Chapter 2

Nämä vastukset vaimensivat Laaran kylänkäynnin halua, niin että häntä harvemmin näkyi siellä. Eivät toisetkaan tytöt häntä seuraansa kaivanneet, vain jotkin renkipoikaset, jotka olivat ennättäneet jo laillaan ihastua ja olisivat halulla pitäneet »pajamiehelle» seuraa, mutta sepä oli ennättänyt suuttua eikä leppynyt vähään aikaan. Laara päätti alkaa uudella tavalla ja pyrkiä toista tietä siihen suuntaan, kuin oli ajatus kotipuolesta lähtiessä. Hän turvautui palvelustalonsa tyttäreen, Miinaan, joka alkoi olla aikaihminen, juuri rippikoulun käynyt. Mutta Miinakin häntä väisteli, ehkä sentähden, että hänen vanhempansa olivat varoittaneet ottamasta oppia Laaran puheista ja käytöksestä, ne kun menivät heidän mielestään usein kovin arkipäiväisiksi. Näin joka puolelta ylenkatsottuna oleminen karvasteli kovasti mieltä, ja kun Laara itsekin alkoi huomata, mikä siihen on suurimpana syynä, päätti hän tehdä toisen muutteen ja opetella puhettaan muodostamaan muiden mukaan, niin sanain kuin siisteydenkin puolesta. Mutta vaikeata tahtoi alussa olla vanhain tottumusten hylkääminen. Sen verran hän kumminkin edistyi, että talon haltijat kiittelivät hänen oppineen ja ottivat toiseksikin vuodeksi.

Mallikelpoisten pariin päästyään ei Laara nukkunut, vaan pani jokaisen sanan ja jokaisen liikkeen tarkasti muistiinsa. Lähin malliksi kelpaava oli Miina, jossa nuoruudesta huolimatta oli jo aikaihmisen vakavuus. Sen lisäksi oli hän kaunis, ei verevyyden eikä voimakkaan vartalon muodostama kaunis, vaan tuonmallinen kaunis, joita saman sukupuolen puisevammat jäsenet määräilevät kamaritöille. Laara oli ensimmäisiä, joka siinä suhteessa katsoi Miinaa mitättömäksi, varsinkin sitten, kun sille alkoi sulhasia olla tarjolla. Toinen, joka vähän samaan suuntaan ajatteli, oli Miinan oma isä. Ensimmäisten sulhasten tulosta pahastui hän kovasti ja kummasteli, että kun ei hävetä lasten luokse tullessa.

--Antaa tuon toki vielä muutamia vuosia korviaan kuivailla, sanoi hän sulhaselle itselleen.--Mikä aikaihminen siitä tulee, jos tuolla iällä naimisiin mennä repsahtaa?

Tämä oli Kuivatun isännän mielipide, eikä se siitä luopunut, vaikka tytön pyytäjä olisi ollut kuinkakin hyvä. Hänen laskujensa mukaan olisi tytön pitänyt olla vähintään kahdenkymmenen vanha, ennenkuin sille sopi mainita sulhasista. Sitä ennen tehty naiminen on yhtä paljon kuin ummessa silmin ampuisi. Jottei uusia tahtojia tulisi, pidätteli hän Miinaa kotona kaikista syrjässä liikkumisista, siellä vaan on hyvä yhtymään, kun on Luoja tavallisen näön antanut.

Talvella sitten oli Miinan serkun häät loitompana, Rannan kylässä, jonne häntä hakemalla haettiin morsiustytöksi. Kauan saivat houkutella menon lupaa isältä ja sillä varmalla varoituksella hän viimein päästi, että pitää olla lasten joukossa. Mutta kylläpä hän Miinan takaisin tultua katui tekoaan, kun näki olevan kyytimiehenä tuntemattoman nuoren miehen.

--Kuka se on tuo sinun kyytimiehesi? kysyi hän tahallaan ihan ensimmäiseksi.

--Se on siltä samalta kylältä Pajusen talon Reittu-niminen poika, selitti Miina vähän hämillään.

--Miksikä ne omaiset eivät tuoneet, jotka veivätkin, kun syrjäisten pitää sinua kuljetella?

Miinan täytyi vähän valehdella, että kun ne eivät itse joutaneet, niin palkkasivat tämän, vaikka hyvin tiesi, että muut syyt ne olivat kyytiin käskeneet. Sitäpä isäkin epäili eikä osoittanut mitään ystävyyttä vieraalle. Hänelle ei saanut laittaa ruokaa muualle kuin muiden kanssa yhteen tuvan pöydälle, ja nukkumapaikan neuvoi isäntä itse omain poikainsa ja rengin yhteiselle vuoteelle. Vieras poika olisi mielellään suonut toisin kohdeltavan ja istuksi allapäin vielä pitkän aikaa lampun ääressä, kun muut asettuivat vuoteilleen.

--Eikö vierasta nukutakaan? kysyi Laara karsinan puolelta tupaa, jossa päätään kampaillen istui vuoteensa reunalla.

--Ei tuo niin erittäin nukuta, sanoi Reittu tarkastaen puhetoveriaan, joka parhaillaan leyhäytteli tukkaansa taaksepäin ja alkoi sitä sitoa palmikolle.

--Taitaa sitten olla matka mielessä, jatkoi Laara nauravalla äänellä.

--Ei tuosta siitäkään, kun on kerran hevonen tallissa.

--Jos ei hevosella, niin jalkaisin.

Reittu katsoi poikain vuoteelle ja ne näyttivät nukkuvan. Sitten hän siirtyi hiljaa lähemmäksi puhetoveriaan.

--Mihinkähän se, minun kyydittäväni nyt iltamassa katosi? kysäisi hän.

--Se on toisten pikku tyttöjen kanssa tuolla kamarissa.

--Pikku tytöksikö se Miinakin vielä arvataan.

--Niin se tämän talon isäntä arvaa ja suojelee kaikki nämä tyttönsä hyvin tarkasti.

--Eikö se ketään suvaitse?

--Ei se sille omalleen suvaitse vielä ketään, eikä tuo olekaan oikein aikainen.

--Kuuluupahan jo käyneen sulhasia.

--Isäntäpä epäsi kerrassa puhumasta.

--Ei se aina sitä tee. Mutta jos minä en saisi tällä tiellä enää mitään sille Miinalle sanotuksi, niin pyytäisin puhumaan, että tulisi nyt ihan varmaan näille ensi maaliskuun markkinoille, niin siellä tavattaisiin.

--Teillähän taitaakin jo olla valmiit liitot, sanoi Laara koettaen nauraa.

--Eihän niistä vielä osaa sanoa, miten sitten tuonnempana, sanoi Reittu osaksi myöntäen.

--Pitää toki sitten sanoa, virkkoi Laara äänellä, josta kuului peitelty kateus.

Öljy oli lampusta palanut kuiviin, niin että valo vaipui yhä tummemmaksi. Reittu katsoi kelloonsa.

--Lamppu näkyy heittävän meidät pimeään, sanoi hän, pitääkin tässä asettua hiljaa.

--Eihän pimeä haastelua hidasta, huomautti Laara--vaan taitaa ajatukset pyöriä siinä matkatoverissa.

--Ei nuo niin haitalle asti.

Keskustelu alkoi Reittua laiskottaa ja hän siirtyi entiselle paikalleen pöydän päähän, riisui vaatteitaan vähemmäksi ja painautui poikain vuoteelle. Aamusella nousi hän heti isännän tupaan tultua ja puuhaili lähtöään, mutta kiellettiin odottamaan kahvin joutumista. Viipyminen oli mieleen, sillä aikaa sopi hakea tilaisuutta sananvaihtoon Miinan kanssa, joka supistui kuitenkin hyvin vähään. He ennättivät vain vahvistaa markkinoilla yhtymisen.

Mutta isäpä arvasi tehdä häiriön sille liitolle, kun ei laskenutkaan Miinaa ensi päiväksi, vaikka tämä kuinka olisi pyytänyt.

--Mitä ne lapset tekevät markkinoilla, vielä vähemmän ensi päivänä, sanoi hän.--Toisena päivänä jos pistäytään.

Laarapa ei tyytynyt heittämään käyntiänsä viime päivään, vaan palkkasi sijaisen ja meni muiden reessä. Hän pukeutui parhaisiin vaatteihinsa, eivätkä ne olleetkaan enää mitättömät, kun hän oli kaikki ansionsa säästänyt niihin ja värien puolesta valinnut näyttävintä. Miina oli pyytänyt viemään sanan sille, joka häntä odottaa, ja Laara lupasi toimittaa.

Mennessä muistui mieleen kotipuoli, kun oli tullut ajatelleeksi, että täällä ehkä tapaa joitakin niiltä tienoin. Sietäisi niiden muassa lähettää terveisiä vanhemmille, mutta eipä hänellä toisekseen ole niille mitään sanomista. Hän päätti heittää sen tuuman sikseen ja meni perille päästyään ensiksi tapaamaan Reittua puhutusta paikasta. Aamusta päivin oli tämä siellä uskollisesti odottanut. Laaran nähtyään luuli hän kohta muitakin näkevänsä ja kysyi:

--Jäljellekös Miina jäi?

--Ei se tulekaan, ilmoitti Laara nauraen.

--No miksikä?

--Ei kuuluttu lapsia kaivattavan markkinoilla, niin kuulin isännän sanovan.

--Vai niin, ihmetteli Reittu. Eikö huomennakaan?

--Sittenpähän näkee.

Laara naurahti salaperäisesti, mutta toinen oli aivan pahoillaan. Hän vei Laaran kahville tiedustellakseen sitten enemmän.

--Sano nyt totuus, että pääseekö se huomennakaan tulemaan.

--Johan minä sanoin, että sittenpähän näkee, vai eikö se markkinain vietto käytä vähääkään ilman sitä? kiusoitteli Laara.

--Miksikä ei, mutta olisin minä sen toivonut olevan... On se sanonut sinulle...

--Sanoihan se, vaan täytyy tuon verran kärsiä. Mennään kävelemään, niin siellä puhun tarkemmin.

--Niin kyllä. Minä maksan tuon kahvin.

Laara kiirehti jo edeltä ulos ennättääkseen porttikäytävän kupeella tarkastaa vaatteustaan ja taskupeilin avulla asettaa huivin parhaan mukaan. Reitun jouduttua lähtivät he astumaan rinnatusten katua tavaratorille päin.

Kaikenikäistä ja -näköistä joukkoa virtaili yksitellen ja ryhmissä sinne jos tännekin. Tuossa tuli joukko nuorta väkeä, ja ohi mennessään he naurahtivat Reitulle tervehdyksen asemesta.

--Oliko ne tuttavia? kysyi Laara.

--Olivat.

--Tunteeko ne Miinan?

--Miksikä?

--Niin, etteivät nuo liene minua siksi luulleet.

--Mitäpä tuo haittaa, jos luulisivat.

--Haittaa se toki, kun toinen kuitenkin pitäisi olla, naureli Laara.-- Tuota en ollenkaan tullut ajatelleeksi yhteen matkaan lähtiessä.

--Vähätpä niistä markkinoilla, sanoi Reittu.--Mennään pois.

He kävelivät tavararekien ohitse ja tarkastelivat yhtä ja toista silmälle mieliksi.

--Nuo mahtaa olla makeita, sanoi Laara hyväillen kiiltolangalla käärityitä karamellipötkyjä.

Reittu arvasi, että Laaran tekee niitä mieli, ja osti muutamia.

--Pannaan täältä toista lajia, esitteli myymämies.--Jos lienee vielä tämä tyttö morsiamenne.

--Sitäpä ei näin joukossa sanota, vastasi Laara teeskennellen.

He siirtyivät yhä eteenpäin, kumpikin ajatellen omia ajatuksiaan. Tavaralauhkojen edustalla tungeskeli ostajia, kultasepän myymälän edessä seisoi vain joku nuori mies tarkastellen sormuksia.

--Ketkähän onnelliset tuolta saanevat sormeensa, virkkoi Laara kaipaavalla äänellä.

--Sattunee tuolta jotkin saamaan, vastasi Reittu ajatellen samassa, että kunpa Miina olisi.

Hän odotteli, että jos Laara itsestään siitä alkaisi kertoa, kuten oli luvannut, mutta eihän tuo aloittanut, alkoi vain tuumitella panoraamaan menoa.

--Entäs se Miinan tulo, sinä unohdit sen, täytyi jo muistuttaa.

--Niinpä kyllä, vaan onhan tässä vielä aikaa. Mennään panoraamaa katsomaan.

--En malta enää, täytyy kääntyä kortteerille, vaan kyllä minä maksan ovirahan, jos Laara menee.

Laaran täytyi lopettaa vitkastelu ja sanoa mitä tiesi, kun näki, ettei siltä kuitenkaan saa sitä unehtumaan. Vastahakoisesti lupautui hän viemään terveisiä ja tulokehoituksia Miinalle.

III.

Heti kesän tultua ajoi Reittu, puhemies muassaan, Kuivatulle sulhasiksi. Isän puolelta ei ollut paljon toivon tilaa, mutta yrittää tuli, kun asianomaiset itse olivat jo aikoja niin päättäneet.

--Kyllä tulitte liika aikaisin, sanoi Miinan isä ensi sanakseen, kun tietoon pääsi.--Antaa hänen vielä varmistua.

--Avioliitto ei aikaisuudella mene pilalle, vastusteli puhemies.--Nämä kuuluvat jo olleen kihloissa kevätmarkkinoilta asti, niin luvatkaa vaan pois.

--Sitten en lupaa senkään vertaa, koska tässä on jo rosvon konstia käytettynä, rupesi hän lujemmaksi.

--Tuopa Miina pois, mitä olet ottanut, ja se on sillä hyvä pitkäksi aikaa. Kaikkea pitää kuulla! Minä olin neljännelläkymmenellä, kun menin naimisiin, ja peloittaa tahtoi silloinkin. Mutta näiden pitäisi päästä naimisiin, vaikkei syrjäinenkään heistä ymmärrä enempää kuin kananpojista, että kukkojako ne ovat vaiko kanoja, vielä vähemmin he itse. Ajatelkaahan vielä vuosi tahi kaksi, kun on isän koti kummallakin.

Eivät siinä auttaneet selitykset eikä mitkään. Miinankin täytyi tuoda kihlat pois, ja silloin saivat vieraat mennä, jos halutti. Reittua hävetti kovasti, kun hänetkin niin lapseksi arvattiin, ja harmitti kihlojen takaisin ottaminen, kun Miina olisi ne niin mielellään pitänyt. Hän olisi salakättä antanut ne takaisin, mutta ei sattunut tilaisuutta. Täytyi turvautua Laaraan, jonka puheille oli soveliaampi päästä talon väen huomaamattakin. Tämä lupasikin toimittaa niin, että Miina tulee iltasella hänen aittaansa, joka on tallirakennuksen suojassa, joten sinne voi päästä muilta salaa.

Reittu lähti puhemiehineen ajamaan, mutta he eivät menneet pitkältä, kun asettuivat muutamaan taloon yöksi. Sanoivat hevosen jalkain heltyneen, joten sillä ei raaski yötä myöten ajaa. Toinen mies kääntyi tästä jäljilleen ja oli vähän jälkeen ilta-asettumisen takaisin. Hän tuli varovasti ja meni kartanon taitse tuonne yhtymäpaikalle. Hiljaapa ne ovat, ajatteli hän kuunneltuaan oven takana. Hän kopautti, mutta ei kuulunut sittenkään. Jokohan narrattiin, ajatteli Reittu ja sanoi jonkun sanan kopauttaen samalla. Jo kuului liikettä, joku lähestyi ovea avaamaan. Varmaan se on Miina. Mieli tuntuu niin hyvältä, kun saa puhutella ketään pelkäämättä ja antaa kihlat takaisin. Hän puristi heti oven raolle päästyä avaajan kättä mitä ystävällisimmin, vaan huomasi, että se olikin Laara.

--Ka, Laarahan se... Missäs Miina?

--Oli se täällä, vaan kutsuivat pois, selitti Laara huolettomasti painaen oven kiinni.

--Vai niin, virkkoi Reittu pettyneenä ja istuutui vaatekirstun kannelle.

Laara oli varustanut kynttilänpään ja sytytti sen palamaan. Sitten hän istuutui sänkynsä reunalle, päällään melkein punainen hame ja valkea nuttu, johon oli ommeltuna pitsiä kaulukseen ja hihansuihin.

--Jopa tämä matka meni vätykselleen, virkkoi Reittu vähän aikaa ajateltuaan.

--Mitä tuosta huolii, tapaahan tuommoisia, lohdutteli Laara.

--Mitenkä niin? kysyi Reittu.

--Noinpa rikkaita. Ei kaiketi sille tule monta markkaa perintöä, kun on tuommoinen lauma noita pienempiä.

--Jospa ei tulisikaan, vaan muuten se on niin...

--Mitäpä sillä muuten hyvin tekisi, kitulias kutjake.

--Onkohan se kitulias? kysyi Reittu kohoten tarkkaavaisemmaksi.

--No, jospa minä tuon nyt jo sanon, että kyllä se on kitulias, vahvisti Laara.--Näkeehän sen ulkoapäinkin. Eihän kenenkään terveen ihmisen kasvot ole noin valkeat, on niissä toki punakkata enemmän. Sen vuoksihan se isänsäkään ei antaisi vielä mennä naimisiin, kun tietää sen kivulloisuuden.

--Jokohan tuo asia olisi niin? epäili Reittu.

--Niin se on, vahvisti Laara mitä ystävällisimmin.--Jo toki on toista, jos ottaa terveen, vaikkapa sillä ei olisikaan niin paljon perinnöitä.

Reittu ei ensinkään tarkastanut viimeistä esitystä, kun tuo Miinan kivulloisuus oli niin äkkiarvaamatta valloittanut mielen ja pani ajattelemaan. Laara ei häntä enää puheillaan häirinnyt. Hän nojautui toisella kyynärpäällään tyynyyn, jossa puoleksi nukkuvan asennossa hänen pyöreä leukansa tuli huomattavasti näkyviin. Kynttilänpäätä piteli hän toisessa kädessään ja kuljetti sitä kahtaanne päin, seuraten silmillään liekin kallistelua. Hän liikutteli sitä vuoroin ylös ja alas, niin että tuli yritteli sammua.

--Mitenkähän minä nyt oikeastaan tehnen, sanoi Reittu kotvan aikaa ajateltuaan.

--En uskalla sanoa, virkkoi Laara.--Vaan jos itse olisin poikana, niin kyllä sitten tietäisin.

--No mitenkään tekisit? arveli Reittu vilkastuen.--Kääntyisitkö uudestaan takaisin, vai menisitkö kestään huolimatta Miinaa etsimään.

--Sitä en ymmärrä, sanoi Laara tekeytyen hyvin neuvottomaksi.--Ehkä en ... no en minä siihen uskalla...

Hän ei todellakaan uskaltanut, vaikka mieli teki sanoa.

--Vaan minä teen kumminkin niin, että käyn tuolla tuvan puolella, teki Reittu päätöksen.

Laara ei virkkanut siihen mitään. Yksin jäätyään nousi hän tyytymättömänä ovea kiinni panemaan ja paiskasi vihaisesti lukkoon.

Ulkona oli melkoisen valoisa. Reittu lähti kiertämään asuinhuoneiden taitse kartanolle, ja ilokseen huomasi hän Miinan olevan valveilla ja istuvan keittiön akkunan edessä. Heti kiipesi hän kiveyksen päälle, pidellen käsillään akkunan pielistä.

--Takaisinko sinä käännyit, kuului kuiskaus sisäpuolelta.

--Niinhän minä käännyin, etkö sinä sitä tietänyt?

--En minä arvannut.

--No, semmoistako se olikin, ihmetteli Reittu.--Eiköhän sinne sisäpuolelle uskaltaisi tulla?

--Eihän se olisi luvallista, vaan jos pääsisit hiljaa, niin minä tulen ovia avaamaan.

Vanhempikin väki oli päivän tapahtumista puhellessaan valpastunut, niin että kuuli joitakin ripseitä ja epäilyttävän varovaisen ovien avaamisen. Isäntä nousi katsomaan ja tuli Miinan huoneeseen, jossa ei oltu kuin vasta puheen alussa.

--No eihän siitä erosta tullutkaan mitään, sanoi isäntä nuhtelevalla äänellä.

Toisilla ei ollut sanaa suuhun tulevata.

--Tämä asia näyttää nyt lähtevän huonolle jäljelle, jatkoi isäntä.--Jos teidän ei sovi lopettaa seurusteluanne, niin parempi lienee, että menette yhteen, mutta sillä puheella, ettei saa tulla minulle jäljestäpäin valittamaan, käyköön hyvästi tai huonosti. Nyt on omassa vallassanne.

Isäntä heitti heidät kahden, muistuttamalla lopuksi, että tällä kertaa on levon aika, puheet pitää lopettaa lyhyeen ja mennä pois.

Rakastuneita hävetti tämä kohtaus; se tuntui alusta kylmältä kylvyltä, mutta pian he selvisivät ja kihlat vaihdettiin entiselle haltijalle.

* * * * *

Syksykesällä joutuivat häät. Ensin ei ollut aikomus kutsua ketään vieraita, mutta sitten rupesi arvo vastustelemaan. Ehkä alkaisivat naapurit nauraa, että niinpä laittoivat tyttärensä kuin kerjäläisen taipaleelle. Siihen lisäksi muistui mieleen entisiä pitovelkoja. Viime talvena he olivat olleet Kuhjolan emäntävainaan hautajaisissa, ja nyt oli tuo Kuhjolan isäntä, Matti, ensimmäiseksi kutsuttava. Karvonen ei ollut Kuivatun isännän mieliystävä, mutta eihän sitä viitsinyt olla kutsumatta emännän takia ja kun oli oltu niiden häissä. Likeisimmät naapurit kuuluvat ilman muuta pitovieraihin, ja ennen kaikkea omaiset.

Häiden alussa istuskelivat vieraat vähäpuheisina. Vaimoväellä oli aina jotain, miehet tuhrasivat parhaasta päästä piippuinensa, yhtyen silloin tällöin vierustoverinsa kanssa vaihtamaan pari sanaa vuodentuloista ja ilmoista. Suuhun saatua alkoi vähitellen miestenkin seura vilkastua, pieninkin hauskuus jo nauratti. Ei tarvinnut sen kummempaa tapahtua kuin että Karvonen istuutui mustine partoineen vanhan Kuhjolaisen rinnalle ja alkoi tälle hiljaa supatella. Katsojat näkivät näiden kumpaisenkin kasvoista, mitkä asiat ovat puheena. Tämän yksinkertaisen leskiukon rinnalla oli Karvosen hyvä näyttää sukkeluuttaan. Ukko vain enimmäkseen kuunteli, ja turpea naama myhähteli silloin tällöin nauruun, kun toinen kiihkeästi ja viekkailla silmäniskuilla koetti saada selitettäväänsä asiaa vaikuttamaan. Nykäisipä jo nutustakin ja viittasi salaisesti Laaraan, joka kulki siitä ohitse kahvitarjottimineen. Uteliaita olisi tunkeutunut lähelle kuuntelemaan, mutta Karvonen ajeli niitä ulommaksi. Kiireesti pistäytyi hän talon mieheltä ryyppyjä saamassa ja joutui kahvin tarjoomisajaksi entiselle paikalleen. Kun Laara joutui tarjottimineen sille kohdalle, alkoi Karvonen hitaasti käsitellä kuppeja, jotka tahtoivat ottaessa kaatuilla, kun ei joutanut niin alas katsomaan.

--Nosta sinä leskimies pääsi pystympään, kiihoitteli hän Kuhjolaista.-- No niin, ihasteli hän, kun toinen oli mieliksi vähän kohentautunut. Katselepas, niin eikö veresi ala jo vähän liikahdella tuommoisia lihavaleukaisia tyttöjä nähdessäsi.

Laara ei ollut huomaavinaankaan koko puhetta eikä antanut teeskennellyn vakavan muotonsa vähimmästäkään vaihtua. Ainoastaan jos nuoret pojat jotain hauskaa sanoivat, silloin hän suupielten liikahduksella naurahti ja antoi silmäluomiensa vähän loitota toisistaan ja taas verkalleen painua tuohon salaperäiseen pienuuteensa.

Emäntien puolta kiertäessään ei Laara ollut yhtä huolellinen ammatissaan. Siellä hän ei yrittänytkään tavoitella edeltäpäin neuvotuita, kohteliaita tarjottimen liikkeitä: tuoda töräytti vaan ottajan eteen, milloin lähemmä, milloin ulomma, ja katseli siinä seistessaan noiden »onnen saavuttaneiden» vaatteita ja täyteläisiksi paisuneita vartaloita, ja silloin mateli mielessä salainen kateus. Yhdenkin tiesi näistä olleen niin köyhän kuin hän nyt, mutta tuossa se istui arvokkaana toisten rinnalla eikä näyttänyt hänestä välittävän enempää kuin nuokaan toiset, otti vaan mitään puhumatta ja katsomatta. Tätä kohtaan tuntui kateus suurimmalta.

Laara oli päässyt kahvin kantajaksi pyrkimällä ja toivoi, että siitä toimesta joutuisi parhaiten ottamaan osaa nuorten iloihin. Siinä hän kumminkin pettyi sillä loma-aikoina käskivät keittiöön astioita pesemään ja kantamaan sieltä takaisin sinne, missä niitä tarvittiin. Sivumennen jouti vain katsomaan toisten tanssin humakkata, ja jos seisahtui maille odottamaan pyytäjää, sattui sitä hyvin harvoin. Toisilla siihen sijaan oli alituinen meno, yksi jos heitti, niin kohta toinen ojensi kättään. Morsian ja sulhanen siellä etumaisina hyppelivät, eivätkä nekään välittäneet mitään, vaikka olivat ennen käyttäneet apulaisenaan... Niin .. no ... siitä ne ... samapa se, ajatteli Laara.

Illempana, kun hämärä muutti loukkopaikat vähemmän valoisiksi, huomasi Laara olevan hänenkin suosijoitaan, mutta ei ilahduttavinta laatua. Kun tuolla hämärässä porstuassa kosketti ensi kerran kaulalle suuri käsi ja samalla työntyi jotenkin lähelle parrakas naama, yritti Laara parkaista suun täydeltä ja pudottaa kantamuksensa lattialle. Loukkaantuneena puhkuen meni hän kamariin, jossa oli talonväkeä sekä muutamia emäntiä, ja tunsi mielensä byvittyvän, kun saa noiden muutamankaan arvoa vähän alentaa.

--Kaikenlaisia ukkoja ne tuovat pitopaikkoihin, julkaisi hän.

--Minkälaisia ukkoja? alkoivat jotkut udella.

--Semmoisia, joilta ei saa rauhassa liikkuakaan, jatkoi Laara päätään keikautellen.

Jokainen vähän ällistyi, mitä siellä on tapahtunut.

--Olkoot jos kuinka pitkäpartaisia, niin pitää minut nähdä alalleen, kiihtyi Laara valaisemaan asiata, kun huomasi että vaikuttaa se.

Jokainen jo alkoikin ymmärtää, mutta ei yksikään rohjennut tarkemmin kysyä, kun pelättiin olevan seurassa liian läheisiä. Toiset jo nousivat siirtyäkseen toisiin huoneisiin, paikoilleen jääneet rykästelivät puheen puutteessa.

--Vai on täällä semmoisia, jotka eivät näe Laaraa alalleen, tarttui Karvosen emäntä Laaran puheeseen.--Eikö nyt tekisi mielesi meille palvelukseen?

Tämä odottamaton kysymys pani Laaran suun aivan äänettömäksi. Ylpeänä ja vihoissaan hän lähti toisiin huoneisiin. Mutta tuo tehty valitus ei tuonut mitään hyötyä, hämärissä käytävissä saattoi kohdata äskeisiä vastuksia. Uutta valitusta ei tullut tehdyksi, kun ensimmäinen kävi niin nolosti. Nyt hän oli kerrassaan herennyt luottamasta vaimonpuoleisiin, niin nuorempiin kuin vanhempiinkin. Ne halveksivat häntä aivan kaikki, mutta mitenkäpä niille saanee kostetuksi, ne ovat niin arvokkaita olevinaan.

Ensimmäinen oli kotiinsa kiirehtimään Karvosen emäntä, ei niin omasta puolestaan, vaan että saisi pois miehensä häpäisemästä ihmisten pitoja. Mutta tämäpä ei ollutkaan niin halukas, kun oli vasta päässyt oikealle juhlatuulelle ja löytynyt monipuolista huvia. Muiden liikkeiden tähden oli Kuhjolan isäntä jäänyt vähälle puhuttelulle ja nyt lähdön edellä täytyi sitä palkita. Monta kertaa meni emäntä ulos, mutta vielä täytyi palautua, eihän se tullut. Kärsimättömänä tarttui hän jo käsipuoleen kiinni viedäkseen puoliväkisin.

--En minä raskisi vielä lähteä pois tuon ukon luota, toimitti se vastakynttä karhitessaan.--Se taitaa jo ruveta katselemaan noita tyttöjä, vaikka siinä ensin alapäisenä istua luuhotti.

--Anna katsella, jos katselee, mutta sinä joudat hyvin kyllä, kiukutteli emäntä ja kiskoi mukaansa.

Ymmärtämättömät heidän menolleen naurahtelivat, mutta toiset katselivat surkutellen.

--On niitä miehiä jos minkälaisia, alkoi puhe muutamassa vaimojen joukossa.

--Onhan niitä, myönsi toinen.--Vaan tuo Miina taisi saada hyvän miehen.

--Ei tuosta ole kuulunut erittäin pahoja, vaikka ainahan niitä naimisen aikana ollaan jotain löytävinään, sanoi eräs emäntä, joka oli Reitun kotiseuduilta.--Kertoo nuo jotkut nähneensä sen jolloinkin ryyppyisenä, eivätkä sano olevan ahkerinta laatua työntekoon.

--No kyllä se niistä korjautuu, kun tuosta vielä miehistyy, niin että alkaa oma ahneus tulla.

--Ehkäpä sen isä paneekin nämä eri paikalle asumaan, siihen jääpi vielä pari poikaa kotipaikallekin.

Keskustelu taukosi, sillä nyt valmistautui morsiusjoukkokin lähtöön. Matkaa oli sulhasen kotiin pitkänlainen syöttöväli, mutta kovasti ajaen ei siinä mennyt monta tuntia, ja syyskuun kuutamo valaisi tietä.

IV.

Kuhjolan talo oli Niittykylältä vähän erillään, pienen soikulaisen lammen rannalla. Talon eteläpuolta varjosti metsäinen vaara ja supisti viljavainiot kapeiksi ja pitkiksi lammen rantaa vasten. Lyhimmän päivän aikana kulki aurinko vaaran suojassa, nousun aikana vain joku säde yletti katon harjoihin asti.