Part 5

Mutta ennen kaikkea ihmettelen, kuinka niin monen viisaan huomio on sivuuttanut erään suuren ja kieltämättömän ihmeen, nimittäin oraakkelien loppumisen. Kuinka heidän järkensä oli seisauksissa, kun tyytyivät sellaiseen etsittyyn ja naurettavaan selitykseen kuin Plutarkoksen antamaan! Juutalaiset, jotka voivat uskoa Joosuan aikuiseen yliluonnolliseen auringon seisahdukseen, julkeavat kuitenkin kieltää auringon pimenemisen, jonka jokainen pakanakin myönsi tapahtuneen Vapahtajan kuolinhetkellä. Sitäpaitsi se on kaiken epäilyksen yläpuolella, sillä paholainen itsekin on sen tunnustanut. Eihän tosin ole puolustettavissa sellainen omituisuus, että tutkitaan raamatun todenperäisyyttä inhimillisen historian avulla tai koetetaan vahvistaa Esterin ja Danielin kirjan luotettavaisuutta Megastheneen tai Herodotoksen todistuksilla. Minä tunnustan valitettavasti menetelleeni sillä tavalla, kunnes nauroin itsekseni tavatessani erään kohdan Justinuksessa, missä hän väittää Israelin lasten joutuneen Egyptistä karkoitetuiksi sen vuoksi, että he olivat rupitaudin saastuttamia. Enkä tosiaankaan siitä asti, kun olen ymmärtänyt maailman asioita ja tiedän, kuinka väärennetyissä ja petollisissa muodoissa nykyinen aika esittää menneitä tapauksia, juuri paljon enemmän usko niitä kuin tuleviakaan. Muutamat ovat olleet samaa mieltä ja yrittäneet kirjoittaa omaa elämäkertaansa, mutta Mooses on siinä heidät kaikki voittanut, sillä hän ei jättänyt ainoastaan omaa historiaansa, vaan (kuten muutamat väittävät) myöskin kertomuksen omasta kuolemastaan.

Minulle on arvoitus, kuinka oraakkelien loppu ei ole saanut maailmasta hävitetyksi henkien ja noitien epäiltyä uskomusta. Ovathan kyllä monet oppineet henkilöt niin voineet unohtaa metafysiikkansa ja niin hävittää olioiden jaoituksen ja arvoasteikon, että ovat panneet kysymyksenalaiseksi henkien olemassaolon. Omasta puolestani olen uskonut ja nyt tiedän, että on olemassa noitia. Ne, jotka tätä epäilevät, eivät kiellä ainoastaan heidän, vaan myös henkien olemassaolon. He ovat siitä syystä tavallaan ateisteja, joskaan heitä ei voi uskottomiksi sanoa. Ne, jotka voidakseen kumota tuollaisia epäilyksiä, haluavat nähdä ilmestyksiä, eivät varmaankaan milloinkaan saa mitään sellaista nähdä eikä heillä ole kykyä edes ruveta noidiksi. Paholainen on jo saanut heidät harhauskoon, joka on yhtä paha kuin noituus; jos heille ilmestys esiintyisi, aiheuttaisi se vain heidän kääntymisensä.

Kaikista niistä petoksista, joilla paholainen eksyttää kuolevaisia, ei ole yhtään, joka minua niin hämmästyttää, kuin sen kujeileminen vaihdokkailla. En usko järkiolentojen muuttumista pedoiksi tai että paholainen kykenisi muuttamaan ihmisen hevoseksi, vaikka hän kiusasi Kristusta osoittamaan jumalallisuuttansa muuttamalla vain kiviä leiviksi. Saattaisin uskoa, että henget voivat pitää ihmisten kanssa lihallista yhteyttä, jopa molemmin sukupuolin, ja käsitän, että ne voivat omaksua, varastaa tai itselleen kyhätä ihmisen hahmon, jossa saattaa olla tarpeeksi pirteyttä tyydyttämään raihnasta halua tai jossa on intohimoakin tyydyttääkseen täydellisempää lihallisuutta. Kuitenkaan en kummassakaan tapauksessa usko niiden pystyvän sukua jatkamaan. Ja siitä syystä se mielipide, että Antikristus muka syntyy Danin heimosta, yhteydestä saatanan kanssa, on naurettava ja vain keksintö, joka sopii paremmin rabbiineille kuin kristityille.

Minä myönnän, että paholainen todella on saanut valtaansa muutamia ihmisiä, ja synkkämielisyyden henki on vallannut toiset ja erehdyksien henki taas kolmannet. Niinikään myönnän, että aivan samoin, kuin muutamat salaavat ja kieltävät paholaisen olemassaolon, muutamat ovat olevinaan Jumalan ja hyvien enkelien vallassa, josta seikasta erään saksalaisen neidon petoksen äskeinen paljastaminen on kuvaava esimerkki.

Uskon edelleen etteivät kaikki, jotka käyttävät manaamisia, loitsuja ja lumoja, ole noitia eli taikureita. Minusta on olemassa perittyä taikuutta, jota on opittu, ei suorastaan paholaiselta, vaan toisessa kädessä hänen oppilailtaan, nämä kun kerran saatuaan salaisuuden haltuunsa kykenevät sitä harjoittamaan ja niin tekevätkin hänen neuvomattaan, noudattaen siinä vain luonnon lakeja, joiden mukaan myönteiset asianhaarat soveliaalla tavalla yhdistettyinä kielteisiin saavat minkä hyvänsä tekijän kädessä aikaan samanlaisia tuloksia.

Niinpä luulenkin, että suuri osa filosofiaa oli aluksi taikuutta, joka jäljestäpäin johdelmilla kehitettynä osoittautui vain filosofiaksi eikä ollutkaan muuta kuin luonnon todellisten ilmiöiden tutkimista: se, mitä meidän keksimänämme sanotaan filosofiaksi, on luonnosta opittuna taikuutta. Me saamme hyvien ja pahojen enkelien keksimistä kiittää monen salaisuuden keksimisestä. En voi milloinkaan sivuuttaa seuraavaa Paracelsuksen lausetta, tekemättä muistiinpanoa tai huomautusta: _Ascendens constellatum multa revelat quaerentibus magnalia naturae_ i.e. _opera Dei_ [nouseva tähtisikermä paljastaa tutkiville paljon luonnon suuria asioita, s.o. Jumalan töitä]. Luullakseni ovat monet omiksi sepittämiksemme luullut salaperäiset asiat olleet henkien ystävällisiä ilmoituksia, sillä nämä jalot taivaan olennot ajattelevat ystävällisesti maan päällä olevia henkiheimolaisiansa. Ja senvuoksi uskon, että nuo monet ihmeet ja enteet, joita huomataan valtioiden, ruhtinaiden ja yksityisten henkilöitten häviön edellä, ovat hyvien enkelien armeliaita muistutuksia, joita huolimattomat ihmiset nimittävät vain sattumuksen ja luonnon ilmiöiksi.

Paitsi näitä erityisiä ja yksityisiä henkiä saattaa hyvinkin olla yltyleinen ja koko maailmalle yhteinen henki. Sitä mieltä oli Plato ja samoin edelleen hermeettiset filosofit. Jos kerran on olemassa luonto, joka yhdistää ja sitoo hajalliset ja erikoiset yksilöt samaan heimoon, miksi ei voisi olla sellaista, joka yhdistää ne kaikki? Ainakin olen varma siitä, että on olemassa yhteinen henki, joka vaikuttaa meissä, mutta ei ole osa meistä. Ja se on Jumalan henki, sen ylevän ja mahtavan olennon tuli ja säteily, joka on henkien elämä ja todellinen voima, samoin kuin niiden olentojen, jotka eivät tunne auringon voimaa. Se tuli on aivan toisenluontoista kuin helvetin tuli. Sama lempeä elämän voima ja lämpö liikkui vetten päällä ja kuudessa päivässä hautoi esiin maailman. Ja tämä säteily karkoittaa manalan sumut ja poistaa kauhistuksen, pelon, murheen ja epätoivon pilvet ja säilyttää sielun rauhan. Ken ei tunne tämän hengen lämmintä ja lempeätä tuulahdusta, sitä en uskalla sanoa eläväksi olennoksi, vaikka tuntisin hänen valtimonsa sykähtelevän. Sillä totisesti ilman sitä ei mielestäni edes päiväntasaajan seudulla ole mitään lämmintä, eikä mitään valoa, vaikka asuisin itse auringossa.

Mitä siis henkiin tulee, niin kaukana siitä, että kieltäisin niiden olemassaolon, pikemmin uskon, ettei ainoastaan kokonaisilla valtioilla, vaan yksityisillä henkilöilläkin on ohjaava ja suojeleva enkelinsä. Tämä ei ole Rooman kirkon uusi mielipide, vaan jo Pythagoraan ja Platon esittämä. Siinä ei ole mitään vääräuskoista, ja vaikka sitä ei nimenomaan mainitakaan raamatussa, on se kuitenkin ihmiselämälle hyvä ja hyödyllinen ajatus. Se saattaisi olla hyvä olettamus poistamaan monia epäilyksiä, joille tavallinen filosofia ei voi antaa mitään ratkaisua.

Jos vaaditte minun mielipidettäni ja selitystäni niiden luonteesta, täytyy minun sanoa, että käsitykseni ovat niukat. Enimmäkseen voin määritellä niitä vain kielteisellä tavalla, niinkuin Jumalankin olemusta, tai vertaillen itseemme ja muihin luotuihin. Sillä tässä maailmankaikkeudessa on olemassa asteittainen kehitys ja luontokappalten arvojärjestys, joka ei ylene satunnaisesti ja epäjärjestyksessä, vaan soveliaan järjestelmän mukaisesti ja suhteellisesti. Pelkästään vain olevien ja todellisesti elävien välillä on suuri ero; kasvien ja eläinten välillä sitäkin suurempi ja edelleen näiden ja ihmisten välillä kaikkein suurin ero. Ja jos tämä suhde pitää paikkansa, tulisi ihmisten ja enkelien välillä olla vielä tuntuvampi eroavaisuus.

Me emme ymmärrä enkelien olemusta, jotka eroavat meistä kuolemattomuudellaan, — sillä vaikka luullaan myös ihmisen ennen lankeemusta olleen kuolemattoman, täytyy kuitenkin myöntää, että ihminen silloinkin oli toisenlainen kuin enkelit. Kun siis emme voi hankkia mitään varmaa tietoa jälkimäisten luonteesta, ei ole mikään huono menettelytapa se erinäisten oppisuuntien noudattama, että mitä tahansa hyviä ominaisuuksia tapaamme itsessämme kätkettyinä, voimme niitä heissä edellyttää sitä suuremmassa ja täydemmässä määrässä. Uskon, että heillä on välitön tietämys ja että he kykenevät järkensä ensimmäisellä päätelmällä suorittamaan sellaista, mitä me emme osaa muutoin kuin harkiten tai opiskeltuamme. Samoin uskon heidän tuntevan asioita ja esineitä niiden muodosta ja määrittelevän erikoisten eroavaisuuksien perusteella sellaista, mitä me osaamme kuvata vain ominaisuuksien ja ilmiöiden avulla. Siitä syystä ne asiat, jotka meistä näyttävät vain mahdollisilta, voivat heistä olla päivänselviä. He myös tuntevat yksilöiden sekä erikoisia että myöskin luvullisia muotoja ja ymmärtävät, minkä erityisen eroavaisuuden nojalla kukin yksityisolento tulee, paitsi sen suhdetta heimoon, yksilölliseksi. Samoin kuin sielu kykenee panemaan liikkeelle sen ruumiin, jota se elävöittää, hekin voivat vaikuttaa keneen hyvänsä, vaikka eivät olekaan sen asukkaita. Meidän vaikutuksemme on riippuvaista ajasta, paikasta ja välimatkasta, mutta se näkymätön käsi, joka johdatti Habakukin jalopeurain luolaan tai Filippuksen Asdodiin, rikkoo tätä sääntöä salaperäisellä tavalla, jota kuolevainen ei voi tuntea.

Jos heillä kerran on tuo välitön tietämys, jonka avulla he voivat nähdä toistensa ajatuksia ikäänkuin kasvoilla heijastuvina, en voi jyrkästi kieltää, että he myöskin tuntevat suuren osan meidän ajatuksiamme. Ne, jotka tehdäkseen turhanaikaiseksi pyhimyksiin vetoamisen, ovat kieltäneet, että heillä on mitään tietoa meidän asioistamme, ovat menneet liian pitkälle ja saavat suoda anteeksi, jos olen toista mieltä, kunnes voin täydellisesti vastata tuohon raamatun kohtaan: _taivaan enkelit iloitsevat syntisen kääntymisestä_.

En voi suuren kirkkoisän ja hänen kannattajiensa tavoin varmasti selittää ensimmäisen luomispäivän sanaa _tulkoon valo_ vain enkelien luomista tarkoittavaksi. Myönnän kyllä, ettei ole mitään muita luotuja, jotka luonnostaan olisivat niin läheisesti auringonvalon kaltaisia. Me kyllä sanomme sitä pelkästään sattumaksi, mutta siinä, missä valo on omaperäistä, se on henkistä ainetta, ja voinee olla enkeli. Lyhyesti sanottuna: ajattele valoa näkymättömäksi, niin se on henki.

Nämä ovat varmaankin Luojan mestariteoksia, hänen luomisensa kukka tai niin sanoaksemme tyhjyyden paras osa. Ne ovat todella olemassa sillä asteella, jota me vain toivomme ja pidämme joskus mahdollisena. Me olemme vain ruumiillisen ja henkisen olotilan välisiä olennoita, näitä kahta tilaa yhdistävä rengas, joka toteuttaa sekä Jumalan että luonnon toimintamuotoja. Tällöin ei hypätä äärimmäisyydestä toiseen, vaan sietämättömät välimatkat on täytetty tällaisilla keskiarvoisilla ja ositetuilla olennoilla. Kieltämätöntä on, että me olemme saaneet osan Jumalan henkeä ja kaltaisuutta, mutta itsemme nimittäminen mikrokosmokseksi, pienoismaailmaksi, oli mielestäni vain korupuhetta, kunnes lähemmin tutkittuani ja ajateltuani asiaa huomasin, että siinä onkin perää. Sillä ensin olemme vain raaka-ainetta ja kuulumme niiden luotujen joukkoon, jotka vain ovat olemassa ilman varsinaista elämää tai tajuntaa ja järkeä; seuraava aste on verrattavissa kasvin elämään; sitä seuraava on eläimen ja sitten ihmisen elämää. Ja lopuksi seuraa henkisen elämän aste, yhdistäen salaperäisellä tavalla nuo viisi eri olevaisuuden lajia, joihin sisältyy ei ainoastaan tämän maapallon, vaan koko maailman olioiden oleminen.

Ihminen on siis todellinen ja suurenmoinen »moniluonto», joka on määrätty elämään, ei ainoastaan muiden olentojen tavalla eri olotiloissa, vaan erilaisissa, erillisissä maailmoissa. Sillä vaikka aistimme tajuavat vain yhden maailman, käsittää järki kaksi maailmaa: toinen on näkyvä, toinen näkymätön. Mooses näyttää antaneen niistä selostuksen, mutta se on ainakin jälkimäiseen nähden niin epäselvä, että eräät sen osat ovat vieläkin kiistanalaisia. Ensimmäisen Mooseksenkirjan alkuluvut ovatkin mielestäni sangen hämäriä. Vaikka jumaluusoppineet ovat koettaneet inhimilliselle järjelle sovittaa kaikki kirjaimellisesti ymmärrettäväksi, voinevat vertauskuvalliset tulkinnat myös olla hyväksyttäviä. Ehkäpä Mooses oli egyptiläisten hieroglyyfikoulussa oppinut tätä salaperäistä esitystapaansa.

Mitä tähän aineettomaan maailmaan tulee, ei meidän tarvinne mennä ensimmäisen liikkuvan toiselle puolen. Sillä tässä aineellisessakin kulkevat henget yhtä vapaasti, välittämättä ajasta, paikasta tai liikuntarajoituksista, kuin tämän maailman äärimmäisten rajojen tuolla puolen. Jos vain oletamme, että ruumiillisuus häviää tai että esineet lieuennetaan äärimmäisiin alkuaineisiinsa asti, niin tapaamme enkelien asumasijan, ja jos sitä nimitänkin Jumalan kaikkialla läsnä olevaksi olemukseksi, en sillä toivoakseni loukkaa hänen arvoansa. Sillä ennen maailman luomista oli Jumala kaikki kaikessa. Enkeleitä varten hän näet ei luonut uutta maailmaa eikä nimenomaista olopaikkaa, ja siitä syystä ne ovat siellä, missä on hänen olemuksensa, jopa elävät matkan päässä hänessä itsessään.

Tavallaan on totta, että Jumala loi kaikki ihmistä varten, mutta ei sentään niin pitkälle, että noiden ylevämpien olentojen luominen riippuisi meidän luomisestamme, vaikkakin he _palvelevina henkinä_ ovat halukkaita täyttämään Jumalan tahtoa ihmisen vähäpätöisemmissä, maallisissa asioissa. Jumala on tehnyt kaikki itseänsä varten, ja mahdotonta on, että hän olisi luonut muun takia kuin omaksi kunniakseen. Mitään muuta ei hänellä työstään ole, eikä muu ole hänen ulkopuolellaan. Sillä kun kunnia on ulkonainen ominaisuus ja riippuu enemmän kunnioittavasta kuin kunnioitettavasta, niin oli tarpeellista luoda olento, joka hänelle osoittaisi kunnioitusta. Sellaisia olentoja ovat toisessa maailmassa enkelit ja tässä ihminen. Jos me sen laiminlyömme, unhotamme koko luomisen tarkoitusperän ja voimme syystä kylläkin saattaa Jumalan katumaan ei ainoastaan sitä, että hän on luonut maailman, vaan sitäkin, että hän on vannonut olevansa sitä hävittämättä.

Että on olemassa vain yksi maailma, on uskon päätelmä. Aristoteles ei koko filosofiallaan ole kyennyt sitä toteen näyttämään, ja yhtä heikosti hän on koettanut todistaa maailman ikuisuutta. Väittely tästä asiasta vaivasi paljon muinaisia filosofeja, mutta Mooses ratkaisi kysymyksen, ja kaikki on nyt pelastettu uudella sanalla: _luominen_, joka merkitsee jonkin tekemistä tyhjästä. Mitä taas tämä viimemainittu merkitsee? Sitä, mikä on jonkin vastakohta, tai tarkemmin sanoen sitä, mikä on täysi vastakohta Jumalalle. Sillä hän ainoastaan on; kaikki muu on olemassa vain riippuvaisena ja on jotakin vain erikseen tarkastettuna. Ja siinä jumaluusoppi yhtyy filosofiaan, eikä siis vain siittäminen perustu vastakohtiin, vaan myös luominen. Jumala, joka itse on kaikkien olioiden kokonaisuus, on tyhjyyden vastakohta. Tyhjyydestä hän loi kaikki, joten siitä, missä ei ollut mitään, tuli jotakin ja kaikkiolevaisuus elähdytti olemattomuuden olevaisuudeksi.

Koko luominen on salaperäistä, mutta erittäinkin ihmisen luominen. Muut luodut tehtiin Jumalan hengen puhalluksesta, syntyen tyhjästä hänen pelkän sanansa kutsumuksesta. Mutta ihmistä kyhätessään (kuten raamattu esittää) hän oli havaannollisena tekijänä, eikä hänen työnsä ollut niin paljon luomista kuin valmistamista. Kun hän oli valikoinut muiden olentojen ainekset, oli heti tuloksena muoto ja sielu, mutta kun hän oli kyhännyt ihmisen ulkonaisen hahmon, täytyi hänen suorittaa toinen työläämpi, luominen, — luoda jotakin itsensä kaltaista, mikä on katoamaton ja kuolematon sielu.

Näistä kahdesta ominaisuudesta meillä on takeena myös pakanallisten filosofien lausumat mielipiteet. Plato myöntää ylimalkaisesti, eikä Aristoteleskaan kiellä. Mutta jumaluusoppi on tässä luomiskysymyksessä herättänyt toisen pulman, jota on saksalaisissa oppisaleissa paljon käsitelty niin samankaltaisilla ja yhdenvertaisilla syillä ja vastasyillä, että vaikeus on jäänyt selvittämättä. Minä en hyväksy Paracelsuksen mielipidettä, joka rohkeasti esittää, miten ihminen voitaisiin luoda käyttämättä sukupuoliyhteyttä, mutta en voi olla ihmettelemättä, että on suuri joukko sellaisia, jotka kieltävät sielunperiytymisen, vaikka heillä ei ole muuta tukea käsitykselleen, kuin Augustinuksen puhetaidollinen lause ja sanaleikki: _Creando infunditur, fundendo creatur_ [luomalla vuodatetaan sisään, sisään vuodattamalla luodaan]. Kumpikin käsitys soveltuu hyvin uskontoon. Kuitenkin olisin mieluummin jälkimäisen puolella, jollei eräs vastaväite minua vaivaisi. Se ei ole syntynyt mietiskelystä eikä viisasteluista, vaan aivan terve järki ja tavalliset huomiot ovat sen herättäneet, eikä se ole kenenkään kirjailijan teoksista otettu, vaan se on kasvanut omien aivojeni rikkaruohojen joukossa. Tarkoitan johtopäätöstä tapahtuneiksi väitetyistä hirveistä tuloksista, joita tuottaa ihmisen ja eläimen yhtyminen. Sillä jollei ihmisen sielu ole hänellä synnynnäinen, vanhempain siemenessä hänelle siirtynyt, miksi eivät nuo tulokset ole pelkkiä eläimellisiä, vaan niissä on nähtävissä järjen ilmiöitäkin, mikäli niitä niin soveltumattomissa elimissä voi ilmaantua?

Enkä taasen voi jyrkästi kieltää, että sielu tässä maallisessa tilassaan on kokonaan ja kaikissa suhteissa elimetön, mutta että sen tavallisten toimien suorittamiseksi tarvitaan sekä elimien sopusuhta ja oikea järjestely että myöskin sen toimintaan sovelias lämpömäärä. Kuitenkaan ei tämä ihmisen ruumiin kokonaisuus ja näkyväinen rakenne ole sielun väline eikä varsinainen asunto. Pikemminkin se on aistimien asunto ja järjen välikappale. Tutkiessamme ihmisen ruumiin rakennetta, tulemme monenlaisiin filosofisiin kysymyksiin, vieläpä sellaisiin, jotka johtivat pakanoitakin jumalallisiin asioihin. Kuitenkaan en saa niin suurta tyydytystä kaikista merkillisistä huomioista ja ihmeellisistä asioista, joita keksin ihmisen ruumiin rakenteessa, kuin siitä seikasta, etten löydä minkäänlaista sielun elintä tai välinettä. Sillä ihmisen aivoissa, joita nimitämme järjen asunnoksi, ei ole huomattavana muuta kuin mitä tavataan eläimen kallossa. Ja tämähän on havaannollinen eikä suinkaan vähäinen todistus sielun elimettömyydestä, ainakin siinä merkityksessä kuin tavallisimmin sitä käytämme.

Me olemme siis ihmisiä emmekä tiedä miten. Meissä on jotakin, mikä voi olla ulkopuolellammekin ja jää jälkeemme. Ihmeellistä vain on, ettei se mitenkään voi ilmaista, mitä se on ollut ennen meitä, eikä voi sanoa, kuinka se meihin tuli.

Mitä sitten tähän ruumiillisen olemuksemme vankilaan tulee, jonne sielu näyttää olevan suljettu ennen ylösnousemista, ei se ole muuta kuin aivan alkeellista rakennetta, jonka täytyy tuhaksi muuttua. Että _kaikki liha on ruohoa_, se ei ole vain kuvaannollisesti, vaan kirjaimellisestikin totta. Sillä kaikki luontokappaleet, joita näemme, ovat vain kedon ruohoja, jotka ovat muuttuneet niiden ruumiiksi, ja sitten ne taas siirtyvät meidän ruumiiseemme lihaksi. Voinpa mennä vielä pitemmälle ja sanoa, että olemme kauhuksemme _ihmissyöjiä_, jotka emme ainoastaan syö ihmisiä, vaan vieläpä itseämmekin. Eikä sekään ole mikään vertauskuva, vaan suora totuus. Sillä ruumiimme koko ainejoukko, jonka nyt näemme, on tullut suumme kautta; tämä runko, jota katselemme, on ennen ollut edessämme pöydällä; lyhyesti sanoen: me olemme syöneet oman itsemme.

En usko, että Pythagoraan viisaus milloinkaan suoranaisesti ja kirjaimellisessa merkityksessä sai toteen näytetyksi _metempsychosis_-teoriaansa, jonka mukaan ihmisen sielu voi siirtyä eläimeen. Kaikista hahmonmuuttumisista uskon vain yhden, nimittäin Lootin vaimon muuttumisen. Sillä Nebukadnesarin muuttuminen ei mennyt niin pitkälle. Muissa sellaisissa en ole nähnyt muuta totuutta kuin mitä niihin kätketty ajatus ja siveellinen opetus sisältää.

Uskon, että eläimen koko olento häviää ja jääpi samanlaiseen tilaan kuoleman jälkeen kuin ennenkuin se aineellistettiin eläväksi. Samoin uskon, että ihmisen sielu ei joudu vastakohtaansa eikä rappioon, vaan jää jäljelle ruumiista ja pysyy kuoleman jälkeenkin varsinaisen luonteensa perustuksella, ilman mitään ihmettä, ja että uskovaisten ihmisten sielut, jätettyänsä maan, ottavat asuntonsa taivaassa. Lisäksi uskon, että kuolleitten ilmestymiset ja aaveet eivät ole ihmisten harhailevia sieluja, vaan paholaisten rauhattomia retkeilyjä, ne kun koettavat viekoitella meitä pahuuteen, verenvuodatukseen ynnä muihin rikoksiin, uskotellen meille, että autuaat henget eivät saa rauhaa haudoissaan, vaan harhailevat huolissaan maailman asioista. Syynä siihen, että tuollaisia ilmiöitä usein esiintyy hautausmailla, ruumishuoneissa ja kirkoissa, on se, että nämä ovat vainajien lepopaikkoja, joissa paholainen, kuten röyhkeä tappelija, katselee ylpeänä Aatamista saamansa voiton merkkejä ja saalista.

Siinäpä on se surkea tappio, jota valitamme ja joka saa meidät niin usein huudahtamaan: _voi, Aatami, mitä sinä teitkään!_ Minä kiitän Jumalaa, etteivät ne siteet ja velvollisuudet, jotka kiinnittävät minua maailmaan, ole niin tiukat ja tärkeät, jotta olisin elämään hullaantunut tai vapisisin kuoleman nimen kuullessani. Eipä sillä, että olisin tunnoton sen uhkauksia ja kauhua vastaan, tai että olisin haudankaivajan tapaan tylsistynyt ja menettänyt kykyni ymmärtää kuolemaa, koska olen penkonut kuolleitten sisälmyksiä, alinomaa nähnyt avattuja ruumiita, luurankoja ja mädäntyneitä jäännöksiä. Päinvastoin juuri toimittaen noin kauheata ja ajatellen sen äärimmäisiä seurauksia, en tapaa siinä mitään, joka voisi lannistaa ihmistä, saatikka vakautuneen kristityn uskoa. Senpä vuoksi en ole suutuksissani ensimmäisten vanhempiemme erehdyksistä enkä haluton kantamaan osaani tässä yhteisessä kohtalossa ja siis kuolemaan, niinkuin parhaatkin ihmisistä, lakaten hengittämästä, jättäen jäähyväiset kaikelle näkyväiselle, ollakseni tuokion aikaa kuin olematon ja muuttuakseni hetken perästä hengeksi.

Kun täysin tarkastan itseäni ilman tuota kaiken tasoittajaa ja lahjomatonta oikeuden jakajaa, kuolemaa, pidän itseäni kaikista olevaisista kurjimpana. Jollei olisi toista elämää, johon toivon pääseväni, ei tämän maailman kaikki turhuus saisi minusta yhtäkään hengähdystä houkutelluksi. Jos paholainen saisi minut uskomaan, etten milloinkaan voi kuolla, niin siitä pelkästä ajatuksesta heittäisin henkeni. Minulla on niin halveksiva käsitys tästä tavallisesta elämästä, auringon alustalaisuudesta, ettei täällä eläminen mielestäni ole oikeata ihmisenä olemista, inhimillisyyden arvoista. Odottaessani parempaa voin kuitenkin kärsivällisesti elää tätä elämää ja silti parhaimmissa mietteissäni uhmata kuolemaa. Minä kunnioitan jokaista, joka kuolemaa ylenkatsoo, enkä voi rakastaa ketään, joka sitä pelkää. Senpä vuoksi luonnostani rakastan sotilasta ja kunnioitan ryysyisiä ja halveksittuja rykmenttejä, jotka ovat valmiit jonkun päällikön käskystä kuolemaan. Pakanalla saattaa olla syytä rakastaa elämää, mutta jos kristitty hätkähtää kuolemaa, en voi ymmärtää, kuinka hän voi vapautua siitä pulasta, että hän on joko liian halukas tähän elämään tai toivoton tulevaiseen elämään nähden.