

--Mitä sinä antaudut sen käsiin, juokse pakoon, neuvoi Tuomas.

Poika ei olisi mielellään pakoon lähtenyt, se tuntui miehen puolesta niin häpeältä. Hyvin usein ei Laara viitsinyt tuota kiduttaa, hän keksi keinoja päästäkseen voimallisemman kimppuun, ja viimein se keino löytyikin.

--Mihinkähän minulta lakki hupeni? kaipaili kerran Tuomas ruualta päästyään.

--Jos sinä pistit sen suuhusi, ilventeli Laara istuen penkillä, toinen käsi selän takana suojassa.

--Ei minulla niin nälkä ollut, tuumaili Tuomas, jatkaen hakemistaan.-- Onkohan sitä kukaan kätkenyt, pitää sanoa.

--Ei kaiketi minulla ole, jatkoi Laara nostaen kädet polvelleen ja siirtyen lähemmäksi seinää.

--Vaan kyllä se on sinun takanasi, päätti Tuomas.--Anna pois.

Laara vain tokistautui lujemmin istumaan ja teki tyhjäksi. Silloin ei Tuomas enää malttanut olla ryhtymättä kiinni, saadakseen pois hattunsa. Mutta varuillaan Laarakin oli ja ylös hypäten tommautui heti ryöstäjään käsiksi. Samalla heitti hän hatun ovensuuhun ja neuvoi renkipoikaa viemään sitä pihalle. Katsomatta, totteliko poika vai ei, otti Laara pitääkseen huolen siitä, ettei Tuomas päässyt hakemaan. Eikä se päässytkään niin hevillä ryöstäytymään, täytyi vaan tarttua kiinni, ja nujua jatkui kotvaksi aikaa.

--Yhdyitpähän kerran semmoiseen, jota et kiduta niinkuin minua, kutitteli renkipoika Laaralle, kun nujakka oli loppunut.

--En ottanut vielä oikein, puolusti Laara hengästyneenä.--Mutta kyllä minä toisella kerralla paremmin.

Tuota toista uhattua kertaa ei tahtonut sattuakaan. Pienistä kepposista ei Tuomas ollut milläänkään. Ei kuitenkaan ihan aina auttanut heittäytyminen leväperäiseksi. Milloin katosivat käsineet, silloin täytyi ottaa Laara käsille, eikä sitä yhä käynyt heittäminen kostamatta, kun lavitsa usein keikahti syrjälleen, jos heittäytyi siihen lepäämään. Sattuipa jo isäntäkin tapaamaan heidät nujakoimasta, eikä se siitä näyttänyt olevan suotua, joshan ei erittäin vihassakaan ollut.

* * * * *

Kuhjolan Tuomaalle oli ilmestynyt ajattelemisen aihetta, ei erittäin suurta, mutta oli siinä kerrakseen. Hän oli nyt saanut kuin uudet silmät itselleen, joilla näki asioita toisin kuin ennen. Enemmän kuin puoli talvea oli Laara ollut heillä, ja mikä piti olla silmillä peitteenä, ettei jo ennen huomannut, kuinka kaunis ja muhkea se on. Tuomas ei enää kertaakaan asettunut ruokalevolle semmoiseen paikkaan, josta ei olisi voinut katsella tuota vihdoinkin huomattua ihmettä. Kuinka erinomaisesti se käveli ... miten tukeva ja soma se oli, katsoipa miltä kohti hyvänsä... Tuo leuka ... entä nuo salasta katselevat silmät, jotka näyttivät näkevän kaikki, mutta ei katsovan mihinkään... Miten kauniisti tuo pää oli aina takana kenossa ja kuinka somasti nuo laajat lauteet lelluivat tuosta ohitse kävellessä. Jo oli kumma, ettei tuota ennen huomannut...

Tuomas ei pysynyt ihastuksesta enää pitkällään, vaan Laaran tupaan tultua nousi istumaan ja jotain tehdäkseen meni tuopista juomaan. Hän oli taas autettu. Laara läikäytti juomista rinnoille ja silloin heti käsiksi kastamaan. Tämä ei ollut pahaan mieleen kastettavasta, sitä nauratti armottomasti, kun sai suojella kasvojaan, sillä niitä tahtoi Tuomas omilla kasvoillaan kostutella.

Isäntä oli muuttunut tarkkaavaisemmaksi joukkonsa suhteen. Se oli kuullut kamariinsa jytäkkää ja naurua tuvasta, ja tuli paraillaan sen kestäessä katsomaan. Hän aukaisi jo ovea pois palatakseen, ennenkuin toiset huomasivat. Heti he lopettivat, ja Tuomas lähti kiireesti ulkotöille, vähän häpeissään, kun oli ollut niin katsomaton.

Laara meni ruokkimaan elukoita karjapihaan, josta alkoi heti kuulua katkeamatonta laulua. Nuotin laatu ja korkeus muodostui mielialan mukaan. Siitä kuului taiteetonta innostusta ja ihastusta, ei sitä häirinnyt lehmien ammunta eikä lammasten määkynä. Raskasta vesiastiaa taikka heinäsylystä nostaessa ääni vähän taukosi, mutta alkoi taas uudestaan, milloin törmäten heinäkasaan, milloin vesiammeeseen ja heiniä eteen viedessä suoraan lehmän karvaiseen korvaan.

Työt tehtyään tuli Laara pihaan ja meni palvelevaisen nöyränä kysymään isännältä, tahtoiko tämä, että saunaa lämmitetään.

--Jos ennätät, niin jospa lämmität, sanoi isäntä.

--Kyllä minä ennätän, sanoi Laara halukkaan palvelevaisesti ja kääntyi poispäin.

--Kuulehan, Laara, kielteli isäntä rauhattomasti liikahdellen.

Laara pysähtyi ja oli varma, että nyt nuhdellaan.

--Niin, että minä olen katsonut tuota, alkoi isäntä tavoitellen sanojaan.--Minä en oikein salli sitä, että te tuon Tuomaan kanssa niin paljon telmitte, en ollenkaan minä sitä salli. Se on toisinaan niin, että se ei toisinaan aivan siihen lopu ja sitä minä en ollenkaan salli, se on nyt sillä lailla se.

--Eihän me ole arvattuna, että isäntä niin pahaa tykkää, puolusteli Laara.--Leikkiihän nuo nuoret aina tuon verran, vaan jos isäntä ei sitä salli, niin ei leikitä vasta.

--Niin no, en minä siitä leikistä niin, vaan jos siitä syntyisi semmoista pitempiaikaista yhteyttä, niin sitä minä en salli, ennen minä annan eron tulla.

Laaran nöyryyteen ilmestyi ynseyttä sekaan, kun hän melkein kuulumattomasti sanoi:

--Jos se on ollut niin suuri rikos, niin pitää mennä muualle.

Isäntä huomasi vaikutuksen ja lähestyen selitti:

--En minä tarkoittanut, että Laaran tarvitsee lähteä meiltä, vaan kun minä olen tässä niin yksinäni, niin minähän tässä tarvitsen hoitajan, ja kyllä me ehkä Laaran kanssa sovitaan, kunhan tässä ollaan ja tuumataan.

Viimeisiä sanoja sanoessaan laski isäntä kätensä Laaran vyötäisille ja katsoi rauhoittavasti nauraen silmiin. Tämä kävi vähän hämille eikä osannut sanoa mitään. Siivosti siirtyi hän pois isännän käden koskettavista ja meni laittamaan saunan uuniin tulta. Mieli tuntui hyvältä, oli ilmestynyt enemmän kuin etsiäkään osasi. Hän oli samanlaisessa asemassa kuin onkimies, joka on viehättävillä liikkeillä saanut säyneen ruokahalut hereille, mutta huomaa samassa kyömyniskaisen ahvenen katselevan toiselta puolen. Kumpaisenko puoleen siinä nyt osaa kallistua! Ensimmäinen olisi miellyttänyt enemmän, mutta jos se ei tartu niin varmasti, että saisi vedetyksi perille asti.

Huomaamatta oli Laaralta laulaminen unohtunut vähäksi aikaa, mutta kun se taas huomaamatta kajahti kuuluville, juolahti mieleen ajatus, ettei se ehkä enää sovellukaan hänelle.

Seuraavan hämärän aikana ja huomisilla ruokatunneilla odotteli Tuomas turhaan kisan aihetta Laaralta. Ehkä se pelkää isän tulevan, ajatteli Tuomas. Siinä pelossa se tuvassakin viivyttelee vähemmän kuin ennen. Hän ei aavistanut, että muutos ulottui muuallekin, ei vain tupaan. Eteiskamarissa asustavan vanhan miehen luonto oli myös muuttunut leikkisäksi, mutta siellä näyttäytyi Laara yhtä pelkurina ja selitti, ettei hänen, köyhän tytön, sovellu antautua leikkeihin muuta kuin miten sattuu tuolla joukossa nuorten kanssa.

--Enemmänkös minua pitää pelätä kuin nuorempia? kysyi isäntä.

--En minä teitä pelkää, vaan kun en ole vielä milloinkaan leikkiin antautunut salaisuudessa, niin ei isäntäkään tahtone sillä minua halventaa, puolusteli Laara viattomana.

--Ei, en minä toki tahdo Laaraa halventaa, vakuutti isäntä ja sai sitä sanoessaan vähin estelyin osoittaa käsin koskemalla hyvää tahtoansa.

Ujoillen irtautti Laara itsensä, mutta ei silti pitkäksi aikaa pakosallekaan mennyt. Heidän välinsä kävi päivä päivältä yhä tuttavallisemmaksi. Isännän turpean kömpelöt jäsenet näyttivät nuortuvan, niin että hän liikkui pihatoimissa entistä enemmän. Muutamanakin päivänä oli siellä sen verran haittana, ettei Piatta päässyt tuomaan tyhjää piimähinkkiään suoraan tuvan puolelle, vaan täytyi pistäytyä navettaan odottelemaan. Kohta sinne tuli Laarakin ja kummasteli, että ken täällä on.

--En tahtonut näyttäytyä isännälle, kun oli tuossa pihalla, selitti Piatta. Keppelänä se nyt onkin, kun on ruvennut oikein halkoja katkomaan. Saapahan nähdä, eikö se vielä ota emäntää.

Laaraa nauratti tämä arvostelu ja hän virkkoi:

--Mihinkäpä tuosta enää mahtaisi olla, kohta kaiketi se kuolee.

--Niinhän tuo taitaa olla, myönnytti Piatta.--Mutta tuo Tuomas minusta on kummempi, kun ei jo ota emäntää; olisi tämmöisessä talossa emännällekin työtä.

--En kaipaa ollenkaan, pani Laara heti vastaan.--Kyllä minä ennätän nämä työt.

--Laara taitaa pelätä, että siitä tulisi palveltava, arveli Piatta.-- Vaan minä ajattelen, että mahtaisiko tuo noin hiljaluontoinen mies panna pahakseen, jos olisi vihjata ottamaan semmoista, josta ei tarvitse palvelemista pelätä.

--En puutu enkä toukahda, sanoi Laara halveksien.

--Miksikä sinä niin kovin välinpitämätön olet, ihmetteli Piatta.-- Saattaisihan siinä katsoa omaakin etuaan. Mitäpä sitä kenenkään elävän ruuasta rupeaisi huolta pitämään.

Laara jo alkoi huomata, että kenenkä elävän ruuasta tässä neuvottaisiin huolta pitämään, ja ikäänkuin ei olisi koskaan huolta pitänyt, virkkoi hän:

--Ettäkö minä... Odottakoon, vaan elköön pitkästykö.

Laaran sanoissa ilmeni selvää Tuomaan halveksimista, jota ei Piatta ymmärtänyt, kun oli jo aikoja heidänkin mökilleen tullut tiedoksi, mitä kupakkaa nämä ovat alkaneet pitää, ja olisi nyt mielellään puhunut tämän asian puolesta, jospa siitä olisi ollut saalispuolelle hyötyä. Mutta erehdykseen siinä arveli nyt Piatta menneensä, vai mahtaisiko Laara tällä lailla salata koko kaikoa, ettei isäntä ja omaiset pääsisi mihinkään luuloon.

V.

Sunnuntaina, jolloin Tuomas jouti olemaan tuvassa ja entistä ihastusta tuntien katseli Laaran sunnuntaiksi somistettua kauneutta ja kaikinpuolisia liikkeitä, ei hän enää malttanut olla menemättä tekemään sille leikin alkeita, vaikka ei saanutkaan alkua, kuten ennen. Laara oli paljon taipumattomampi, hätäili alituiseen, että jos isäntä sattuu tulemaan. Jopa viimein, kun ei siitä ollut apua, ryntäsi pakoon, jolloin tuvan ovi paukahti kovasti seinään. Siihen liittoon joutui isäntä katsomaan kamarin ovelta ja vähän nuhtelevalla äänellä kutsui Laaran sinne.

--Mitä teillä oli siellä tuvassa?

--Tuomas tuo olisi tavoitellut kiinni, vaan minä pääsin pakoon, selitti Laara.

--Hm, hm, se Tuomas, rykästeli isäntä. Sille pitää minun ilmoittaa, että tietää olla ilvehtimättä.

Laara kuuli arvonsa kohta kohoavan, ja ruumis hytkähteli silloin hyvästä mielestä. Ujoillen hän myönnytti, kun isäntä kysyi, että saaneehan sen ilmoittaa. Isäntä itse meni kutsumaan Tuomasta, jolla aikaa Laara poistui syrjähuoneeseen kuuntelemaan. Vähän epäröiden tuli Tuomas ja asettui oven pieleen seisomaan. Isäntä istui lähellä pöytää ja naputteli siihen sormillaan.

--Sitä minä tässä sanoakseni, alkoi hän vähän niinkuin häpeissään,-- että kun tämä elämä näyttää enemmän semmoiselta, niinkuin tuota ... hajanaiselta, niin minä olen aikonut ottaa vaimon.

Ensin oli hänellä ajatus puhua suoremmin, mutta näin se kääntyi. Tuomas alkoi aavistaa jotain ja levottomasti liikahdellen arveli:

--Vai niin, vai niin... Kuka se olisi?

--Sehän minut sai tätä asiata näin alussa ilmoittamaan, että osaisit ruveta kohtelemaan niinkuin äitipuolta tulee, eikä niinkuin vertaista.

--Hm, hm, vai niin ... no, kukahan tuo on?

--Se on tämä Laara, ja tästä lähtien pitää sinun kunnioittaa sitä niinkuin vanhempata.

Tuomas ei puhunut mitään vähään aikaan, sillä lapsen kannalta häntä hävetti ja perillisen kannalta ajatellen harmitti.

--Eiköhän isä löytäisi muualta sopivampia, sanoi viimein Tuomas, koettaen olla maltillinen.

--Tämä on minun asiani, eikä siinä ole muilla mitään puhumista.

--Teidän kaiketi. Vaan olisi minulla jotain sanomista, jos isä sallii puhua, arveli Tuomas.

--En kuuntele, epäsi hän.--En kysynyt ensimmäistäkään vaimoa ottaessani keltään, enkä kysy nytkään.

--Vaan minä pelkään, että meidän talon elämä pahenee, jatkoi Tuomas.

--Se ei liikuta sinua, puhui jo isäntä vihaisemmin.--Minä olen sen päättänyt, ja sinä saat olla siitä vaiti.

Tuomas poistui kamarista ja meni tupaan, pöydän taa penkille maata. Ei hän oikeastaan nukkunut, painoi vaan pahasti muohtivaa rintaansa puuta vasten. Elämä, joka viime aikoina oli ollut niin viehättävä, tuntui nyt ihan tervalle. Tuo entinen ihastuksen esine oli muuttunut tuossa paikassa aivan toiseksi, ja aavistutti, että se muuttuu yhä pahemmaksi.

Laara tuli käymään tuvassa. Tahtomattaan alkoi Tuomas tarkastella häntä, ja ensi silmäykseltä pääsi suusta muille kuulumaton kirous. Ensi töiksi olisi tehnyt mieli mennä vetäisemään nyrkillä tuohon olettavaan leukaan ja halolla noille takapuolille, että ne toden perästä letkuttelisivat. Ja nuo ennen viehättäviltä näyttäneet silmät, olivatpahan nyt kuin noessa rypeneen uniset silmät. Kärsimättömästi kääntyi hän seinään päin, kun huomasi Laaran tahtovan häntä tarkastaa. Koko rupeaman oli hän pitkällään ja nousi sitten ylös, kun muut alkoivat olla puolipäiväisensä syöneet. Yksinään hän istui ja alkoi kaivata juomista.

--Tuossa on tuoppi, osoitti Laara ja kävi siirtämässä lähemmäksi Tuomasta.

--Tässäkö, sanoi Tuomas, tarttuen astian korvaan ja katseli sitä. Onko tämä puusta vaiko piimästä? Minä olen enimmän ikäni syönyt ihmisten astioista enkä sikain.

Samassa sysäsi hän sen niin raskaalla kädellä pois luotaan, että se meni lattialle. Laaran kävi tämä teko kovasti arvolle. Veret säihkyilivät kasvoilla, kun hän tuli tuoppia ottamaan ja sanoi:

--Tässä talossapa taitaa olla kovin siistiä väkeä, kun pitäisi kesken syönnin astiat pestä.

--Hyvän tekisi, jos kerran viikossakaan pestäisiin, vaan lieneekö tuotakaan pestynä koko talvena.

Ei hän tämmöisiä viime aikoina ollut viaksi ajatellut, vielä vähemmin olisi tehnyt tuolla lailla kuin nyt. Silmä keksi nyt virheitä toisia toisensa perästä. Paitakin oli mustaksi pinttynyt, vaikka vasta pesty, niin että teki mieli kiskoa sekin päältä ja käskeä uudestaan puhdistamaan.

Äskeisestä huomautuksesta oli ollut apua. Nyt toi Laara juomista astialla, jolle oli toimitettu kiireinen puhdistus, mutta ei heittänyt lempeällä kädellä pöydälle. Tästäpuoleen kartteli kumpainenkin yhdessä huoneessa asumista. Päiviä kului, ettei talon väen kesken monta sanaa vaihdettu, muuta kuin mitä isäntä ja Laara keskenään.

Jonkun aikaa myöhemmin liikkui isäntä kylässä, ja Tuomas pääsi tästä siihen luuloon, että kohta taitaa tulla julkinen päätös isän ja Laaran välillä.

Kylästä kyselemällä saikin hän tietää kutsutun muutamia vieraita ja niiden mukana erään kirjoitusmiehen. Mutta sitä toimitusta ei hän saata rauhallisena katsoa, ei vaikka. Viikon loppupäivät menivät tutkiessa, mitä tämän asian suhteen olisi tehtävä. Pyhäaamuna hän valjasti isältään lupaa kysymättä hevosen reen eteen ja ajoi sisarensa luo kylään, jossa viipyi iltapuoleen. Paluumatkallaan hän oli käynyt ottamassa ryyppyjä salakauppiaalta. Nyt tuntui olevan uskallusta puhua. Kiire oli joutua kotiin mielen rohkemmillaan ollessa. Ajokaluja hän ei joutanut asettelemaan paikoilleen, heitteli vain minne helpoimmin kädestä erosivat ja tupaan tultuaan suoritti omain päällysvaatteittensa riisumisen samalla tavalla. Tuvassa istui muutamia lähimökkien ukkoja ja akkoja saamassa uteliaisuudelleen tyydytystä. Vasta ikään olivat he saaneet varmuuden, kun oli muutamaa käytetty kamarissa todistajana ja tämä parhaillaan kertoi muille siitä, mitä itse tiesi.

Vieraat katselivat kummastellen Tuomaan entistä rajumpia liikkeitä ja aavistivat, että on sillä jotain mielessä. Äänetönnä se ensin kävellä touhaili paitahihasillaan tuvassa ja meni sitten siinä asussaan kamariin, jossa vieraat parhaillaan olivat.

Laara odotteli kamarin uuninpuoleisella sivulla tarjottimineen vierasten kahvikuppien tyhjenemistä. Tuomaan tullessa kääntyi hän selin oveen. Vieraat tulivat Tuomasta tervehtimään, ja tämä puolestaan kysyi, nykyinen rohkeus apunaan:

--Mitäpä kuuluu?

--Ei erikoista, vastasi Karvonen, joka oli eräs vieraista.--Se tuo on tällä kertaa vereksintä, että isä on näyttänyt pojalleen mallia, mitenkä yksinäisyydestä päästään.

--Eikö enempää kuulu?

--Vähänkö tämä on kerrakseen?

--Vähän se on, leventeli Tuomas.--Minulle kuuluu enemmän.

--Mitäpä enemmän sinulle kuuluisi, kuin että äidin tulet saamaan, pidä itse muusta huoli.

--Se on vähän se. Minulle kuuluu enemmän, usko pois.

Laara yritti lähteä huoneesta, mutta isäntä käski antamaan Tuomaalle kahvia. Hän toivoi, että Tuomas sillä asettuisi ihmisiksi noin vierasten aikana. Laarasta ei ollut mieleistä tämä palvelus, mutta heti hän täytti kupit ja toi lähelle Tuomasta, joka yhäkin selitti Karvoselle enemmän kuulumisistaan eikä katsonut, mitä hänelle tarjottiin.

--Puhutaan, Tuomas, kuten ennenkin, houkutteli Karvonen.--Ota, kun tarjotaan, mielesi rauhoittumiseksi kahvia tältä vasta yhdistetyltä omaiseltasi.

--Ettäkö oikein kahvia, kääntyi Tuomas toiseen asiaan.--Vai niin, vai oikein kahvia. Ja tämäkö se sitten on minun omaiseni, eli äitihän se taisi oikeastaan olla, vai mitenkä?

--Jospa annettaisiin olla.

--No mitenkä se sitten soveltuu, että äiti kantaa pojalleen kahvia. Hävettää minua toki, kun on vielä näin likainen paita päälläni. Tämä on sen meidän entisen piikaturvakon pesemä, sen juoksukoiran, sen tappuravihkon. Lieneekö tämä kunnioitettava äiti sitä sattunut meillä näkemään, sitä juoksu...

Laara poistui jo toiselle puolen huonetta tämän kumartelevan kunnioittajan mailta. Isäntä ei jaksanut enää kuunnella.

--Kuule nyt, Tuomas, sanoi hän seisoalleen nousten.--Etkö sinä ujostele puhuessasi noin ruokottomasti isäsi kuullen siitä ihmisestä, jonka se tahtoo ottaa omakseen. Mene ulos, jos olet niin juovuksissa, ettet ymmärrä edes vierasten kuullen äänettä olla.

--Kunnioittanuthan minä tätä olen ja kunnioitan vieläkin, kiihtyi Tuomas.--Sitä mötkälettähän minä haukuin, joka on tässä kaiken talvea pojalle hyviään teetellyt, vaan tuli toki tämä äiti. Tätä minä kunnioitan ja kumarrankin vielä lisäksi ... näin ... (hän käänsi selkänsä) ja näin...

Niin pilalle ei Tuomas ollut juovuksissa, ettei jo nyt olisi osannut lopettaa. Käskemättä meni hän tupaan, pani päällysvaatteet päälleen ja sitä kyytiä taas kylään.

Kamariin jääneiden oli tukala päästä entiselleen. Karvonen kyllä ryhtyi sotkemaan koko tapausta viinan syyksi, joka harvoin maistellen hiljaisen miehen panee puhumaan aivan perättömiä, mutta yhäkin pysyi isäntä pahoilla mielin, ja Laara piti itseään syyttömästi parjattuna. Asianomaiset kun olivat näin huonossa seurakunnossa, tuli vieraille aivan tarpeelliseksi poistua. Karvonen nousi ensimmäiseksi istumasta ja virkkoi:

--Niinpä minä otan tämän kuulutuskirjan jo mukaani ja toimitan ensi pyhään mennessä pappilaan, niinkuin on puhuttuna.

--Niin, tottahan se pitää ottaa, havahti isäntä ajatuksistaan.

Karvonen kaipasi vielä joitakin tarpeellisia kirjoja ja meni, isännän niitä etsiessä, lohduttelemaan pahoittunutta morsianta.