Chapter 1

Produced by Tapio Riikonen

LAARA

Kuvaus Savon kansan elämästä

Kirj.

Kauppis-Heikki

WSOY, Porvoo, 1921.

ENSIMMÄINEN OSA.

I.

Miettiväisinä istuivat mökin joukot pienessä tuvassaan, joka oli rakennettu kanervikko-aholle. Tuvan edustaa suojusti pystypuista ja havuista köhilöity katos; siihen oli heitelty hujanhajan kaikenlaista arvotonta tavaraa, joka halpuutensa vuoksi säilyi ovettomassakin suojassa. Tuvan toisella sivulla rähjötti kolmiseinäinen kommakko lehmää varten, ja kolmannella hatarampi havukatos heinille. Neljännellä seinällä oli ainoa ikkuna, jonka tuli antaa valoa. Saunakötykkä seisoi vähän erillään tästä huoneryhmästä.

Mökin ympärille oli kuokittu muutama kapanala peltoa ja siihen keväällä kylvetty ohraa ja perunoita. Sen verran tätä viljelystä oli, ettei tarvinnut mennä kylästä kysymään, miten on käynyt ihmisten elatustarpeille. Vaikka perunan varsia kasvoi aivan tuvan seinämällä, ei siinäkään ollut ainoata kirkasta lehteä jäljellä. Olipa halla maan sisästäkin kaivellut, ettei kuin pakkasen puremia, mustia ja kuoleutuneita varren rankoja rimotti mullan päällä. Ohrakin oli täytynyt leikata kesken kasvunsa ja kyyhötti siinä kuhilaalla, surkean harmaana, hoikat, ravintoaineensa menettäneet tähkät ruostepilkuissa. Näin oli käynyt melkein kaikkialla Suomessa, ja sepä se pani mökin väenkin miettiväiseksi.

Mökin mies, Juuso Määttä, istui pöytänsä päässä allapäin ja Juuson vaimo kuroi ainakin kymmenettä paikkaa nuttunsa rintapieleen. Lapsia oli heillä kolme tyttöä, joista Laara-niminen oli jo muutamia vuosia elättänyt itseään palveluksella. Nyt kun halla oli tuhonnut viljat, oli palvelijain vaikea saada sijapaikkoja, ja sen johdosta tuli Laarakin vanhempainsa puheille.

--Eikö ne ota siihen Nevanperällekään yhtään palkollista? kyseli Juuso.

--Eivät kuuluneet ottavan, selitti Laara rohkean mäikävällä puhetavallaan.--Isäntä sanoi, ettei ole varaa millä elättää. Emäntä minulle jo ennen hallaa puhui, että olla ensi vuosi, mutta isäntä peräytti nyt pois.

--Eikö sinua ole muualle tahtoneet?

--Olisi Pärmäselle pyytäneet, mutta eivät luvanneet palkkaa, ruuan ja vaatteen ainoastaan.

--Siihen sitä täytyykin tyytyä tämmöisenä vuotena, sanoi Laaran äiti.

--En rupea siihen. Kuluttakoot huonommat ryysyjään petäjäisen edestä. Minä olen jo monena syksynä ajatellut mennä Savoon ja nyt minä menen.

--Eikö liene köyhyys sielläkin, arveli äiti.

--Paremmin siellä toki eletään, väitti Laara.--Kaikkipahan kehuvat, jotka ovat menneet, että aivan se on toista siellä. Ruveta täällä ilman edestä kitumaan, silloin kun minun käsissäni kääntyy jo työ niin hyvin kuin toisenkin käsissä.

Juuso kohotti jo päänsä ylös, mutta hankaili vielä takkinsa hihoja pöytään, joka oli mitä pahimmassa siivossa ruuan jätteistä, joita ei viikkokausiin pyyhitty, paitsi mitä Juuso hankaili paikkatakkinsa hihoilla. Tuo likaisuus oli niin tavallista, ettei tämä sitä ensinkään huomannut, vielä vähemmin nyt, kun oli tyttären matkallelähtö ajateltavana. Sitä ei Juuso ottanut surun kannalta, päinvastoin toivo välkähti hänen mustaksi pinttyneillä kasvoillaan, kun hän puuttui uudestaan puheeseen.

--Ei se ole minunkaan mielestäni tyhmintä tekoa, jos menee Savon lääniin, tuumaili hän. Siellä on tiheään sattunut, että täältä menneet piikatytöt on naitu taloihin.

--Talossa kaiketi kuuluu Karusen Leenakin olevan, tiesi Laara.

--Ja entäs Tyyskän Maija, lisäsi Juuso.--Täältä lähtiessään ei hänellä ollut kunnon vaatteita päällä, vaan nyt on emäntänä, ja kun mennä talvena kävi täällä, niin vihtoriinissa kyöhäsi.

--Vanha ja rumapa tuo oli se Maijan ukkoraja, näinhän minä tuon, moitti vaimo.--Ja sitkeään oli pitänyt sitäkin saadessa, aivan oli ollut hajoamassa, ennenkuin oli Maija saanut pappilaan sen ukon.

--Ne ovat niitä juoksupuheita, puolusti Juuso.--Ja samapa tuo, jos ei alussa olisikaan mennyt niin laadulleen, mutta Maijaa virkeämpi ihminen saattaa katsoa paremmin eteensä. Saat siellä sinäkin, Laara, varoa, jos menoksi tulee, huomautti hän lopuksi tytärtään.

--Olen minä jo siksi ollut maailmassa, ettei minua peloita, kehahti tämä.--Ja menen minä nyt, vaikka on niitä ollut muitakin, jotka ovat kieltäneet.

--Ketä muita?

--Muita syrjäisiä, ilman aikojaan, en minä viitsi sanoa.

--Mitä sinä aikaihminen ujoilet, sano vaan, kehoitti Juuso.

--Se Nevanperän renki Aappohan tuo enimmän kielteli, ilmoitti Laara vähän kainostellen.

--Sekö Aappo-kääry, murahti Juuso.--Se muka aikoisi naida, mutta mitä tuolla kääryllä tekee, varsinkin tämmöisenä aikana. Tapaa niitä Savostakin semmoisia.

Laara ei puhunut tähän mitään, nypisteli vain hameensa poimuja, joka oli vielä uusi, senvuotisesta palveluspaikasta annettu. Pienemmät sisaret istuivat siinä rinnalla repaleisina ja likaisina, minkä Laarakin huomasi, ja hän sysäsi ulommaksi, kun ne tulivat kovin lähelle ja tahtoivat kosketella vaatteita.

--Minnekä sinä menet? kysyi toinen tytöistä.--Ota minutkin sinne.

--Ei sinusta ole vielä minnekään, sanoi Laara ja lykkäsi pois luotaan.

Juuso oli taas ajatellut vähän aikaa ja sanoi:

--Sinun sietäisi mennä jo ajoissa, jos mieli saada oikeata palveluspaikkaa.

--Niin minä teenkin, sanoi Laara.--Mielellään ne laskevatkin, kun ei ole riihen puintia eikä ruokaa. Lähden aivan tällä viikolla, jos haette papinkirjan.

--Sehän se kyllä pitää olla, sanoi Juuso.--Mitäpä tuo siitä paranee, jos lähden paikalla.

Laara lähti palveluspaikkaansa tekemään tiliä ja noutamaan sieltä vaatteitaan. Hänen aivoissaan pyöri nyt alituiseen ajatuksia tuosta tuntemattomasta seudusta, joka pienuudesta pitäen oli kaikkine sieltä löytyvine onnellisuuksineen sadun tapaisesti mieleen kuvastanut. Pienenä tyttönä oli tuo tunne jo niin valloittanut, että hän kesäiseen aikaan kulki puolen virstan päässä olevan maantien varteen, ilman mitään asiaa, ainoastaan toivoen nähdä jonkun sen puolen kuormankuljettajan, niitä kun siitä tavallisesti matkusti. Useimmiten siellä käveli kuorman jäljessä ilottomia, elämän vaivoissa väsyneitä miehiä, joiden näkeminen ei paljoa ilahuttanut, mutta toisinaan sattui joukkoon iloisia ja vereviä hulivilipoikia, jotka katselivat sen verran kupeelleen, että huomasivat aholta tyttösen, joka hyppeli kiveltä kivelle ja kuulosti joka sanan, mitä matkamiehet sanoivat. Aina niillä olikin jotain sanomista. Useimmin ne kutsuivat tulemaan kuormansa päälle, aikoipa joku viedä kotiinsa ja kasvattaa itselleen tupalinnun. Laara hyppeli silloin poispäin, mutta oli näkemistään ja kuulemistaan hyvin iloisella mielellä, ajattelipa toisinaan, että kun olisi lähteä noiden kuorman päälle. Äidilleen ei hän puhunut näistä kuulemistaan kuin kerran, sillä tämä siitä nuhteli: mitä sinä menet sinne matkamiesten suun »raattaamista» kuuntelemaan! Siitä lähtien kävi hän muiden tietämättä tuolla maantien varrella, eikä puhunut muille mitään. Nyt ei enää tämmöinen tyydyttänyt, täytyi päästä mielitekonsa perille..

Hän sai palveluspaikastaan vielä muutamia markkoja palkan loppua, mutta enin osa oli tullut vuoden varrella käytetyksi koristuksiin. Enemmän olisi pitänyt olla, sen Laara piti tärkeimpänä, jos mieli päästä johonkin arvoon tuolla vastaisessa seudussa. Kasvojen näön oli pieni taskupeili tehnyt vuosien kuluessa hyvin tunnetuksi Laaralle itselleen. Tuskin kului tuntiakaan peiliin katsomatta. Leuka häntä itseäänkin ilahutti, se oli etuisampi kuin monella muulla. Hän tutki tarkkaan, onko huivi kaunistukseksi vai eikö, ja heti se selvisi siksi, että parempi on olla ilman huivia, se vain varjosi juuri tuon kauneimman alan. Huivin ollessa ei jäänyt kuin silmät kauneinta, ja niistäkin oli hänellä paha pelko, että jos ne ovatkin rumat, niin mitenkä sitten! Se ajatus teki toisinaan oikein alakuloiseksi, varsinkin kun muutama oli nimittänyt hänet lummesilmäksi. Ne olivat nuo luomet niin kovin lähekkäin ja tummat silmäripset vielä lisää varjostivat, niin että ne voivat jostain näyttää kipeiltä. Mutta sittenkin, tutki hän, ei niiden pitäisi olla mitättömät. Hän remautteli niitä peilin, edessä isommiksi ja antoi sitten verkalleen painua pienemmiksi, ikäänkuin hyvän mielen vaikutuksesta. Näistä kokeista tuli Laara toisiin päätöksiin ja päätti olla uskomatta tuota lummesilmäisyyttä, ennenkuin enemmän kuulee ja näkee. Kasvot olisivat saaneet olla paljoa punakammat, mutta sen toivoi hän korjautuvan, jos pääsee Savon paksulle leivälle.

Laara oli muutamia päiviä kotimökillään laittelemassa vaatteitaan lähtökuntoon, ja nytpä ne olivatkin kaikki valmiina, ei ollut mitään syytä vitkailemiseen.

--Nyt se tyttö lähtee, sanoi hän huolettomasti sitaistessaan nyyttinsä solmun kiinni.

--Me tullaan maantielle asti saattamaan, sanoi Laaran äiti.--Mennään jokainen ja nyhdetään yhdellä tiellä sieltä maantien varren halmeaituuksesta suolaheinätakat. Tässä täytyy ruveta sekaa syömään ja suolaheinät ovat siihen paraita.

Joukon poistuessa jäi tupa autioksi, ja Juuso sysäsi sen merkiksi pönkän oven päälle. Riitu kaappasi nurkkajuurelta pari takkavitsaa käteensä. Sisaret kulkivat Laaran kupeella ja itkivät, toinen sitä, ettei ota matkaansa, ja pienempi ikävää. Äiti käveli toisella puolen ja pyyhki vähän väliä lähestyvän eron tuottamia kyyneleitä silmistään ja puheli lapselleen kaikenlaisia neuvoja. Juuso astuksi jälkimmäisenä, kuin jollekin työpaikalleen. Maantiellä, missä oli erottava, yltyivät pienet tytöt yhä kovemmin itkemään. Jo tuli vähän Juusonkin sääli ja hän tuumaili mukaan pyrkijöille:

--Jos tuon tietäisi, että siellä saisi selvän leivän, niin olisihan tuonne saanut mennä.

--Mitä joutavata tuumaakaan, vastusti tytön äiti.--Eihän se Laara miten jaksa sinua kuljettaa ja elättää. Koetetaan me elää täällä.

--Täytyyhän sitä koettaa, mikäpä tässä auttanee, sanoi Juuso.--Ja aina se aikainen ihminen toimeen tulee, kun saapi jotain mahanahkansa tukeeksi, mutta on siinä lapsille tietämistä.

--Tule nyt vuoden tai parin päästä käymään täällä, kehoitti Riitu.

--Laita jo ennenkin matkamiesten muassa jotain tietoa, mitenkä siellä olet päässyt elämään, muistutti Juuso.

Kumpaisenkin toivomuksen lupasi Laara täyttää. Hän pisti kättä hyvästiksi ja lähti astumaan suoraa maantietä. Tuolla ojelmuksen päässä kääntyi hän katsomaan jälkeensä, näki sisarten seisovan vielä tiellä ja isänsä kiivenneen aitauksen sisään nyhtämään suolaheiniä. Äiti näkyi nousseen aidan selälle ja katselevan siitä vielä menijän jälkeen. Laaran silmistä vierähti muutamia pisaroita nutulle, mutta kun hän kääntyi taas matkaa jatkamaan, hälvenivät eron ikävät ja mieli muuttui miltei iloiseksi. Kun oli virsta tai pari kuljettu, muistui jo mieleen taskupeili. Sen kaivoi hän tarkastaakseen, eikö silmät ole käyneet pahasta mielestä rumemmiksi, mutta ei siitä ollut mitään pelkoa. Ne näyttivätkin entistä kauniimmilta, kun tämän lisäksi oli kävely kohottanut punakkata kasvoille.

Muutaman mäen päälle tultua näkyi sen toisella puolen, alhaalla, matkamiehiä kuormineen, hevosiaan puhalluttamassa. Miehet tähystelivät uteliaina alas mäkeä astuvaa tyttöä, ja lienee sen käynti ollut heistä omituisempaa, sillä joku virkkoi kohdalle ehdittyä:

--Luistaako sukset?

--Koettele sormellasi, vastasi Laara kääntämättä päätään.

--Mihinkä miehesi heitit? kysyi toinen.

--Kysy mutkalta, niin väärä vastaa.

--Niinpä antaa sitten töppösten tömistä.

--Omillaan komiasti, kehahti Laara ja astui lujasti ohitse.

--Tyttöpä ei heittänyt vastausta velaksi, nauroi äänettä ollut.

--Eipä heittänyt, myönsi toinen.--Se oli niitä tämän puolen hurskasluontoisia tyttöjä, joita taas tätä nykyä kulkee meidän puoleen. Sinne menossa se on tuokin.

--Saattaapa olla, se nälkä käskee katselemaan. Mutta ei tuo näyttänyt vielä nälkäiseltä, ja vetreet sillä on jäsenet. Katsokaapa missä myöhäkässä sen lanteet ovat. Jaksaa se tehdä työtä, vaikka vielä kyntää, eikä ne ole siihenkään äkkinäisiä.

--Saattavat täältä tultuaan vähän kuvatella, mutta eivät näy ajan pitkään olevan muita jalompia. Saikkalan Paavo otti tässä muutamia vuosia jäljellepäin täältä tulleen naisen palvelijakseen, että se muka tekee pienen talon niin piian kuin renginkin työt, mutta eipä siitä ollut hyötyä. Tulennastaan mitä lienee vähän mieliksi tehnyt, mutta sitten vehtasi sen typerän leskiukon kanssa niin pitkälle, että pääsi emännäksi, ja nyt ei kuulu viitsivän kunnolle ruokaa eteensä laittaa.

--Vai semmoinen sattui. Onpa ukko pettynyt.

Matkamiehet käskivät hevosessa liikkeelle ja kärryn kantaan tarttuen työnsivät niille apuna.

Laara kulki jo kaukana omaan suuntaansa ja oli käärinyt päällimmäiset hameensa ylös, jotteivät ne hidastuttaisi käyntiä. Matka oli melkein talotonta, joku pahainen mökkirähjä vain tuli joskus näkyviin. Muutamassa mökissä pistäysi Laara levähtämässä ja haukkasi nyytistään karkeata leipää päivälliseksi. Tästä kyseli hän edessäpäin olevia taipalia ja sai tietää toista penikulman päässä olevan pienoisen kylän, jonne ennättää yöksi. Hän lähti heti matkalle ja astui, niin ettei ennättänyt sinne mennessä oikein iltakaan tulla. Alkoi jo vähän väsyttääkin, mielellään meni lähimpään taloon, siinä kun näkyivät hevosillakin kulkevat käyvän syöttämässä. Puolikymmentä laihanpuoleista hevosta oli parhaillaan kartanolla, millä jauhoja, millä suoloja kuormana. Joku niistä taisi olla paluumatkalla, ja sen hevonen söi heiniä kärryjensä korista.

Laara meni tupaan, jossa oli parhaastaan matkamiehiä. Joku niistä söi, mutta toiset tupakoivat. Vähään aikaan ei häntä kukaan puhutellut, matkamiehet kai luulivat talon vieraaksi, ja talon väki ei taas puolestaan paljon välittänyt kulkevista, niitä kun aina näki. Viimein eräs mustapartainen matkamies kiinnitti katseensa häneen ja lähestyi puhuttelemaan.

--Mistäs tämä tyttö on? kysyi se.

Laara ilmoitti kotiseutunsa.

--Minnekä sitä sitten olet menossa?

--Ei minulla ole varmaa menopaikkaa, menen vaan tuonne etelän puoleen, että jos sieltä sattuisi palveluspaikan löytämään, selitti Laara.

--Jalkakyytikö se on?

--Mikäpä se hevosen laittoi?

--Onhan se sitäkin, mutta jos sattuisi tyhjänä palaavia kuormankuljettajia.

--Ei noita ole vielä sattunut.

--Nytpä on tässä yksi mies sinnepäin menossa... Ota sinä tämä tyttö kärryysi, esitteli hän jo siinä samassa Laaran puolesta.

--Otanhan minä, sanoi palautuva mies hiljaisella äänellä.--Puoli markkaa kun maksaa penikulmalta, niin kyyti on kohta valmis.

Partamies ilmoitti kuuluvammin Laaralle miehen vaatimuksen.

--Ei tule ruvetuksi maksamaan, hylkäsi Laara.--Tarvitsee vähät rahansa muuhunkin.

--Ota tuo ilmaiseksi, houkutteli Laaran puolta pitävä mies.--Eihän se yksi henki paina siinä mitään.

--Miksikä se ei paina, väitti toinen vasta.--Otapa itse tuommoinen suuri tytön-mätkä kuormasi päälle, niin tunnet eikö paina.

--No, en minä surisi, jos olisin tyhjällä hevosella palautumassa... Hitto vieköön, kun vielä yksinään! Jos minä olisin, niin ei siinä inteltäisi.

--Se on itsekunkin oma asia, puhui taipumaton mies jäykästi.--Toinen katsoo asian toiselta kannalta ja siinä kaikki.

Nyt herkesi kyydin puuhaaja äänettömäksi, häntä näytti oikein harmittavan tämän asian onnistumattomuus. Paluumatkalla oleva lähti ulos panemaan hevostaan valjaihin, ja toiset menivät katsomaan hevostensa syöntiä. Mustapartainen mies vain jäi tupaan.

--Tokko on ollenkaan edeltäpäin ajateltua, että mihinkä seutuun aiot asettua? alkoi se taas kysellä Laaralta.

--Ei vähääkään.

--Vai ei vähääkään. Niinpä ota nyt ja kysele siellä, että missä on Niittykylä ja mene sinne, niin taitaa olla edullisinta. Se on näinkin huonona aikana enemmän varakasta puolta. Siellä sinä pian pääset tietoon missä on Karvosen talo, ja pyrihän siihen, niin ehkä et tarvitse muualle mennäkään.

Laara ei päässyt selville, neuvoiko tämä mies omaansa vaiko muiden taloon, eikä rohjennut sitä itseltään kysyä. Kylän ja talon nimet pani hän tarkasti muistiinsa, sillä onhan se mielelle jotain somempi, jos on vähänkin ohjausta minne mennä.

Toiset miehet tulivat tupaan ja esittelivät matkallelähtöä, kun hevoset eivät enää syöneet.

--Eiköhän ollakin tässä yötä, kun on jo näin ilta, tuumaili mustapartainen mies toisille. Nämä panivat kovasti vastaan; sillä tavalla viipyisi puolta enemmän matkalla. Täytyi taipua enemmistön tahdon mukaan. Laara jäi siihen yöksi ja lähti levättyään aamulla taas aikaisin astumaan.

Päivät olivat mitä ihanimpia, aina siitä asti, kun nuo kamalat kylmä-yöt kävivät. Oliko tämä jotain lohdutusta hätääntyneille ihmisille, vai olikohan vain kovettuneen luonnon katkeraa ivan tekoa, että nyt muka korjataan se erehdys, joka taisi tulla. Sellaiselta se näytti, sillä tuo kaunis ilma ei suuresti ilahuttanut maamiestä.

II.

Päästyään läänin rajan yli alkoi Laara yöpaikoissaan kysellä Niittykylää. Alussa ei osattu sen tarkemmin neuvoa, kuin että on se senniminen kylä olemassa, mutta kun hän oli tullut lähemmä, tiedettiin tarkalleen, mistä se löytyy.

Tämä Niittykylä olikin varakkaimpia kyliä ja nimensä mukaan runsas niityistä ja pelloistakin. Asuinrakennukset eivät olleet seudun tavan mukaan erittäin komeita. Huomattavimmiksi tulivat navetat, sillä niiden täytyi olla suuria, suurelle karjalle. Talot eivät olleet tiheässä, sillä niitä erotti toisistaan moni pieni järvi tai oikeammin lampi. Lampia yhdisti toisiinsa hidasjuoksuiset purot, ja näiden varsilla kasvoi laajalti pitkää heinää.

Tälle kylälle seisahtui Laara ja meni neuvoa seuraten Karvosen taloon. Keskipäivän aikana hän siihen saapui, jolloin joukot olivat askareillaan. Tuvassa temmelsi puolikymmentä lasta, joita puolisokea vanha mummo koetti asetella.

--No, ne vaan meiskaa, vaikka Jumala on ottanut leivänkin pois, päivitteli mummo.--Ei tässä synnin kaalimaassa tule taas toimeen, jos en ota keppiä teille siinä.

Mummo tulla haparoi ovensuun puoleen ja huomasi sieltä Laaran penkiltä.

--Oliko täällä vieras, en tunne, jos en kysy?

Laara oli päässyt selittämästä mummolle, kun tupaan tuli toinen ihminen, arvattavasti talon emäntä. Se oli kooltaan pienenpuoleinen, mutta vartaloltaan hyvin täyteläinen. Iältään mahtoi hän olla kolmenkymmenen paikoilla.

--Mistäs tämä ihminen on? kysyi emäntä ohimennessään, samalla luoden tutkivan katseen.

Tämmöisiin kysymyksiin oli Laara jo niin monesti vastannut, ettei siihen enää tarvinnut sanoja ajatella; liittipä hän samalla senkin, mitä varten on matkalla.

--Vai palveluspaikkaa etsimässä täältä asti? Taitaapa niitä tänä vuotena olla paikan puutteisia.

Emäntä ei näkynyt välittävän sen enempää tästä asiasta, meni vaan töilleen. Laara jäi ajattelemaan, että mikähän se mies olikaan, joka tähän taloon neuvoi, eihän täällä näytä välitettävän mitään. Hän päätti kumminkin tiedustella tarkemmin, ennenkuin lähtisi toisiin paikkoihin, ja meni emännän luo keittiöön.

--Joko teille on pestattu palvelijat ensi vuodeksi, ettekö minua ottaisi? esitteli Laara alakuloisena.

--Ei noista vielä ole kiirettä, sanoi emäntä.--ja on niitä tarjona täälläkin kotipuolelta.

Laara oli jo vähällä heittää pyrkimisen siihen, mutta jos näin alkaa käydä muuallakin, niin oli paras pyrkiä avulle asti.

--Minä en tahtoisi paljon palkkaa ja saattaisin tämän vuoden lopun tehdä työtä ruokapalkalla. Minä jaksan ja osaan vaikka miestenkin töitä tehdä.

--Enpä minä tiedä tässä olevan tarpeita, sanoi emäntä.--Miehetkin ovat kauppiasten kuormia viemässä, jotka tietäisivät paremmin ulkotöistä.

Olikohan se sitten tämän talon isäntä, jonka minä tapasin tullessani, ja sehän se ohjasi tänne tulemaan, alkoi Laara selitellä, jos se paremmin auttaisi.

--Minkä näköinen se oli? kysyi emäntä uteliaana.

--Semmoinen isonpuoleinen, ja musta parta tuolla oli.

--Se se on ollut. Tielläkö se sinut tapasi?

--Ei kuin talossa.

--Satuitteko te samaan yöpaikkaan? kyseli emäntä yhä uteliaampana ja asettui tarkasti seuraamaan Laaran selitystä.

--Olin siinä minä yötä, mutta ne matkamiehet lähtivät vielä ajamaan.

--Niinkö se sitten sanoi, että mennä tähän taloon, niin siihen otetaan palvelukseen?

--Siihen tapaan se sanoi.

--Eikö se sanonut, että hän on tämän talon isäntä?

--Ei tuo siitä mitään. Vaan kun te tunnette, että se on ollut isäntä, niin ottakaa nyt työhön siksi aikaa, kun joutuu kotiin, kohta kai se palaa.

--No, minä sanon nyt suoraan, että ei sinun palveluspaikkasi sattunut tähän taloon, vaikkapa itsekin joutuisi, teki emäntä jyrkän päätöksen.

Laara lopetti pyytämisensä ja alkoi aprikoida, että mitähän tämä emännän kyseleminen ja kylmyys oikeastaan oli. Ei siltä tehnyt mieli enää mitään kysyä, vaikka olisi ollut tarpeeseen, tietäisikö hän muualtakaan neuvoa.--Nyt oli edessä sama tietämättömyys kuin kotoa lähtiessäkin.

Jos Laara arvasi viivyttää pari päivää Karvolassa käyntiään, niin olisi tavannut isännän ja ehkä paremmin päässyt työhön. Se oli tullessaan siinä toivossa, että tuo matkalla tavattu tyttö olisi heillä, mutta kun häntä ei näkynyt eikä kuulunut, heräsi salainen tyytymättömyys koko taloutta kohtaan. Kaikki oli moitittavaa, ei mitään, ei mitään oltu oikein tehty.

--Mitä sinne läksit koko reissuun, kun ei täällä ilman sinua osata mitään tehdä mieleisesti? sanoi emäntä.

--Mistäpä tuota noinkaan sukkelaan saanee rahaa tarpeisiinsa, vastasi Karvonen.--Luulisi tuon aikaa osaavan...

--Ehkei täällä olisi mitään moittimisen sijaa, jos arvasin ottaa tähän sen tyttömutukan, jonka olit tänne opastanut, pisti emäntä pilkalla.

--No eikö sitä saisi neuvoa puutteiselle työtä, piti mies puoliaan.-- Vallassasi kaiketi on se ollut, otit sitten tai et.

--Niinpä kun se oli minun vallassani, niin annoin mennä. Meillä ei tarvita semmoisia.

--Sen parempi, tee vaan työt yksinäsi, ei nyt ole leipää liiaksi.

--En minä siltä tee yksinäni, vaan otan itse, ketäpähän sitten otan.

--Ota toki itse, kerää kaikki vaivaiset ja ontuvat tähän, niitähän sinulla on aina ollut.

--Niitä ne on ollunna ja on vastakin. Enhän minä toki kotonani salli muita etupenkille, koetan minä sitä varaa pitää.

Keskustelu oli vierinyt heidän keskinäisten perheasioittensa kipeimmälle kohdalle. Tässä täytyi hellittää sen, johon asia eniten koski, ja se lankesi isännän osalle.

--Pidä, hyvä emäntä, pääsi ja luulosi, sanoi tämä kynsille lyödyn äänellä ja toimittautui pois toverinsa läheisyydestä.

Emäntäkin salli kiistan katketa, sillä hän tiesi vanhastaan, ettei sen jatkamisesta ole asialle mitään hyötyä.

* * * * *

Ennen palveluspaikan löytämistä ennätti puute katsoa Laaraa suoraan silmiin. Rahat olivat loppuneet matkalla, ja kun työtä ei tahtonut saada, täytyi panna liikenevintä vaatekappaletta elatuksen saamiseksi. Tuo rakas taskupeili oli täytynyt antaa pienestä leipäkannikasta. Jo tuli mieleen ajatus lähteä takaisin kotipuoleen, mutta mennessä täytyisi kerjätä ja seutulaiset ehkä pilkkaisivat, että tuossa se nyt on takaisin se hyvän hakija.

Viimeiseen asti hän pysytteli tällä Niittykylällä, odotellen palvelijain vuoden vaihdetta, jos silloin onnistuisi. Se onnistuikin tavallaan. Mutta tämä ensimmäinen paikka oli seutukunnan pahin, johon ei koskaan saatu omasta kylästä palvelijoita.

Vuoden päästä siitä Laarakin erosi, kun köyhä aika oli mennyt ohitse ja talolliset ottivat entisen palvelijamäärän. Selvä leipä virkisti ihmiset melkein entiselleen, murheelliset muodot kävivät iloisemmiksi, naurukin kajahteli useammin, ja rakkauden liittoja solmittiin entisellä virkeydellä.

Toiseksi vuodeksi pääsi Laara palvelukseen Kuivatun taloon, jonka haltijat olivat vakavia ihmisiä. Ensi aikoina joutui hän usein isäntäväkensä nuhteiden alaiseksi, kun ei ollut tottunut puheitaan punnitsemaan, mitä nämä kunnon ihmiset vaativat, varsinkin lastensa tähden, joita oli kymmenkunta, enimmäkseen vielä pieniä. Vapaata puhehaluaan koetti Laara tyydyttää muualla, varsinkin kun pääsi sunnuntai-iltoina kylän nuorten seuroihin. Mutta täällä oli vastassa toiset vastukset. Yksi ja toinen alkoi jamailla hänen erimurteisia sanojaan, vieläpä kovaäänisen puhetavan takia nimittivät häntä pajamieheksi. Kun Laara sai kuulla tämän uuden nimensä, niin hän ei säästellyt sanoja puhutellessaan ristimämiehiä. Mutta se vain pahensi asiaa, nimittelijät tulivat rohkeammiksi ja pilkkaaminen levisi laajemmalle.