Part 9

Joskus pysäytti hän yhtäkkiä soittonsa. Se johtui siitä, että hän muisti silloin tämäniltaisen omituisen näyn ja oudon vaikutuksen, mikä sillä oli ollut häneen. Silloin alkoi, ennenkuin hänen ajatuksensa olivat täysin selvinneet ja valmistuneet tätä asiaa käsittelemään, hänen sydämensä tykyttää ja väristys kulki läpi hänen ruumiinsa. Hän vavahti niinkuin tuntien jonkun elävän olennon kosketuksen ja kuin tuo kosketus olisi häirinnyt häntä, vaikka hän olikin huoneessa aivan yksin.

Yhtäkkiä, juuri kun hän koetti selvitellä mielessään tuon omituisen seikan syytä, tunsi hän taas samanlaisen vaikutuksen. Koko hänen olentonsa värisi aivan kuin sähkökosketuksen saaneena. Hänen katseensa tavallaan selkeni, hänen ajatuksensa muuttuivat niin sanoaksemme kiinteään muotoon ja hän huomasi kuvastimessa ikäänkuin jotain liikettä.

Salin ovi oli äänettömästi avautunut.

Oviaukossa näkyi tumma varjo.

Andréeta pöyristi, hänen sormensa hapuilivat tiedottomasti pitkin koskettimia.

Tämä ilmestys oli kuitenkin aivan luonnollinen asia.

Tuo varjo, jota oli mahdoton vielä tuntea, koska se viipyi yhä ympäröivässä pimeydessä, eikö se voinut olla parooni de Taverney tai Nicole? Eikö la Briellä ollut tapana kierrellä huoneissa ennen nukkumaan menoaan tai eikö hänellä voinut olla asiaa käydä jotakin varten salissa? Sellaista tapahtui usein. Ja näin kierrellessään ei hiljainen ja uskollinen palvelija koskaan liikkunut meluten.

Mutta nuori tyttö näki sielunsa silmillä, ettei tulija ollut yksikään näistä kolmesta henkilöstä.

Varjo lähestyi äänettömin askelin, tullen yhä selvemmäksi keskeltä pimeyttä. Kun tuo ilmestys ehti kynttilän valopiiriin, tunsi Andrée muukalaisen, peljättävänä, valkeine kasvoineen ja musta, Pitkä samettitakki yllään.

Hän oli varmaankin jostakin salaisesta syystä riisunut pois silkkipuvun, joka hänellä oli ollut äsken.[30]

Andrée tahtoi kääntyä ja huutaa.

Mutta Balsamo ojensi kätensä häntä kohti, ja tyttö ei hievahtanut enää.

Andrée koetti ponnistaa voimansa.

-- Monsieur, -- sanoi hän, -- monsieur... Jumalan tähden, mitä te tahdotte?

Balsamo hymyili, kuvastin toisti tämän hänen kasvojensa ilmeen, ja Andrée veti siitä ahnaasti olentoonsa.

Mutta muukalainen ei vastannut.

Andrée koetti vielä kerran nousta ylös, mutta ei siihen kyennyt: aivan vastustamaton voima, jonkinlainen jähmetys, joka oli tavallaan suloista, piti häntä kiinni tuolissa, samalla kun hänen katseensa oli jäänyt tuohon loihtuiseen kuvastimeen.

Se uusi huomio kauhisti häntä, sillä hän näki nyt olevansa täydellisesti tuon miehen vallassa, ja se mies oli hänelle aivan tuntematon. Hän teki yliluonnollisen ponnistuksen huutaakseen apua: hänen suunsa avautui; mutta Balsamo ojensi molemmat kätensä nuoren tytön pään päälle, eikä ääntäkään päässyt Andréen suusta.

Andrée pysyi vaiti; hänen rintansa täytti jokin huumaava lämpö, joka nousi hiljaa aina aivoihin saakka, kohoillen kuin höyry, joka voimakkaina pyörteinä tempasi hänet valtaansa. Tytöllä ei enää ollut voimaa eikä omaa tahtoa; hän antoi päänsä hervahtaa olkapäätä vasten.

Tällä hetkellä oli Balsamo kuulevinaan jotain hiljaista rapinaa ikkunasta päin. Hän kääntyi nopeasti ja oli näkevinään, että miehen kasvot poistuivat ulkoa ruudusta.

Hän rypisti kulmiaan; ja kummallista, sama liike näytti silloin toistuvan myöskin nuoren tytön kasvoilla.

Nyt kääntyi Balsamo Andréen puoleen ja laski alemmaksi kätensä, joita hän oli tähän saakka pitänyt kohotettuina hänen päänsä päälle, nosti ne sitten ylös mahtavalla liikkeellä, laski ne taas, ja antaen nuoren tytön yli virrata hetkeksi murskaavan määrän sähköä sanoi hän:

-- Nukkukaa!

Ja kun Andrée ponnisteli yhä lumousta vastaan, toisti hän:

-- Nukkukaa! -- ehdottomasti käskevällä äänellä. -- Nukkukaa, minä tahdon sitä!

Silloin loppui tuon väkevän tahdon edessä viimeinenkin vastustus. Andrée nojasi kyynärpäänsä klaveeriin, asetti päänsä kättään vasten ja nukkui.

Sitten Balsamo peräytyi huoneesta ja veti oven kiinni mennessään. Ja hänen olisi saattanut kuulla nousevan ylös puisia portaita ja menevän huoneeseensa.

Heti kun salin ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä, ilmestyivät ikkunaan jälleen samat kasvot, jotka Balsamo oli ollut niissä vilaukselta näkevinään.

Ne kasvot olivat Gilbertin.

8.

Vetovoima.

Gilbert, joka ei halvan asemansa vuoksi Taverneyn linnassa saanut tulla saliin, oli pitänyt koko illan silmällä henkilöitä, joiden arvo salli heidän siellä oleskella.

Koko illallisen ajan oli hän nähnyt Balsamon siellä hymyilevän ja viittoilevan pakinoidessansa käsillään. Hän oli nähnyt, mitä kunnioitusta ja huomiota hän osoitti Andréelle. Hän oli nähnyt paroonin ennenkuulumattoman ystävällisyyden vierasta kohtaan. Hän oli huomannut la Brien hartauden häntä palvelemaan: Myöhemmin, kun aterioitsijat olivat nousseet pöydästä, oli Gilbert piiloittunut syreeni- ja lumipallo-pensastoon, sillä hän pelkäsi, että Nicole huomaisi hänet ikkunaluukkuja sulkiessaan tai huoneeseensa mennessään ja häiritsisi häntä näissä tutkimuksissa tai paremminkin sanoen vakoiluissa.

Nicole oli tosiaankin tehnyt kierroksensa, mutta hänen oli täytynyt jättää yksi salin ikkunaluukku auki, sillä sen puolittain irtautuneet saranat eivät sallineet sen kääntyä kiinni.

Gilbert tiesi hyvin tämän seikan. Eikä hän ollutkaan, kuten olemme huomanneet, lähtenyt pois paikaltaan, sillä hän tiesi varmasti saavansa jatkaa havainnoltaan sitten, kun Legay olisi poistunut neidin luota.

Havainnoltaan, sanoimme? Tämä sana tuntunee lukijasta ehkä hiukan epäselvältä. Mitä havaintoja saattoi Gilbert tehdä? Eikö hän tuntenut Taverneyn linnan joka kolkkaa, koska oli siellä kasvatettu? Ja eikö hän tuntenut henkilöitäkin, jotka siellä asuivat, kaikin puolin, koska hän oli nähnyt heidät joka päivä seitsemän-, kahdeksantoista vuotta?

Asianlaita oli sellainen, että Gilbert aikoi tänä iltana tehdä muutakin kuin havainnoita. Hän ei pelkästään väijyskellyt, hän odotti.

Kun Nicole oli lähtenyt salista Andréen luota, kun hän oli huolimattomasti miten sattui sulkenut ovet ja ikkunaluukut, meni hän vielä puutarhaan kävelemään ja näytti odottavan siellä jotakuta. Hän loi ympärilleen kaikkialle salaperäisiä silmäyksiä. Mutta kun hän oli jonkun aikaa tällä tavoin vakoillut, aivan samoin kuin Gilbertkin oli tehnyt ja aikoi vielä tehdä, päätti hän lähteä kamariinsa ja poistui.

Gilbert oli seissyt liikkumatta erästä puuta vasten, selkä hiukan kumarassa, tuskin uskaltaen hengittää. Eikä hän ollut huomaamatta, kuten ymmärrämme, ainoaakaan Nicolen liikettä eikä kasvojen ilmettä. Mutta kun kamarineitsyt katosi ja Gilbert näki valon syttyvän hänen ullakkokamarinsa ikkunaan, niin hiipi hän varpaisillaan yli puutarhassa olevan aukeaman, tuli ikkunan alle ja kyyristyi sinne varjoon, odottamaan jotain, tietämättä ehkä, mitä odottikaan, ahmien silmillään Andréetä, joka istui huolettomana klaveerin ääressä.

Juuri sillä hetkellä tuli Josef Balsamo saliin.

Gilbert hätkähti hänet nähdessään. Ja hänen kiihkeä katseensa keskittyi nyt näihin kahteen henkilöön ja seurasi heitä koko äsken kerrotun kohtauksen ajan.

Gilbert luuli näkevänsä Balsamon kiittelevän Andréen soitannollisia lahjoja, johon Andrée vastasi muka tavallisella kylmyydellään. Hän luuli, että Balsamo jatkoi hymyillen kohteliaisuuksiaan, että Andrée keskeytti soittonsa vastatakseen hänelle ja saadakseen vieraan poistumaan.

Gilbert ihaili, miten kohteliaasti vieras poistui salista. Koko kohtauksesta, jonka Gilbert luuli ymmärtävänsä, ei hän itse asiassa ollut käsittänyt mitään, sillä todellisuudessa oli tuo näytös ollut pelkkää vaikenemista.

Gilbert ei ollut voinut mitään kuulla, hän oli nähnyt ainoastaan huulten ja käsien liikkeitä. Kuinka olisi hän, niin hyvä havainnoiden tekijä kuin hän olikin, saattanut aavistaa mitään salaperäistä asiassa, joka näytti päältä katsoen aivan luonnolliselta?

Balsamo poistui huoneesta. Gilbert ei enää ainoastaan katsellut, vaan oli vaipunut syvään ihailuun Andréen edessä, joka oli niin kaunis luonnollisessa ja herpautuneessa asennossaan. Sitten hän piankin kummakseen huomasi, että neito nukkui. -- Hän seisoi vielä jonkun minuutin tähän tapaan paikallaan, päästäkseen täyteen varmuuteen, että tuo Andréen liikkumattomuus oli tosiaan unta. Sitten hän tuli kai siitä vakuutetuksi, sillä hän nousi ylös, pidellen päätään kaksin käsin, ikäänkuin ihminen, joka pelkää aivojensa halkeavan niihin ryntäävistä ajatuksista. Viimein sanoi hän hetkellisen tahdonpuuskan tullen, joka muistutti suorastaan raivoa:

-- Oi, hänen kätensä! Painaa ainoastaan huuleni hänen käteensä! Mennään, Gilbert, mennään. Minä tahdon sen tehdä...

Ja tämän sanottuaan ryntäsi hän haluaan totellen eteiseen ja tuli salin ovelle, joka aukesi äänettömästi hänelle niinkuin oli äsken auennut Balsamonkin tullessa.

Mutta tuskin oli ovi auennut, tuskin oli hän nuoren tytön edessä, josta ei mikään nyt häntä erottanut, niin hän ymmärsi teon laadun, johon hän aikoi ryhtyä. Hän, Gilbert, arentimiehen ja talonpoikaisnaisen poika! Hän, joka oli niin arka, joskaan ei mieleltään nöyrä; joka oli ennen tuskin tohtinut kohottaa halvasta asemastaan silmiänsä tuota ylpeää ja halveksuvaa nuorta tyttöä kohti, hän aikoi nyt koskettaa huulillaan neidon hameen lievettä tai hänen sormiensa päitä. Tuon nukkuvan majesteetin, joka saattoi herätessään murskata hänet katseellaan. Tällaiset ajatukset haihduttivat kaikki huumaavat usvat, jotka olivat äsken sekoittaneet hänen järkensä ja vääntäneet hänen aivonsa nurin. Hän pysähtyi ja piteli kiinni ovenpielestä, sillä hänen jalkansa vapisivat niin ankarasti, että hän pelkäsi kaatuvansa.

Mutta Andrée oli vaipunut niin syvään haaveeseen tai uneen, -- sillä Gilbert ei tiennyt vielä aivan varmaan, nukkuiko neiti vai oliko hän pelkästään mietteissään, -- ettei hän liikauttanutkaan itseään, vaikka hän olisi voinut kuulla Gilbertin sydämen sykinnänkin, jota tämä koetti turhaan rinnassaan masentaa. Gilbert seisoi hetken huohottaen paikallaan. Nuori tyttö ei hievahtanut.

Hän oli niin kaunis, nojatessaan tuossa suloisesti päätänsä käteen, pitkät, jauhoittamattomat hiukset hajallaan hartioilla ja kaulaa kaartaen, niin kaunis, että Gilbertissä heräsi jälleen kauhun tukehuttama, mutta ei suinkaan sammunut liekki. Hänen päätänsä pyörrytti uusi huumaus; se oli kuin juopumusta ja hulluutta; hänen sydäntänsä kalvoi kuin ehdoton tarve saada koskea johonkin, joka Andréeta kosketti. Gilbert astui jälleen askeleen Andréeta kohti.

Lattia natisi hänen epävarmain askeltensa alla ja sen kuuluessa nousi kylmä hiki nuorukaisen otsalle. Mutta Andrée ei näyttänyt sitä kuulevan.

-- Hän nukkuu, -- mutisi Gilbert. -- Oi, mikä onni, hän nukkuu!

Mutta kolmen askeleen päässä pysähtyi Gilbert uudestaan; jokin seikka näytti häntä kauhistavan: se oli tuon kynttilän tavallisuudesta poikkeava valo, kun se heitti sammumaisillaan viimeisiä, loimahtelevia välähdyksiä huoneeseen, ennen pimenemistä.

Muuten ei ääntä, ei hiiskausta koko talossa. La Brie-vanhus oli mennyt maata ja nukkui jo varmaan. Valo Nicolen ikkunasta oli sammunut.

-- Noh, -- sanoi Gilbert itsekseen.

Ja hän lähestyi taas Andréeta.

Merkillistä, lattia nauskui taas, mutta Andrée ei liikahtanut vieläkään.

Gilbert kummasteli tätä outoa unta. Niin, hän melkein kauhistui sitä.

-- Hän nukkuu, -- toisti hän jälleen; hänen ajatuksensa oli pelkkää sellaista häilymistä, joka saa rakastuneen tai pelkurin ihmisen päätöksen usein parikymmentä kertaa minuutissa horjumaan. Ja pelkuri on jokainen, joka ei ole enää sydämensä herra. -- Hän nukkuu, oi Jumala, Jumala!

Mutta keskellä näitä kuumeisia pelon ja toivon vaihteluita kulki Gilbert yhä eteenpäin ja tuli parin askeleen päähän Andréesta. Silloin joutui hän kuin lumouksen valtaan. Jos hän olisi tahtonutkin paeta, olisi hänen pakonsa nyt ollut mahdotonta. Jouduttuaan kerran vetovoiman piiriin, jonka keskustana tuo nuori tyttö oli, tunsi hän olevansa kuin sidottu, kahlittu, voitettu. Gilbert vaipui polvilleen maahan.

Andrée oli yhä liikkumaton, mykkä. Hän oli aivan kuin kuvapatsas. Gilbert tarttui hänen hameensa helmaan ja suuteli sitä.

Sitten kohotti hän päätään, hiljaa, hengähtämättä, tasaisin liikkein. Ja hänen silmänsä etsivät Andréen silmiä.

Ne olivat aivan avoinna, mutta kuitenkaan ei Andrée nähnyt.

Gilbert ei tiennyt, mitä ajatella. Tämä yllätys hänet aivan tyrmistytti. Hetken välkähti hänen päässään hirvittävä ajatus, että Andrée oli kuollut. Päästäkseen siitä selville, hän koetti ottaa neitoa kädestä; se käsi oli lämmin ja valtimo tykytti hiljaa. Mutta Andréen käsi lepäsi liikkumatta Gilbertin kädessä.

Silloin sai Gilbert, varmaankin tuon käden hekkumallisen kosketuksen vaikutuksesta, kuvitelman, että Andrée näki ja tunsi, -- että hän oli aavistanut hänen mielettömän rakkautensa.

Gilbertin soaistu sydän-parka luuli, että Andrée oli odottanut hänen tuloaan, että hänen vaikenemisensa oli myöntymystä, hänen liikkumattomuutensa taipuisuutta.

Silloin nosti hän Andréen käden huulilleen ja painoi siihen pitkän ja kuumeisen suudelman.

Yhtäkkiä Andrée vavahti, ja Gilbert tunsi, että hän työnsi häntä pois.

-- Voi, olen hukassa! -- mutisi hän hellittäen tytön käden ja lyöden otsansa lattiaan.

Andrée nousi ylös, aivan kuin jokin joustin olisi hänet nostanut jaloilleen. Hän ei luonut edes silmiään maata kohti, jossa Gilbert mateli häpeän ja kauhun murskaamana, tuo Gilbert, jolla ei ollut edes voimaa rukoilla anteeksiantoa, sillä hän ei uskonut sitä saavansa.

Mutta Andrée kulki Gilbertin ohitse pää pystyssä, kaula jäykästi ojennettuna, ikäänkuin jokin salainen voima olisi häntä vetänyt näkymätöntä päämaalia kohti. Hän sipaisi ohimennessään Gilbertin olkapäätä ja jatkoi kulkuaan pakollisin ja vaivaloisin askelin ovelle päin.

Kun Gilbert näki hänen menevän, nousi hän toisen kätensä nojaan ja kääntyi hitaasti ja katsoi häntä hämmästynein silmin.

Andrée asteli ovelle, avasi sen, meni eteisen läpi ja tuli portaitten juurelle.

Gilbert seurasi hänen perästään kalpeana ja vavisten, polvillaan laahautuen.

"Oh", ajatteli hän, "hän on niin loukkaantunut, ettei viitsi minulle edes puhua; hän menee paroonin luokse, hän kertoo hänelle minun häpeällisen hulluuteni, ja minut potkitaan talosta kuin renki!"

Nuorukaisen pää meni aivan pyörälle, kun hän ajatteli, että hänen olisi luovuttava Taverneystä. Ettei hän saisi enää nähdä tuota olentoa, joka oli hänen silmiensä valo, rakkaampi hänelle kuin hänen oma henkensä. Epätoivo teki hänet rohkeaksi; hän ponnahti jaloilleen ja syöksyi Andréeta kohti.

-- Anteeksi, neiti, Jumalan tähden, anteeksi! -- mutisi hän.

Andrée ei näyttänyt häntä kuulevan; hän asteli edelleen, mutta ei mennyt isänsä luokse.

Gilbert henkäisi helpoituksesta.

Andrée astui jalkansa portaitten ensimäiselle pykälälle, sitten toiselle.

-- Mutta, hyvä Jumala, hyvä Jumala, minnekä hän nyt menee? -- mutisi Gilbert. -- Nämä portaathan eivät vie muualle kuin punaiseen huoneeseen, jossa vieras on, ja la Brien ullakkokamariin. Jos hän tahtoisi la Brietä, hän soittaisi... Hän siis menee...? Oh, se on mahdotonta, mahdotonta!

Ja Gilbert puristi nyrkkiään raivosta vain ajatellessaankin, että Andrée saattaisi mennä Balsamon luo.

Muukalaisen oven edessä Andrée pysähtyi.

Kylmä hiki juoksi Gilbertin otsalta; hän takertui käsillään portaitten kaiteisiin, ettei putoaisi, -- hän oli näet noussut Andréen perästä. Kaikki, mitä hän näki, kaikki, mitä hän luuli jo aavistavansa, tuntui hänestä eriskummaiselta.

Balsamon ovi oli raollaan; Andrée työnsi sen auki naputtamatta siihen. Valo, joka häilähti oven raosta, valaisi Andréen kasvoja, jotka olivat niin ylimykselliset ja puhtaat. Ja se kimmalteli kultaisin heijastuksin hänen silmissään, jotka olivat aivan auki.

Keskellä huonetta saattoi Gilbert vilaukselta nähdä muukalaisen seisomassa paikallaan, lujasti tähtäävin silmin, otsa rypyssä ja toinen käsi käskevästi ojennettuna.

Sitten ovi sulkeutui.

Gilbert tunsi voimainsa pettävän. Hänen toinen kätensä herposi portaitten kaiteesta, toinen kohosi hänen polttavalle otsalleen. Hän alkoi kieppua kuin akselista irti päässyt pyörä ja putosi pökerryksissään alas ensimäisen porrasaskelman kylmälle kivilohkareelle, silmät yhä luotuina tuohon kirottuun oveen, joka oli ahmaissut sisäänsä koko hänen menneen unelmansa, hänen nykyisen onnensa, kaikki hänen tulevat toiveensa.

9. Kaukonäkemys.

Balsamo tuli nuoren tytön eteen, joka oli noussut suoraan hänen luokseen, harhautumatta kertaakaan matkallaan ja astellen lujana kuin kuvapatsas.

Miten outo tämä ilmiö olisikaan ollut ehkä jostakusta muusta kuin Balsamosta, häntä se ei näyttänyt lainkaan hämmästyttävän.

-- Olen käskenyt teitä nukkumaan, -- sanoi hän; -- nukutteko te?

Andrée huokasi, mutta ei vastannut.

Balsamo lähestyi tyttöä ja valoi häneen uuden määrän magneettista fluidumia.[31]

-- Minä tahdon, että teidän on puhuttava, -- sanoi hän.

Nuori tyttö vavahti.

-- Kuulitteko, mitä minä sanoin? -- kysyi muukalainen. Andrée teki myöntävän liikkeen.

-- Miksi ette sitten puhu?

Andrée kosketti kädellä kurkkuaan ikäänkuin sanat eivät olisi päässeet nousemaan kuuluville.

-- Hyvä, istukaa tuohon, -- sanoi Balsamo.

Hän otti nyt Andréeta samasta kädestä, jota Gilbert oli tytön huomaamatta suudellut. Ja tämä lyhyt kosketus toi Andréelle jälleen saman puistatuksen, jonka olemme nähneet hänen taannoin kokevan, kun täältä ylhäältä tuleva mahtava fluidumi oli häntä kohdannut.

Nuori tyttö astui Balsamon taluttamana kolme askelta takaperin ja asettui nojatuoliin.

-- Näettekö te nyt? -- kysyi Balsamo.

Andréen silmät levisivät ikäänkuin hän olisi tahtonut vetää niihin kaikki valon säteet, joita virtasi huoneeseen kahdesta palavasta kynttilästä.

-- En käskenyt teitä näkemään silmillänne, -- jatkoi Balsamo; -- nähkää povella.

Ja hän veti kirjattujen liiviensä alta teräspuikon ja asetti sen toisen pään nuoren tytön tykkivää rintaa vasten.

Tyttö hypähti niinkuin tulinen rauta olisi tunkeutunut hänen ruumiiseensa aina sydämeen saakka; hänen silmänsä painuivat heti kiinni.

-- Jaha, hyvä, -- sanoi Balsamo, -- te alatte nähdä, eikö niin?

Andrée nyökkäsi myöntävästi.

-- Ja te puhutte nyt?

-- Puhun -- vastasi Andrée.

Mutta samalla painoi hän käden otsalleen niinkuin olisi tuntenut sanomatonta tuskaa.

-- Mikä teillä on? -- kysyi Balsamo.

-- Voi, minä kärsin.

-- Mistä te kärsitte?

-- Kun te pakotatte minut näkemään ja puhumaan. Balsamo nosti kätensä kaksi tai kolme kertaa Andréen otsan yläpuolelle ja näytti hajoittavan siitä joukon fluidumia, joka ikäänkuin uhkasi halkaista tytön otsan.

-- Kärsittekö vielä? -- kysyi Balsamo.

-- Vähemmän, -- vastasi neito.

-- Hyvä; katsokaa nyt, missä olette.

Andréen silmät olivat yhä kiinni; mutta hänen kasvonsa synkistyivät ja ilmaisivat mitä suurinta hämmästystä.

-- Punaisessa huoneessa, -- mutisi hän.

-- Kenen kanssa?

-- Teidän kanssanne, -- jatkoi Andrée ja vavahti. -- Mikä teillä on?

-- Minua peloittaa, hävettää.

-- Kuinka? Emmekö ole sielunheimolaisia?

-- Kyllä?

-- Ettekö tiedä, etten vaatinut teitä tänne muuta kuin puhtaissa aikeissa?

-- Ah, kyllä, se on totta, -- vastasi Andrée.

-- Ja että teitä kunnioitan aivan kuin sisartani?

-- Niin, sen tiedän.

Ja hänen kasvonsa kirkastuivat, mutta tulivat jälleen sameiksi.

-- Te ette sano minulle kaikkea, -- virkkoi Balsamo. -- Te ette anna minulle aivan täydellisesti anteeksi.

-- Se johtuu siitä, että vaikka ette aiokaan minulle mitään pahaa, aiotte ehkä muille.

-- Hyvin mahdollista, -- mutisi Balsamo; -- mutta älkää ajatelko sitä, -- lisäsi hän vaativalla äänellä.

Andréen kasvot saivat tavallisen ilmeensä.

-- Nukkuvatko kaikki talossa?

-- En tiedä, -- vastasi tyttö.

-- Katsokaa sitten.

Minnepäin tahdotte minun katsovan? Odottakaas. Sinne ensin, jossa on isänne. Missä hän tällä hetkellä on? Huoneessaan. -- Mitä hän tekee? -- Hän on vuoteessa. -- Nukkuuko hän?

-- Ei, hän lukee.

-- Mitä hän lukee?

-- Yhtä noista huonoista kirjoista, joita hän tahtoo aina minua lukemaan.

-- Ja joita te ette lue?

-- En, -- vastasi Andrée.

-- Hyvä! siltä taholta olemme siis turvassa. Katsokaa myös Nicoleen päin, hänen huoneeseensa.

-- Hänen huoneessaan ei ole valoa.

-- Tarvitsetteko valoa sinne nähdäksenne?

-- En, jos te vaan käskette minua.

-- Teidän on nähtävä! Minä tahdon sitä.

-- Ah, minä näen hänet.

-- Niin?

-- Hän on vielä puolipukimissa; hän sysää hiljaa ovensa auki; hän menee alas portaita.

-- Hyvä, minne hän menee?

-- Hän pysähtyy pihaovelle; hän kätkeytyy sen taakse; hän väijyy jotakin, hän odottaa.

Balsamo hymyili.

-- Teitäkö hän väijyy ja odottaa? -- kysyi hän.

-- Ei.

-- Hyvä, se on pääasia. Kun nuori tyttö on vapaa isänsä ja kamarineitsyensä silmälläpidosta, ei hänellä ole mitään pelon syytä, paitsi ehkä...

-- Ei, -- sanoi Andrée.

-- Ahaa, te vastaatte jo ajatukseeni?

-- Minä näen sen ajatuksen.

-- Siis te ette rakasta ketään?

-- Minäkö? -- sanoi Andrée halveksivasti...

-- Niin juuri, te; voisittehan rakastaa jotakuta, mikäli voin päättää. Luostarista ei poistuta vangittua elämää varten, ja sydämelle annetaan samalla kertaa vapaus kuin muullekin itselleen.

Andrée pudisti päätään.

-- Minun sydämmeni on vapaa, -- sanoi hän surullisesti.

Ja niin suuren puhtauden ja neitseellisen kainouden ilme kaunisti hänen kasvojaan, että Balsamo mutisi riemuissaan:

-- Lilja, silmäterä, kaukonäkijä!

Ja hän pani kätensä ristiin ilosta ja kiitollisuudesta, ja kääntyi sitten taas Andréen puoleen:

-- Mutta ellette itse rakastakaan, -- jatkoi hän, -- niin kai joku teitä rakastaa?

-- En tiedä, -- vastasi tyttö leppoisasti.

-- Kuinka, ettekö tiedä? -- toisti Balsamo melkoisen jyrkästi. -- Etsikää. Kun minä kysyn, minä vaadin vastausta.

Ja hän kosketti toisen kerran teräspuikkonsa päällä tytön rintaa.

Andrée vavahti uudestaan, mutta huomattavasti heikommasta tuskasta kuin äskeisellä kerralla.

-- Kyllä, kyllä, minä näen, -- sanoi hän; -- säälikää minua, sillä te surmaatte minut.

-- Mitä näette? -- kysyi Balsamo.

-- Oh, mutta sehän on mahdotonta, -- vastasi Andrée.

-- Niin, mitä näette?

-- Erään nuoren miehen, joka siitä saakka kuin tulin luostarista on seuraillut minua, pitänyt silmällä, ihaillut katseillaan, mutta aina salaa.

-- Mikä se nuori mies on?

-- En näe hänen kasvojaan, mutta hänen pukunsa on melkeinpä työmiehen?

-- Missä hän on?

-- Portaitten juurella; hän on tuskissaan, hän itkee. -- Minkätähden ette näe hänen kasvojaan?

-- Siksi, että hän on painanut ne käsiinsä.

-- Katsokaa käsien läpi.

Andrée näytti ponnistavan nähdäkseen.

-- Gilbert! -- huudahti hän. -- Oh, sanoinhan, että se on mahdotonta!

Ja miksi mahdotonta?

Siksi että hän ei saisi uskaltaa rakastaa minua, -- vastasi tyttö, syvin halveksuminen kasvoillaan.

Balsamo hymyili kuin kokenut mies, joka tietää, ettei löydy eroitusta, jonka yli rakkaus ei pääse, olipa tuo eroitus vaikka pohjaton kuilu.

-- Ja mitä hän tekee portaitten juurella?

-- Odottakaa, hän ottaa pois kädet kasvoiltaan, nousee ylös kaidepuusta pidellen, tulee ylös.

-- Minne hän tulee?

-- Tänne... se on turhaa, hän ei tohdi astua sisään.

-- Miksi hän ei tohdi astua sisään?

-- Siksi, että hän pelkää, -- sanoi Andrée halveksuvasti hymyillen.

-- Mutta hän kuuntelee kai?

-- Niin, hän painaa korvansa ovea vasten ja kuuntelee.

-- Se häiritsee teitä?

-- Kyllä, sillä hän voi kuulla, mitä minä puhun.

-- Onko hän sellainen, että käyttäisi sitä tietoaan väärin, teitäkin vastaan, jota hän rakastaa?

-- Kyllä, vihan ja mustasukkaisuuden puuskassa; niin, sellaisella hetkellä hän voi tehdä mitä tahansa.

-- Pääskäämme hänestä sitten, -- sanoi Balsamo. Ja hän meni kaikuvin askelin ovea kohti.

Luultavasti ei suurimman rohkeuden hetki ollut Gilbertille vielä tullut, sillä kun hän kuuli Balsamon askeleet, niin hän peljästyi tulevansa yllätetyksi, kavahti kahtareisin portaiden kaiteelle ja antoi luisua alas saakka.

Andrée huudahti säikähdyksestä.

-- Lakatkaa katsomasta sinne päin, -- sanoi Balsamo tullen jälleen Andréen luo. -- Tuollaiset lemmenasiat ovat liian vähäpätöisiä. Puhukaa minulle nyt parooni de Taverneystä, tahdotteko?

-- Minä tahdon kaiken, mitä te tahdotte, -- vastasi Andrée huokaisten.

-- Niin ollen, parooni on sangen köyhä?