Part 2

— Se on kyllä totta, mutta asekauppias ei itse surmaa ostajaa, sanoin minä. Mutta senhän minä teen, jos annan sinulle ruiskutuksen.

— Voithan jättää ruiskun pöydälleni, ja minä itse siitä otan.

— Laki kieltää lääkäriä auttamasta potilaan kuolemaa.

— Minä ymmärrän, sinä pelkäät vahingoittavasi virkamiesuraasi. Voithan sinä kaiken hyvin peittää. Sinähän kuolemantodistuksen annat. Onhan minulla syöpä, hyvin pitkälle kehittynyt syöpä, jonka mikä muu lääkäri tahansa voi myöskin todentaa. Kukaan ei usko minun kuolleen muulla tavalla. Et kai otaksu minua niin lapselliseksi, etten uskoisi lääkärien usein kirjoittavan kuolemantodistuksiin muutakin kuin mitä on totta, ainoastaan pelastaakseen oman asemansa sen kautta. Ja sen minä ymmärrän, sillä ihmisiähän hekin ovat.

— Lääkärin velvollisuus on pitää yllä ihmiselämää niin kauan kuin mahdollista, sanoin minä.

— Vastoin asianomaisen omaa tahtoakin?

— Vastoin sitäkin. Monasti tuollainen päätös on epätoivon aiheuttama, ja kun ihminen on päässyt vaikeimman hetken yli, niin hän kyllä on valmis jatkamaan elämää.

— Jatkamaan kyllä. Mutta eihän elämän arvo ole siinä, kuinka kauvan ihminen elää, vaan miksi hän elää, ja sellainen ihminen, joka kerran on päättänyt kuolla ja itsemurhayrityksen jälkeen jää elämään, on aina kadottanut elämänsä suurimman ajatuksen, sen, jota varten hän oli luotu ja itse oli päättänyt elää.

Minä tunsin, miten hän ahdistamalla ahdisti minua juuri siihen, mihin hän tahtoi tulla. Sieluni sisimmässä tunsin, että hän oli oikeassa. Tiesin kyllä, että lakipykälät aikojen kuluessa muuttuvat. Tiesin myös, että kerran täytyy lain antaa ihmiselle suurempi valta tässäkin suhteessa. Jos nyt auttaisin häntä, täyttäisin hänen pyyntönsä, niin toimisin ainoastaan niiden sääntöjen mukaan, jotka ehkä sadan vuoden kuluttua ovat olemassa. Seisoohan lääkäri niin monessa suhteessa yläpuolella niiden lakipykälien, jotka ovat laaditut ihmisiä varten. Miksi en siis voisi toimia lain perustuksella, joka jonkun ajan kuluttua kehityksen pakoituksesta luodaan.

Hän näki varmaankin, miten ajatuksissani taistelin, sillä hän sanoi:

— Muutamia vuosia sitten luin, miten Amerikassa tästä samasta asiasta on väitelty ja miten silloin humaaninen ja vapaamielinen käsitys pääsi voitolle, vaikkakaan en tiedä, onko laiksi muodostunut. Noin vuosi sitten luin, miten Ranskassa muuan vaimo miehensä kärsiessä kamalia ruumiillisia tuskia juuri syöpätaudin tähden, niinkuin minäkin kärsin, miehensä pyynnöstä lopulta otti kirveen ja rakkaudesta häntä kohtaan löi hänet kuoliaaksi. Kun nainen tuli oikeuden eteen, vapautti lautakunta hänet. Nyt pyydän minä sinulta vapautusta tuskistani.

Hän tarttui käteeni ja lausui rukoilevalla äänellä: — Sinä olet ollut ainoa, jolle elämässä olen voinut olla avomielinen. Ensi kerran tein sen silloin, kun kerroin aikovani mennä naimisiin. En silloin noudattanut sinun neuvoasi, sillä olin aivan varma siitä, että olin oikeassa. Kun olin asian kertonut sinulle, niin olin entistään varmempi kaikesta siitä, mitä sanoin, samoin nytkin. Minä en sovi siihen elämään missä olen, siis on minun väistyttävä.

Mitä tiesin, mitä tunsin, en voi tällä hetkellä enää tarkkaan itselleni tilittää. Hän oli mielestäni oikeassa, sen vaan muistan päättäneeni. Jos ihminen kerran tahtoo kuolla, olosuhteitten ja luonteen pakoittamana on selvällä järjellä päätöksen tehnyt, niin miksi silloin lääkärit ei häntä siinä auttaisi. Lääkäri on elämän suuren puiston puutarhuri, jos oksa taittuu, on hänen se leikattava pois eikä odotettava siksi, kunnes se viimein itsestään rungosta irtaantuu.

En sanonut enään sanaakaan. Täytin morfiiniruiskun ja laskin sen pöydälle. Hän puristi lujasti kättäni. Läksin pois. Mutta kotia päästyäni ja tyyneesti asiaa punnittuani, alkoivat epäilykset nousta sieluuni. Miksi suotta toimin tuollaisen lain mukaan, jota ei vielä ole olemassa. Olin mielestäni tehnyt oikein, ehdottomasti oikein, mutta laki sen kielsi. Jos taas olisin noudattanut lakia, niin enköhän silloin oman itseni edessä olisi tuntenut toimineeni väärin.

Jos kotieläin on haavoittunut, ja huomaamme, ettei se koskaan enään tule terveeksi, niin me surmaamme sen ja vaadimme, että siihen on käytettävä keinoja, jotka tuottavat mahdollisimman vähän tuskia. Miksi ihmisen suhteen meidän on pidennettävä hänen kärsimyksiään siksi, kunnes luonto viimein saa voiton lääkäreistä?

Meidän velvollisuutemme on auttaa ihmistä elämään kokonaisesti ja terveesti, mutta miksi olemme rajoitetut niin suuressa määrässä, että usein, tehdessämme muka suurinta oikeutta, teemmekin suurinta vääryyttä.

Palasin hänen luokseen, tahdoin ottaa ruiskun pois.

Hän oli ennättänyt jo sitä käyttää. Leski itki. Hän kertoi minulle sairaan viimeisistä hetkistä. Hän oli aivan kuin nukkunut ja hiljaa sammunut.

Ruisku oli pöydällä, kukaan ei ollut sitä huomannut. Pistin sen taskuuni.

Huomasin, kuinka rouva halusi surullaan tehdä itsensä intressantiksi. Hän puhui siksi paljon, että suru ei voinut olla todellista. Jos hän olisi ollut sanaton tai olisi ollut melkein mielipuoli, silloin olisin ollut vaiti. Mutta hän teki erikoisen numeron siitä "kuinka hänen rakas miehensä oli hänet jättänyt." Silloin huomasin, että minun oli otettava osaa tähän suruun — olinhan ainakin niin paljon velvollinen tekemään, — tartuin senvuoksi hänen käteensä ja lausuin tuon sovinnaisen, typerän lauseen:

— Otan osaa suruunne!

Hän huomattavasti tyyntyi tästä lauseesta, sillä hän puristi lujasti kättäni ja vaipui tuoliin, peittäen teatraalisesti käsillään kasvonsa, mutta huomasin, miten hän istuessaan jalallaan korjasi hamettaan, joka oli jäänyt rumalle laskokselle. Vaistomaisesti hän myöskin käänsi jalkansa niin, että sen kaunis jalkapöytä näkyi. Hän ei hetkeäkään unohtanut, että suru oli hänelle edullinen.

Kun tulin eteiseen, oli siellä jo pöydällä suruharso, ja toverini kuolemasta oli kulunut vasta kaksi tuntia!

Nainen ei ole usein mitään muuta kuin nainen! —

MORFINISTI-LÄÄKÄRI

Hän oli tässä samassa kaupungissa praktiseeraava nuori lääkäri. Kun hän kerran oli virkaveli, niin olihan luonnollista, että aloimme seurustella keskenämme. Kohteliaana miehenä hän heti kaupunkiin tultuaan saapui tervehtimään minua. Heti ensimäisestä hetkestä alkaen teki hän minuun hyvin edullisen vaikutuksen. Siihen oli myöskin osaksi syynä se, että hän ei millään tavalla ryhtynyt puhumaan meidän yhteisestä ammatistamme, vaan heti paikalla johti keskustelun muille aloille. Hän oli monessa suhteessa harvinaisen intelligentti ihminen, jolla oli paljon muitakin harrastuksia paitsi ne, jotka kuuluivat ammattialaan, varsinkin taiteellisia. Edulliseen vaikutukseen oli myöskin syynä hänen suorastaan lumoava persoonallisuutensa. Hän oli niitä ihmisiä, jotka heti pakoittavat meidät ajattelemaan heistä mahdollisimman paljon hyvää. Itse olen lääkäri, tiesin, kuinka suuri merkitys oli persoonallisella lumouksella potilaisiin nähden, ja olin aivan varma siitä, että hänellä on suuri tulevaisuus, sillä lääkärin miellyttävä persoonallinen vaikutus määrää sen paljoa suuremmassa suhteessa kuin hänen tietonsa ja taitonsa.

Lääkärinä olin tullut huomaamaan, että lahjakkaisuus ostetaan hyvin tavallisesti henkisten puutteellisuuksien kustannuksella. Monasti onkin tuntunut minusta, että henkinen elinvoima on yksi ja ainoa, ja jos yhdessä suhteessa ihminen kohoaa yläpuolelle tavallisuuden, hän toisessa suhteessa kadottaa jotakin. Olihan luonnollista, että minä silloin ehdottomasti tulin ajatelleeksi, että hänellä täytyy olla suuria henkisiä vikojakin.

Kun tuttavuutemme oli jonkun aikaa kestänyt, otin tämän seikan puheenaiheeksi. Hän ei välttänyt keskustelua vaan ryhtyi siihen heti.

— Minun mielestäni, sanoi hän, ovat ihmisen viat aivan kuin ääriviivat piirustuksessa, tuntemalla viat me myöskin tiedämme vastaavat hyvät ominaisuudet. Mitä muuten vikoihin tulee, niin olen arvellut, että hyödyllisempää on kehittää hyviä puolia itsessään kuin taistella huonoja vastaan. Tällaisen menettelyn lopputulos on ihmiselle ehdottomasti lopulta edullisin.

— Mutta tuohan on suoranaista yli-ihmisoppia. Sehän antaa ihmiselle oikeuden tyydyttää kaikkia huonoja ominaisuuksia itsessään.

— On kyllä, mutta eikö kaiken lopullinen arvo riipu siitä, mikä on se plus, jonka ihminen jättää jälkeensä.

— Taikka se minus, jonka hän myöskin siinä tapauksessa tekee!

— Te käsitätte minua hiukan väärin, sanoi hän, luullessanne, että minä sallin ihmisen tyydyttää kaikkia huonoja ominaisuuksia. Huonot ominaisuudet ovat meidän sielussamme niitä perkeleitä, jotka me verrattoman hyvin voimme valjastaa vetämään hyvien asioiden vaunua.

Tällä leikillisellä käänteellä oli hän taittanut keskustelun kärjen. Minä olin valmis uskomaan, että hän oli niitä suuria ihmeellisiä poikkeuksia, joita luonto ainoastaan harvassa tapauksessa tuottaa.

Pian huomasin, että hän oli niitä ihmisiä, jotka tahtovat elää elämän kaikissa eri muodoissa mahdollisimman kokonaisesti. Tuntui aivan siltä, kuin hän olisi tahtonut poimia elämän puusta hedelmiä enemmän, kuin se jaksoi kantaa.

Tiesin, että tällainen elämisen ahneus ehdottomasti tuo mukanansa muutamia paheita, niiden joukossa senkin, että keinotekoisilla aineilla koettaa saada organisminsa kestäväksi silloinkin, kun luonnonlakien mukaan sen pitääkin saada levätä.

En voi enää varmaan muistaa, miten epäilys minussa heräsi, mutta kun aloin pitää häntä silmällä, niin tulin huomaamaan, että hän oli morfinisti. Huomasin nimittäin jonkun kerran aivan selvästi sen eroituksen, mikä ihmisen katseessa on, ennenkun hän on ruiskuttanut ruumiiseensa myrkkyä ja sen jälkeen.

Tiesinhän tämän paheen lääkäripiireissä jokseenkin yleiseksi. Olinhan kuullut siinä suhteessa suorastaan peloittavia juttuja, jonka vuoksi en sillä ensi alussa pannut sen suurempaa painoa. Ymmärsinhän minä sen niin erinomaisen hyvin! Olihan kiusaus ollut minulla itsellänikin. Kun on koko päivän uutterasti tehnyt työtä ja hoitanut praktiikkaansa, kun on yöllä saanut nousta parikin kertaa unesta, mennäkseen hoitamaan potilaita vaikeissa taudinkohtauksissa, kun sitten on uusi pitkä työpäivä edessänsä ja pelkää kesken uupuvansa, niin onhan suloista terästää voimiansa, varsinkin kun tietää sen voivan tapahtua niin helposti. Pieni ruiskutus ainoastaan, ja ihminen on taas täydessä vireessänsä.

Ehkä enemmän onnellisen sattuman kuin luonteen lujuuden kautta olin voinut tämän vaaran välttää. Sen vuoksi katselinkin häntä ainoastaan ihmisenä, joka sattuman kautta oli joutunut siihen, mistä itse olin päässyt vapaaksi.

Emme koskaan puhelleet tästä asiasta, jos satuinkin sen mainitsemaan, niin siirsi hän piankin keskustelun toisaanne. Mutta kun hän alkoi tuomita ankarasti kaikkia muita huumauskeinoja, joiden orjaksi ihmiset saattavat tulla, niin ymmärsin siitä, että hän sillä tahtoi ikäänkuin puolustaa itseään.

Hänen seuransa oli minulle niin virkistävä, hänen keskustelunsa niin pirteätä, hänen mielipiteensä usein niin sattuvia ja uusia, että millään tavalla en olisi tahtonut häntä loukata, peläten että sen kautta mahdollisesti kadottaisin hänen seuransa. Sen vuoksi päätinkin välttää keskustelussa kaikkea sellaista, joka jollain tavalla viittaisi hänen paheeseensa, ja sitäpaitsi, onhan joka ihminen vapaa ja oikeutettu tekemään itsensä kanssa, mitä hän tahtoo.

Vasta jos me toiselle ihmiselle tuotamme vahinkoa, silloinhan on ympäristön oikeus ja velvollisuus sekaantua asiaan.

Muuan potilas, joka pitemmän aikaa oli ollut hoidettavanani ja tuon potilaille ominaisen muuttamishalun vaikutuksesta oli etsinyt häntä ja antautunut hänen hoidettavakseen, sattui kuolemaan.

Olin ollut aivan varma omasta hoitotavastani, ja vaikkakin tauti oli harvinainen, oli se siksi selvä ja lääketiede todisti sen tavallisesti mahdolliseksi parantaa, että potilaan äkillinen kuolema suorastaan kummastutti minua. Tulin silloin ehdottomasti ajatelleeksi, että joku muu lisätauti oli ilmaantunut ja potilas sen vaikutuksesta kuoli, enkä siis tahtonut virkaveljeltäni mitään tiedustella.

Mutta kun potilas kuului varakkaaseen vanhaan sukuun, jonka jäsenet olivat aina tulleet ruumiinavauksen alaiseksi, niin pyysivät sukulaiset minua toimittamaan tämän tehtävän. Kun virkaveljeni häntä viimeksi oli hoitanut, ehdotin että hän sen tekisi, mutta, kun hän puolestaan kuuli suvun minua pyytäneen tähän toimeen, hän hienotunteisesti vetäytyi syrjään ja uskoi ruumiinavauksen minun huostaani.

Silloin se tuli ilmi!

Hän oli aivan väärällä tavalla hoitanut potilasta ja viimeksi antanut hänelle lääkkeitä, jotka äkkiä olivat jouduttaneet potilaan kuolemaa. Sen näin aivan selvästi, ei ollut pienintäkään epäilystä siitä. Ruumiin sisälmyksissä oli kaikki myrkytyksen tuntomerkit. Otin nämät erilleen, pannakseni ne säilymään ja käyttääkseni niitä todistuskappaleina.

Kollegiaalisuus esti minua nostamasta asiasta suurempaa melua. Mutta pidin vääränä, ellen ainakin hänelle huomauttaisi asian oikeata laitaa.

Miksi hän oli määrännyt juuri tällaiset vaaralliset lääkkeet, olihan hän sekä telefoonissa että suullisestakin keskustellut potilaasta, ja olin antanut hänelle aivan selvän selityksen taudin laadusta ja käyttämästäni hoitotavasta? Vaikka hän olisi ollut aivan vasta-alkaja, niin olisi hän voinut lukea hoitotavan mistä lääketieteellisestä teoksesta tahansa. Mistä johtui se, että hän oli tehnyt juuri päinvastoin kuin hänen piti?

Tulin ajatelleeksi, että ihminen silloin, kun hänen tahtonsa jollakin tavoin heikkenee, tekee juuri niin kuin hän ei saisi tehdä. Hän oli lääkkeitä määrätessään epäilemättä ollut morfinisteille ominaisen himmennystilan alaisena. Se oli selvitys kaikkeen.

Päätin mennä hänen luokseen ja virkatoverina vaatia että hänen täytyi päästä vapaaksi paheestaan, josta potilaille voi olla niin turmiollisia seurauksia.

Hän otti minut tapansa mukaan hyvin ystävällisesti vastaan. Hän oli niin huolettoman näköinen, puhuessani ruumiinavauksesta, että hän ei varmaankaan aavistanut, mitä hän oli tehnyt ja mitä minä tiesin.

En voinut ensi alussa ryhtyä suoraan asiaan, sillä hänen luonaan oli muuan kaupungin apteekin farmaseutti, jonka kanssa olin huomannut hänen paljon seurustelevan. He kuuluivat jollain tavoin olevan kaukaista sukuakin toisilleen.

Viimein farmaseutti läksi ja me jäimme kahden. Silloin sanoin aivan suoraan, mihin tulokseen olin tullut ruumiinavauksessa. Hän kielsi kaiken aivan jyrkästi.

— Se ei ole totta, sanoi hän, minä en ole voinut tehdä sellaista erehdystä!

— Minä en olisi tullut luoksenne, ellen olisi asiastani aivan varma. Potilas on kuollut suoranaiseen myrkytykseen, se on minun horjumaton vakaumukseni lääkärinä, ellette sitä usko, niin voimmehan lähettää elimet pääkaupunkiin tutkittavaksi.

— Ei ei, sanoi hän, se on aivan tarpeetonta!

Hän vaipui aivan kalpeana tuolilleen istumaan.

Minun tuli tällä hetkellä sydämestäni häntä sääli. Tiesin, että ihminen tällaisen kolauksen jälkeen on valmis tekemään kaiken voitavansa, välttääkseen samanlaatuisia tekoja, ja siihenhän minä olinkin tahtonut tulla.

Hän istui vähän aikaa vaiti ja kysyi sitten:

— Mitä aijotte nyt tehdä, ilmoitatteko asian lääkintöylihallitukselle?

— En ole vielä päättänyt, mitä teen.

— Jos ilmaisette asian, niin täytyy minun luopua lääkäritoimestani.

— Luonnollisesti!

— Vastatkaa minulle suoraan, ettekö itse koskaan ole erehtynyt? kysyi hän.

— Olen kyllä. Diagnosin tekeminen, josta kaikki riippuu, on usein hyvin vaikea, suurinkin auktoriteetti voi siinä suhteessa erehtyä. Mutta minä en vielä koskaan ole suorastaan myrkyttänyt potilasta.

— Tämä on ollut erehdys, aivan varmaan erehdys, sanoi hän. En voi ymmärtää, kuinka olisin voinut tehdä sellaisen virheen, sillä alkeellisimmillakin lääkäritiedoilla pitäisi minun tietää, että juuri teidän noudattamanne tapa oli oikea. Ja minä olen sitä jatkanut.

— Koko ajanko?

— Niin.

— Onko teillä diariumi?

— On.

— Merkitsettehän siihen kaikki potilaille antamanne lääkkeet?

— Onhan se velvollisuutemme!

— Näyttäkää se minulle!

Hän ojensi kirjan.

— Milloin olette viimeksi määrännyt hänelle lääkkeitä?

— Neljä päivää sitten.

— Oletteko siitä aivan varma?

— Olen. Muistan sen aivan varmasti muutamista muista seikoista, jotka ovat sen yhteydessä. Minua tultiin hakemaan samassa, kun aijoin mennä tanssiaisiin. Sieppasin hännystakin ylleni. No niin, ne ovat pikkuseikkoja. Olin silloin unohtanut reseptikirjanikin toisen takin taskuun ja unohtanut siis paljon muutakin. Olin hyvin väsynyt ja vasta, kun pääsin kotia...

Hän vaikeni ja heikko puna nousi kasvoille.

— Olitte unohtanut, morfiniruiskun kotia ja vasta silloin... sanoin minä.

Hän ponnahti seisaalleen ja lausui hyvin terävästi:

— Kuinka Te uskallatte sitä väittää?

— Olen pitänyt Teitä silmällä jo pitemmän aikaa.

— Siis vakoillut?

— En suinkaan. Olen vain pitänyt velvollisuutenani ammattia harjoittavana lääkärinä varjella lääkärikunnan kunniaa.

Hän naurahti.

— Käytätte kovin suuria sanoja.

— Ehkä Teidän mielestänne.

Selailin kirjaa.

Ei missään ollut mainittu reseptistä, jonka hän neljä päivää sitten oli potilaalle kirjoittanut.

— Täällä ei ole mitään reseptiä mainittuna, sanoin minä.

— Olen unohtanut sen kirjoittaa ennen tanssiaisiin menoani.

— Meidän on helppoa päästä selville siitä, mitä olette antanut.

— Millä tavoin?

— Saamalla reseptinne kopion apteekista tai ottamalla lääkkeisiin liitetyn potilaan kotoa. Kumman teemme?

— Apteekista on viisaimpaa, vastasi hän, sillä potilaan kotoa etsiessä voisi se herättää huomiota. Vai tahdotteko juuri sitä? Aijotteko käyttää tätä, lykätäksenne kilpailijanne syrjään?

En vastannut hänelle mitään. Tuntui vastenmieliseltä vastatakaan tuollaiseen epäilykseen. Sanaakaan sanomatta menin telefooniin ja soitin apteekkiin. Ilmoitin päivämäärän ja mitä reseptiä tarkoitin. Pyysin tuomaan kopion siitä minulle. Tänä aikana oli hän noussut paikoiltaan ja käveli huoneessa. Hetkisen kuluttua hän poikkesi makuuhuoneeseensa, pyytäen anteeksi lähtöään. Hän palasi ilmoittaen, että palvelijatar kohta tuo kahvia. Katsoin häneen terävästi. Huomasin hänen ruiskuttaneen itseensä morfinia. Äskeinen keskustelun aiheuttama jännitys oli hänen kasvoistaan kadonnut. Aivan kuin ei mitään tätä ennen olisi meidän välillämme keskusteltu hän puheli kahvia juodessamme viimeisistä pääkaupungin uutisista.

Pian saapui apteekinoppilas ja toi alkuperäisen reseptin.

Olin ollut oikeassa. Ojensin reseptin hänelle. Hän tuijotti siihen sanaakaan sanomatta. Huomasin, miten hän aikoi repiä sen, mutta samassa olin jo siepannut sen hänen käsistään. Tämä hänen tekonsa oli ollut niin odottamaton, että saatoin uskoa jo hänestä mitä tahansa ja pelkäsin, että hän riistäisi sen väkisin minulta. Mutta hän hallitsikin itseään ja sanoi tyyneesti:

— Olen vallassanne, mitä aijotte tehdä?

— Äsken huomasin Teidän ajattelevan, että jollain tavoin tahtoisin syrjäyttää Teidät, vastasin. Olisinhan huono lääkäri, ellen koettaisi ymmärtää. Sen johtopäätöksen mukaan, minkä Teistä olen tehnyt, olette morfinisti. Ja sen tähden olette väsymyksen hetkenä erehtynyt. Selitys on Teille hyvin edullinen. Eikö olekin?

— Minä kiitän Teitä, sanoi hän hiukan ivaillen.

— Kunnianne, asemanne, kaikki on nyt minun hallussani, mutta minä en tahdo Teitä syöstä turmioon, vaan antaa Teille tilaisuuden muuttamaan elämänne. Teidän täytyy päästä tuosta paheestanne, sen kai lääkärinä itsekin huomaatte?

Hän ei vastannut mitään, katsoi vain toisaanne.

— Ehdoitan sen vuoksi että...

— Minä en ole morfinisti. Kaikki tämä on tapahtunut tavallisen ruumiillisen väsymyksen vaikutuksesta.

Minusta hän oli aivan kuin pieni lapsi, joka, jouduttuaan pahanteossaan kiinni, luulee pelastuvansa kaikesta rangaistuksesta jyrkästi kieltämällä.

Minä tahdoin häntä auttaa ja senvuoksi sanoin:

— Siinä tapauksessa on tekemäni ehdoitus sitä mukavampi Teille.

— Ja se on?

— Antaudutte kolmeksi kuukaudeksi tarkastuksen alaiseksi.

— Aijoin sitä Teille itsekin ehdoittaa.

— Sitä parempi.

— Miten olette aikonut asian järjestää?

Tämä hänen äkillinen myöntyväisyytensä tuotti minulle suurta iloa.

— Voimmehan valita taudin, josta yhteisesti sovimme ja jonka hoitaminen ei vaadi mitään muuta erikoista kuin lepoa. Tulette sairashuoneeseen ja pysytte siellä huoneessanne kolme kuukautta. Mitä potilaisiinne tulee, niin lupaan sinä aikana niitä hoitaa ja palauttaa ne sitten takaisin Teille.

— Milloin aloitamme?

— Milloin itse asioittenne vuoksi katsotte sopivammaksi.

— Vaikka huomenna!

— Hyvä on. Menen sairashuoneelle ja valmistan kaikki tuloanne varten. Voitte täydellisesti luottaa hienotunteisuuteeni tässä asiassa. Kukaan ei saa tietää, miksi oikeastaan olette siellä.

— Minä kiitän.

Hän ojensi minulle kätensä, ja minä tartuin siihen.

Olin valmistanut sairashuoneessa kaikki hänen tuloaan varten. Hän vietiin ensiksi kylpyhuoneeseen. Siellä hän sai riisua kaikki vaatteensa ja pukea toiset ylleen. Olin tarkastanut niiden taskut, jotta hän ei olisi niihin voinut kätkeä morfinia.

Kävin häntä joka päivä katsomassa. Hän oli ensimäisenä päivänä huoleton ja iloinen. Toisena hän jo oli ärtyinen ja lausui minulle muutamia hiukan katkeria sanoja, joille en kuitenkaan pannut sen suurempaa painoa, sillä tiesinhän, että morfinista luopuminen tekee potilaan alussa tavattoman hermostuneeksi. Senvuoksi odotinkin kolmatta päivää hyvin suurella jännityksellä. Olin aivan varma siitä, että hän tulisi kärsimään kamalia tuskia, ja olin jo päättänyt antaa hänelle pienemmän annoksen morfinia. Kun hän kuitenkin oli kieltäytynyt jyrkästi käyttämästä tätä ainetta, en tahtonut sitä hänelle antaa muuten kuin hänen nimenomaisesta pyynnöstään. Petyin odotuksessani. Hän oli harvinaisen iloinen ja puheli kanssani kaikenlaisista asioista varsinkin viimeisistä ennätyksistä lääketieteen alalla. Monissa väitteissään hän oli suorastaan nerokas. Ja minä olin iloinen siitä, että hän niin helposti oli päässyt paheestaan vapaaksi.

Kolmena seuraavana päivänä oli hänen laitansa aivan samanlainen. Minua hiukan hävetti se, että olin vaatinut häntä olemaan kolme kuukautta tarkastuksen alaisena, ja aijoinkin jo hänelle ehdottaa ajan lyhentämisestä.

Kun sitä seuraavana päivänä astuin hänen huoneeseensa aikana, joka ei ollut tavallinen, kuulin jo oven taakse sieltä keskustelua. Kun avasin oven, oli hänen seurassaan muuan sairashuoneen hoitajatar, nainen, jonka tiesin hyvin mielellään etsivän itselleen seuraa potilaiden joukossa. Heti huoneeseen tultuani hän poistui.

Virkaveljeni oli alussa hiukan hämillään, mutta voitti sitten piankin ja alkoi leikillisesti kertoa kaikellaisia juttuja siitä, kuinka naiset olivat häntä piirittäneet. Minä yhdyin tähän leikilliseen puheeseen ja lausuin, etten laisinkaan ihmetellyt sitä, sillä olihan hän joka suhteessa suoranainen lumooja. Lähdettyäni hänen luotaan en kuitenkaan voinut poistaa pientä epäilystä. Kun sairaanhoitajattarella oli hallussaan morfinia, niin epäilin, että virkaveljeni oli pyytänyt ja saanut häneltä kaipaamaansa ainetta. Tullakseni tästä asiasta varmaksi, muutin sairaanhoitajattaren pienen tekosyyn nojalla aivan toiseen osastoon ja asetin hänen sijaansa vanhemman hoitajattaren, johon kaikessa saatoin täydellisesti luottaa.

Kun nyt seuraavana päivänä saavuin potilastani katsomaan, oli hän kyllä iloinen, mutta käsien hermostuneesta liikkeestä huomasin, että iloisuus oli teeskenneltyä. Olen lääkärinä tullut siihen huomioon, että ihmiset oppivat valehtelemaan kasvoillaan ja silmillään mutta kädet ilmaisevat hyvin usein totuuden.

Parin päivän päästä oli hän jo niin heikko, että hän tullessani lepäsi vuoteessaan.

Hänen täytyi nyt jo pyytää minulta morfinia, hänen täytyi se nyt tehdä ja senkautta todistaa, että minä olin ollut oikeassa. Mutta hän ei sitä tehnyt. Kun ihmettelin hänen vuoteessa makaamistaan ja kysyin häneltä syytä siihen, nauroi hän ainoastaan ja sanoi päättäneensä hyvän tilaisuuden tultua levätä perinpohjaisesti.

Eihän minulla ollut siihen mitään sanottavaa. Läksin varmasti vakuutettuna, että hänen jo seuraavana päivänä täytyi tunnustaa minulle kaikki.