Part 1

LÄÄKÄRIN PÄIVÄKIRJA

Novelleja

Kirj.

JALMARI FINNE

Helsingissä, Lilius & Hertzberg Osakeyhtiö, 1911.

"Oikean etiikan tulee, sen ohella, että se pitää huolta nykyään elossa olevien parhaasta, pitää silmällä ihmiskunnan parasta tulevaisuudessa, siis katsoa jälkeemme tulevien hyvää. Sen vuoksi sen täytyy tarmokkaasti sotia niitä virheitä, erehdyksiä ja ennakkoluuloja vastaan, jotka naurettavina, usein julminakin ovat aikojen kautta siirtyneet nykyaikaan asti, yhä vielä ovat voimassa ja pitävät meitä ikeensä alla."

_A. Forel_.

SISÄLLYS:

Kaksi lasta Henkisesti vararikkoinen Morfinisti-lääkäri Muuan isä Tyttö-äiti Tylsämielinen

KAKSI LASTA

Kaksi synnytystä saman vuorokauden kuluessa. Molemmat niin erilaisia kuin suinkin ajatella saattaa. Toinen tapaus oli normaleista normalin, toinen tuollainen nykyaikainen sairaalloinen synnytys.

Noiden terveiden ihmisten luona olin tietysti hyvin tyytyväinen. Tällaisissa tapauksissa on lääkäri melkein onnellinen, kun häntä ei tarvita, kun hän näkee, että terve luonto toimii itsestään.

Vaimo synnytti ensi kertaa ja oli senvuoksi hiukan levoton. Kaikki kävi aivan säännöllisesti. Kun hän oli ollut tutkittavanani, tiesin jo aikoja sitten, ettei mitään odottamatonta tule tapahtumaan.

Yhtä kaikki he vaivasivat minua luokseen. Ymmärränhän minä niin hyvin tuon nuorissa aviopuolisoissa ilmenevän heikkouden. He ovat niin ihmeissään siitä, että luonto heidän kauttaan toimii loistavimman ihmeensä, että he ottavat kaiken aivan hassunkurisesti vastaan. Molemmat aviopuolisot pelkäävät ja ovat hiukan kiihoittuneita. Jos siihen aikaan pyytäisi heitä omantuntonsa nimessä vastaamaan, mikä asia on maailman tärkein, niin he ehdottomasti sanoisivat: juuri tämä synnytys!

No, senhän minä kyllä ymmärrän. Kaikki kävi normaalisti. Synnytys oli helppo ja lapsi terve.

Olen tottunut laskemaan miehen kunnollisuuden siitä, kuinka levoton hän on vaimonsa synnyttäessä. Eihän tämä määritelmä ole aina aivan paikkaansa pitävä, mutta huvikseen jakaa ihmisiä senkin mukaan eri luokkiin. Ensimäisen lapsen syntyessä perheeseen pitää tämä määritelmä aina paikkansa. Kunnon mies kärsii hirveitä sielullisia tuskia ja tuntee itsensä jollain tavoin syylliseksi. Tämäkin aviomies oli aivan kuin päästä sekaisin. Hän oli tietysti ennen synnytystä lukenut kaikenlaisia lääketieteellisiä kirjoja, ymmärtänyt ne osaksi väärin, kuvitteli kaikki mahdolliset lisätaudit ja kysyi minun mielipidettäni niiden suhteen. Olisi tehnyt mieleni melkein haukkua häntä, ellen niin hyvin olisi ymmärtänyt hänen mielentilaansa. Kun kaikki oli onnellisesti suoritettu, kätilö pesi lasta, ja minä jo olin eteisessä, riensi mies minulle maksamaan. Minua suorastaan huvitti tuo kiire, jolla hän tahtoi palkkioni suorittaa. Olisi pysynyt rouvansa luona ja tullut jonain muuna päivänä maksamaan. Se olisi ollut järkevämpää. Mutta tuo terve mies, joka terveessä naisessa oli synnyttänyt terveen lapsen, oli koomillisessa isänilossaan minulle hyvin sympaattinen. Keskellä sitä peloittavan suurta puutteellisuutta, jonka lääkäri ehdottomasti tulee näkemään, oli hän aivan kuin keidas erämaassa.

Ensin teki mieleni hiukan häntä rangaista siitä, että hän parina yönä oli aivan tarpeettomasti minua vaivannut saapumaan vaimoaan katsomaan, mutta kun näin hänet tuossa edessäni ylpeänä isänarvostaan — kuinka koomillinen onkaan mies ensi kertaa isäksi tultuaan, kun kaikki on onnellisesti saatu loppuun, luulee hän olevansa tärkein henkilö koko jutussa! — ja tiesin, että perheenlisäys aina tuottaa odottamattomia menoja sekä että hänellä ei suinkaan ollut liikoja varoja, sanoin:

— Ette ole minulle mitään velkaa. Minä mielelläni autan terveitä ihmisiä.

Hän tietysti kiitteli ja tahtoi melkein väkipakolla minulle maksaa. Kummallista, kuinka järkevät ja kunnon ihmiset luulevat, että heidän sittenkin täytyy tarjota rahaa, kun toinen on kieltäytynyt sitä vastaanottamasta! Aivan kuin ilmaiseksi tekeminen ei olisi paljoa rakkaampaa kuin maksun edestä!

Siinä sitten käteltiin ja kumarreltiin. Hän ei millään tavalla tahtonut eroittaa kättäni kädestään, mutta kuitenkin näytti maa polttavan hänen jalkojensa alla, ja kun olin painamassa ulko-ovea kiinni, oli hän jo juoksemassa vaimonsa luokse.

Täältä oli minun mentävä toisen potilaan luo.

Oli sekin avioliitto! Miehellä oli aikoinaan ollut syfilis, joka kyllä oli parantunut, niinkuin se saattaa parantua, siten, että milloin tahansa voi puhjeta esiin. Nainen oli hysteerinen. Se oli sellainen yhdistelmä inhimillistä kurjuutta, että sen voi hyväksyä ainoastaan kirkko, joka antaa kelle tahansa luvan mennä naimisiin.

Että he tahtoivat saada nautinnon osakseen, sen minä ymmärrän. Ihmisiähän hekin ovat ja kaipasivat sensatsionia suuremmassa määrässä kuin moni terve, mutta että he tahtoivat saada lapsia itselleen, se oli jotain käsittämätöntä senvuoksi, että he molemmat pitivät itseään perin intelligentteinä; jos yleensä intelligenttisyyttä ja uskonnollisuutta voi sovittaa yhteen, sillä he olivat hyvin uskonnollisia, ja joka kerta, siellä käydessäni ja rouvaa tutkiessani, sain kelpo annoksen raamatunlauseita niskaani. Niinkuin raamatulla olisi mitään tekemistä luonnon laatiman prosessin kanssa. Toisinaan tulin ajatelleeksi, että tuo mies uskoi aviollisen yhdyselämän kautta sovittavansa ne nuoruuden hairahdukset, joista hänen tautinsa oli ollut seuraus, uskonnollisuudella laastaroivan elämänsä, luullen olevansa oikeutettu sellaiseenkin, joka sotii selvimpiä eetillisiä periaatteita vastaan.

Synnytys oli tietysti hyvin vaikea, niinkuin olin arvannutkin. Kätilöllä ja minulla oli työtä pitkäksi aikaa. Mies katseli kalpeana kädet ristissä puuhiamme. Olen varma siitä, että hän rukoili.

Kun lapsi oli syntynyt, vein sen toiseen huoneeseen ja jätin hoitajattaren virvoittelemaan tainnoksiin mennyttä äitiä. Lapsi parka! Syvällä säälillä häntä katselin. Hän oli selvästi perinyt isältään liian paljon. Kasvoissa oli jokseenkin selvänä tuo erikoinen muoto, joka syfilististen isien lapsilla useinkin on. Hän oli jo edeltäkäsin määrätty tulemaan onnettomaksi maailmassa. Joko hän saisi periä isänsä taudin jossain muodossa tai tulee hänestä henkisesti vaillinainen olento. Ainoastaan jonkun kummallisen sattuman kautta voisi tämän vaillinaisuuden ohella olla jokin erikoinen ominaisuus, jonka kautta hän voisi saavuttaa elämässä ehkäpä suurtakin, sillä ostetaanhan nerokkaisuus usein vaillinaisuuksien kustannuksella, mutta tämä mahdollisuus oli tavattoman pieni, koska hänen äitinsä oli hysteerinen, jonka kautta hänen hermostonsa tulee heikoksi.

Mitä tehdä? Olin auttanut maailmaan olennon, josta joka tapauksessa tulee onneton ihminen, miehen, joka kirkon ja yhteiskunnan luvalla voi jatkaa kurjaa ja heikkoa ihmissukua ja moniin polviin jättää henkisten puutteellisuuksiensa jäljet. Kuinka minä vihasin elämää tällaisessa puutteellisessa muodossa, tuota elämää, jota lääkärivalan nojalla olin pakoitettu pitämään yllä. Nyt tunsin todellakin aivan todeksi sen, että me lääkärit olemme yhteiskunnan suurimmat viholliset, me kun pidämme hengissä kaikki kurjat ja vaivaiset ja annamme heille tilaisuuden varttua niin vanhoiksi, että voivat maailmaan tuottaa lisää vaillinaisia ihmisiä.

Kirottu lääkärivala! Minun teki mieleni tappaa tuo lapsi! En ollut koskaan ennen sellaista tehnyt, vaikka epäilinkin, että virkaveljeni monasti ryhtyvät sellaiseen keinoon vastoin lakia. Tuo senttimenttalisuus, joka niin usein piilee meissä ihmisissä luonteemme pohjalla ja tuppautuu selvän järjen tielle, se nytkin tuli minua kiusaamaan.

Onko lääkärillä oikeutta estää jo elämään astunutta olentoa sitä jatkamasta? Samassa ehdottomasti tulin ajatelleeksi, että tuo lapsi kerran kuitenkin tulee kaipaamaan kuolemaa, huomatessaan, että elämä ei anna hänelle kaikkea sitä, minkä se muille antaa, ja silloin hän kiroo niitä, jotka ovat hänet maailmaan tuottaneet, ja saavuttaakseen edes jotain onnea, rikkoo yhteiskunnalliset lait tavalla tai toisella.

Ei, sellainen ei saa elää!

Samassa sai lapsi ankaran kouristuksen. Vaikka sen ei tarvinnutkaan merkitä sitä, että se saisi kaatuvataudin, niin saattoi se olla sen ensimäinen enne.

Yksi pieni morfiiniruiskutus ja kaikki olisi lopussa!

Mutta kätilö? Kuka noiden naisten tunteellisuudesta tietää! Tiesin hänet jokseenkin uskonnolliseksi, ja jos hän huomaisi tekoni, niin herättäisi se hänessä kauhua ja hän pitäisi velvollisuutenaan ilmoittaa kaikki. Niin kauan kuin hän oli huoneesta poissa, saatoin toimia.

Samassa astui hän sisään yhdessä lapsen isän kanssa. He olivat toiseen huoneeseen kuulleet lapsen valituksen. Viereisestä huoneesta kuului äidin heikko ääni, kun hän vaikeroiden kysyi, mikä lasta vaivasi. Hän rukoili ja pyysi, että toisimme lapsen hänen luokseen.

Tämä päivä oli ainoa, jolloin ehkä jonkinmoinen tilaisuus lapsen surmaamiseen tarjoutui minulle. Seuraavana päivänä se saattoi jo olla mahdotonta. Nyt tämän yleisen hämmingin aikana täytyi minun toimia, jos yleensä tahdoin laisinkaan onnistua.

Lähetin miehen rauhoittamaan vaimoa. Olin siis enään vain kätilön seurassa, ja edessämme makasi lapsi yhtenä käppyränä. Minun täytyi saada kätilö hetkiseksi huoneesta pois.

Lapsen kouristus alkoi heiketä, mutta samalla kuului vihlovia valituksia äidin suusta. Kätilö riensi apuun.

Nyt tai ei koskaan!

Otin nopeasti morfiniruiskun taskustani. Pian olin sen täyttänyt, pieni pistos ja lapsi oli hiljaa.

Se oli tauonnut elämästä.

Menin toiseen huoneeseen hoitelemaan äitiä ja samalla ruiskulla, jolla olin hänen lapsensa surmannut, annoin hänelle morfiniannoksen rauhoittuakseen. Kun hän jälleen lepäsi tyynesti, meni kätilö toiseen huoneeseen, palasi vähän ajan päästä kalpeana ja viittasi minua saapumaan.

— Lapsi on kuollut, sanoi hän.

— Minä arvasin, että niin kävi, vastasin minä. Tunsin itseni kummallisen rauhalliseksi jopa onnelliseksikin, lähtiessäni talosta pois. Itsetietoisesti, ilman suorastaan pakoittavaa syytä olin rikkonut lääkärivalan. Mutta yhtäkaikki olin varma siitä, että olin menetellyt oikein.

Nukuin yöni hyvin ja rauhallisesti.

Seuraavana aamuna, tullessani työhuoneeseeni, oli sen pöydällä yksinkertainen kauppiaalta ostettu maljakko, jonka hintalappukin, neljä markkaa, oli jäänyt jälelle ja maljakossa oli joukko ruusuja. Palvelijattareni ilmoitti tuon edellisen isän tuoneen ne minulle sinä aikana, jona olin jälkimäisen luona. Jos olisin ottanut tavallisen maksun, olisin ottanut sata markkaa. Mies osti neljän markan maljakon ja siihen luultavasti kuuden markan edestä ruusuja. Käytännöllinen mies! Hän olisi kotinsa eteisessä ensi ilossaan kyllä maksanut minulle sata markkaa, mutta sitten hän ennätti miettiä asiaa ja käytti lahjaan kymmenen markkaa. Suoraan tunnustan, että hän siinä teki oikein.

Kukkien ohella oli pieni lappu, hiukan rypistynyt, vaikka sitä olikin koetettu silittää. Nuori äiti oli vuoteellaan omakätisesti kirjoittanut siihen nimensä ja sanan: "Kiitos!"

Mikä lapsellinen käsiala! Luulin hänellä olevan kehittyneemmän. Tuollainen oikea nainen, joka on luotu synnyttämään terveitä lapsia, tekee aina kehittyneemmän vaikutuksen, kuin mitä hän onkaan. Puhdas naisellisuus on tavallaan jonkinmoinen lumoava veren aateluus, joka tasoittaa kehityksen puutteellisuudet.

Sanomalehdissä oli tuon toisen isän lähettämä kuolinilmoitus ja sen alla: "Herra antoi Herra otti j.n.e." Tietysti he sillä nyt lohduttivat itseään!

Heidän lapsensa kuolemasta oli heille mielestäni suorastaan hyötyä ja tuskin he arvaavatkaan, kuinka monesta ikävyydestä heidät säästin. Lääkärit ainoastaan tällaisen kuoleman kautta kadottivat, sillä eläähän lääkäri pääasiassa ihmiskunnan puutteellisten olentojen kustannuksella.

HENKISESTI VARARIKKOINEN

Tuon näköinen siis oli hänen aviovaimonsa, josta hän minulle oli puhunut jo ennen kuin tämän kanssa menikään naimisiin! Hän oli silloin hiukan pahastunut, kun epäilin, voiko hän sellaisen naisen kanssa tulla onnelliseksi, olihan hän ollut tarjoilijattarena ravintolassa. Enhän minä tahtonut tuota naista tuomita, mutta tiesinhän, että sellainen toimiala jättää aina sieluun jotain jälkiä, ja tiesinhän myöskin, ettei kenenkään kunniallisen naisen ole pakko tälle alalle antautua.

Naimisiin mentyään en toveriani ollut tavannut muuta kuin joskus ohimennen enkä silloinkaan koskaan ollut puhunut hänen vaimostaan. Joku aika sitten oli hän tullut tähän kaupunkiin sanomalehdentoimittajaksi, olimme silloin tällöin kohdanneet toisemme joko kadulla tai jossain juhlassa, mutta emme koskaan olleet vaihtaneet muita sanoja kuin niitä tyhjiä lauseita, joiden avulla ihmiset pitävät tuttavuutta yllä.

Nyt hänen rouvansa tuli noutamaan minua miehensä luokse, joka oli vaarallisesti sairastunut ja oli vuoteen omana. Rouva läksi edeltäkäsin, ja minä saavuin vähän aikaa myöhemmin heidän asuntoonsa. Rouva oli avaamassa ovea ja vei minut kohteliaasti siihen huoneeseen, jossa hänen miehensä lepäsi.

Rouva aikoi jäädä huoneeseen, mutta hänen miehensä pyysi häntä poistumaan, sillä hän tahtoi puhua kahden kesken lääkärin kanssa.

Rouvan mentyä käännyin toverini puolen ja kysyin:

— No miten sinun laitasi oikeastaan on?

— Minulla on syöpä ja se on jo hyvin pitkälle kehittynyt. Olen jo aikaa sitten tietänyt kuoleman tekevän tuloa.

Hän sanoi tämän hymyillen hiukan pilkallisesti.

Kuinka hyvin muistin tuon hymyn jo hänen kouluajoiltaan. Juuri noin hän oli aina hymyillyt vastustajilleen, kun nämät koulun konventinkokouksissa hyökkäsivät liian ankarasti hänen itsenäisiä ajatuksiaan vastaan. Niin, itsenäinen hän oli ollut. Harvinaisen itsenäinen ja omintakeinen. Muistan kuinka häntä silloin ihailin, ihailin tuolla poikamaisella tunteella, joka kehitysaikana niin voimakkaana herää, ja pidin tuota tyyntä, aina tasaista miestä aivan kuin esikuvanani.

Kaikkea tätä ajattelin ja muistelin tutkiessani häntä. Tein silloin tällöin muutamia taudin laatua koskevia kysymyksiä, joihin hän lyhyesti vastasi.

Kun olin lopettanut tutkimukseni, näin hänen kysyvästi katsovan minuun. Hän näytti odottavan jotain varmaa lausetta. Kun en sitä sanonut, lausui hän:

— Loppu on siis tulossa?

Katsoin häneen pitkään. Tällaisissa tapauksissa sairaan sanoissa tai ainakin hänen äänessään on kysymys: onko vielä toivoa? Jokainenhan takertuu elämään suurella kiihkolla, eikö silloin hänkin, jonka olin kaikessa elämässään ja toiminnassaan oppinut tuntemaan tavattoman elämäniloiseksi.

— Tunnen sinut siksi järkeväksi mieheksi, sanoin minä, että voisin sanoa sinulle totuuden, vaikka se olisi kuinkakin kamala. Vaara ei vielä ole varsinaisen uhkaava. Leikkaus on mahdollinen ja olen sen onnistumisesta varma. Onhan sinulla sitäpaitsi hyvä ruumiinrakenne. Olet jäntevää, kuivaa sukua. Olet koulupoikana ollut voimistelija ja saanut ruumiisi hyvään kuntoon, niin että...

— Niin että minä siis voin parantua, sanoi hän.

— Aivan varmasti. Ei muuta tarvita kuin leikkaus ja silloin on kaikki hyvin taas.

Meidän lääkärien täytyy niin usein valehdella potilaille uskovamme heidän parantumiseensa, vaikka olemmekin aivan täydellisesti tietoisia siitä, että kuolema on jo aivan lähellä. Sitä vakuuttavammalla tavalla sanoo totuuden, kun se viittaa siihen, että potilas voi todellakin parantua.

Toverini rypisti silmäkulmiaan, katsoi suoraan minuun ja sanoi hyvin vakavasti:

— Minä pelkäsin sinun noin sanovan, senvuoksi kutsutinkin sinut tänne. Minä tahdon, että tämä päättyy kuolemalla ja sinun täytyy auttaa minua.

Hän huomasi hämmästykseni ja jatkoi, ennenkuin ennätin mitään lausua:

— Sinä tietysti tahdot sanoa, että tuleehan kuolema kuitenkin varmasti, ellen anna toimittaa leikkausta. Mutta minä pidän ruumiillisten tuskien kärsimistä tarpeettomana ja tahtoisin loppua hiukan kiiruhtaa.

— Ennenkuin mitään vastaan tähän asiaan, täytyy minun luonnollisesti saada tietää, onko sinulla pätevä syy tällaiseen päätökseen.

— Katsohan, minä olen tehnyt henkisen vararikon maailmassa ja senvuoksi täytyy minun lähteä pois.

— Mutta sinähän olet huomattavassa asemassa, sinulla on tunnettu nimi, ehätin hänelle sanomaan.

— Niin niin, tuon kaiken minä kyllä tunnen, mutta se ei merkitse yhtään mitään. Olen hankkinut itselleni nimen ja luotettavan aseman, se on kyllä totta, mutta nehän saa jokainen, joka tekee työtä eikä ole typerä. Mutta katsohan, hyvän aseman ja luotettavan nimen avulla ei ihminen pidä sisintä olemustaan tasapainossa. Siihen vaaditaan jotain muuta. Minä voisin kyllä elää, tulla työni avulla mainiosti toimeen, mutta siihen en tyydy ja senvuoksi tahdon lähteä pois.

— Sinä olet nyt ruumiillisesti heikko, sanoin minä, senvuoksi puhut näin, mutta kun hiukan voimistut, niin huomaat että elämässä sittenkin voi tulla erinomaisen hyvin toimeen.

— Minä olen antanut tämän taudin tahallaan kehittyä mahdollisimman pitkälle. Kun sen huomasin, niin iloitsin siitä, sillä enhän silloin vielä ymmärtänyt, kuinka kamalat tuskat se tuo mukanaan. Vähät kuitenkin tuskista, olisin nekin kestänyt, jos tauti olisi edistynyt nopeaan, mutta minä en voi tällä tavalla jäädä odottamaan, päivä päivältä odottamaan, minä tahdoin jouduttaa kaikkea ja senvuoksi pyysin sinua saapumaan luokseni.

En tiennyt, mitä vastaisin, tiesin kyllä, että hän sanoi tämän kaiken tyynesti mietittyään asiaa ja että hän todellakin oli valmis lähtemään elämästä pois. Tahdoin jollain tavoin pujahtaa vapaaksi, tahdoin saada hänet puhelemaan enemmän asiasta, sillä ihminenhän näkee ääneen lausutut ajatuksensa toisessa valossa, kuin yksinään niitä hautoessaan, ja vastasin senvuoksi hänelle:

— Millä tavoin minun tulisi sitten auttaa sinua?

— Antaisit minulle tavallista suuremman annoksen jotain narkoottista ainetta, opiumia, morfinia, laudaaniumia. Lupaatko sen tehdä?

Löysin mielestäni hyvän pakotien sanoessani:

— Lupaan, jos voit minulle vakuuttaa että kuolemasi on välttämätön.

Minä tahdoin kaikin mokomin pakoittaa hänet tuomaan surunsa esiin, jotta hän sen näkisi sellaisena kuin se on, sillä eihän mikään suru tai onnettomuus sellaisenaan paina ihmistä maahan, vaan se pikkuinen lisä, jonka siihen itse laadimme.

Hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän sanoi:

— Hyvä on. Puhelkaamme siis. Minä arvasin sinun melkein näin sanovan ja olenkin senvuoksi tässä maatessani ennättänyt ajatella, mitä sinulle sanon ja miten kaikkein lyhimmässä muodossa.

Hän asettui lepäämään sellaiseen asentoon, että hänellä oli mukava olla ja kuitenkin saattoi katsoa suoraan minuun ja alkoi kertoa tyyneesti ja rauhallisesti:

— Muistathan tuon kerran, jolloin nuorena ylioppilaana ollessamme sanoin sinulle: "minä en ole vielä koskaan ollut kellekään avomielinen, mutta nyt tahdon sitä olla sinulle". Ja minä kerroin silloin siitä, mitä sinä hetkenä oli tärkein. Muistan tuon hetken aivan erinomaisen hyvin. Kerroin sinulle kuinka aijoin mennä naimisiin.

— Minä muistan sen.

— Ja sinä säikähdyit, kun sanoin että hän oli tarjoilijatar. Olen ollut elämässä aina suuri uneksija ja olen uskonut, että voi toisellakin tavalla elää, kuin mitä oikeaksi elämäksi tavallisesti sanotaan. Olin tehnyt sen suuren virheen, että muodostin itselleni elämänkatsomuksen tunteen enkä järjen perustuksella. Siitä johtui, että uskoin voivani nostaa vaimoni ylös siitä kurjuudesta, jossa hän silloin minun mielestäni oli. Niin, minä uskoin siihen todellakin aivan lujasti. Melkein aina sen laatuiset miehet, kuin minä olen, tekevät sen virheen, että menevät naimisiin naisen kanssa, jonka tahdomme pelastaa. Me tahdomme niin usein leikitellä jonkinmoista profeettaa, joka tekee ihmeen. Vaikka me tekisimmekin kaiken parhaamme, vaikka nainen meidän seurassamme eläisikin aivan toista elämää kuin ennen, niin sivistystaso on niin erilainen, maailmankatsomus aivan toisenlainen kummallakin, että mistään henkisestä yhdyselämästä ei voi olla puhettakaan. Vaimoni on kaiken sen ajan, minkä olemme eläneet yhdessä, käyttäytynyt mallikelpoisesti, muuta en voi sanoa, mutta hänen entisestä elämästään on sittenkin jäänyt niin paljon hänen sieluunsa, että me emme voi koskaan vaihtaa ajatuksia ja sen kautta kehittyä. Olen ollut jonkinmoisessa opettajan asemassa hänen suhteensa. Siinä kaikki. Vaimoni on alistunut tähän, sillä hän on uskonut sen kautta tulevansa joksikin paremmaksi. Mehän ihmiset tahdomme aina pyrkiä siihen yhteiskuntaluokkaan, joka on yksi aste korkeammalla, kuin se, mihin meillä on kehityksemme ja lahjojemme kautta oikeus kuulua. Vaimoni on tehnyt kaiken pysytelläkseen siinä, mihin hän avioliittonsa kautta minun kanssani joutui. Hän vaikeni hetkiseksi.

— Olen elämässä aina jäänyt varjon puolelle. Olin yhäti etsinyt olentoa, jonka seurassa saisin ajatuksineni olla vapaa. Unohdin sen valitessani vaimoni.

— Etkö voisi erota vaimostasi, etsiä toista naista?

— Sellaiset luonteet kuin minä, valikoimme aina väärin.

— Kuinka sinä niin voit sanoa?

— Me voimme verrattoman hyvin ymmärtää toisia ihmisiä. Me näemme heissä kaikki suuret ja hyvät ominaisuudet huononkin alta. Voimme siis monelle olla suoranaisena oppaana ja tukena. Mutta kun valikoimme elämäntoveria, niin silloin olemme sokeita, sillä silloin ei enää järki määrää tekojamme vaan tunne, ja tunne on meissä aina harhaan viepä. Ystävämme voimme valita hyvästi, mutta huonosti vaimot. Mutta eihän tämä kaikki ole pääasiassa määräämässä, miksi tahdon kuolla. Siihen on aivan toiset syyt olemassa. Minä uskoin tavattoman hyvää ihmisistä ja tahdoin uhrautua suurelle asialle — sinä et tiedä kuinka lapsellisen isänmaallinen minä vieläkin olen täysi-ikäisenä miehenä — mutta uhrautua jollekin asialle, se on samaa, kuin antautua toisten lypsylehmäksi. Kaikkine suurine ja puhtaine harrastuksineni olenkin aina ollut valtaan pyrkijöitten kätyrinä.

— Mutta kun tämän kaiken tiedät, niin etkö silloin voi järjestää elämääsi uudella tavalla?

Hän hymyili omituisesti ja vastasi:

— Ihminen tietää niin paljon yhtä ja toista omasta itsestään, jota hän ei kuitenkaan voi muuttaa. Voisinhan olla aivan niinkuin muutkin, voisinhan ansaita rahoja työlläni ja joutoajan käyttää saamieni rahojen tuhlaamiseen, mutta silloinhan vain tarpeettomasti olisin olemassa, enkä elämästä nauttisi vähääkään, ja samalla ehkä olisin toisen tiellä, joka on minua etevämpi. Elämällä ei ole minun silmissäni enään mitään tarkoitusta. Siksi tahdon lähteä siitä pois.

— Mutta olethan kirjallisessa tuotannossasi...

— Siinä pienessä, joka on ollut...

— Pienessä kyllä, mutta siksi huomattavassa, olethan siinä aina saarnannut juuri elämän iloa.

— Paratiisin ulkopuolella on niin hyvä puhua paratiisista! Optimistisimpiä kirjoja kirjoittavat aina pessimistit. Jos he olisivat todellakin optimistia, niin miksi he siitä enää kirjoittaisivat, mieluummin eläisivät itse kaiken. Mutta juuri tuon tuotantoni tähden täytyy minun kadota maailmasta. Jos jatkan elämää, jos kirjotan kirjoja, niin väitän kaiken ennen kirjoittamani valheeksi. Jokainen suurikin mies kieltää oppinsa viimeisellä hetkellä, sillä kaikki opit ovat teoriioja, jotka eivät koskaan sovi yhteen elämän kanssa. Mutta kun olen vapaa-ajattelija, niin tahdon edes jollain tavoin elää kuolemani jälkeen, ja se voi tapahtua ainoastaan juuri noiden muutamien kirjojeni kautta. Jos oman käden kautta kuolen, niin kadottavat kirjani kaiken merkityksen. Minun täytyy kadota, aivan kuin kohtalon julma käsi riistäisi minut elämästä.

— Silloinhan valehtelet maailmalle.

— Sen kyllä teen, mutta mitä siitä, jos sen kautta voin heille antaa hiukan elämän uskoa sillä, mitä jää jälkeeni. Sinä huomaat, että olen ottanut asian aivan järkevästi ja tarkan harkinnan mukaan. Minä olen päättänyt kuolla ja tahdon, että sinä siinä autat minua.

— Jos kerran olet niin kaikkea harkinnut, niin mikset voi odottaa siksi, kunnes luonto tekee tehtävänsä?

— Voisin kyllä, mutta miksi suotta hankkisin itselleni suuria ruumiillisia kärsimyksiä, kituisin kauan, enkä sinä aikana millään tavoin voisi henkisesti työskennellä. Et suinkaan ole niin kirkollinen, jotta luulet sielun tuskien kautta kirkastuvan? Jos annat minulle morfinia, niin ethän silloin tee muuta kuin tekee asekauppias, joka myy itsemurhantekijälle revolverin.